Kirja on täynnä äitini merkintöjä ja alleviivauksia. Marginaaleissa kiljuvat huutomerkit, monien runojen kohdalla lukee »uudelleen katsastettu» ja päiväys – milloin 60-, milloin 70-lukua. Äiti on käyttänyt sekä puna- että sinikynää, tehnyt huomautuksia ja selventänyt joitakin henkilö- tai paikannimiä. Ja mitä Raamattu-vertaukseen tulee, äiti on yhdelle alun tyhjistä lehdistä kirjoittanut »uudelleen katsastuksen 31.5.1962» otsikoksi: »Sinä – nuoruuteni Raamattu…»
Näissä merkeissä, tuon kirjan kanssa, siis elin nuoruuteni. Meiltä ei kotoa puuttunut kuin Saima-alttari, minusta tuntuu näin jälkeenpäin. Ei silti, ei äiti olisi sille ennättänyt mitään palvontamenoja suorittamaan – siitä pitivät huolen kolme nuorempaa sisarustani, lähes perä perää syntyneet. Minä olin jo »iso tyttö» ja tottunut äidin lukutuokioihin: tuskastuneena kolmen leikki-ikäisen meteliin hän saattoi pistää pannumyssyn korvilleen, tarttua runokirjaan ja huutaa permannolla pyllyileville penskoilleen: »Hiljaa! Äiti lukee lyriikkaa!»
Äiti oli todellinen Saima-ihailija, hän osasi ulkoa suuren osan Saiman runoista – niistä riitti siteerattavaa mitä moninaisimpiin elämän hetkiin. Koottujen runojen välissä on muutamia lehtileikkeitä ja puolikas vanhaa kirjekuorta. Siinä ovat »kaikkein pyhimmät» – äidin kirjeenvaihto Laura Harmajan, Saiman äidin kanssa. Joulukortti, ja kirje helmikuulta 1941. Siinä Laura Harmaja kiittää äitiäni (tuolloin 16-vuotiasta), jonka »myötätunto ja ihailu lapsiani kohtaan tekee hyvää minunkin sydämelleni». Kirjeeseensä Laura Harmaja on liittänyt äidin pyynnöstä Tapani Harmajan runon Sotalennolla iltahämärässä, Tapanin muistokirjoituksen ja kuvan Helsingin Toverit -lehdestä, Saiman kuvan ja vielä pienen rintamerkin muistoksi nuorelle ihailijalle. Rintamerkki on kadonnut jonne16