menpojan – alhaisinta mahdollista ammattia edustavan pojan – joka näyttää haluavan käyttää paimenvarustustaan välineenä Goljatin miekkaa vastaan. »Koirako minä olen, kun tulet minua vastaan kepit kädessä», sanoo Goljat ja osoittaa sauvaa. Se mitä seuraavaksi tapahtuu, on legendan ainesta. Daavid laittaa yhden kivistään lingon nahkapussiin ja ampuu Goljatia paljaaseen otsaan. Goljat kaatuu tyrmättynä. Daavid juoksee hänen luokseen, tarttuu jättiläisen miekkaan ja leikkaa häneltä pään irti. »Nähdessään sankarinsa kuolleen filistealaiset lähtivät pakoon», lukee Raamatun kertomuksessa. Taistelun voitti kuin ihmeen kaupalla heikompi osapuoli, jonka kaikkien odotusten mukaisesti ei olisi pitänyt mitenkään voittaa. Tällä tavoin olemme kertoneet toisillemme tarinaa vuosisatojen ajan siitä lähtien. Näin fraasi »Daavid ja Goljat» on istutettu kieleemme – epätodennäköisen voiton vertaus kuvana. Ja ongelma tuossa tapahtumien tulkinnassa on, että melkein kaikki siinä on pielessä.
3. Muinaisilla armeijoilla oli kolmenlaisia sotureita. Ensimmäisenä oli ratsuväki – aseistettuja miehiä hevosen selässä tai vaunuissa. Toinen oli jalkaväki – käveleviä sotilaita, jotka käyttivät haarniskaa sekä kantoivat miekkoja ja kilpiä. Kolmantena tulivat linkoavat soturit, tai se mitä nykyisin kutsuttaisiin tykistöksi: jousimiehet ja, tärkeimpinä, linkomiehet. Linkomiehillä oli nahkapussi, joka oli kahden puolen kiinnitetty pitkään köyteen. He laittoivat kiven tai lyijypallon pussiin, pyörittivät sitä koko ajan isommassa ja nopeammassa kaaressa ja sitten irrottivat köyden toisen pään singoten kiven eteenpäin. Linkoaminen vaati aivan erityisen suuren määrän taitoa ja harjoitusta. Mutta kokeneissa käsissä linko oli tuhoisa ase. 18