Istala, Päivi: Saima Harmaja - runoilijoista runoilijoin (WSOY) by #kirja

To i m i t t a n u t P ä i v i I s t a l a w s o y

säkeensä sukeltavat syvälle ihmissieluun ja löytävät sieltä kaikille yhteisen olemassaolon soinnun – yhtä aikaa arvoituksellisen, tuskaisan ja suloisen. Soinnun, josta jokainen voi tunnistaa itsensä ja oman kaipauksensa. Tässä teoksessa eri-ikäiset lukijat kertovat Saiman runojen ja päiväkirjojen vaikutuksesta elämässään. Koskettavan henkilökohtaiset tekstit ovat Saima Harmaja -seuran ja SKS:n kirjallisuusarkiston yhteisen, kaikille avoimen keräyksen satoa. Kirjoittajien joukossa on

Saima Harmaja – runoilijoista

ja sukupuoleen katsomatta harvinaislaatuisella tavalla. Hänen

myös tunnettuja taiteilijoita. Saimasta persoonana sekä kirjailijana. Runoilijan sisar Kirsti Toppari kirjoittaa Saiman perheestä ja omista muistoistaan. Lisäksi mukana ovat filosofian tohtori Liisa Enwaldin, filosofian tohtori Markku Envallin ja professori emerita Maija Lehtosen esseet, otteita Saiman runoista, Saiman itse itsestään kirjoittama pieni elämäkerta sekä valokuvia. ISBN 978-951-0-40156-9

84.2 • www.wsoy.fi

runoilijoin wsoy

Saima Harmaja – runoilijoista runoilijoin nykyaikaistaa käsityksiä

To i m i t t a n u t

Päi vi I s t ala

Saima Harmajan runot ovat vaikuttaneet lukijoihinsa ikään

Saima Harmaja – runoilijoista runoilijoin

Toimittanut Päivi Istala

Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki

Kannen ja sisuksen kuvat Kirsti Toppari ja WSOY :n kuva-arkisto toinen uudistettu painos 2013 Ensimmäinen painos ilmestyi sidottuna 2007. © Päivi Istala © kirjoittajat ISBN 978-951-0-40156-9 Painettu EU:ssa

Sisällys

Lukijalle / Päivi Istala Saima

Oma elämäkerta / Saima Harmaja 35 Muistoissa elävä Saima / Kirsti Toppari 41

Lukijamuistoja

Suoma Tausta 55 Kyllikki Kallioinen 60 Kaija Kauppinen (o.s. Lohikoski) 63 Anneli Toijala 68 Laura Virkki-Kosonen 72 Kirsti Mattsson 76 Aira Bukkos 78 Eeva Kriek-Tuovinen 81 Toini Marjamaa 83 Irja Varpula 88 Ulpu Kronlund 91 Mirjam Kälkäjä 97 Kalevi Tammivuori 103 Eeva Honkanen 105 Karl-Ivar Seire 107 Pirkko Tiirola 109 Ritva Toivola 117 Hilkka Sivula-Kuitula 119 Hilkka Rajamäki 129 Anna-Liisa Wallin 132 Ritva Ylönen 136

Marja Aaltonen-Eloranta 140 Ulla-Maija Juutilainen 143 Leena Maija Hurme 145 Johanna Vallinmäki 149 Helena Huttunen 153 Pirkko Nuolijärvi 156 Anneli Sane 160 Nimim. Kettu 174 Anja Huhtasaari 175 Eila Jaatinen 177 Anita Malkamäki 186 Sinikka Nopola 188 Mervi Murto 196 Sauli Salomaa 198 Päivi Malinen 201 Leena Laakso 205 Anna Syrjänen-Filppu 208 Leena Lehtolainen 211 Kalle Vastamäki 217 Erja Eteläinen 218 Satu Toivonen 221 Kaisa Ikola 225 Joni Sundström 227 Johanna Tanner 229 Maija Vilkkumaa 233 Päivikki Rissanen 236 Eliisa Kimanen 238 Laura Lähteenmäki 240 Nimim. Pirita 253 Laura Tuononen 256

Esseet

259

Saima Harmaja – Nuoruuden runoilija /

Maija Lehtonen 261

Valoa kärsimyksen tuolta puolen / Markku Envall 280 »Ihanin hunnuin hunnutettu» – Saima Harmajan runokuvien katselua / Liisa Enwald 287

Lukijalle

î ł

Runoilijatar ja ruusu.



Tämä kirja sai alkunsa toukokuussa 2005, kun olin menossa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan.

Siellä julkistettaisiin teos Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt, Suvi Aho-

lan ja Satu Koskimiehen Tammelle toimittama kirja, jossa L. M. Montgomeryn tyttökirjojen lukijat kertovat lukumuistoistaan. SKS :n kirjallisuusarkisto oli järjestänyt lukumuistojen keräyksen – minunkin piti siihen osallistua, mutta kuinka kävikään, aika otti ja vei hyvät aikeet… Tilaisuuteen lähtöä tehdessäni mietiskelin, kuka tai ketkä suomalaisessa kirjallisuudessa voisivat vastata Uuden Kuun Emiliaa tai Vihervaaran Annaa. Rauha S. Virtasen Seljan tytöt vai Anni Polvan Tiina vai joku HiljaValtosen sankarittarista? 9

Yhtäkkiä jysähti. Hyvänen aika – meidän kirjallisessa kaanonissamme se henkilö, josta lukumuistoja pitäisi kerätä, on tietysti runoilija Saima Harmaja! Oikeasti elänyt runoilija, jo monien vuosikymmenien lukijakerrostumien suosikki. Kas kun ajatus vasta nyt muotoutui selkeäksi Saima Harmaja -seuran puheenjohtajan päässä… Seura kun oli perustettu jo puolitoista vuotta aiemmin. Se oli saanut hyvän alun ja jäseniäkin tuli koko ajan lisää sitä mukaa kuin tieto rakastetun runoilijan nimikkoseurasta levisi. Itse asiassa olimme jo jossakin kirjeessä kehottaneet jäseniä panemaan paperille Saimaa koskevia lukumuistojaan – ja muutama kirjoitus oli tullutkin. Mitään varsinaista keräystä emme kuitenkaan olleet rohjenneet julistaa. Siltä istumalta soitin Anna Kuisminille (ent. Makkonen), SKS :n kirjallisuusarkiston johtajalle. Miten hän suhtautuisi ideaan kerätä Saima-muisteluita ulkomaisen tyttökirjakeräyksen jälkeen? Nuoren Saima Harmaja -seuramme voimat eivät varmaankaan yksinään riittäisi valtakunnallisen keräyksen aikaansaamiseen. Esitin asian innoissani. Ilo ja huojennus olivat suuria, kun Anna Kuismin suhtautui asiaan heti myönteisesti, piti ajatusta erinomaisena ja kohteen valintaa aivan oikeana. Saisimme SKS :n tuen ja avun! Keräyksen tulokset jäisivät kirjallisuusarkiston ja tutkijoiden käyttöön – Saima Harmaja -seurana voisimme haaveilla kirjasta, joka ehkä voitaisiin toimittaa kirjoitusten parhaimmistosta…

Keräys kesti lähes vuoden, keväästä 2005 seuraavan vuoden maaliskuun loppuun. SKS :n kirjallisuusarkiston tuki avasi keräykselle ovia –saimme ilmai-

set keräysilmoitukset moniin lehtiin. Lisäksi toimi viidakkorumpu – luulenpa että Saima Harmaja -seuran jäsenistön lähipiiri saattoi jossain vaiheessa tuntea lievää vahvempaa painostusta asiassa: »Kirjoita nyt!» 10

Tekstejä alkoi tulla. Kauimmainen saapui Australiasta, lisäksi posti muisti meitä Belgiasta, Hollannista ja Ruotsista. Kirjoituksia kertyi yhteensä 115, niistä mieskirjoittajien tekstejä oli 10. Vanhin kirjoittaja ilmoitti iäkseen 97 vuotta, nuorin on 20-vuotias. Jo varhaisessa vaiheessa SH seuran sihteeri Leena Maija Hurme, jolle kirjoitukset lähetettiin, saattoi huomata jännittävän seikan: kirjoittajien joukossa oli melko suuri määrä kirjailijoita, joukossa myös kääntäjä ja rock-lyyrikko. Ajatuksemme oli oikea: lyriikan ystävien ja »tavallisten» lukijoiden lisäksi moni ammattikirjoittaja tunnusti varhaisen rakkautensa Saimaan – niinhän olimme uumoilleet.

Tunnelma SH -seurassa alkoi nousta – tästä tulisi kuin tulisikin jotain… Kun rohkaistuin WSOY :n, Saiman oman kustantajan pakeille ja sain myöntävän vastauksen, alkoi yhteistyö kustannustoimittaja Sari Lindsténin kanssa mielenkiintoisella, mutta vaikealla valintaprosessilla. Mitkä teksteistä yltäisivät kirjaan saakka? Oli liikuttavaa lukea mitä erilaisimpien ihmisten lukukokemuksista: miten Saiman runot olivat olleet lohtuna kuoleman kohdatessa, miten jo dementoituneen äidin kuolinvuoteen ääressä ääneen luettu Saima-runous oli tavoittanut pois liukuvan ihmisen tajunnan, miten kevään hurma ja kohdalle tullut rakkaus olivat koskettaneet yhä uusia lukijapolvia Saiman runojen ollessa tunteiden ja ajatusten peileinä… Riemastuttavaa oli havaita, miten joku lähetti keräykseen nuotteja, Saiman runoja sävellettyinä. Toinen oli piirtänyt koko Harmajan perheen ja kuvittanut runoja, kolmas oli runoillut itse Saiman innoittamana. Useammasta lukumuistosta aisti voimakkaan samastumisen – sen että Saiman runous ja/tai päiväkirjamerkinnät olivat koskettaneet sielun sisintä. Nuorena kuollut runoilija jo kaukaiselta 1930-luvulta oli kuin 11

sielunsisko – antanut muodon ja sisällön omille ajatuksille, ollut ystävä aina.

Loppujen lopuksi tähän kirjaan valittiin 46 naisen ja 5 miehen kirjoitukset. Ne kertovat toivoakseni paljon siitä, miksi Saima Harmaja on »runoilijoista runoilijoin». Tämä Kaarina Helakisan oiva luonnehdinta asettui kuin itsestään osaksi kirjan nimeä – Helakisan, Saiman elämäkerran tekijän perikunnan ystävällisellä suostumuksella. Siitä kiitos.

Tämä kirja on haluttu tehdä muun muassa sen vuoksi, että Saima Harmaja on ollut jo monen lukijapolven ensimmäinen lyyrinen tuttavuus – ja tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Runoilijan nimikkoseuran jäsenten intuitio siitä, ettemme ole yksin iäisesti nuoreksi jäänyttä lyyrikkoa ihailemassa, on osoittautunut oikeaksi. Toinen tärkeä syy on se, että nyt, kun runoilijan kuolemasta on tänä vuonna kulunut 70 vuotta, on syytä nostaa esiin tämä suomalainen runotar, jo osin vuosien varjoon jäänyt. Pyrkimyksemme on myös monipuolistaa jo kliseiseksi käynyttä Saima Harmaja -kuvaa; hennon heleitten runokuvien takana lymyää myös reipas, nokkela ja sanavalmis nuori tyttö ja nainen. Entä sitten uudelleenluettujen runojen hieno aistillinen, intohimoinen ja eroottinenkin lataus – katsokaapa vain juuri rippikouluikäänsä päässeen nuoren runoilijattaren 30-lukulaista eleganssia hänen kokovartalokuvassaan – mikä femme fatale! Halusimme myös kirjallisuustieteilijöitten asiantuntevia uudelleenarvioita Saima Harmajasta. Hänen maailmannäkemyksestään ja elämänfilosofiastaan kirjoittaa joidenkin avainrunojen pohjalta Finlandia-voittaja, aforistikko, fil. tri Markku Envall. 12

Runoilijattaren eleganssia â€“ femme fatale!

Entä mikä on Saiman paikka, kohta ja merkitys suomalaisen lyriikan jatkumossa – miten häntä voidaan arvioida suhteessa omaan aikaansa, miten taas meidän aikamme hänet näkee? Tämän tehtävän otti urakakseen fil. tri Liisa Enwald, joka äskettäin on tutkinut toista omaleimaista naislyyrikkoa Helvi Juvosta. Erityinen ilo oli saada esseistien joukkoon yleisen kirjallisuustieteen professori emerita Maija Lehtonen. Hän lähetti keräykseen vuonna 1959 Parnassossa julkaistun esseensä »Saima Harmaja – nuoruuden runoilija». Mikä huima kaari – Lehtonen on nuorena tiedenaisena kirjoittanut nuoruutensa Runoilijasta – siinä katsannossa nähdään suoraan vuosien ja vuosikymmenten läpi. Itseoikeutettu kirjoittaja on tietysti myös Kirsti Toppari, Saiman toimittajasisar, ainoa Harmajan perheestä meidän päiviemme elämään asti yltänyt perheenjäsen. Häneltä teoksemme on saanut runsaasti valokuvia ja perhe-muistelman Saimasta, jolle ovensuussa koulujuttuja kertomassa istunut pikkusisko oli viimeistenkin aikojen ilo ja arjen valo.

Tämä kirja on vaatinut syntyäkseen monen ihmisen nuoruuden tai aikuisuuden elämäntuskan, riemuja ja sykähdyttäviä hetkiä, romantiikkaa, kaipuuta – ja usean kohdalla vielä paluun nuoruusrunojen ääreen aikuisena. Miten ja mihin Saiman runot nyt asettuvat, mistä voi ottaa kiinni vanhalla muistikuvalla, mihin taas tarvitaan uusi? Näihin kysymyksiin on mahdollista etsiä joitakin vastauksia teoksesta, joka on nyt juuri kädessäsi, lukijani.

Ennen kuin näin pitkälle päästiin, oli paljon tapahtunut monien lukijapolvien elämässä, ajatuksissa, kokemuksissa. Niin minunkin. Siitä seuraavassa.

»… ja kuitenkin peipponen lauloi…» Saima Harmaja asui meillä kotona, lapsuuskodissani. Se on muistikuva, hyvin todellinen ja »oikea» – vaikkei kirjaimellisesti, niin hengessä kylläkin. Olin ehkä 10–11-vuotias, kun äitini antoi kalleimman aarteensa luettavakseni. Aarre oli Saiman Kootut runot, kaunis, nahkaselkäinen, marmoroitukansinen 2. painos vuodelta 1942. Se oli äitini Raamattu – varmastikin paremmin luettu kuin varsinainen Iso Kirja. Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa – niin lukee kansilehdellä. Äiti oli kuitenkin merkinnyt kirjan omakseen jo ennen nimisivua. Ensimmäisen aukeaman vasemmalla puolen on äidin ex libris: mustavalkoinen kirjahyllyn kuva ja sen alla graafisessa silkkinauhassa äidin nimi, Kaija Istala. Sen yläpuolella on vielä vanhempi merkintä: Kaija Mustonen v.1940 – miksi kaksi vuotta ennen kirjan julkaisemista? Sitä en muistanut koskaan kysyä. Aukeaman oikealla puolen on hämärä, huonosti valottunut laatikkokameran kuva Saima Harmajan hautamuistomerkistä. Johannes Haapasalon Runotar erottuu siinä kyllä lyyrineen, etualalla on kimppu kukkia, liekö nuoren äitini tuomia. Valokuvan alle on äiti kirjoittanut sinisellä musteella, hieman nykivällä käsialallaan otteen Saiman runosta Siemenet (vähän mukaillen, välimerkkejä ja isoja kirjaimia lisäillen):

Ei, – Jostakin virtaa salainen voima ja kutsu, se on Rakkaus itse – Se voittaa vallat maan – Ylöspäin! Apu, – täyttymys siellä on jossain, Tuhat itua vavisten syöksyy haudastaan… 15

Kirja on täynnä äitini merkintöjä ja alleviivauksia. Marginaaleissa kiljuvat huutomerkit, monien runojen kohdalla lukee »uudelleen katsastettu» ja päiväys – milloin 60-, milloin 70-lukua. Äiti on käyttänyt sekä puna- että sinikynää, tehnyt huomautuksia ja selventänyt joitakin henkilö- tai paikannimiä. Ja mitä Raamattu-vertaukseen tulee, äiti on yhdelle alun tyhjistä lehdistä kirjoittanut »uudelleen katsastuksen 31.5.1962» otsikoksi: »Sinä – nuoruuteni Raamattu…»

Näissä merkeissä, tuon kirjan kanssa, siis elin nuoruuteni. Meiltä ei kotoa puuttunut kuin Saima-alttari, minusta tuntuu näin jälkeenpäin. Ei silti, ei äiti olisi sille ennättänyt mitään palvontamenoja suorittamaan – siitä pitivät huolen kolme nuorempaa sisarustani, lähes perä perää syntyneet. Minä olin jo »iso tyttö» ja tottunut äidin lukutuokioihin: tuskastuneena kolmen leikki-ikäisen meteliin hän saattoi pistää pannumyssyn korvilleen, tarttua runokirjaan ja huutaa permannolla pyllyileville penskoilleen: »Hiljaa! Äiti lukee lyriikkaa!»

Äiti oli todellinen Saima-ihailija, hän osasi ulkoa suuren osan Saiman runoista – niistä riitti siteerattavaa mitä moninaisimpiin elämän hetkiin. Koottujen runojen välissä on muutamia lehtileikkeitä ja puolikas vanhaa kirjekuorta. Siinä ovat »kaikkein pyhimmät» – äidin kirjeenvaihto Laura Harmajan, Saiman äidin kanssa. Joulukortti, ja kirje helmikuulta 1941. Siinä Laura Harmaja kiittää äitiäni (tuolloin 16-vuotiasta), jonka »myötätunto ja ihailu lapsiani kohtaan tekee hyvää minunkin sydämelleni». Kirjeeseensä Laura Harmaja on liittänyt äidin pyynnöstä Tapani Harmajan runon Sotalennolla iltahämärässä, Tapanin muistokirjoituksen ja kuvan Helsingin Toverit -lehdestä, Saiman kuvan ja vielä pienen rintamerkin muistoksi nuorelle ihailijalle. Rintamerkki on kadonnut jonne16

kin, Saiman kuva on äidin valokuva-albumissa ja Tapanin runon paperi on kostunut ja kastunut moneen kertaan, teksti on kirjavanaan vesiläikkiä. Äiti on kirjoittanut kuorenpuolikkaaseen: »Huom! Kannoin kirjettä aartenani vuosikausia – koululaukussa – sitä on ’sade ja tuuli nuollut’.»

Äitini syntyi Sortavalassa vuonna 1925, mutta perhe muutti jo 20luvun lopulla Imatralle. Näin ollen äiti vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Immolan lentokentän läheisyydessä. Nuoruus osui sota-aikaan, ja niinpä äidin Saima-sydämeen mahtui koko Harmajan perhe, erityisesti lentäjä-veli Tapani, jonka kone ammuttiin Viipurinlahden jäälle talvisodassa, tammikuussa 1940. Tapanin proosateos, ensimmäisen maailmansodan hävittäjälentäjistä kertova Pilven veikot olikin sitten äidin Raamattu n:o 2 – samastuminen löytyi tietysti äidin varhaisten lentäjä-poikaystävien kohtaloista.

Niinpä saatoin ottaa koulussa elämäni ensimmäistä kirjallisuusesitelmää pitäessäni Saiman lisäksi mukaan hänen veljensä postuumisti löytyneen runon Sotalennolla iltahämärässä:

Pilvien meri makaa allaan pimeä maa, mutta pilvien takaa aurinko leimuaa.

Alhaalla yö sodan musta, ylhäällä kuulakas sees, tykkien julistusta et tunne sydämees: 17

Ei sodan painava taakka mieltäsi ahdistaa jaksa pilvissä saakka, siellä on rauhan maa.

Kesän kosketus lauha talven taivaalla on, iankaikkinen rauha, hyvä ja loppumaton.

s Silloin mielesi havaa: Mitä uneksit, mies? Jos et silmiä avaa. tähän päättyy sun ties.

Jossakin väijymässä vihollisesi on, niinkuin itsekin tässä väijyt, sä onneton. (20.1.1940)

Äidin Saima-rakkaus kesti hänen aikuisikäänsä saakka, oikeastaan kuolemaan asti. Vuonna 1977 hän – pitkään emmittyään – kirjoitti Kirsti Topparille, Saiman pikkusisarelle, ainoalle Harmajan perheestä eloon jääneelle. Äiti kävi Hietaniemessä Saiman haudalla silloin tällöin, ja halusi kertoa tästä Kirsti Topparille, jonka äitini uumoili kerran nähneensä haudalla käydessään. Oli vain liian ujo uskaltaakseen lähestyä haudan lähellä 18

ajatuksissaan olevaa naista – kirje tuntui paremmalta lähestymistavalta. Kirsti Toppari vastasi joulukuun alussa 1977. Hän kiitti äitiäni ja muita hänen kaltaisiaan Saiman lukijoita, jotka käyvät Saiman haudalla enemmän kuin hän itse seitsemän lapsen yksihuoltajana ehtii. Kirsti Toppari myös uudisti äitinsä 40-luvun kirjeessä esittämän kutsun tulla käymään Lohjan Heimossa, Harmajan perheen kesäkodissa. Äiti oli käynyt Harmajoiden kodissa Kasarmikatu 2 B :ssä ilmeisesti vuonna 1945 Laura Harmajan kutsusta – se käy ilmi kirjeenvaihdosta – mutta Lohjan kesäkoti jäi äidiltäni iäksi näkemättä. Mieli teki, mutta jonkinlainen hienotunteisuus ja tunkeilevaisuuden välttäminen veivät voiton.

Äidin haave – tyttären toteutus Olen näin pitkään kertonut äitini Saima-rakkaudesta, koska juuri se oli ja on se sysäys ja seikka joka minut johdatti Saiman tekstien ääreen. Äitini lyriikkarakkauden puolestaan sytytti hänen äitinsä, rakas Pikkumummimme, runouden ystävä hänkin, lausujana erittäinkin. Kun äitiäni oltiin ristimässä ja ajan tavan mukaan lapsella piti olla kaksi nimeä, uupui toinen nimistä vielä papin sitä jo kysellessä. Pikkumummi kertoi, että vauvaa ristiäismekkoon pukiessaan hän jo vähän tuskastuneena puuskahti: »No pannaan toiseksi nimeksi sitten vaikka Onerva!» Niin äidistäni tuli Kaarina Onerva – jälkimmäisen nimen alkuperää ei tarvinne kertoa.

Itse aloitin siis Saiman päiväkirjoista, niistä ensimmäiset oli kirjoittanut kahdeksanvuotias tyttö – minähän olin jo kymmenen! Ihastuin Saimaan heti, aivan kuten kaikki muutkin, joille nuoruuden päiväkirjat osuivat käteen. 19

Ymmärsin varhain, että oma päiväkirja on hankittava. Ristin sen tietysti Maijaksi Saiman esimerkin mukaan. Runot juoksivat silmieni editse – ja niitä tuli ahmituksi varmasti ylimääräinen annos, »liian paljon liian varhain», kuten sanonta kuuluu… Uppouduin runomaailmaan ja nimenomaan Saimaan syvälle ja kiinteästi, äitini kannusti kertomalla omia Saima-muistojaan. Itse asiassa minulla oli murrosikään tullessa vahva vakaumus siitä, että minulla oli kaksi perhettä: tämä oma ja sitten Harmajan perhe, jonka tunsin niin hyvin, että se oli mitä tahansa naapuria tai sukulaisperhettä läheisempi. Outi ja Saima ja Tapani – mikä kauhea tragedia ja mikä murhe vanhemmille. Jäi vain nuorimmainen Kirsti ja sitten pikku-Outi, Saiman sisaren tytär. Runot suorastaan kaatuivat päälleni ja seuraus oli selvääkin selvempi: täydellinen samastuminen. Kaikki sopi: minunkin päätäni puristi Matematiikka ulkoapäin ja Runot sisältäpäin, minäkin olin Ruma mutta kätkin epävarmuuteni räpättämiseen. Raapustin runoja vihkot täyteen, raahasin mukanani koulukaupunkini Kokkolan kirjastosta joka viikko 10–12 kirjaa. Saima oli lyriikan puolelta ehdoton ykkönen, mutta kun äidillä oli kotikirjahyllyssään lähestulkoon Suomen koko runous, sai Saima seuraa hyvin nopeasti Uuno Kailaasta, Lauri Viljasesta, Katri Valasta, nuoresta Mika Waltarista, Elina Vaarasta, Edith Södergranista…

Nuoruusikääni leimasi syvä raskasmielisyys – olin vakuuttunut siitä, että kuolisin hyvin nuorena johonkin hivuttavaan tautiin, postuumit runoni löydettäisiin ja minusta tulisi suuri lyyrikko varhaisen kuolemani jälkeen! Luultavasti minut pelasti totaaliselta »unteloitumiselta» kouluni hauska toverielämä – tosin se ei mielestäni kyllä mitenkään vetänyt vertoja Saiman SYK :läisille helsinkiläishauskuuksille. Mutta minähän asuin20

kin vain »tylsässä pikkukaupungissa Pohjanlahden rannalla». Ja Saiman luokkakin oli täynnä niin uskomattoman lahjakkaita tyttöjä ja poikia: Brotheruksen lapset ja Sole Uexküll ja Eino E. Suolahti ja Klaus Holma ja serkkunsa J. (!) – sellaisia löytyi vain Mary Marckin ihanista koululaisromaaneista, joissa istuttiin Fazerin kahvilassa ja oltiin intresantteja. Kokkolassa me istuimme Ståhlin baarissa ja koetimme näyttää edes mielenkiintoisilta.

Ehkä koulutytön reippautta lisäsi myös uusi lyriikka, joka astui kuvaan vähän myöhemmin, kun murrosikä oli nurkan takana odottamassa. Elämänkatsomuskysymyksiin vastasi Saiman antaman pohjan jälkeen Helvi Juvonen – siinä nuoruuteni lyyriset pilarit. Ajan ryskeiden tullessa liki olin sitten jo sangen hyvin kouliintunut ottamaan vastaan ensin EevaLiisa Manneria ja Tuomas Anhavaa – ja sitten jo Pentti Saarikoskea. Äidinkielenopettajallani Pirkko Huurrolla oli tässä vaiheessa ratkaiseva merkitys: hän luetutti meidän lähinnä pietistishenkisessä koulussamme paitsi Saarikosken Mitä tapahtuu todella? myös Lauri Viitaa, Federico Garcia Lorcaa ja Bertolt Brechtiä. Uskomatonta mutta totta.

Saiman runojen lumo Suosikkien valinta Saiman runojen joukosta on vaikea, tuntuu että joidenkin runojen esille nostaminen tekee vääryyttä toisille. Luultavasti on kuitenkin niin, että luonto-, erityisesti kevätrunot puhuttelivat minua ensimmäiseksi ja hartaimmin. Olen kevään lapsi itsekin, ja vaikka minun syntymäpäiväni jää juuri ja juuri maaliskuun puolelle, sai Huhtikuu minut hurmoksiin. Sen ensimmäinen säkeistö jäi ulkoa mieleen heti. Yhä vielä pohjoisen kevään vaikea syntyminen: räntä, loska, sumu, lohduttomuus 21

tuovat huulilleni runon ensimmäisen säkeistön: »On väsynyt ja harmaa maa… » Joka vuosi kevääni »itkee luomistuskissaan».

Runolla Ensimmäinen kevätpäivä on aivan erityinen merkityksensä elämässäni. Sain sen äidiltäni »lahjaksi» jokaisena syntymäpäivänä, ja jo varsin varhain minulle selvisi, että runo on yksi Saiman viimeisiä. Runon kevätperinne on jatkunut – nyt kun äitiä ei enää ole, saan runon joko sisareltani tai tyttäreltäni – lausuttuna tai kirjeessä. Samalla tavalla kuin kevään vaikeat synnytystuskat, tuli minua jo varhain lähelle nuoruuden raskasmielisyyden siivittämänä Saiman sairaus. Sen tulkkina on runo Kevät vuodelta 1931, kirjoitettu palatessa Tuberkuloosisairaalan röntgentutkimuksesta: »Tulen kuoleman varjon maasta, / Tulen iltaan vaaleaan…» Oman nuoruuden ensimmäisiä hentoja ihastusten aikoja eläessäni sai Saiman sairauskokemus muuntua minun mielessäni lohdutukseksi, kun Joku ei ollutkaan minuun tykästynyt: »… se ei välitä, välitä, vaikka / joku sydän murtunut on.» Nyt, keski-iässä, kun nuo nuoruuden surut jo moneen kertaan on surtu ja taakse jätetty, on Kevät silti mielessäni autuaan traagisena – joka keväthän »…vihreä huntu / on tullut ja kietonut maan…»

Heimo, Harmajan perheen kesäkoti Lohjan Jalassaaressa edusti minulle Kaikkien Aikojen Kesäpaikkaa – olin vakuuttunut siitä, että Saiman rakkaimman seudun oli pakko olla jotain ylimaallista, paratiisia muistuttavaa tai ainakin sarjassa Suomen kauneimpia paikkoja. »Vuoskymmenen soutanut venhoni / olen Lohjanjärven vesiin…» (Kaukainen maa) tai »On järvi niinkuin autuudesta heijastus…» (On järvi niinkuin autuudesta heijastus). Näitä säkeitä toistelin, kun minä (järvi-Suomen lapsi) kiskoin tottelematonta merivenettä pärskeisillä Perämeren aalloilla. 22