Issuu on Google+

Miksi altavastaajat niin usein voittavat? / wsoy

Malcolm

Gladwell Daavid ja Goljat

Kiehtovaa… Gladwell on synteesin mestari. Kestomenestyksen saavuttanut kirjailija jatkaa radikaalia uudisajatteluaan ja yllyttää meitä seuraamaan esimerkkiään.

Heller McAlpin, Washington Post


Malcolm Gladwell

daavid ja goljat altavastaajat, sopeutumattomat ja jättejä vastaan taistelemisen taito Suomentanut Heidi Hammarsten

werner söderström osakeyhtiö • helsinki


Alice Martin on suomentanut William Wordsworthin runon s.141, ja riimitellyt suomeksi säkeet sivuilla 211 ja 212. Sampsa Peltonen on tarkistanut arabiankielisten paikannimien kirjoitusasun. Englanninkielinen alkuteos David ja Goliath Copyright Š 2013 by Malcolm Gladwell All rights reserved including the rights of reproduction in whole or in part in any form. Suomenkielinen laitos Š Heidi Hammarsten ja wsoy 2014 isbn 978-951-0-40077-7 painettu eu:ssa


Omistettu A. L:lle ja S. F:lle, todelliselle altavastaajalle


Sisältö johdanto Goljat »Koirako minä olen, kun tulet minua vastaan kepit kädessä?» 13

I haittojen edut (ja etujen haitat) yksi Vivek Ranadivé »Se oli tosi sattumanvaraista. Siis, minun isäni ei ollut ikinä ennen pelannut koripalloa.» 27 kaksi Teresa DeBrito »Suurimmalla luokallani oli 29 lasta. Voi, se oli hauskaa.» 45


kolme Caroline Sacks »Jos olisin mennyt Marylandin yliopistoon, opiskelisin edelleen luonnontieteitä.» 67

II toivottavien vaikeuksien teoria neljä David Boies Et haluaisi lukivaikeutta omalle lapsellesi. Vai haluaisitko? 101 viisi Emil »Jay» Freireich »Kuinka Jay sen teki, en tiedä.» 125 kuusi Wyatt Walker »Jänö on kaikesta ovelin kaikista elukoista ketä Herraisä ikänä teki.» 162


III vallan rajat seitsemän Rosemary Lawlor »En minä sellaiseksi syntynyt. Minut pakotettiin tähän.» 191 kahdeksan Wilma Derksen »Olemme kaikki tehneet elämässämme jotakin kammottavaa, tai tunteneet suurta halua tehdä.» 223 yhdeksän André Trocmé »Tunnemme velvollisuudeksemme kertoa teille, että joukossamme on jonkin verran juutalaisia.» 252 Kiitokset 264 Huomautukset 265 Hakemisto 289


Mutta Herra sanoi Samuelille: »Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan, sillä minä en hänestä välitä. Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.» Samuelin kirja 16:7


Johdanto

Goljat »Koirako minä olen, kun tulet minua vastaan kepit kädessä?»

1. Muinaisen Palestiinan sydämessä on seutu, joka tunnetaan nimellä Sefela, sarja harjanteita ja laaksoja, joka yhdistää Juudean vuoriston idässä Välimeren rannikkotasangon avaraan lakeuteen. Se on henkeäsalpaavan kaunis alue, johon kuuluu viinitarhoja, vehnäpeltoja sekä sykomori- ja pistaasipuumetsiä. Seutu on myös erittäin tärkeä strategisesti. Vuosisatojen ajan seudun hallinnasta on käyty lukuisia taisteluja, koska Välimeren rannikkotasangolta lähtevät laaksot tarjosivat rannikolla asuville selvän reitin Hebronin, Betlehemin ja Jerusalemin kaupunkeihin Juudean ylämaalla. Tärkein laakso on Aijalon pohjoisessa. Mutta eniten tarinoita kerrotaan Elasta. Elassa Saladin kohtasi ristiretkeläisritarit 1100-luvulla. Sillä oli keskeinen rooli makkabealaissodissa Syyriaa vastaan yli tuhat vuotta tätä ennen, ja tunnetuimpana tapahtumana juuri siellä aloitteleva Israelin kuningaskunta kävi filistealaisten armeijaa vastaan Vanhan testamentin aikoina. Filistealaiset tulivat Kreetalta. He olivat merenkulkijakansaa, joka oli muuttanut Palestiinaan ja asettunut asumaan pitkin rannikkoa. Israelilaiset asuivat rykelminä vuorilla, kuningas Saulin alamaisina. Runsas tuhat vuotta ennen Kristusta filistealaiset alkoivat liikkua itään, mutkitellen yläjuoksuun 13


Elan jokilaaksoa pitkin. Heidän tavoitteensa oli vallata vuorenharjanne lähellä Betlehemiä ja halkaista Saulin kuningaskunta kahtia. Filistealaiset olivat taisteluiden karaisemia ja vaarallisia, sekä israelilaisten vannoutuneita vihollisia. Pelästyneenä Saul keräsi miehensä ja kiiruhti alas vuorilta kohdatakseen heidät. Filistealaiset leiriytyivät pitkin Elan eteläistä rinnettä. Israe­lilaiset pystyttivät telttansa toiselle puolelle, pohjoisrinteen myötäisesti, mikä asetti kaksi armeijaa katselemaan rotkon yli toisiaan. Kumpikaan niistä ei uskaltanut liikkua. Hyökkäys tarkoitti laskeutumista alas rinnettä ja sitten itsetuhoista kapuamista ylös vastustajan harjannetta toisella puolen. Lopulta filistealaiset saivat tarpeekseen. He lähettivät mahtavimman soturinsa alas laaksoon selvittämään pattitilanteen kaksintaistelussa. Hän oli jättiläinen, ainakin 203 senttiä pitkä, ja pukeutunut pronssikypärään sekä täyteen haarniskaan. Hän kantoi keihästä, harppuunaa ja miekkaa. Avustaja kulki hänen edellään ja kantoi suurta kilpeä. Jättiläinen seisoi israelilaisten edessä ja huusi: »Valitkaa siis joukostanne yksi, joka tulee tänne minua vastaan. Jos hän voittaa minut taistelussa ja tappaa minut, meistä tulee teidän orjianne, mutta jos minä voitan ja tapan hänet, teistä tulee meidän orjiamme ja te joudutte palvelemaan meitä.» Israelilaisten leirissä kukaan ei liikahtanut. Kuka voisi voittaa noin kauhistuttavan vastustajan? Sitten paimenpoika, joka oli tullut Betlehemistä tuomaan veljilleen ruokaa, astui esiin ja tarjoutui vapaaehtoiseksi. Saul vastusteli: »Ei sinusta ole taistelemaan tuon filistealaisen kanssa. Sinähän olet vasta poikanen, ja hän on ollut soturi nuoruudestaan asti.» Mutta paimen ei antanut periksi. Hän oli kohdannut tätä raivokkaampiakin vastustajia, hän perusteli. »Minä, sinun palvelijasi, olen paimentanut isäni lampaita. Kun leijona tai karhu tuli ja vei lampaan laumastani, minä lähdin sen perään ja löin sitä ja tempasin 14


lampaan sen kidasta», hän kertoi Saulille. Saulilla ei ollut muita vaihtoehtoja. Hän antoi periksi, ja paimenpoika juoksi alas kukkulaa kohti jättiläistä, joka seisoi laaksossa. »Tule tänne, niin minä syötän sinun lihasi taivaan linnuille ja villipedoille!» jättiläinen huudahti, kun hän näki vastustajansa lähestyvän. Näin alkoi eräs historian kuuluisimmista taisteluista. Jättiläisen nimi oli Goljat. Paimenpojan nimi oli Daavid.

2. Daavid ja Goljat on kirja siitä, mitä tapahtuu, kun tavalliset ihmiset asettuvat jättiläisiä vastaan. »Jättiläisillä» tarkoitan kaikenlaisia vahvoja vastustajia – armeijoista ja mahtavista sotureista vammautumiseen, epäonneen ja sortoon. Jokainen kappale kertoo erilaisen henkilön tarinan – tunnetun tai tuntemattoman, tavallisen tai nerokkaan – ja nämä henkilöt ovat kohdanneet mahdottoman kokoisia haasteita, joihin heidän on ollut pakko vastata. Pitäisikö minun pelata sääntöjen mukaan vai seurata omia vaistojani? Jatkanko sitkeästi vai annanko periksi? Iskenkö takaisin vai annanko anteeksi? Näiden tarinoiden kautta haluan tarkastella kahta ajatusta. Ensinnäkin, paljon siitä, mitä pidämme maailmassamme arvokkaana, on lähtöisin tämäntapaisista epäsuhtaisista konflikteista, koska musertavan ylivoiman kohtaaminen tuottaa jotakin suurenmoista ja kaunista. Toiseksi, me jatkuvasti käsitämme tämäntapaiset konfliktit väärin. Luemme niitä väärin. Tulkitsemme niitä väärin. Jättiläiset eivät ole sellaisia kuin minä niitä pidämme. Samat ominaisuudet, jotka näyttävät antavan niille voimaa, ovat usein suuren heikkouden lähteitä. Ja altavastaajana oleminen voi muuttaa ihmisiä tavoilla, joita emme usein osaa arvostaa: se voi avata ovia, luoda mahdollisuuksia, opettaa, valaista ja mahdollistaa sellaista, mikä 15


muuten olisi tuntunut mahdottomalta. Tarvitsemme parempaa opasta jättiläisten kohtaamiseen – eikä ole parempaa paikkaa aloittaa tuota matkaa kuin Daavidin ja Goljatin välisestä eeppisestä kohtaamisesta Elan laaksossa kolmetuhatta vuotta sitten. Kun Goljat huusi israelilaisille, hän ehdotti sitä, mikä tunnetaan kaksintaisteluna. Tämä oli yleinen käytäntö muinaisessa maailmassa. Konfliktin kaksi osapuolta yrittivät välttää avoimen taistelun runsaan verenvuodatuksen sillä, että ne valitsivat yhden soturin edustamaan itseään kaksintaistelussa. Esimerkiksi ensimmäisellä vuosisadalla Kristuksen syntymän jälkeen roomalainen historioitsija Quintus Claudius Quadrigarius kertoo eeppisestä taistelusta, jossa gallialainen soturi pilkkaa roomalaisia vastustajiaan. »Tämä aiheutti heti suurta närkästystä eräässä Titus Manliuksessa, joka oli hyvin jalosukuinen nuori», Quadrigarius kirjoittaa. Titus haastoi gallialaisen kaksintaisteluun: Hän astui eteenpäin eikä sietänyt gallialaisen häpeällisesti mustaavan roomalaista urheutta. Legioonalaisen kilvellä ja espanjalaisella miekalla varustettuna hän haastoi gallialaisen. Heidän taistelunsa tapahtui itse [Aniojoen ylittävällä] sillalla, molempien armeijoiden läsnäollessa ja tiiviisti seuratessa. Näin he kohtasivat toisensa: gallialainen oman taistelutapansa mukaisesti kilpi ojennettuna ja hyökkäystä odottaen; Manlius, luottaen enemmän rohkeuteen kuin taitoon, iski kilven kilpeä vasten ja h ­ orjutti gallialaisen pois tasapainosta. Kun gallialainen yritti päästä takaisin sijoilleen, Manlius jälleen iski kilven kilpeä vasten ja jälleen pakotti miehen vaihtamaan asemaansa. Tällä tavoin hän luikahti gallialaisen miekan alitse ja iski häntä rintaan espanjalaisella terällään… Tapettuaan gallialaisen Manlius leikkasi tältä pään irti, repi kielen ja kietoi sen, veren peittämänä niin kuin se oli, kaulansa ympärille.

16


Tätä Goljat odotti – itsensä kaltaista soturia tulemaan esiin ja taistelemaan kosketusetäisyydellä. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanut, että taistelua käytäisiin millään muilla kuin noilla säännöillä, ja hän valmistautui sen mukaisesti. Suojautuakseen vartaloon kohdistuvilta iskuilta hän käytti huolellisesti tehtyä tunikaa, joka koostui sadoista limittäisistä kalansuomumaisista pronssipaloista. Se peitti hänen käsivartensa ja ulottui polviin asti, ja painoi luultavasti yli 45 kiloa. Hänen jalkojaan suojelivat pronssiset säärykset, joihin liitetyt pronssilevyt peittivät hänen jalkateränsä. Hän käytti raskasta metalli­ kypärää. Hänellä oli kolme eri asetta, kaikki optimoitu lähitaisteluun. Hänellä oli kokonaan pronssista tehty pistokeihäs, joka kykeni läpäisemään kilven tai jopa haarniskan. Hänellä oli miekka kupeellaan. Ja ensisijaisena vaihtoehtonaan hän kantoi erityistä lyhyen kantaman tapparaa, jossa oli metallivarsi yhtä »paksu kuin kangaspuiden tukki». Siihen oli kiinnitetty nuora ja monimutkainen yhdistelmä painoja, jonka avulla sen voi singota aivan erityisellä voimalla ja tarkkuudella. Kuten historioitsija Moshe Garsiel kirjoittaa, »israelilaisista tämä erikoislaatuinen tappara, jossa oli raskas varsi sekä pitkä ja raskas rauta­terä, näytti kykenevän lävistämään minkä tahansa pronssikilven ja pronssihaarniskan yhdessä, kun Goljatin vahva käsi sen sinkosi». Ymmärrätkö, miksi kukaan israelilainen ei halunnut astua esiin taistelemaan Goljatia vastaan? Sitten Daavid ilmestyy paikalle. Saul yrittää antaa hänelle oman miekkansa ja haarniskansa, jotta hänellä olisi edes jonkinlainen mahdollisuus taistelussa. Daavid kieltäytyy. »Minä en voi näissä edes kävellä», hän sanoo. »En ole koskaan käyttänyt tällaisia.» Sen sijaan hän kumartuu ja poimii viisi sileää kiveä, jotka hän laittaa olkalaukkuunsa. Sitten hän laskeutuu laaksoon kantaen pelkkiä paimenvarusteitaan. Goljat katsoo häntä kohti tulevaa poikaa ja loukkaantuu. Hän odotti taistelevansa kokeneen soturin kanssa. Sen sijaan hän näkee pai17


menpojan ­– alhaisinta mahdollista ammattia edustavan pojan – joka näyttää haluavan käyttää paimenvarustustaan välineenä Goljatin miekkaa vastaan. »Koirako minä olen, kun tulet minua vastaan kepit kädessä», sanoo Goljat ja osoittaa sauvaa. Se mitä seuraavaksi tapahtuu, on legendan ainesta. Daavid laittaa yhden kivistään lingon nahkapussiin ja ampuu Goljatia paljaaseen otsaan. Goljat kaatuu tyrmättynä. Daavid juoksee hänen luokseen, tarttuu jättiläisen miekkaan ja leikkaa häneltä pään irti. »Nähdessään sankarinsa kuolleen filistealaiset lähtivät pakoon», lukee Raamatun kertomuksessa. Taistelun voitti kuin ihmeen kaupalla heikompi osapuoli, jonka kaikkien odotusten mukaisesti ei olisi pitänyt mitenkään voittaa. Tällä tavoin olemme kertoneet toisillemme tarinaa vuosisatojen ajan siitä lähtien. Näin fraasi »Daavid ja ­Goljat» on istutettu kieleemme – epätodennäköisen voiton vertaus­ kuvana. Ja ongelma tuossa tapahtumien tulkinnassa on, että melkein kaikki siinä on pielessä.

3. Muinaisilla armeijoilla oli kolmenlaisia sotureita. Ensimmäisenä oli ratsuväki – aseistettuja miehiä hevosen selässä tai vaunuissa. Toinen oli jalkaväki – käveleviä sotilaita, jotka käyttivät haarniskaa sekä kantoivat miekkoja ja kilpiä. Kolmantena tulivat linkoavat soturit, tai se mitä nykyisin kutsuttaisiin tykistöksi: jousimiehet ja, tärkeimpinä, linkomiehet. Linkomiehillä oli nahkapussi, joka oli kahden puolen kiinnitetty pitkään köyteen. He laittoivat kiven tai lyijypallon pussiin, pyörittivät sitä koko ajan isommassa ja nopeammassa kaaressa ja sitten irrottivat köyden toisen pään singoten kiven eteenpäin. Linkoaminen vaati aivan erityisen suuren määrän taitoa ja harjoitusta. Mutta kokeneissa käsissä linko oli tuhoisa ase. 18


Keskiaikaiset maalaukset näyttävät linkomiesten osuvan lintuihin kesken lennon. Irlantilaisten linkomiesten sanottiin osuvan kolikkoon niin kaukaa kuin he näkivät sen, ja Vanhan testamentin Tuomarien kirjassa linkomiehiä kuvataan »hiuksen leveydellä» tarkoiksi. Kokenut linkomies pystyi tappamaan tai vakavasti haavoittamaan kohdetta, joka oli jopa kahdensadan metrin päässä.* Roomalaisilla oli jopa aivan erityisen tyyppiset pihdit vain sitä varten, että niillä irrotettiin jonkun onnettoman sotilaan ruumiista kivet, jotka linko oli niihin upottanut. Kuvittele seisovasi mestaruussarjan baseball-syöttäjän edessä, kun hän tähtää pallolla päähäsi. Siltä tuntui olla linkomiestä vastassa – paitsi että se mitä heitettiin, ei ollut korkista ja nahkasta tehty pallo, vaan vankka kivi. Historioitsija Baruch Halpern esittää, että linko oli muinaisessa sodankäynnissä niin tärkeä, että kolmenlaiset soturit tasapainottivat toisiaan, kuten kivi, paperi, sakset ovat leikissä toistensa vastapainoina. Pitkien keihäidensä ja haarniskoidensa avulla jalkaväki kykeni vastustamaan ratsuväkeä. Ratsuväki vuorostaan pystyi voittamaan linkomiehet, koska heidän hevosensa liikkuivat niin nopeasti, että linkoavat soturit eivät pystyneet tähtäämään kunnolla. Ja linkoavat soturit olivat tappavia jalka­väkeä vastaan, koska haarniskan painama iso kömpelö sotilas oli helppo kohde linkomiehelle, joka sinkosi esineitä sadan metrin päästä. »Tämän takia ateenalaisten sotaretki Sisi­liaan epäonnistui peloponnesolaissodassa», Halpern kirjoittaa. »Thukydides kuvaa laveasti, kuinka paikallinen kevyt jalkaväki tuhosi vuorilla suurimman osan Ateenan raskaasta jalkaväestä, pääosin linkoa käyttäen.» Goljat on raskasta jalkaväkeä. Hän uskoo, että hän päätyy kaksintaisteluun toisen raskaan jalkaväen miehen kanssa, * Nykyaikaisen kivenlinkoamisen maailmanennätyksen teki Larry Bray vuonna 1981: 437 metriä. On selvää, että tuolla matkalla tarkkuus kärsii.

19


samaan tapaan kuin Titus Manlius taistelussa gallialaista vastaan. Kun hän sanoo »tule tänne minun luokseni, niin minä annan sinun lihasi taivaan linnuille ja metsän eläimille», avain­ ilmaisu on »tule tänne minun luokseni». Hän tarkoittaa: tule aivan minun luokseni, niin voimme käydä lähitaistelun. Kun Saul yrittää pukea Daavidin haarniskaan ja antaa hänelle miekan, hän toimii saman oletuksen mukaisesti. Hän olettaa, että Daavid aikoo taistella Goljatia vastaan kosketusetäisyydeltä. Daavidilla ei kuitenkaan ole aikomusta kunnioittaa kaksintaistelun perinteitä. Kun hän kertoo Saulille tappaneensa karhuja ja leijonia paimenena, hän ei tee sitä vain todisteena rohkeudestaan, vaan ilmaistakseen toisenkin asian: että hän aikoo taistella Goljatia vastaan samoin, kuin hän on oppinut taistelemaan villieläimiä vastaan ­– linkoavana soturina. Hän juoksee Goljatia vastaan, koska ilman haarniskaa hänellä on nopeutta ja liikkuvuutta. Hän laittaa kiven linkoonsa, pyörittää sitä ympäri ja ympäri, yhä nopeammin kuusi seitsemän kierrosta sekunnissa, tähdäten lingottavansa Goljatin otsaan – jättiläisen ainoaan haavoittuvaan kohtaan. Eitan Hirsch, ballistiikan asiantuntija Israelin puolustusvoimissa, teki äskettäin sarjan laskelmia, jotka osoittavat, että tyypillisen kokoinen kivi, jonka sinkoaa osaava linkoaja 35 metrin etäisyydeltä, olisi osunut Goljatin päähän 34 metrin sekuntinopeudella – mikä riittää hyvin lävistämään hänen kallonsa ja johtaa tajuttomuuteen tai kuolemaan. Pysäytysvoimassa tämä vastaa nykyaikaista kohtalaisen kokoista käsiasetta. »Saimme selville, että Daavid on pystynyt linkoamaan ja osumaan Goljatiin runsaan sekunnin aikana – niin lyhyessä ajassa, että G ­ oljat ei ole pystynyt suojautumaan ja on käytännöllisesti katsoen pysynyt paikoillaan.» Mitä Goljat voi tehdä? Hän kantoi yli 45 kilon haarniskaa. Hän oli valmistautunut lähitaisteluun, jossa hän pystyisi seisomaan liikkumatta, torjuen iskuja haarniskallaan ja antaen 20


mahtavan iskun keihäällään. Hän katseli Daavidin lähestymistä, ensin halveksien, sitten yllättyneenä ja sitten tunteella, joka on voinut olla vain kauhistusta – kun hänelle valkeni, että hänen odottamansa taistelu oli äkkiä muuttanut muotoaan. »Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs, mutta minä tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimessä. Hän on sen sotajoukon Jumala, jota sinä olet pilkannut», ­Daavid sanoi Goljatille. »Tänä päivänä Herra jättää sinut minun käsiini. Minä katkaisen kaulasi… Silloin koko maa saa tietää, että Israelilla on Jumala, ja koko tämä joukko tajuaa, että Herra voi auttaa ilman miekkaa ja keihästä. Sota on Herran vallassa, ja hän antaa teidät meidän käsiimme.» Kahdesti Daavid mainitsee Goljatin miekan ja tapparan, ikään kuin korostaakseen kuinka perustavasti erilaiset hänen aikomuksensa ovat. Sitten hän kurottaa paimenlaukustaan kiven, ja siinä vaiheessa kukaan harjanteilta kummaltakaan puolen laaksoa katseleva ei olisi pitänyt Daavidin voittoa epätodennäköisenä. Daavid oli linkomies, ja linkomiehet voittavat jalkaväen, kirkkaasti. Historioitsija Robert Dohrenwend kirjoittaa: »Goljatin mahdollisuudet Daavidia vastaan olivat yhtä suuret kuin kenellä tahansa pronssikauden soturilla olisi ollut .45 kaliiperin automaattipistoolilla varustautunutta [vastustajaa] vastaan.»*

* Israelin puolustusministeri Moshe Dayan – Israelin vuoden 1967 Kuuden päivän sodan hämmästyttävän voiton arkkitehti – kirjoitti myös esseen Daavidin ja Goljatin tarinasta. Dayanin mukaan »Daavid taisteli Goljatia vastaan, ei suinkaan huonommilla vaan (päinvastoin) ylivoimaisilla aseilla; eikä hänen suuruutensa tullut siitä, että hän oli halukas taistelemaan jotakuta häntä itseään vahvempaa vastaan. Vaan kyse oli siitä, että hän osasi hyödyntää asetta, jolla fyysisesti heikko henkilö kykeni hankkimaan itselleen etua ja vahvistumaan.»

21


4. Miksi tuohon päivään Elan laaksossa on liittynyt niin paljon väärinkäsityksiä? Yhdellä tasolla kaksintaistelu paljastaa valta­ käsitystemme hölmöyden. Syy, miksi kuningas Saul on epäilevä Daavidin mahdollisuuksien suhteen, on se, että Daavid on pieni ja Goljat suuri. Saul ajattelee valtaa fyysiseen mahtiin liittyvänä. Hän ei oivalla, että valta voi tulla myös muissa muodoissa – rikkomalla sääntöjä, korvaamalla voima nopeu­della ja yllätyksellä. Saul ei ole yksin erehdyksensä kanssa. Seuraavilla sivuilla aion väittää, että toistamme samaa virhettä yhä ­nykyäänkin, tavoilla, joiden seuraukset vaikuttavat yhtä hyvin tapaamme kasvattaa lapsiamme kuin taisteluumme rikollisuutta ja epäjärjestystä vastaan. Mutta tähän liittyy toinen, syvempi kysymys. Saul ja israe­ lilaiset luulevat tietävänsä, kuka Goljat on. He mittailevat häntä ja tekevät hätäisiä johtopäätöksiä siitä, mihin uskovat hänen pystyvän. Mutta he eivät todella näe häntä. Totuus on, että Goljatin käytös on hämmentävää. Hänen pitäisi olla mahtava soturi. Mutta hän ei käyttäydy sellaisen tavoin. Hän tulee alas laakson pohjalle avustajan seurassa – palvelija kävelee hänen edellään ja kantaa kilpeä. Entisaikoina kilvenkantajat usein seurasivat jousimiehiä taisteluun, koska jousta ja nuolta käyttävällä sotilaalla ei ole vapaata kättä kantamaan omaa suojausvälinettä. Mutta miksi Goljat, mies joka haastaa kaksintaisteluun miekoin, tarvitsee avukseen kolmannen henkilön jousimiehen kilpeä kantamaan? Ja vielä lisäksi, miksi hän sanoo Daavidille »Tule tänne minun luokseni»? Miksei Goljat voi mennä Daavidin luokse? Raamatun kertomus korostaa, kuinka hitaasti Goljat liikkuu, mikä on oudosti sanottu jostakusta, jonka väitetään olevan äärettömän vahva taistelijasankari. Joka tapauksessa, miksi Goljat ei reagoi paljon nopeammin, kun hän näkee Daavidin 22


»Aidosti kiehtova ja inspiroiva… unohtumaton...» – H e c to r To bar , Los Angeles Times

Miksi altavastaajat niin usein voittavat? Tekevätkö goljatit virheitä suuruudestaan huolimatta vai juuri sen takia? Suositun tietokirjailijan hätkähdyttävä uutuusteos, Daavid ja Goljat, kyseenalaistaa perinteiset käsityksemme vahvemman vallasta. Voiko traumaattisista lapsuudenkokemuksista olla etua? Miksi arvostetuimmat eliittikoulut eivät välttämättä olekaan paras ponnahduslauta myöhemmälle menestykselle? Minkä takia juuri epätavallisesta taustasta saa voimaa ponnistaa onnistumiseen ja hyvään elämään? Malcolm Gladwell on kansainvälisesti tunnettu toimittaja ja tietokirjailija, joka kirjoissaan tarkastelee luovuutta, menestystä ja ideoiden syntyä. Gladwellilta on aiemmin suomennettu teokset Leimahduspiste, Välähdys ja Kuka menestyy ja miksi.

»Gladwellin paras… huumaava, voimallinen… sosiaalisesti ja moraalisesti kantaa ottavampi kuin aiemmat teokset.» – Oliver Burkeman, G ua r d i a n

»Vangitseva… Gladwellin erikoistaito on saada aihepiirinsä kokemukseen vauhtia ja eloa. Hänellä on hämmästyttävä kyky yksinkertaistaa olematta yksinkertainen… » – David Takami, S e at t l e T i m e s

www.wsoy.fi 14 ISBN 978-951-0-40077-7 Päällys Martti Ruokonen Etukannen kuva iStockphoto Takakannen kuva Tim Knox / Eyevine / MVPhotos


Gladwell, Malcolm: Daavid ja Goljat (WSOY)