Page 1

Tero Liukkonen Vihre채n lohik채채rmeen kyl채

wsoy


Tero Liukkonen

vihreän lohikäärmeen kylä

werner söderström osakeyhtiö helsinki


Kiitokset Bui Viet Hoa Vo Xuan Que Matti Holi Maria Peura Anna-Riikka Carlson Silja Koivisto Taiteen keskustoimikunta Kirjallisuuden edistämiskeskus Kordelinin säätiö Porvoon kaupunginkirjasto Porvoon Paahtimo Käytännön syistä vietnaminkielisten nimien ja nimitysten tarkkeet on jätetty pois.

© Tero Liukkonen ja wsoy 2013 ISBN 978-951-0-40017-3 painettu eu:ssa


Täältä länteen, sadan tuhannen miljoonan buddhamaan takana, sijaitsee maailma nimeltään Sukhavati,* missä taivaallinen Amitabha opettaa. Siinä maassa kaikki aistivat olennot ovat vapautuneet kärsimyksistä ja tuntevat vain onnellisuutta. –  amitabha-sutra

* Sanskriitiksi ’perimmäinen autuus’.


HenkilÜt Nguyen Thi Lien, 61 Tu Cung, Quang Ngain provinssi Do Dung, hänen poikansa, 36 Le Pey, Dordognen departmentti Tyrone Carver, 47 Jackson, Mississipin osavaltio


Kolme hajaantunutta monologia joulukuussa 1996


1 DUNG Äiti sanoi tekevänsä kaiken minun hyväkseni. Minä en ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti. Kun hän oli sen sanonut, kaikki muuttui. Mikä oli ollut tuttua siihen saakka, jäi taakse, ja edessä avautui outo ja suuri maailma. Hän sanoi, että mitä tahansa saattoi tapahtua, ja siksi meidän oli mentävä. Äidin mielestä se oli välttämätöntä. Minä olen tullut pitkälti. Minusta tuntuu kuin olisin vieläkin matkasta väsynyt, vaikka taipaleeni päättyi kauan sitten. Siitä on jo vuosikausia, kun tulin tänne. Olen ottanut tämän paikan kodikseni, asettunut rauhaan, löytänyt oman kohtani taivaan alla. Mutta on kuin matkan rasitukset tuntuisivat yhä jaloissani. Äiti sanoi aina, että minä olen onnekas. Vaikka sattui koettelemuksia tai jokin vahinko osui uhkaavan lähelle, kaikki kävi minulle hyvin. Kolmen kuukauden ikäisenä sairastuin tuhkarokkoon ja keuhkokuumeeseen. Niin äiti kertoi minulle. Olin hyvin heikkona, ja kaikki toivo oli jo heitetty, kun tapahtuikin yllättävä käänne ja toivuin. 9


Siitä lähtien äidille tuli tavaksi sanoa, että minä olin hyväonninen. Hän kääntyi minuun päin hymyillen, levitti kätensä halatakseen minua ja sanoi: »Tule tänne, Dung, onnekas. Tule minä otan sinut syliin.» Ja äiti piti minua hyvältä tuoksuvassa sylissään. Se on paljon sanottu. Ehkä enempää ei voi sanoakaan toisen hyväksi. Jos sanoo toiselle, että sinä olet onnekas, antaa valtavan suuren lahjan. Sillä tuollaisilla lauseilla on taipumus toteutua. Minä olen ollut onnekas. Minä olen onnekas. Mutta siitä en ole varma, onko se tehnyt minut onnelliseksi. Kerran aivan pienenä lapsena olin kaivon reunalla leikkimässä ja kurkotin jotain ja putosin, mutta paidanhelmani takertui reunakivien rakoon ja jäin kaivon sisäpuolelle roikkumaan. Siitä minut saatiin pelastettua. Äiti itki ja valitti mutta siunasi kaikkia hyviä henkiä, jotka olivat olleet kanssani. Toisen kerran tietä kylän ohi ajoi Hondalla joku mies, joka oli tulossa rannasta ja joka oli pakannut moottoripyörän taakse suuren korillisen kaloja. Olin leikkimässä tien reunassa, kun mies menetti yllättäen pyörän hallinnan ja kaatui. Näytti siltä, että Honda vyöryy päälleni, mutta sen liuku pysähtyi vähän ennen kuin se olisi ruhjonut minut ja ainoastaan miehen lasti valui liukkaana korista viereeni. »Kala, kala», osasin juuri sanoa. Paljon myöhemmin olin kerran äidin kanssa pellolla, kun tykistökeskitys alkoi. Kranaatit tuntuivat lentävän ylitse, mutta yksi niistä putosi kai vahingossa pellollemme tuskin kymmenen metrin päähän. Se jäi suutariksi. 10


»Tule tänne, Dung, onnekas.» Niin äiti sanoi ja hellitteli. »Sinulle, Dung, tulee käymään aina hyvin.» Se oli kai äidin tapa rakastaa minua, enkä edes ihmetellyt, miksei hän sanonut koskaan siskoille niin.

11


2 CARVER Minä en muista mitään. Se on kummallista. On niin vaikea muistaa kaikkea tarkasti. Yksityiskohdat jäävät jotenkin pimentoon, tai suurin osa jää, lähes kaikki. En voi muistaa kaikkea millään, helvetti, eikö se ole inhimillistä, niinhän käy vain, vähitellen, mieli antaa periksi, kuvat pyyhkiytyvät. Minä olen yrittänyt unohtaa, ja silti en muista mitään. Jonakin aamuna olen havahtunut siihen, että olen vaipunut uneen. Minähän en nuku öisin. En minä nuku päivälläkään. Mutta jonakin aamuna herään säpsähtäen enkä muista missä olen. En muista, kuka olen, missä asun tai mikä vuosi on meneillään. Se hetki on outo ja kauhistuttava: en tunnista itseäni enkä mitään ympäriltäni. Silloin minä olen tyhjä, ja tyhjyys ympäröi minua. Silloin minä sanon itselleni: tämä olen minä, tässä on kaikki, tällainen minä olen, tätä on elämä. Ja se on tyhjyyttä, kaikki se on tyhjyyttä. Otan lääkkeet. Se mitä silloin tapahtui, on ollut minun elämäni. Onko sitä mahdotonta käsittää, yhden päivän tapahtu12


mat, oikeastaan yhden aamupäivän, ja minun elämäni oli siinä. Sen jälkeen jokainen uusi päivä on ollut sen päivän varjoa. Minun elämäni oli eletty siihen aamupäivään mennessä, sen jälkeen ei ole ollut mitään. Kummallista. Niin selvästi sanottavissa, niin vaikea käsittää.

13


3 LIEN Sataa tai paistaa, kukka kukoistaa. Muistan, kuinka isoisä istui talomme kynnyksellä ja katseli minua. Hän lauloi jotain vanhaa sävelmää. Olin silloin aivan pikkutyttö, ehkä neljän vanha. Leikin pihamaalla, tein savesta eläimiä. Sika, vesipuhveli, käärme. Kun olin saanut niistä mieleisiäni ja olin tyytyväinen niiden hahmoon, laitoin ne aurinkoon kuivumaan. Seuraavaksi muovasin ihmisiä. Äiti, isä ja veli, isoäiti ja isoisä. »Sinä olet tässä», minä sanoin isoisälle. Hän naurahti ja katsoi savesta muovattua hahmoa. »Se on upea, aivan sellainen kuin minä olen. Tuollainen hieno mies.» »Isoisä, et sinä ole hieno mies. Sinä olet tavallinen isoisä. » »Entä missä on pieni Lien-tyttö?» »Ei ole tullut vielä, ei ole Phuong hoang vielä tuonut.» »Sellainenko suuri lintu sinut tuo?» »Se nousee merestä ja matkallaan vuorille antaa minut äidille ja isälle.» 14


»Mutta täältä se jo tulee, siivet levällään ja pyrstö liekehtien, ja pudottaa Lien-tytön kotinsa pihalle.» Isoisä otti käteensä pienen palan savea ja muovasi siitä nopeasti hiukan ihmistä muistuttavan hahmon. Minusta se ei ollut yhtään tytön näköinen. Sanoin isoisälle, että se ei ollut Lien, ja suutuin vähän. Isoisä naurahti ja ojensi savenkappaleen minulle, hän pyysi minun tekemään sen valmiiksi. Kun sataa, sataa sinulle. Kun paistaa, paistaa minulle. Kun kukkii, kukkii jokaiselle. Keinutin itseäni hiljaa isoisän laulun levollisessa rytmissä ja muovailin savesta pientä tyttöä. Katsoin läheltä savihahmoa, ja se näytti aivan selvästi minulta. Näin oikein hyvin sen sievät kasvotkin. Asetin savitytön savi-isoisän viereen kuivumaan. Ajattelin, että sitten kun ne olisivat valmiita, laittaisin niille kodin, jonne ne ryhtyisivät asumaan. Sinne tulisivat kaikki muutkin savesta tehdyt ihmiset, koko perhe. Rupesin laulamaan isoisän kanssa. Menin istumaan hänen viereensä ja otin hänen kädestään kiinni. Sataa tai paistaa, kukka kukoistaa.

15


4 DUNG Äiti sanoi tekevänsä kaiken minun hyväkseni. Niin hän tekikin – mutta eri tavalla kuin hän tarkoitti. Hän sanoi, että minut oli saatava turvaan. Ainakin minut piti säästää vielä pahemmalta. Hän uskoi, että mitä tahansa saattoi tapahtua, mutta hän päätti, ettei minun tarvitsisi sitä kokea. Hän varusti meidät matkaan ja selosti isälle, mitä hän aikoi tehdä. Isä kysyi, oliko se varmasti tarpeellista. Äiti vakuutti että oli. Hänellä oli sellainen tunne, hänellä oli aavistus. Minä ja äiti lähdimme matkaan varhain aamulla. Jo pelkästään tie kaupunkiin tuntui minusta loputtoman pitkältä. Riensimme ohi tienristeysten ja peltojen, kuljimme kohti vuoria, jotka pysyivät meistä etäällä. Välillä väsyin kulkemiseen ja levähdimme tovin. Pian jatkoimme taas kävelemistä äidin päättäväisyyttä seuraten. Lähes koko varhainen lapsuuteni oli ollut levotonta. En muistanut kunnolla aikaa ennen sotaa. Toki koetimme elää jokapäiväistä elämää kaiken sen keskellä 16


niin hyvin kuin saatoimme, mutta huoli ja ajoittainen pelko olivat koko ajan läsnä. Niihin aikoihin, kun ensimmäiset amerikkalaiset joukot tulivat, isään sattui heti vahingonlaukaus. Sotilailla ja sisseillä oli kahakka jossain joen pohjoispuolella, ja sieltä lensi luoteja sotilaiden tulituksessa. Yksi niistä murskasi isän vasemman ranteen, eikä hän koskaan sen jälkeen voinut käyttää kättään normaalisti. Äiti valitti tapahtunutta, hän parkui ja ulvoi. Isä koetti rauhoittaa häntä, mutta äiti oli pitkään poissa tolaltaan. Kun amerikkalaiset saapuivat ensimmäistä kertaa kyläämme, me lapset juoksimme heidän perässään. He hymyilivät ja antoivat meille makeisia ja purukumia. Joku lapsista sai kokeilla kypärää. Mutta myöhemmin he eivät olleet yhtä mukavia. Sotilaat olivat väsyneitä, likaisia ja ärtyneitä. He pyysivät vettä juodakseen. He kyselivät jotain aikuisilta, mutta vastaukset eivät näyttäneet tyydyttävän heitä. Äiti muuttui levottomaksi. Yöllä kylään tuli mustiin pukeutuneita miehiä aseineen. Heidät piti kätkeä ja ruokkia. Toisinaan he saivat jonkun nuoren miehen lähtemään mukaansa. Heidän käynneistään ei koskaan puhuttu mitään, mutta äitiä heidän läsnäolonsa hermostutti valtavasti. Sotaan oli varauduttu ja varustauduttu. Jokaisella talolla oli oma pienehkö pommisuojansa, ja lisäksi talojen alle oli kaivettu käytäviä. Joskus joku mustapukuinen jäi päiväksi talon alle nukkumaan ja piilottelemaan. Sitten tapahtui sellaista, mikä sai äidin lopullisesti suunniltaan. Kaksi kalastajaa kylästämme oli normaaliin 17


tapaan aamuvarhaisella tulossa maihin koriruuhellaan. Rantapenkereellä oli amerikkalaisia sotilaita, jotka huusivat miehille jotain. Kumpikaan osapuoli ei ymmärtänyt toisiaan. Ilman mitään näkyvää syytä, ilman varoitusta sotilaat alkoivat ampua kohti kalastajia, jotka kuolivat heti. Sotilaat ampuivat sarjatulella niin kauan, että ruuhi oli rei’itetty kuin seula. Tapauksen kulku levisi heti kyläämme, sillä moni oli nähnyt sen. Tulimme äidin kanssa kaupunkiin, jonka ihmispaljous sai pääni pyörälle. Hakeuduimme rautatieasemalle, mutta junan kulkemisesta ei ollut mitään tietoa. Jäimme odottamaan ja syömään eväitä. Olin niin väsynyt, että painauduin äidin kylkeä vasten nukkumaan. Juna saapui vasta seuraavana päivänä iltapäivällä. Asemalla oli tungos, ja äiti kiskoi minua mukanaan, jotta mahtuisimme kyytiin. Minulle tuli tunne, että en olisi halunnut lähteä. Kaikki se ihmisten hermostunut liikehdintä, kaikki se meteli, ne oudot hajut ja tuuppaukset. Rupesin itkemään, mutta äiti kiskoi minua mukaansa ja sanoi: »Tule nyt, minähän olen sinun kanssasi.» Juna ajoi pohjoiseen ja matkanteko oli hidasta. Pysähdyttiin kaikissa kaupungeissa, jokaisella asemalla, ja lisäksi tuli seisahduksia, joiden syystä ei ollut selvyyttä. Kun juna seisoi paikallaan, helikoptereita lensi ylitse. Jostain etäältä kuului rätinää ja räjähdyksiä. Yöllä juna pysähtyi vielä tavallista pitempään. Uuden aamun koittaessa juna lähti liikkeelle ja alkoi nousta vuorten yli. Vauhti hidastui hieman, mutta nyt päästiin koko ajan eteenpäin. Saatoin katsella ju18


nan ikkunasta merelle, ja näkymä huikaisi minua. Kun olimme radan korkeimmalla kohdalla, näin meren sellaisena, mitä en ollut koskaan kyennyt edes kuvittelemaan. Sen syvänvihreä väri sai minut hengästymään. Minusta tuntui, että meri jatkui loputtomiin. Koetin nähdä taivaanrantaan asti ja myös sen tuolle puolen.

19


5 CARVER Heräsin siihen, että joku leikkaa minulta sormia, yksi kerrallaan. Olin ehkä vaipunut hetkeksi uneen, sen verran vain että mieli oli uponnut varjoihin. Säpsähdin ja katsoin ympärilleni. Olen ollut sairaalassa, monestikin. Se ei vain tunnu sopivan minulle. Selviän paremmin omillani. Olen sen tyyppinen ihminen, että haluan pitää asiat omissa käsissä. Jos joku esittää sellaista, mistä olen eri mieltä, se saa kuulla asiasta viipymättä. Sitten teen kaiken saadakseni asiat sujumaan oikein. Lääkäri puhui minulle. Koetin kuunnella sitä. Koetin kuunnella sen puhetta, vaikka välillä se tuntui mahdottomalta. Korvissa kohisi, silmissä sumeni ja näkökentän laidoilla värähteli sahalaitoja. Tarkastelin lääkärin käsiä kirjoituspöydällä, se pyöritteli niissä kynää. Sen kynätelineessä oli koristeellinen paperiveitsi. Se otti jonkin lausunnon, jonka kaiketi joku toinen lääkäri oli kirjoittanut, ja luki siitä jotain. Lääkäri naputti etusormellaan lausuntoa ja luki siitä. Se otti lasit päästään ja katsoi välillä minua. 20


Carver, kuunteletteko te, lääkäri taisi sanoa. Vakuutin sille, että tein niin. Lääkäri sanoi, että välillä hänestä vaikutti, ettei minua kiinnostanut oma hyvinvointini. Sanoin sille, että se oli minulle erittäin tärkeää, ja vannoin kuuntelevani koko ajan herkeämättä. Lääkäri kysyi minulta, miksi olin siirtänyt tuolia. Koska halusin tehdä niin, sanoin. Lääkärin mielestä kuulisimme toisemme paremmin, jos istuisin hänen kirjoituspöytänsä edessä, suoraan tässä näin. Se osoitti paikkaa kämmenellään. Sanoin, etten voinut tehdä niin. Miksi, lääkäri kysyi. Sanoin, että minun piti istua tässä missä nyt istuin. Lääkäri kohotti katseensa minuun, ja kynän pyörittäminen taukosi hetkeksi. Se kysyi, olinko ottanut lääkkeet ohjeitten mukaisesti. Vastasin myöntävästi. Se jatkoi: ahdistiko minua, olinko masentunut. Sanoin, että minun oli vaikea määritellä niitä asioita, joita se kysyi minulta. Oliko minulla häiritseviä flashbackeja? Vastasin, että tämä nyt vain oli minun elämääni, tällaista se oli ollut, enkä nähnyt miten se olisi yhtäkkiä muuttunut joksikin muuksi. Carver, te ette vaikuta täysin yhteistyöhaluiselta, lääkäri moitiskeli. Sanoin, että olin mitä halukkain yhteistyöhön, mutta eikö yhteistyötä voinut luoda minun lähtökohdistani. Lääkäri sanoi, että minä välttelin jotain olennaista. Kielsin sen jyrkästi. Lääkäri nousi pöytänsä äärestä seisomaan ja asteli huoneessa samalla puhuen minulle. Se meni ikkunan luokse ja katseli siitä hetken aikaa ulos. Se käveli minun eteeni ja loi vaativan silmäyksen. Nojasin seinään, 21


tunsin viileyden vasten takaraivoani. Lääkäri sanoi, ettei hän mitenkään voinut eläytyä siihen, mitä minä olin kokenut, hän myönsi sen, ja varmasti minulla oli tunne, ettei kukaan muukaan voinut ymmärtää sitä. Kukaan ei tosiaankaan ymmärtänyt sitä. Mutta hän oli näissä asioissa ammattimies, ja jos hän saisi riittävät tiedot, hän voisi auttaa minua. Hänellä oli paljonkin keinoja. Jos minä kertoisin hänelle enemmän, hän voisi valita keinoistaan parhaat ja auttaa minua. Nyökkäsin. Lääkäri vaikeni ja katsoi minua. Koetin kehittää hymyntapaisen ja nyökkäsin uudelleen. No, Carver. Lääkäri kiersi takaisin pöytänsä taakse istumaan ja käänsi katseensa suoraan minuun. Olkaa hyvä, Carver. Sanoin toivomuksenani, ettei tehtäisi tästä monimutkaisempaa kuin se oli: voisinko saada lääkkeet ja päästä kotiin. Se oli minun ainut ja hartain pyyntöni tässä tilanteessa.

22


Kun seuraava monsuuni alkaa, vien sinut rantaan. Silloin näet, kuinka lohikäärme nousee merestä.

M

eren ja joen kainalossa, Vietnamin vihreiden rinteiden alla on kylä. Siellä kasvaa riisi ja elävät ikiaikaiset tarinat. Siellä asuu Lien. Kun sota syttyy, hän vie poikansa turvaan, kohti pohjoista buddhalaiseen temppeliin. Dung kasvaa lapsesta mieheksi, tulee rauha, mutta äiti ja poika eivät tapaa. Amerikkalainen sotamies Carver palaa kotiin. Hänen sotansa ei pääty, se kulkee hänen mukanaan. He ovat selviytyjiä, onnekkaita, ja heidän on vaikeaa uskoa sitä.

www.wsoy.fi, 84.2, ISBN 978-951-0-40017-3, Päällys Marjaana Virta

Liukkonen, Tero: Vihreän lohikäärmeen kylä (WSOY)  

"Kun seuraava monsuuni alkaa, vien sinut rantaan. Silloin näet, kuinka lohikäärme nousee merestä."

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you