Page 1

Ilt W S O Y

V Karo HÄmÄläinen

julm

V


W S O Y : n k i r j a l l i s u u ss ä ät i ö j a k i r j a s t o a p u r a h a l a u ta k u n ta o vat t u k e n e e t tä m ä n t e o k s e n k i r j o i t ta m i s ta .

Robert on lainannut joitakin ajatuksiaan ja haapametsätalouden harjoittajasta kertovan esimerkin Björn Wahlroosin teoksesta Markkinat ja demokratia (suom. Matti Kinnunen, Otava 2012). Reijo Salminen on lainannut esittämänsä tietokilpakysymykset ja niihin liittyvät anekdootit Reijo Salmisen teoksesta Suuri tietovisa 2008 (Gummerus 2007).

© Karo Hämäläinen 2013 ISBN 978-951-0-40135-4 P a i n e t t u EU : ss a


Prologi Kun Ludwig van Beethoven sommitteli sävelkulkua pianokappaleeseensa, hän tuskin osasi kuvitella, että se soisi yli kahdensadan vuoden kuluttua lontoolaisessa luksusasunnossa. Ääni tuli laitteesta, joka olisi ollut Beethovenille käsittämätön. Sen avulla saattoi puhua toisten ihmisten kanssa, vaikka he olisivat toisella puolella maapalloa. Beethoven ajatteli varmasti vain rakastajatartaan Therese Malfattia, jolle hän omisti a-mollibagatellinsa. Puhelin toisti melodianpätkää sinnikkäästi ja tietokoneellisen puhtaasti, täydellisenä vailla virheitä, persoonattomasti vailla tulkintaa. Äänenvoimakkuus kasvoi soittokerrasta toiseen. Parin kuukauden ikäinen iPhone tärisi ruskeaksi petsatun lipaston päällä. Tärinän aiheuttama särinä yhdistyi Beethovenin järjestämiin säveliin ja teki äänikokonaisuudesta tutun kaikille niille, joiden työkaveri on jättänyt puhelimensa avokonttorihäkkiinsä lähtiessään palaveriin, wc:hen tai kahviautomaatille. Eikä palannut vastaamaan. Soittaja oli sinnikäs. Kun puhelu katkesi, hän soitti uudelleen, ja wieniläisklassikon melodia alkoi jälleen hiljaisena kunnes voimistui vähitellen. 5


Kauempaa alkoi kuulua melodia, joka oli alkujaan ollut osa Francisco Tárregan Gran Valsia. Siitä suomalainen matkapuhelinyhtiö oli jo edellisellä vuosituhannella muokannut urbaanin viidakon kutsuhuudon, joka mumisi toppatakkien taskuissa, särisi metrovaunuissa ja rikkoi teatteriesityksen tihennetyn tunnelman. Kukaan ei vastannut kutsuun. Suunnittelemattoman orkestraation täydensi hilpeänletkeä, äänenkäsittelyllä kaiutettu, vanutettu ja terävöitetty sävelkulku, joka soi niin vaimeana, ettei sitä kuullut kuin Beethovenin ollessa tauolla, sillä se tuli kauempaa huoneistosta. Kukaan ei ollut kuulemassa ääniä ja tekemässä sitä, minkä jokainen tekisi jouduttuaan kuulemaan puhelinten sointia puolen tunnin ajan: mennyt laittamaan puhelimen äänettömälle tai sulkemalla rakkineen. Se johtui siitä, että huoneistossa ei ollut ketään. Huoneistossa ei ollut ketään, joka olisi ollut elossa.

6


Mikko Lento oli epämiellyttävä. Takanamme matkusti kaksilapsinen perhe, jonka poika keksi Pohjanmeren yllä, että käytävänpuoleisten istuimien käsinojia saattoi käyttää nojapuina. Niiden avulla oli hauska heijata itseään käytävää pitkin. Poikaa ei haitannut se, että osa matkustajista – minä mukaan luettuna – lepuutti kyynärpäätään hänen leikkivälineellään. Hän nappasi sujuvasti kiinni ventovieraiden ranteista ja jatkoi matkaa. Kun pojan leikki alkoi, tiesin ettei se jatkuisi loputtomiin. Ajallisesti rajattu epämiellyttävyys oli kohtuullista kestää. Kävi kuten oletin. Kymmenen minuutin riehumisen jälkeen yksi monista kaatumisista antoi aiheen itkuun, josta seurasi rauhoitteluja ja hellittelyjä. Vanhemmat saivat pojan keskittymään tehtäväkirjaan loppumatkan ajaksi. Sen sijaan viiden nuoren naisen seurue, joka istui kaksi penkkiriviä etupuolellamme, ei suonut armoa. Hevosnaamaisen hähähä-nauru hakkasi korvakäytäviäni, ja blondiviisikon vaaleahiuksisin huudahti vähän väliä samanaikaisesti ihailevan ja kauhistelevan o-oun. Olin oppinut ­Julian ansiosta kohtuullisesti nuorisokieltä, mutta ensi kertaa kuulin, että joku käytti OMG-akronyymiä puheessaan. Puhekäyttöä ei perustellut kielen ekonomiaperiaate 7


niin kuin tekstiviesteissä, sillä kolmen kirjaimen sanominen vaati saman vaivan kuin kolmen yksitavuisen sanan. Se oli siis vain välinpitämätöntä kielen turmelua. Naiset puhuivat tulevaisuudensuunnitelmistaan – yksi elätteli toiveita yhdysvaltalaisen vaihto-opiskelijan naimisesta ja muuttamisesta kotiäidiksi Ohioon (»vai oliko se Orlandosta?»). He kävivät läpi, mitä kukin oli pakannut mukaansa – yhdellä oli kolme paitaa, toinen aikoi tulla toimeen kahdella, mutta jälkimmäisellä oli mukanaan mekko, joka oli melko paitamainen ja jota voi käyttää myös farkkujen kanssa, ei kuitenkaan se, jossa oli raitoja ja joka oli kolmannen mielestä aivan syötävän ihana. Loputon selonteko ei tauonnut edes välipalan ajaksi. Kuohuviinipullot – »kello on jo yli yksi eikä me olla vielä kännissä» – kohottivat äänenvoimakkuutta kulaus kulaukselta kuin kaukosäätimellä olisi ohjannut. Yritin keskittyä Idän pikajunan arvoitukseen, mutta ympäristön häiriötekijöiden vuoksi en pysynyt selvillä henkilöiden luonteenpiirteistä ja taustoista. Huomioni tarrautui suomennokseen. Aloin arvailla, kuinka lauseet kuuluisivat alkukielellä. Sen jälkeen suomensin niitä uudelleen. Veera kysyi, haluaisinko vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Hän istui keskipaikalla, johon äänet eivät ehkä kuuluneet niin hyvin kuin käytävän reunaan. Sanoin, ettei ryhdyttäisi vekslaamaan. Minulle oli annettu kärsimys, ja suorittaisin sen pokkari sylissä edeltävän istuimen kirkkaankeltaista yläosaa tuijottaen. Kun lentokoneen pyörät iskeytyivät Stanstedin lentokentän kiitorataan, ajattelin vain: kohta se loppuu. Kun sain kiinni ajatuksestani, jouduin muuttamaan sitä. Kohta se vasta alkaisi. Työnsin sormeni varovasti farkkujen vasempaan etutaskuun. Tunsin minigrip-pussin liukkaan pinnan sormenpäis8


sä. Otin repun edellä olevan istuimen alta ja olin tuntevinani ruisleivän lämmön kankaan läpi. Vaikka leipä oli leivottu edellisiltana, se poltteli. Jouduin vetämään muutaman syvän hengityksen, kun Veeran katse vältti, sillä Veeraa minä eniten pelkäsin. Hän oli voimakastahtoinen nainen, joka tunsi minut pelottavan tarkasti. Jos joku estäisi suunnitelmaani toteutumasta, se olisi Veera. Hänelle ei saanut herätä pienintäkään epäilystä. Olin valmistellut tätä iltaa usean viikon ajan, tai oikeastaan olin valmistautunut yli kolmekymmentä vuotta. Niin kauan olin tuntenut Robertin. Siihen nähden, kuinka paljon olin pohtinut seuraavia tunteja, olin levollinen. En edes juuri ajatellut iltaa, vaan annoin itseni ärsyyntyä kanssamatkustajista. Toimin niin kuin olin suunnitellut: keskittyisin yksityiskohtiin, vaivaisin päätäni niillä. Äkkiä olisi ilta, kaikki olisi ohi – ja kaikki edessä. En ollut viettänyt kolmea tuntia matkustamohelvetissä siksi, että olisin halunnut tappaa lapsuudenystäväni. En halunnut. Minun oli pakko, sillä vaihtoehto olisi ollut elämänmittainen katumus. Sitä en kykenisi kestämään. Siksi minun oli pakko tappaa Robert.

9


Robert Menestymiseen ei riitä se, että tulee toimeen epävarmuuden kanssa. Se on vain perusedellytys. On vielä käännettävä ominaisuus vahvuudeksi, ja se vaatii paitsi karaistua luonnetta myös vuosien työtä. Minulla oli vaadittavat perusedellytykset ja olin treenannut määrätietoisesti niitä ominaisuuksia, jotka tasapainottavat noppaa puolelleni. Koska epävarmuus pelotti muita enemmän kuin minua, minulla oli suhteellinen kilpailuetu. Ymmärsin sen ja käytin sitä hyväkseni. Menestyminen: Paikallista suhteellinen kilpailuetusi. Vahvista sitä. Tee rahaa. Olin osoitus siitä, että resepti toimi. Konditorian pastellisävyillä koristeltu pahvilaatikko heijasi reittäni vasten, kun hissi kiihdytti huomaamatta täyteen matkavauhtiin. Hissikori sinkoutui kohti taivasta kuusi metriä sekunnissa. Lähetti olisi tietenkin tuonut kakun, tai olisimme voineet pyytää Shangri-La-hotellin ravintolaa valmistamaan meille haluamamme jälkiruuan. Ravintola olisi toimittanut kakun suoraan keittiöömme ravintolan ja asuinhuoneistojen keittiöt yhdistävällä hissillä vaivattomasti ja sovittuna aikana. Minulle kuitenkin sopi sellainen puuhastelu kuin suklaa­ 10


kakun noutaminen. Ajan kuluttaminen oli nyt minun työtäni. Nautin hissin vauhdista. Olin nauttinut, kun olin kävellyt muutaman korttelin matkan lähes kesäiseksi äityneen sään lyhythihaistamassa lauantai-Lontoossa ja aurinko oli paistanut niin kirkkaasti, että saatoin heilauttaa aurinko­lasit auki ja nostaa ne silmilleni. Hissin ovet liukuivat edestäni hienotunteisesti kuin hovimestari. Olin omassa eteisessäni ja Lontoon yllä. Ilmanpaineen vaihtuminen oli tuntunut korvissa ensimmäisillä hissimatkoilla, mutta olin tottunut siihen. Ihminen sopeutuu monenlaisiin olosuhteisiin. Italialaisarkkitehdeillä on silmää yksityiskohdille ja he tajuavat ilman merkityksen. Mitä muuta Colosseum on kuin kiven ympäröimiä kaariaukkoja? Missä kokee taivaan mahdin niin kuin synnintunnossa roomalaiskatolisen kirkon kupolin alla? Ei muualla kuin Lapissa tunturin laella erämaan keskellä tai The Shardissa, jonka alla oleva erämaa on nimeltään Lontoo. Renzo Piano oli taloa suunnitellessaan ymmärtänyt, että ihminen tarvitsee ilmaa ja valoa ja että elämässä menestymisessä auttaa, jos näkee kauemmas kuin muut. Eteisestäni näki kirkkaalla säällä kuudenkymmenen kilometrin päähän. Keskellä maisemaa BT:n linkkimaston vieressä vaimoni kasvoi mastoa korkeammalle. Elise oli pukeutunut valkeaan kylpytakkiin, jonka olin ostanut hänelle Pariisista seurustelumme alussa. Hänen pyöreät pohkeensa pilkottivat helman alapuolella houkuttelevina. Tiesin, kuinka Elise jatkuisi. Tiesin, mitä kylpytakki peitti. Siksi pystyin juuri ja juuri hillitsemään itseni. Kolme vuotta sitten en ollut kyennyt, ja olin siitä tyytyväinen. 11


Elise oli petollinen nainen ja siksi vastustamattoman viehättävä. Klassinen komeuteni yhdistettynä Elisen viehkeään naisellisuuteen. Analyyttisyyteni ja älykkyyteni yhdistettynä Elisen vetoavuuteen ja heittäytymiskykkyni. Tulevat jälkeläisemme olisivat sellaisia supergeeniyhdistelmiä, että heille olisi mahdollista sekin, mikä ei ollut vielä meille. Heille olisi mahdollista kaikki. Kun näin Elisen ensimmäisen kerran käyttämämme laki­ toimiston tupaantuliaisissa – yhtiö oli muuttanut kapinallisuuttaan korostaakseen ulos Citystä Covent Gardeniin mitäänsanomattomaan rakennukseen –, keskustelin juuri erään yritysjärjestelyihin erikoistuneen juristin kanssa illan Mestarien liigan ottelusta. Elise käveli ohitseni, ja hänen paljas käsivartensa hipaisi pikkutakin peittämää hauistani. Pysäytin hänet ja kysyin, uskoiko hän Chelsean vai Bayern Münchenin voittoon. –  Mä olen aina kannattanut HJK:ta, Elise vastasi suomeksi. Käyttäydyimme epähienosti ja menimme rauhalliseen sivuhuoneeseen keskustelemaan kielellä, jota kukaan muu ei ymmärtänyt. Jouduin hakemaan sanoja, sillä minulla ei ollut riittänyt mielenkiintoa pitää yhteyttä Lontoon suomalaispiireihin enkä ollut puhunut äidinkieltäni moneen kuukauteen. Siirryimme johonkin Covent Gardenin pittoreskeista pikkupubeista ja sieltä kahden hengen hotellihuoneeseen. Sitten päädyimme naimisiin. Hiivin Elisen taakse. Hän oli keskittynyt eikä huomannut minua. Suutelin Eliseä niskaan. Haistoin imelän siiderin. –  Sinä olet jo aloittanut, sanoin. –  Haittaako se? 12


Olin pettynyt, mutta en voinut sanoa sitä. Jos olisin sanonut, Elise olisi huomauttanut, että syöminen ja juominen olivat henkilökohtaisia asioita. Elise oli alkanut juoda viime kuukausina entistä enemmän. Ehkä myös huomasin sen aiempaa selvemmin, koska oma alkoholinkäyttöni oli vähentynyt sen jälkeen, kun olin lopettanut työskentelyn Credit Unionissa. Olimme sopineet, että en puuttuisi Elisen henkilökohtaisiin asioihin. Siitä oli mustaa valkoisella. Siksi en puuttunut. Lasin ottaminen toisen kädestä ei kuitenkaan ollut kiellettyä, jos sen otti juodakseen itse. Unohdin siiderin maun, sillä Elisellä ei ollut tapana käyttää kylpytakissaan vyötä. Kuka muka näkee? hän oli sanonut, kun kerran olin maininnut asiasta. Minulla ei ollut mitään syytä kehottaa häntä muuttamaan sitä tapaansa. Silti en voinut olla ajattelematta, että Elise vältteli vöitä. Että hänellä oli siihen hyvä syy. –  Suklaakakku tuoksuu hyvälle, Elise sanoi. –  Niin sinäkin. Reilun tunnin kuluttua tulisivat Mikko ja Veera. Elimistöni täytti kihelmöivä jännitys. Tänäkin iltana kaikki oli mahdollista. Se tarkoitti, että illan kulku ei ollut suunniteltu loppuun asti vaan siihen sisältyi kiehtovaa epävarmuutta. Epävarmuus ja mahdollisuus nimittäin ovat sama asia eri kulmasta katsottuna. Se mikä on varmaa, ei voi toteutua, sillä sen toteutuminen on välttämätöntä. En ole koskaan ollut kiinnostunut varmasta vakaudesta vaan epävarmasta menestyksestä. Tiedossa ei ollut aivan tavallinen ilta. Enkä todellakaan osannut aavistaa, mihin se johtaisi. 13


Veera Yksi lippukassa ei vetänyt. Eikä mun enää tarvinnut arvailla, mille niistä Mikko jonotti. Eikä tarvinnut arvailla siitäkään, mistä hitaus johtui. Ei siitä, että Mikon edellä oleva matkaaja ei olisi osannut päättää, minne halusi mennä tai että kassapääte olisi rikki, vaan siitä, että palveltavana oli juuri minun aviomieheni. Lukitsin matkalaukun kahvan vetoasentoon ja pujottelin jonojen välistä. Väistelin kengänkärkiä. Kengänkärjet väistelivät myös aika kohteliaasti laukkua. –  Kaksi aikuista Victorian asemalle! –  Veera, en ole vielä… –  Kyllä, menopaluu, kiitos! –  Älä hätiköi! Löin viidenkymmenen punnan setelin tiskiin. Mikko äsähti, ettei hän ollut vielä käynyt kysymässä Stansted Express -junan hintaa. Entä kannattiko ostaa kerralla menopaluu? Mitä jos löytäisimme kaupungista edullisemman tarjouksen paluumatkalle? Tai jos Robert toisi meidät huomenna kentälle omalla autollaan? Virkailija ojensi liput ja näytti käsillään reitin: National Expressin linja-auto lähtisi laiturista kuusitoista. Kauhoin liput ja vaihtorahat mintunvihreän takkini etutas14


kuun, jossa kolikot kilisivät heijastinta ja hammasharjakoteloa vasten. Hammasharjakotelo. Ai siellä se oli! Mikko saavutti minut vasta mellakka-aidoista rakennetun karsinan luona. Samalla valkea linja-auto alkoi peruuttaa pois laiturista. Pääsimme odottamaan seuraavaa jonon kärkeen. –  Olisi aivan hyvin ennätetty käydä kysymässä vielä kilpaileva hinta ja harkita huolella. –  Olisi ennätetty aiempaan bussin, jos et olisi kiertänyt tarkistamassa jokaista tarjousta. En liioitellut. Kun odotin laukkuamme saapuvaksi matkatavarahihnalle, Mikko ryntäili ympäri hallia, jonka seinämainoksissa kilpailevat yhtiöt mainostivat toinen toistaan edullisempia ja kätevämpiä yhteyksiä Stanstedin lentokentältä Lontoon keskustaan. Jo ennen passintarkastusta käytävillä oli seisoskellut lipunmyyjiä. Bussilippuja oli tyrkytetty lentokoneessakin täytettyjen voileipien, juomien ja arpojen lomassa. –  Paljonko liput maksoivat? Mikko kysyi. –  Rahalla selvittiin. –  Veera! Ymmärrän, että odottavan aika on pitkä, mutta eihän hintavertailu olisi palvellut vain tätä matkaa vaan myös kaikkia tulevia kertoja! –  Meillä on nyt liput keskustaan ja takaisin. Enää niihin ei kulu lantin lanttia, sanoin. – Ja kuitenkin olit tsekannut hinnat netistä. –  Saatoin katsoa. –  Tää bussi oli edullisin, eikö niin? Mikko huomautti, että hinnat vaihtelivat kysynnän mukaan. Lentoasemalta olisi hyvinkin saattanut saada viime hetken erikoistarjouksen. Mainoksissa hinnat… 15


–  Mainosten hinnat on from-hintoja, eikö? Yleisesti ottaen tää bussifirma on halvin, vai mitä? –  Niin on. Mistä tiesit? –  Olisithan sä estänyt mua kassalla, jos olisit epäillyt, että jostain saisi halvemmalla! Istuimme vierekkäin linja-auton keskiosaan – se oli Mikon mielestä hyvä kompromissi. Joskus aiemmin olisin huokaillut kovaäänisesti ja katsonut kelloa puolen minuutin välein, mutta enää mun ei tarvinnut osoittaa olevani oikeassa toisin kuin Mikon. Mulle riitti, että tiesin olevani oikeassa. Minun mieheni kaivoi kevättakkinsa vetoketjutaskusta kännykkäoperaattorin mainoksen, jossa luki puolen arkin kokoisilla kirjaimilla »SAVE». –  Pitäisikö ottaa pre-paid-liittymä? hän kysyi hetken kuluttua. –  Ei pitäisi. Puhuminen olisi selvästi halvempaa kuin suomalaisella liittymällä, Mikko perusteli. Sanoin, että vastaaminen olisi erityisen edullista, koska kukaan ei tietäisi soittaa pre-paidnumeroon. Vai aikoiko Mikko ensi töikseen lähettää kaikille tutuilleen tekstiviestin: »Puhelinnumeroni muuttuu viikonlopun ajaksi»? –  Jos Julialle pitää soittaa. –  Julia on luvannut soittaa. –  Mutta jos pitää soittaa. Sanoin, että jos pitää soittaa, silloin soitetaan, ja soittaminen onnistuisi ihan mun puhelimellani ja mun SIM-kortillani. Mikko laskeskeli, kuinka paljon minuuttihinnaksi tulisi kymmenen punnan pre-paid-liittymällä. Sanoin, että mainoksessa luvattu minuuttimäärä ei varmaankaan sisältänyt ulkomaanpuheluita. 16


–  Ei varmaan kannata ottaa pre-paidia, Mikko totesi kuin pitkän harkinnan tuloksena. Mitä se varmasti olikin. Mikko ei tee mitään suunnittelematta huolella ennakkoon. Kun Mikko punnitsee ja puntaroi, saan tarpeekseni ja hoidan homman. Se on ihan toimiva työnjako. Asiat hoituvat niin kuin mä haluan, ja Mikko saa syyttää mua, jos osoittautuu, ettei mennyt ihan putkeen. –  Ottaisit firman kännykän, sanoin, vaikka siitä oli keskusteltu aiemmin. En kuullut, miten Mikko tällä kertaa aloitti selityksensä, mutta näin se kuului: Hän oli laskenut, että kännykkäedun kahdenkympin verotusarvo teki hänen palkallaan reilun kahdeksan euron nettokulun kuukaudessa (»pitää laskea marginaaliveron mukaan»). Hänen henkilö­ kohtaiset puhelinkulunsa ovat vähemmän: perusmaksu ja muutama soitettu puhelu ja lähetetty tekstiviesti. Mikon puhelin oli viiden vuoden ikäinen peruspuhelin, jossa ei ollut kameraa eikä datayhteyttä. Sellainen laite, jota ei ilkeä ottaa taskustaan julkisella paikalla. Teinit luulivat häntä retroilijaksi. Julia häpesi. Selityksiin kuuluivat vielä nämä: kännykkä kuumentaa korvaa ja hermostuttaa koko elimistön toisin kuin lankapuhelin, ja kännykän kanssa on koko ajan tavoitettavissa. Sen sijaan tätä en ollut kuullut aiemmin: –  Ja onhan väärin, että työnantaja maksaa työntekijän henkilökohtaisista puheluista. Mikko sanoi, että käytäntö kohteli työntekijöitä eriarvoisesti: ne, jotka lörpöttelevät paljon, ostavat kännykällä virvoitusjuomia automaatista ja maksavat parkkimaksunsa, saavat enemmän hyötyä kuin ne, jotka käyttävät puhelintaan asiallisesti. –  Sinä et hyödy millään tavalla. Ostaisit joskus vaikka limupullon. 17


–  Tuo juuri on moraalin rappeutumista. –  Moraalin rappeutumista! Eiks se ole ihan verottajan siunaama ja koske varmaan miljoonaa suomalaista? Käytävän toiselle puolelle istunut itäaasialaistaustainen mies luuli meitä varmasti riiteleväksi aviopariksi. Me emme riidelleet vaan keskustelimme. Niin Mikko olisi sanonut, ja minä olin oppinut ajattelemaan samoin. –  Se oli eduskunnalta lepsu päätös. Matkapuhelinedusta päätettiin vuosituhannenvaihteessa, jolloin Suomi oli mobiiliteknologian Piilaakso. Päätöstä perusteltiin tietoyhteiskunnan edistämisellä… –  Onpa hirveää, että työntekijöille annetaan pieni etu. –  Teleoperaattoreille. Se on yritystukea teleoperaattoreille. Työntekijät tietävät, että firman piikki on auki, joten he käyttävät puhelinta huolettomasti ja ostelevat automaateista välipaloja sellaisilla hinnoilla, joita eivät maksaisi omasta pussistaan. Mikko kyseenalaisti, tutki ja funtsi. Se oli Mikkoa, mutta hulluinta oli, että Pohjoismaiden suurin päivälehti maksoi hänelle siitä kuukausipalkkaa. Hän perehtyi pieniin yksityiskohtiin ja selvitti niitä kärsivällisemmin kuin kukaan muu jaksaisi. Kaksi kertaa vuodessa hän teki kokosivun jutun, jolla vaihdettiin ministereitä, pantiin toimitusjohtajia poliisitutkintaan ja saatiin vireille uusia lakeja. Seuraavana vuonna hän kävi hakemassa tutkivien toimittajien seuran olalletaputteluillallisilta lumilapion, jonka hän pani seisomaan edellisten viereen autotallin ­nurkkaan. Niillä ei saanut tehdä lumitöitä, ei edes levitellä hiekkaa pihatielle. Mikon pomot eivät uskaltaneet patistella Mikkoa, sillä he pelkäsivät, millaisen paljastuksen hän kirjoittaisi heistä. He pelkäsivät Mikkoa niin kuin muutkin vallanpitäjät, ja siksi 18


Mikolla ei ollut työaikaa ja hänelle oli rakennettu kaikkien sisustussuunnittelijoiden määräysten vastaisesti oma työhuone muun toimituksen avokonttorin laidalle. Huoneessa ei ollut ikkunoita vaan loisteputkivalot ja seinällä kehystettyjä diplomeja ja leikkeitä hänen uransa huippuhetkistä. Olin käynyt siellä kerran, en haluaisi toiste. Paikka haisi kaikelle sille, mitä vihasin Mikossa. Ne olivat samoja asioita, joiden vuoksi rakastin häntä. Rakastan. Minä rakastan Mikkoa. Eihän kukaan ole sellainen. Hän on erikoinen. Hän on aivan sairas. Töissä mä olen erikoissairaanhoitaja, ja kotona mä vasta erikoisen sairaan hoitaja olenkin. Kun Robalta tuli kutsu pariskuntavisiitille Lontooseen, »katsomaan uutta asuntoa», olin yllättynyt, kun Mikko ehdotti, että ottaisimme kutsun vastaan. Yleensä häntä oli vaikea houkutella edes Tukholman-risteilylle. Laivassa ei pääse lenkille, pitää ottaa eväät, ettei tarvitse ostaa kalliita laivasyömisiä, ja muutenkin arkirutiinit menevät sekaisin. Lomapäiviä kuluu. Olin kysynyt. Olin oppinut. Mikko halusi elää rutiinien mukaan. Ne toivat hänelle turvallisuutta, ja mikä minä olin piinaamaan rakastamaani miestä? Tein Julian kanssa kerran vuodessa tyttöjen pikapyrähdyksen Keski-Eurooppaan. Tietenkin epäilin, että Lontoon-matka liittyisi jollain tavalla Mikon työhön. Koska olimme varanneet menon lauantaille ja paluun sunnuntai-illalle, kyse ei ollut siitä, että Mikko olisi halunnut käydä tutkimassa jotain ­Lontoossa sijaitsevaa arkistoa tai tekemässä haastattelua. Jos matkan syynä oli työ, uhrin oli siis oltava Roba tai Roban avovaimo, jota emme olleet tavanneet aiemmin. Millaisen naisen Roba oli valinnut? Se mua kiinnosti reissussa kaikkein eniten. 19


Linja-auto täyttyi viimeistä paikkaa myöten. Kun kuljettaja kertoi, että matkaan kuluisi tunti ja kolme varttia, aloin lukea matkapokkariani, joka oli edennyt jo yli puolivälin: junassa Pasilasta Tampereelle, linja-autossa Pirkkalan lentokentälle, aaltopeltiterminaalin odotushallissa ja lentokoneessa. Tietenkin olimme lentäneet Ryanairilla. –  Jos menee metrolla, pitää vaihtaa. Kävelläkin voisi. –  Meidät on kutsuttu viideksi. –  Metrolippu maksaa neljä ja puoli puntaa. –  Kello on jo yli neljä. –  Mennään metrolla. Kun siirryimme bussipysäkiltä Victorian metroasemalle, Mikolle muistui mieleen, että Roballe ja Eliselle pitäisi ostaa kukkia. –  Eikö ruisleipä riitä? Ja suola. Kysyin, vaikka tiesin, ettei kysymykseni johtaisi mihinkään. Leipä ja suolakin nimittäin oli pitänyt pakata mukaan. Mikko oli huomauttanut, että Robertilla ei varmaan käynyt järin paljon suomalaisia vieraita. Tämä saattoi olla talon ensimmäinen ruisleipä. Salmiakkiakin olisi voinut viedä samalla perusteella, mutta Mikko oli muistanut, että Roba oli aina kahminut heidän jaettavakseen tarkoitetusta irtokarkkipussista itselleen hedelmäkarkit. Siis ruisleipää, koska eihän suomalaiselle viedä lahjaksi Arabian kippoja, Toikan lintuja saati Unikko-krääsää. Mikolle ei kelvannut valmisleipä. Ei, Mikko oli tullut edellisiltana kotiin ruisjauhopussin kanssa, kaivanut keittiön pystykaapista kotitalousvaa’an, muovikulhon ja puu­ kapustan ja levittänyt vahakankaalle netistä tulostamansa ruisleipäreseptin. Olin vetäytynyt makuuhuoneeseen lukemaan rikos­ romaania, jota kaverit olivat hehkuttaneet Facebookissa. 20


Kuulin Julialta myöhemmin, että Mikko oli istunut uunin luukun edessä ja katsonut limpun paistumista kuin Inside Jobia tai Michael Mooren dokumenttia. –  Etkä sitten syö tätä! Mikko oli sanonut kapaloidessaan leipomusta pellavapyyhkeeseen. En koskaan syönyt ruisleipää. Sain siitä mahan sekaisin, varsinkin tuoreesta. –  Et syö tätäkään. Se ei ole meitä varten vaan tupaan­ tuliaiseksi. Ihan niin kuin mulle olisi tullut mieleenkään. Parkkeerasin matkalaukun kanssa asemahallin tolppaa kiertävälle penkille, kun Mikko lähti etsimään kukkakauppaa. Arvelin, että aikaa voisi kulua ehdottoman välttämättömiin hintavertailuihin, joten avasin pokkarin. Harry Hole nousi raitiovaunusta Holbergs gaten Radissonin edustalla käytyään työhuoneessaan viimeistä kertaa ja käveli kotiinsa, jonka postilaatikossa häntä odottivat pizzamainos ja karhukirje maksamattomasta pysäköintisakosta. Hole ennätti Schrøderin kapakkaan, tilasi ruokaa, luki lehdestä artikkelin, jolla epäilemättä olisi merkitystä juonen kannalta, koska kirjailija selosti sen sisältöä melkein sivun, ja kohta olikin helmikuun loppu ja norjalaissankari uudessa työhuoneessaan. Vasta silloin minun mieheni saapui selässään tummansininen reppu ja kädessään sellofaaniin kääritty kukkalaite, jossa oli valkoisia liljoja. Astelimme liukuportaisiin vierekkäin kuin vastavihitty aviopari. –  Kaksi asemaa vihreää tai keltaista, vaihto Westminsterissä ja harmaata Jubilee-linja kolme asemanväliä London Bridgen asemalle, Mikko sanoi päättäväisesti.

21


Mikko Ihmiselämällä on tarkoitus. On tietenkin mahdollista, että lähtökohtani oli väärä. Ehkä elämällä ei ole merkitystä eikä maailmankaikkeudella päämäärää, mutta onko sillä puolestaan merkitystä? Kun uskon, että elämällä on tarkoitus, eikö se luo tarkoituksen minun kannaltani? Jokainen ihminen vaikuttaa ihmiskuntaan, maailmaan, tuleviin sukupolviin. On luontevaa ajatella, että jokaisella elämällä on tarkoitus. Siksi se on minusta pätevä lähtökohta. Kerron nyt avoimesti ja myös sellaista, mistä en ole keskustellut koskaan kenenkään kanssa. En ole puhunut Veeran kanssa todella tärkeistä asioista. En ole uskaltanut. Minun on ollut paljon helpompi avautua luentosaleissa ja nuorten toimittajien tekemissä kiusallisen imelissä henkilöhaastatteluissa. Minun on ollut helpompi paljastaa itseäni julkisesti kuin Veeralle. Tiedän, että tulen kertomaan enemmän kuin kannattaisi. Kerron totuuden ja vain totuuden, mutta paikoin saatan olla monisanainen. Minua hieman hivelee oleminen huomion kohteena, kun olen tuhannet kerrat ollut se, joka esittää kysymyksiä. 22


84.2 – ISBN 978-951-0-40135-4 www.w s oy.fi Graaf ine n suunnitte lu m ika tuom ine n Pääl ly ks en kuvat iStoc k ph oto j a Mika tuom ine n

Menu

osannut Robert, äkkirikas nelikymtäpppoineisn,niionn, että varallisuurikas-

ä pelis tua muiden rahoilla ja pääst ine. den sijasta kärsii vain ma

menestyny Mikko on häneimnittvaajanh,ajotkoauluosaakavavetrinpesa,lätä kaikki, jott

ja korkeamoraalinen to kolla. n tai veronmaksajan lompa ma fir t ee yn kä aa sal at ov ka

uheinen pragma Veera on Mikon vaimo, ronssalkip s asuhde, joka on jo ohi. Jo ati kko,

nssa jolla on ollut Robertin ka ny t mikään koskaan on.

alla Elise on Robertin pohakassaali.vaimo mutta sam

jokeri pa-

kassa ja tikari sukkanau

kaapissalaisia aikeita, luurankoja ja, no ka iä öm ätt nim ky On inen , syanidikapseli, hy ppysell ka iek jam an pp sam ea am sa, pr on tahansa saa syödä. Pöytä ka ku ei a jot ä eip isl ru ja ä myrkky an eloonjääneille. katettu. Jälkiruoka tar joilla

Hämäläinen, Karo: Ilta on julma (WSOY)  

Kahden ystävyspariskunnan illallinen Lontoon korskeimmassa pilvenpiirtäjässä. Mikä voisi mennä vikaan?

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you