Issuu on Google+


MUUMIEN SUURI JUHLAKIRJA

Teksti ja kuvat: Tove Jansson

Werner Söderström Osakeyhtiö · Helsinki


Muumit ja suuri tuhotulva Teksti ja kuvat © Tove Jansson 1945, 1991 · Suomentanut Jaakko Anhava 1991 Muumipeikko ja pyrstötähti Teksti ja kuvat © Tove Jansson 1946, 1968 Suomentanut Laila Järvinen 1955 · Suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010 Kuinkas sitten kävikään? Suomentanut Hannes Korpi-Anttila 1952 · Teksti ja kuvat © Tove Jansson 1952 Muumipapan urotyöt Teksti ja kuvat © Tove Jansson 1950 · Suomentanut Laila Järvinen 1968 ja Päivi Kivelä 2010 Talonrakennus Teksti ja kuvat © Tove Jansson/Moomin Characters™ · Muumit. Sarjakuvaklassikot II Suomentaneet Juhani Tolvanen ja Anita Salmivuori Aloitamme uuden elämän Teksti ja kuvat © Tove Jansson/Moomin Characters™ · Muumit. Sarjakuvaklassikot II Suomentaneet Juhani Tolvanen ja Anita Salmivuori Suomenkielisen laitoksen copyright © Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki 2013

* Graafinen suunnittelu ja päällys: Jukka Aalto · Armadillo Graphics Päällyksen kuvat © Moomin Characters™ Painettu EU:ssa isbn 978-951-0-40010-4


SISÄLLYS MUUMIT JA SUURI TUHOTULVA

. 7 *

MUUMIPEIKKO JA PYRSTÖTÄHTI

. 37 *

KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN?

. 115 *

MUUMIPAPAN UROTYÖT

. 143 *

TALONRAKENNUS

. 229 *

ALOITAMME UUDEN ELÄMÄN

. 243 *


MUUMIT JA SUURI TUHOTULVA


S

otatalvena 1939 työni oli seisahtunut; tuntui aivan hyödyttömältä koettaa piirtää kuvia. Kai voit ymmärtää, että äkkiä innostuin kirjoittamaan jotakin, mikä alkoi sanoilla ”Olipa kerran”. Satuhan jatkosta piti tulla, ei mahtanut mitään, mutta puolustelin itseäni sillä, etten ottanut mukaan prinssejä, prinsessoja enkä pieniä lapsia, vaan valitsin sen sijaan pilapiirrosteni äkäisen tunnushahmon ja nimitin sen Muumipeikoksi. Puolivalmis kertomukseni jäi unohduksiin aina vuoteen 1945. Silloin eräs ystäväni sanoi, että tästähän saisi lastenkirjan, kirjoita se loppuun ja kuvita, ehkä se hyväksytään. Olin ensin ajatellut, että kirjan nimen piti viitata Muumipeikkoon, siihen kuinka hän etsisi isäänsä – mallina Kapteeni Grantia etsimässä – mutta kustantaja halusi tilalle ”pikkupeikot”, niin kuin kirjan ruotsinkieliseen nimeen tuli, että lukijat ymmärtäisivät mistä on kysymys. Kertomukseen ovat koko lailla vaikuttaneet kirjat, joita lapsuudessani luin ja rakastin; on Jules Verneä, on Collodia (sinitukkainen tyttö) ja niin edelleen. Mutta miksikäs ei? Kuinka hyvänsä, tämä oli tarinoitteni ensimmäinen happy end!

8

M uum it j a suuri tuhotulva


O

li varmaan jo iltapäivä eräänä elokuun lopun päivänä, kun Muumipeikko ja hänen äitinsä saapuivat suuren metsän sisimpiin sopukoihin. Siellä oli aivan hiljaista, ja puitten alla oli niin varjoisaa kuin hämärä olisi jo laskeutunut. Siellä täällä kasvoi valtavia kukkia, jotka loistivat omaa valoaan kuin lepattavat lamput, ja syvällä varjojen välissä liikkui pieniä kylmänvihreitä valopisteitä. – Kiiltomatoja, sanoi Muumipeikon äiti; mutta heillä ei ollut aikaa jäädä katsomaan niitä lähemmin. He olivat näet etsimässä mukavaa lämpöistä paikkaa, johon rakentaa talo ja ryömiä siihen sisään ennen talven tuloa. Muumipeikot eivät

10

M uum it j a suuri tuhotulva


11

M uum it j a suuri tuhotulva

ollenkaan siedä kylmää, niin että talon pitää olla valmiina viimeistään lokakuussa. Niin he kulkivat edelleen, eteenpäin ja eteenpäin hiljaisessa pimeydessä. Muumipeikkoa rupesi pikkuhiljaa pelottamaan, ja hän kysyi kuiskaten äidiltään, mahtoiko metsässä olla vaarallisia eläimiä. – Tuskinpa, sanoi äiti, – vaikka on kai joka tapauksessa parasta kulkea vähän nopeammin. Mutta toivotaan että me olemme niin pieniä, ettei meitä huomata vaikka jokin vaarallinen tulisi vastaan. Äkkiä Muumipeikko tarrasi äitinsä käsivarteen. – Katso! hän sanoi niin peloissaan, että häntä sojotti suorana. Varjoista puunrungon takaa heihin tuijotti silmäpari. Äitikin säikähti ensin, mutta sanoi sitten rauhoittavasti: – Se on kyllä hyvin pieni eläin. Odotahan, niin valaisen sitä. Kaikki näyttää vaarallisemmalta pimeässä, käsitäthän. Äiti poimi yhden suurista lamppukukista ja valaisi sillä varjoja. He näkivät, että otus tosiaan oli hyvin pieni ja ystävällisen ja hiukan pelästyneen näköinen. – Katsos nyt, sanoi Muumimamma. – Keitä te olette? kysyi pikku otus. – Minä olen Muumipeikko, sanoi Muumipeikko, joka oli saanut rohkeutensa takaisin. – Ja tässä on minun äitini. Emme kai häirinneet sinua? (Kuten näkyy, äiti oli opettanut hänelle hyviä käytöstapoja.) – Ette suinkaan, sanoi pikku otus. – Minä olen Nipsu. Istuin tässä ja tunsin oloni aika surulliseksi ja kaipasin seuraa. Onko teillä kova kiire? – On kyllä, sanoi Muumipeikon äiti. – Me näet etsimme jotakin sopivaa aurinkoista paikkaa, johon voi rakentaa talon. Mutta ehkä sinä haluaisit tulla mukaan? – Vielä tuota kysytte, sanoi Nipsu, loikkasi pystyyn ja liittyi heidän seuraansa. – Olin eksynyt ja luulin, etten enää koskaan näe aurinkoa! Niin he jatkoivat matkaa kolmisin ja poimivat mukaansa suuren tulppaanin valaisemaan tietään. Mutta pimeys syveni syvenemistään heidän ympärillään, kukat valaisivat yhä hennommin puiden alla, ja vihdoin sammuivat viimeisetkin. Heidän edessään välkkyi musta vedenpinta, ja ilma oli kylmää ja raskasta. – Hui kauhistus, sanoi Nipsu. – Tälle järvelle minä en uskalla lähteä. – Miksi et? kysyi Muumimamma. – Täällä asuu Suuri käärme, kuiskaisi Nipsu hyvin hiljaa ja vilkuili ympärilleen joka puolelle. – Äh, sanoi Muumipeikko ja yritti näyttää rohkealta. – Me olemme niin pieniä, ettei se meitä huomaa. Miten me ikinä löydämme takaisin auringonpaisteeseen, ellemme uskalla yli? Tule nyt vain. – Ehkä vähän matkaa, sanoi Nipsu. – Mutta olkaa varuillanne. Tämä tapahtuu teidän vastuullanne. He harppoivat mättäälle niin hiljaa kuin voivat. Musta muta kupli ja kuiskaili joka puolella, mutta niin kauan kuin tulppaanilamppu paloi, he tunsivat olonsa rauhalliseksi. Kerran Muumipeikko liukastui ja oli vähällä suistua mutaan, mutta äiti sai viime hetkessä hänestä kiinni.


– Täytyy jatkaa veneellä, äiti sanoi. – Nyt jalkasi ovat ihan märät. Sinä vilustut. Ja hän antoi käsilaukustaan Muumipeikolle parin kuivia sukkia ja nosti hänet ja Nipsun suurelle pyöreälle lumpeenlehdelle. Kaikki pistivät häntänsä veteen, ja niin he meloivat suoraan järvelle. Heidän allaan erottui tummia hahmoja, jotka uiskentelivat puunjuurten välissä, kuului loisketta ja pulikointia, ja sumu ryömi heidän ylitseen. Äkkiä Nipsu sanoi: – Nyt minä tahdon kotiin! – Älä pelkää, pikku Nipsu, sanoi Muumipeikko ääni vapisten. – Lauletaan jokin iloinen laulu, niin... Silloin tulppaani sammui ja tuli aivan pimeä. Pimeästä kuului sihinää ja lumpeenlehti alkoi keinahdella. – Pian, pian, huusi Muumimamma. – Nyt tulee Suuri käärme. He työnsivät häntänsä syvemmälle ja meloivat kaikin voimin niin että vesi keulassa kohisi. Nyt he näkivät käärmeen tulevan uiden perässä. Se oli häijyn näköinen ja sillä oli julmat keltaiset silmät.

12

M uum it j a suuri tuhotulva


He meloivat minkä jaksoivat, mutta käärme saavutti heitä kaiken aikaa, ja nyt se jo avasi kitansa, josta luikersi esiin sen pitkä kieli. Muumipeikko vei kädet silmilleen ja huusi ”äiti!” ja odotti käärmeen syövän hänet. Mutta mitään ei tapahtunut. Muumipeikko tirkisti varovasti sormiensa välistä. Oli tapahtunut jotain hyvin merkillistä. Heidän tulppaaninsa loisti jälleen, se oli avannut kaikki terälehtensä, ja sen keskellä seisoi tyttö, jonka kirkkaansininen tukka ulottui jalkoihin saakka. Tulppaani loisti yhä voimakkaammin. Käärme räpytteli silmiään, ja äkkiä se kääntyi raivokkaasti sihisten ja lipui alas mutaan. Muumipeikko, hänen äitinsä ja Nipsu olivat niin ihmeissään ja poissa tolaltaan, etteivät saaneet sanaa suustaan pitkään aikaan. Lopulta Muumipeikon äiti sanoi kohteliaasti: – Kiitos kauhean paljon avusta, kaunis nainen. Ja Muumipeikko kumarsi syvempään kuin koskaan, sillä sinitukkainen tyttö oli kaunein minkä hän oli eläessään nähnyt. – Olitteko te tuossa tulppaanissa koko ajan? kysyi Nipsu ujosti. – Tämä on minun kotini, sanoi tyttö. – Sano minua Tulppaanaksi vain. Ja niin he meloivat hiljalleen järven toiselle puolelle. Siellä kasvoi tiheässä sananjalkoja, ja niiden alle Muumimamma teki heille sammaleen pesän jossa nukkua. Muumipeikko makasi aivan hänen vieressään ja kuunteli, kuinka sammakot lauloivat järvellä. Yö oli täynnä kolkkoja ja kummallisia ääniä, ja kesti kauan ennen kuin hän vaipui uneen. Aamulla Tulppaana lähti kulkemaan heidän edellään, ja hänen sininen tukkansa loisti kuin kirkas päivänvalolamppu. Tie kohosi kohoamistaan, ja lopulta kallio seisoi pystysuorana ja niin korkeana, etteivät he nähneet huippua. – Tuolla ylhäällä paistaa varmaan aurinko, sanoi Nipsu kaihoisalla äänellä. – Minua paleltaa niin kamalasti. – Niin minuakin, sanoi Muumipeikko. Ja sitten hän aivasti. – Enkös minä sanonut, sanoi hänen äitinsä. – Nyt sinä olet vilustunut. Ole kiltti ja käy tähän istumaan, niin minä laitan nuotion.

13

M uum it j a suuri tuhotulva


14

M uum it j a suuri tuhotulva

Muumimamma kokosi valtavan kasan kuivia oksia ja sytytti sen kipinällä, jonka hän sai Tulppaanan sinisestä tukasta. He istuivat kaikki neljä nuotion ääreen ja katselivat tuleen, kun Muumimamma kertoi tarinoita. Hän kertoi, millaista oli ollut kun hän oli pieni, kun muumipeikkojen ei tarvinnut vaeltaa kauheitten metsien halki ja järvien poikki löytääkseen asuinpaikan. Niinä aikoina he asuivat yhdessä talonpeikkojen kanssa ihmisten kodeissa, yleensä kaakeliuunien takana. – Joitakin meistä asuu siellä varmasti vieläkin, sanoi Muumimamma. – Siellä missä ihmisillä on vielä kaakeliuuneja, nähkääs. Mutta lämpöjohdoista me emme pidä. – Tiesivätkö ihmiset meistä silloin? kysyi Muumipeikko. – Jotkut, vastasi hänen äitinsä. – Enimmäkseen he huomasivat meidät kylmänä tuulahduksena niskassa – yksin ollessaan. – Kerro jotakin isästä, pyysi Muumipeikko. – Hän ei ollut tavallinen muumipeikko, hänen äitinsä sanoi mietteissään ja surullisena. – Hän halusi aina muuttaa, kaakeliuunista toiseen. Hän ei viihtynyt missään. Ja sitten hän hävisi – lähti hattivattien, pikku vaeltajien mukaan. – Mitä väkeä ne ovat? kysyi Nipsu. – Eräänlaisia pieniä haltijoita, selitti Muumimamma. – Enim­ mäkseen heitä ei näy. Joskus he asustavat ihmisten lattioiden alla, ja iltaisin, kun on hiljaista, he vaeltavat ympäri maailmaa, eivät pysähdy mihinkään eivätkä välitä mistään. Hattivateista ei ikinä näe, ovatko he iloisia vai vihaisia, surullisia vai hämmästyksissään. En usko, että heillä on tunteita laisinkaan. – Onko isästä nyt tullut hattivatti? kysyi Muumipeikko. – Ei tietenkään! sanoi hänen äitinsä. – Ymmärräthän, että he vain narrasivat hänet mukaansa. – Ajatella jos tapaisimme hänet jonain kauniina päivänä! sanoi Tulppaana. – Hän varmaan ilahtuisi, eikö vain? – Varmasti, sanoi Muumimamma. – Mutta ei niin taida käydä. Ja hän alkoi itkeä. Se oli niin surullista, että he alkoivat kaikki nyyhkyttää, ja itkiessään he muistivat koko joukon surullisia asioita, niin että itkivät yhä kovemmin. Tulppaanan tukka vaaleni liikutuksesta ja meni himmeäksi. Kun tätä oli jatkunut hyvän aikaa, kuului äkkiä ankara ääni, joka kysyi: – Mitä siellä alhaalla ulvotaan? He lakkasivat oitis itkemästä ja katselivat ympärilleen, mutta eivät huomanneet, kuka heille oli puhunut.


Silloin tipahti vuorenseinää alas nuoratikkaat. Ylhäällä kalliossa olevasta ovesta pisti päänsä esiin vanha herra. – No, hän huusi. – Anteeksi, sanoi Tulppaana ja niiasi. – Mutta ymmärrättehän, herra, että tämä kaikki on tosiaan surullista. Muumipeikon isä on kadonnut, ja me palelemme emmekä pääse tämän vuoren yli auringonpaisteeseen, eikä meillä ole paikkaa missä asua. – Vai niin, sanoi vanha herra. – Tulkaa tänne ylös sitten. Minun auringonpaisteeni on hienointa mitä voi kuvitella. Oli aika vaivalloista kiivetä ylös nuoratikkaita, varsinkin Muumipeikon ja hänen äitinsä, sillä heillä oli kovin lyhyet jalat. – Pyyhkikää jalkanne, sanoi vanha herra ja veti tikkaat ylös. Sitten hän sulki oven huolellisesti, ettei mitään vaarallista pääsisi livahtamaan sisään. Koko joukko kipusi liukuportaille, jotka veivät heidät suoraan vuoreen. – Oletteko varmoja, että tuohon herraan voi luottaa? kysyi Nipsu. – Muistakaa, että tämä tapahtuu teidän vastuullanne. Ja hän tekeytyi niin pieneksi kuin osasi ja kätkeytyi Muumimamman selän taakse. Heitä vastaan loisti kirkas valo, ja portaat veivät heidät ihmeelliseen maisemaan. Puut säkenöivät väreissä ja olivat täynnä kukkia ja hedelmiä, jollaisia he eivät olleet koskaan nähneet, ja puiden alla loisti ruohossa valkeita lumiläikkiä. – Hei! huusi Muumipeikko ja ryntäsi muovaamaan lumipalloa. – Varo, se on kylmää! huudahti hänen äitinsä. Mutta kun Muumipeikko painoi kätensä lumeen, hän huomasi heti ettei se ollutkaan lunta vaan jäätelöä. Ja vihreä ruoho, joka murtui hänen jaloissaan, oli hienoa kehrättyä sokeria. Joka puolella niittyä virtasi kaikenvärisiä puroja, jotka kuohuivat ja poreilivat kultahiekkapohjan päällä. – Vihreää limonaatia! huusi Nipsu, joka oli kumartunut juomaan. – Ei se ole vettä, se on limonaatia!

15

M uum it j a suuri tuhotulva


Muumipeikon äiti meni heti aivan valkoisena juoksevalle purolle, sillä hän oli aina pitänyt kovasti maidosta. (Siitä useimmat muumipeikot pitävät, varsinkin vähän vanhemmalla iällä.) Tulppaana juoksi puulta toiselle ja poimi sylin täydeltä suklaapaloja ja karamelleja, ja mistä hän poimikin välkkyvän hedelmän, siihen kasvoi heti uusi. He unohtivat kokonaan murheensa ja juoksivat syvemmälle ja syvemmälle lumottuun puutarhaan. Vanha herra kulki verkkaan heidän jäljessään ja näytti hyvin tyytyväiseltä heidän ihmetykseensä ja ihailuunsa. – Kaiken tämän minä olen itse tehnyt, hän sanoi. – Auringonkin. Kun he katsoivat aurinkoon, he huomasivat, ettei se tosiaankaan ollut oikea, vaan suuri lamppu, josta riippui kultapaperisia hapsuja. – Vai niin, sanoi Nipsu pettyneenä. – Minä luulin sitä oikeaksi auringoksi. Mutta se paistaakin vähän omituisesti. – Niin, parempaa en siitä saanut, sanoi vanha herra nyrpeästi. – Mutta puutarha teille varmaan kelpaa? – Jo vain sanoi muumipeikko, joka juuri söi pieniä kiviä. (Ne olivat näet marsipaania.) – Jos teitä haluttaa jäädä tänne, niin rakennan teille krokaanista talon missä voitte asua, sanoi vanha herra. – Minun tulee välistä vähän ikävä yksin. – Se olisi hyvin kilttiä, sanoi Muumipeikon äiti, – mutta ellette pahastu, niin meidän on kyllä jatkettava matkaa. Ajattelimme näet rakentaa talon oikeaan auringonpaisteeseen.

16

M uum it j a suuri tuhotulva


– Ei, jäädään tänne! huusivat Muumipeikko, Nipsu ja Tulppaana. – Jaajaa, lapset, sanoi Muumimamma. – Saattepa nähdä. Ja hän pani maata suklaapensaan alle. Herättyään hän kuuli hurjaa voivotusta ja ymmärsi heti, että hänen pikku Muumipeikkonsa oli saanut vatsansa kipeäksi. (Niin käy muumipeikoille hyvin helposti.) Muumipeikko oli aivan pyöreä kaikesta mitä oli syönyt, ja häneen teki kauhean kipeää. Hänen vieressään istui Nipsu, jolla oli hammassärky kaikesta karamellin syönnistä, ja valitti vielä kovemmin. Muumimamma ei torunut heitä vaan otti käsilaukusta pulverin kummallekin, ja sitten hän kysyi vanhalta herralta, oliko tällä missään allasta täynnä hyvää lämmintä velliä.

17

M uum it j a suuri tuhotulva

– Ei, ikävä kyllä, sanoi vanha herra. – Mutta on täällä sellainen, jossa on kermavaahtoa, ja toisessa on marmelaatia. – Hm, sanoi Muumimamma. – Näettehän itse, että kunnon lämmintä ruokaa he tarvitsevat. Missä on Tulppaana? – Hän sanoo, ettei saa unta, kun aurinko ei koskaan laske, sanoi vanha herra surullisen näköisenä. – On kovin ikävää, että ette viihdy minun luonani. – Tulemme kyllä toistekin, lohdutti Muumimamma. – Mutta nyt minun täytyy pitää huolta, että pääsemme taas raittiiseen ilmaan. Ja hän otti Muumipeikon toiseen ja Nipsun toiseen käsipuoleensa ja kutsui Tulppaanaa. – Teidän on kai parasta käyttää vuoristorataa, sanoi vanha herra kohteliaasti. – Se kulkee vuoren läpi ja tulee suoraan auringonpaisteeseen. – Kiitos, sanoi Muumimamma. – Näkemiin sitten. – Näkemiin, sanoi Tulppaana. (Muumipeikko ja Nipsu voivat niin kamalan pahoin, etteivät pystyneet sanomaan mitään.) – Kaikin mokomin, sanoi vanha herra.


18

M uum it j a suuri tuhotulva


Niin he ajoivat vuoristoradalla huimaa vauhtia läpi koko vuoren. Päästyään ulos toisella puolen he olivat aivan pyörällä päästään ja istuivat maassa toipumassa pitkän tovin. Heidän edessään avautui meri auringonpaisteessa kimaltelevana. – Minä tahdon uida! huudahti Muumipeikko, joka voi taas hyvin. – Niin minäkin, sanoi Nipsu. Ja he juoksivat suoraan veteen auringonsiltaan. Tulppaana sitoi tukkansa kerälle ettei se menettäisi valoaan, ja sitten hän tuli perästä ja kahlasi hyvin varovasti veteen. – Hui kuinka kylmää, hän sanoi. – Älkää olko liian kauan, huusi Muumimamma ja kävi pitkäkseen ottamaan aurinkoa, sillä hän oli yhä sangen väsynyt. Juuri silloin rannalle maleksi muurahaisleijona. Hän oli hyvin vihaisen näköinen ja sanoi: – Tämä on minun rantani! Painukaa tiehenne! – Emme suinkaan, sanoi Muumimamma. – Ja sillä siisti. Silloin muurahaisleijona alkoi viskoa hiekkaa hänen silmiinsä, kuopi ja potki niin ettei hän nähnyt enää mitään. Lähemmäs ja lähemmäs tuli muurahaisleijona ja alkoi äkkiä kaivautua hiekkaan ja kaivoi kuoppaa yhä syvemmäksi ympärillään. Lopulta hänestä näkyi vain silmät kuopan pohjalla, ja lakkaamatta hän viskeli hiekkaa Muumimamman päälle. Muumimamma alkoi liukua kuoppaan ja yritti epätoivoisesti päästä ylös.

19

M uum it j a suuri tuhotulva

– Apua, apua! hän huusi ja sylki hiekkaa suustaan. – Pelastakaa minut! Muumipeikko kuuli sen ja ryntäsi ylös vedestä. Hän sai kiinni äitinsä korvista ja kiskoi ja tempoi kaikin voimin ja solvasi muurahaisleijonaa. Nipsu ja Tulppaana tulivat apuun, ja vihdoin heidän onnistui hilata Muumimamma yli kuopan reunan ja pelastaa hänet. (Muurahaisleijona kaivautui silkasta raivosta yhä syvemmälle, eikä kukaan tiedä, löysikö hän enää koskaan ylös.) Vei kauan ennen kuin he olivat saaneet hiekan silmistään ja vähän rauhoittuneet. Mutta enää heitä ei huvittanut uida, ja he jatkoivat sen sijaan matkaa rantaa pitkin etsien venettä. Aurinko oli jo laskemassa, ja taivaanrantaan kerääntyi uhkaavia mustia pilviä. Näytti tulevan myrsky.


Äkkiä he näkivät jotakin liikkuvan kauempana rannalla. Siellä oli suuri joukko pieniä kalpeita olentoja, jotka työnsivät purjevenettä vesille. Muumimamma katseli heitä pitkään ja huudahti: ”Vaeltajat! Hattivatit!” ja ryntäsi juoksemaan heitä kohti minkä jaksoi. Kun Muumipeikko, Nipsu ja Tulppaana ehtivät paikalle, Muumimamma seisoi jo keskellä hattivatteja (jotka ulottuivat häntä vain vyötäisiin asti) ja puhui ja kyseli ja huitoi käsiään aivan poissa tolaltaan. Hän kysyi kerran toisensa jälkeen, olivatko hattivatit nähneet Muumipeikon isää, mutta he vain vilkaisivat häneen pyöreillä ja värittömillä silmillään ja yrittivät taas työntää venettä vesille. – Ai niin, huudahti Muumimamma, – minä unohdin kaikessa kiireessä, etteivät ne puhu eivätkä kuule mitään! Ja hän piirsi hiekkaan kauniin muumipeikon ja perään suuren kysymysmerkin. Mutta hattivatit eivät piitanneet hänestä hiukkaakaan; nyt he olivat saaneet veneen vesille ja reivasivat purjeita auki. (Ehkä he eivät ymmärtäneet mitä hän tarkoitti; hattivatit ovat näet hyvin tyhmiä.)

20

M uum it j a suuri tuhotulva


21

M uum it j a suuri tuhotulva

Musta pilviseinä oli nyt kohonnut ylemmäksi, ja meri alkoi aaltoilla. – Ei auta muu kuin lähteä niiden mukaan, sanoi Muumimamma vihdoin. – Tämä ranta näyttää synkältä ja autiolta, enkä minä halua tavata lisää muurahaisleijonia. Hypätkää veneeseen, lapset! – Ei minun vastuullani, mumisi Nipsu mutta kipusi kuitenkin toisten perässä veneeseen. Vene suuntasi merelle ja yksi hattivatti piti perää. Taivas tummeni yhä, aalloissa oli valkeat vaahtoharjat ja kaukana jylisi ukkonen. Tulppaanan tukka lepatti tuulessa hyvin himmeänhohtoisena. – Nyt minua taas pelottaa, sanoi Nipsu. – Alan jo katua että tulin ollenkaan mukaan. – Äh, sanoi Muumipeikko, mutta enempää häntä ei haluttanut sanoa, ja hän ryömi äitinsä viereen. Muutamat aallot tulivat muita korkeampina ja löivät yli partaan. Vene purjehti hurjaa vauhtia eteenpäin purjeet pullollaan. Välistä he näkivät jonkun merenneidon tanssivan ohi aaltojen harjalla, välistä vilahti esiin joukko pieniä merenpeikkoja. Ukkonen jyrisi kovemmin ja salamat löivät ristiin rastiin poikki taivaan. – Nyt minä olen vielä merikipeäkin, sanoi Nipsu ja oksensi, ja Muumimamma piteli hänen päästään kiinni. Aurinko oli laskenut jo


kauan sitten, mutta salamoiden valossa he näkivät merenpeikon, joka yritti kaiken aikaa pysyä mukana veneen vauhdissa. – Hei, huusi Muumipeikko myrskyn läpi näyttääkseen ettei pelännyt. – Hei hei, sanoi merenpeikko. – Sinä olet sen näköinen että voisit olla vaikka sukulainen. – Sehän olisi hauskaa, sanoi Muumipeikko kohteliaasti. (Mutta hän ajatteli, että sukulaisuus oli kyllä hyvin kaukaista, sillä ovathan muumipeikot paljon hienompaa lajia kuin merenpeikot.) – Hyppää kyytiin, huusi Tulppaana merenpeikolle, – muuten et pysy mukana! Merenpeikko loikkasi partaan yli ja ravisteli vettä yltään kuin koira. – Hieno ilma! hän sanoi. – Minne matka?

22

M uum it j a suuri tuhotulva


MUUMILAAKSOSSA ON JUHLAN AIKA! Kata siis pöytään kahvikupit ja kakku, vieritä esiin tynnyrillinen punaista mehua (sitä josta syntyy pirahdus), työnnä paikalle kärryllinen pannukakkuja – ja virittäydy tunnelmaan. Muumien suuren juhlakirjan ensimmäisessä osassa on mukana kolme Muumi-kirjaa, upea kuvakertomus ja kaksi hauskaa sarjakuvaa. Kaikki tarinat ja kuvitus aitoa, rakastettua Tove Janssonia! Muumilaakso juhlii 1 sisältää kirjat: Muumit ja suuri tuhotulva Muumipeikko ja pyrstötähti Muumipapan urotyöt ja kuvakertomuksen Kuinkas sitten kävikään sekä sarjakuvat Talonrakennus Aloitamme uuden elämän

isbn 978-951-0-40010-4 l84.31

www.wsoy.fi

Kannen kuvitus: © Tove Jansson Kirjailijan kuva: © Irmeli Jung Graafinen suunnittelu: Jukka Aalto


Jansson, Tove: Muumilaakso juhlii 1 (WSOY)