Issuu on Google+

H

Pekka_ iltunen

wsoy


iso Pekka Hiltunen

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki


Kiitokset avusta Samuli Knuuti Anna-Riikka Carlson, Tuija Jansson (Tampere-seura), ­ Edmond Rostand (Cyrano de Bergerac), ­ Regina Saari (Pirkanmaan TE-toimisto), ­ Raili Sihvonen (Tampereen kaupunginkirjasto) Ihanat, isot naiset H, M, R ja S ­ ajatuksistanne ja kokemuksistanne Tutkijatohtori Hannele Harjunen arvokkaista näkemyksistä; psykologi Katarina Meskanen ja professori Aila Rissanen HUS:ista sekä psykologi, toiminnanjohtaja Pia Charpentier Syömishäiriökeskuksesta tietojensa avaamisesta Professori Paul Campos (The Obesity Myth ja täydellisen ­ vaivan idea), professori J. Eric Oliver (Fat Politics), ­ professorit Clifton Crais ja Pamela Scully (Saartjie Baartmanin elämä), professori Linda Bacon (Health at Every Size), ­ The Fat Studies Reader -kirjan tekijät, Haley Morris-Cafiero, Roseanne-sarjan käsikirjoittajat Kiitokset WSOY:n Kirjallisuussäätiölle ja Taiteen Keskustoimikunnalle, jotka ovat tukeneet kirjan kirjoittamista. Tämä romaani on fiktiota. Siinä käytetyt tutkimustiedot ­ ja muut asialähteet ovat kuitenkin todellisia, ­ ja esimerkiksi luvussa 21 siteerattu uutinen ilmestyi lähes sanasta sanaan sellaisenaan Aamulehdessä 24.5.2006.

© Pekka Hiltunen ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-39964-4 Painettu EU:ssa


Osa 1: Armonkallio


1. Ajattelen tätä joka ilta. Nainen on noussut seisomaan, hän on valmistautunut puhumaan ihmisjoukolle. Hänen on hyvä olla siinä, ihmisten edessä. Hän antaa katseensa kiertää heissä ja kerää näin heidän huomionsa. »Minä olen Anni Kantto. Olen toisineläjä.» Nainen olen minä. Mitä seuraavaksi tapahtuu, sitä hion mielessäni illasta toiseen. Aina kun minulla on siihen voimia. Elämä alkaa halusta, ja toisin eläminen haaveista. Jos minulla ei muuhun ole mahdollisuuksia, kuvittelen itselleni äänen ja yleisön jolle puhua.

7


2. Kuusi minuuttia istunnon alusta huoneeseen astui uusi ihminen ja muutti tunnelman. Lapinlahden entisen mielisairaalan valkeassa huoneessa meidän ryhmämme keskustelut tapasivat edetä saman määrätietoisen kaavan mukaan. Useimmiten ryhmänvetäjä Erik alusti jostakin aiheesta. Siitä virisi polveileva vuoropuhelu, johon jokainen toi osansa ja jonka takaa kuulsi aina tavoite: tiesimme, että meillä oli vain nämä kahdeksan viikkoa aikaa löytää pelastus. Puolitoista tuntia kerrallaan, kahdesti viikossa, nämä istunnot pitivät meidät loitolla yksinäisestä hädästä. Joskus itkimme, aika useinkin joku meistä vuodatti kyyneleitä, ja nauroimme, sitäkin teimme. Nauru ja itku sekoittuivat. Lihavuushoitojen ryhmissä useimmat meistä ovat keski-ikäisiä naisia, joiden huumorintajua on koeteltu ja venytetty siinä missä vatsanahkaamme. Näissä joukoissa pystymme tunnustamaan ja nauramaan mitä tahansa, ja toiset ymmärtävät. Enimmäkseen puhe oli vakavaa. Pientä ryhmäämme hallitsi melankolinen jakamisen tarve. Kukin meistä oli 8


kivulloisen hyvin perillä siitä, että olimme aloittaneet elämässämme lukemattomia hoito-ohjelmia, joista yksikään ei ollut meidän mysteeriämme ratkaissut, ja piti vain yrittää uutta. Näissä istunnoissa emme keskittyneet vain omaan itseemme. Sen olimme tehneet yksilöterapioissa, joissa olimme paljastaneet kaiken mitä paljastaa voi. Ihmisestä huomaa, jos hän on käynyt sen tien, etsinyt sanat kaikille tunteilleen ja patoutumilleen, sellainen ihminen puhuu itsestään tarkasti. Mutta Abdomen-klinikan Painonhallinta 1 -ryhmän tarkoitus ei ollut vain avata henkilökohtaisia tuntemuksia vaan puhua käytännöistä, tutkimuksista, tavoitteista, vastata elämänkokoisiin kysymyksiin. Levollisuus oli tärkeää. Näissä korkeissa huoneissa meillä oli tilaa olla me. Ensimmäisellä kerralla Lapinlahden entiseen mielisairaalaan astuminen oli saanut jokaisen epävarmaksi, jo ison rakennuksen näkeminen oli kouraissut. Mutta nopeasti paikkaan tottui. Tämä ei ollut enää vuosiin ollut mieliparantola. Suuri osa huoneista oli autioina, jossakin siivessä tehtiin taideprojekteja ja pidettiin sosiaalikeskusta. Jonkin aikaa täällä oli toiminut myös maan tunnetuin julkinen anorektikkojen ja lihavien hoitola, HYKSin syömishäiriöklinikka, ennen kuin se muutti Töölööseen. Moni meistä oli käynyt sen hoidoissa, osa tässä rakennuksessakin, ja tiesin että Erik oli kerran työskennellyt niissä ryhmissä terapeuttina erikoistuessaan lihaviin. Me olimme kokeilleet kaikkea mahdollista, meihin oli kokeiltu melkein kaikkea mitä lääketiede on lihavuutta 9


vastaan ­kehittänyt, ja tietoisuus siitä vaikutti näihin istuntoihin. Läsnäolomme oli yhtä aikaa tappio ja voitto: olimme joutuneet myöntämään, että ongelmamme vain jatkuivat, mutta meillä oli sentään vielä tilaisuus ja tahtoa yrittää ratkoa niitä. Parin tapaamisen jälkeen ryhmä oli alkanut tuntua luontevalta. Oli vain seinät, tuolit, puheemme. Valkeat kerrokset seinien pinnoissa paljastivat, että huoneet oli remontoitu vuosikymmenten varrella lukemattomia kertoja mutta aina yhtä niukan neutraaleiksi. Vihreä muovilattia oli kulunut äiteläksi, väriksi jota ei löydy yhdestäkään maalikartasta, tummaksi ja sakeaksi kuin vakavasti sairastuneen sisältä nouseva yskös. Mutta huone oli oikea meille. Tarvitsimme tämän vapaan tilan. Vain näissä keskusteluissa olimme vertaisia muiden kanssa, muualla outoja friikkejä. Emme me henkisesti tasapainottomia olleet, vaikka istuimme vanhassa mielisairaalassa. Meillä oli kaikilla jonkinlainen ongelma syömisemme kanssa, mutta ei se meistä sekopäisiä tehnyt. Me olimme hulluja vain yhdessä suhteessa. Olimme liian isoja, niin isoja, että se läheni maailman silmissä jonkinlaista hulluutta. Kukaan ryhmässä ei tuijottanut tulokasta, mutta panimme olennaiset asiat tarkasti merkille. Ulkomuodon. Ihon kunnon, joka aina armottomasti kieli monista mahdollisista sairauksista. Oliko hänellä näin painaville ihmisille tyypillistä aknea tai ihon tummentumia tai venymisen tuomia juovia. Hikoiliko hän, harhailiko katse, se olisi kertonut lääkkeiden käytöstä. Puhe­ 10


tapa kertoi paljon –  käyttikö tulokas meidän hoito­ slangiamme vai oliko kyseessä vasta-alkaja. Ja tietysti: paljonko hän painoi. Sen ei ehkä luulisi olevan olennaista, ei porukassa jossa kaikki ryhmänvetäjää lukuun ottamatta olivat raskaasti lihavia, mutta tässäkin joukossa sillä oli merkityksensä. Teimme mielessämme saman kastijaon kuin muu maailma: mitä enemmän painoa, sitä säälittävämpi tapaus. Raisa oli 24-vuotias, painoi 141 kiloa, ja surullista kyllä hänellä oli pakkoliikkeitä. Hän naurahteli hengästyneesti vastatessaan Erikin kysymyksiin, ja toisinaan hänen päänsä nytkähti, ei kertanykäisyinä vaan sarjana. Oli kuin Raisan pää olisi jäänyt kiinni näkymättömään ongenkoukkuun ja joku olisi kiskonut siimasta nopeita, lyhyitä vetoja ylöspäin, pintaa kohti. Todennäköisesti Raisa tunsikin olevansa upoksissa. Sen huomasi lyhyistä vastauksista, siitä miten hän nauruntyrskähdystensä lomassa katseli ympärilleen ja kerran päänsä taas nykiessä yläilmoihin sulki silmänsä, kuin toivoisi olevansa jossakin aivan muualla. »Minkälainen hoitotilanne sulla Raisa nyt on?» Erik kysyi. Erik näki sen kyllä papereistaan tarkasti. Hän kysyi vain, jotta me muut kuulisimme kuka oli tullut joukkoon. Suuri osa painonhallintaryhmämme keskusteluista, toimintatavoista ja ääneen lausumattomista asioista oli jonkinlaista teatteria, terveyden nimissä harjoitettua esitystaidetta. »Mulla on just diagnosoitu lievä masennus», Raisa sanoi. 11


Masennusluokitus ei ketään hätkähdyttänyt, sellaista kohtasi näissä joukoissa. Enemmän meitä kiinnosti millä syömishäiriöklinikoilla hän oli käynyt, mitkä laihdutuskuurit, ruokapäiväkirjat, lääkehoidot ja ohjatut kuntokurssit käynyt läpi. Me tunsimme ne kaikki, tiesimme mihin kohtaan mikäkin terapia ja klinikka sijoittui lihavuushoitojen epävirallisella ankaruus­ asteikolla. Kokeneimmat meistä tiesivät alan useimmat asian­tuntijalääkärit ja heidän koulukuntansa. Me olimme läskin huippuosaajia, painoasioiden raskaan sarjan mestareita. Anorektikot ovat yleensä nuoria naisia, hauraita ja ohuita kuin ajatukset, he tietävät kaiken nälästä, kiivaasta nälkiintymisestä ja kehonsa kurittamisesta, mutta me olimme ehtineet oppia nälän lisäksi syömisen huumasta ja enemmän elämästä. Anorektikot herättävät kaikissa äärimmäistä myötätuntoa, mutta me kannoimme harteillamme yhtä painavaa taakkaa kuin lanteillamme, maailman torjuntaa. »Mä tulin tänne, kun meidän terveyskeskuksen painoryhmä loppu», Raisa sanoi. »Ne sano et määrärahat oli loppunu, mut lääkäri sano mulle et mun pitäis jatkaa ja et voisin päästä tänne.» Nyökkäyksiä. Lämpimiä katseita. Raisa oli yksi meistä. 141 kilolla hän oli tässä ryhmässä kyllä pulska muttei suinkaan kaikkein lihavin. Hän saisi ottaa henkisen paikkansa joukon kuudentena jäsenenä, nuorena tulokkaana, jonka ei uskottu tuovan keskusteluun kenties mitään syvällistä uutta mutta joka varmasti toisi edes vaihtelua. Raisan kaltaiset hoitojensa alussa olevat nuoret olivat painonhallintaryhmissä aina tarpeen. 12


He hyötyivät teemakeskusteluista ja ravitsemusohjeista, koska heillä oli vielä kykyä muuttaa elämäntapojaan. Heidän painonsa yleensä muuttui, todennäköisesti vähän kevyemmäksi. Mutta Raisa ei ollutkaan vain rivijäseneksi jäävä vasta-alkaja. Hän muutti koko istunnon ilmapiirin. Tajusin sen pian. Muutos oli niin ilmeinen, että hetken mietin oliko Erik järjestänyt hänen tulonsa, oliko Raisa tuotu ryhmään muista syistä kuin omista hoitotarpeistaan. Ei, se olisi ollut jo liian kummallista. Ryhmänvetäjät kyllä käsikirjoittivat mielessään näitä istuntoja, heillä oli aina valmisteltuna oma agendansa, mutta niin laskelmoiva mielialojen säätelijä Erik ei ollut. Raisan mukana huoneeseen oli astellut odotus nopeista ratkaisuista. Me muut olimme rauhallisempia, keskityimme päivän teemaan, kuntoilukokemuksiimme. Raisa oli riehakas, hänen pakkoliikkeidensä alta kumpusi hallitsemattomia pakkotunteita. »Mä oon niin onnellinen kun pääsin tänne», hän sanoi silmät hohtaen liikutuksesta. Hän ei ollut käynyt loppuun asti yhtä ainutta ryhmäkeskusteluterapiaa. Ehkä ei edes minkäänlaista henkilökohtaista terapiaa. Pinnan alta pilkotti käsittelemättömien pulmien sotkuinen vyyhti. Lapinlahden huoneet olivat korkeat, neljättä metriä. Nostin katseeni katonrajaan, ei noin ilossaan vereslihaista ihmistä voinut katsoa. Oliko keskuuteemme tuotu nuori ihminen, joka ei ollut ryhmäistuntokunnossa? 13


Painonhallinta 1 -ryhmän kolmatta keskustelutapaamista oli ehtinyt kulua ehkä varttitunti, eikä Raisa ollut asettunut osaksi meitä ja alakuloista, väkevää harmo­ niaamme. Ja sitten tilanne kävi yllättäen todella mielenkiintoiseksi. »Anni», Erik sanoi minulle. »Sinä olet tänään aika hiljainen.» En sanonut mitään. Kukaan ryhmäläinen ei puhunut. »Anni kuule», Erik sanoi. Hän puhui pehmeästi, mutta sanat olivat hätkähdyttävän suorat. Terapeutit eivät yleensä muiden edessä poimineet ketään näin tarkan arvioinnin kohteeksi. »Minä jotenkin aistin, että sinulla on aikamoinen torjunta päällä nyt», Erik sanoi. »Ja siitä tulee mieleen kaksi juttua. Ekaksi se, että jos me ei kaikki olla tälle keskustelulle avoimia, niin voiko tästä itse todella saada mitään. Ja toisena se, että jos ihmisellä on voimakas torjunta päällä, se voi olla haitaksi muillekin. Oletko ajatellut, mikä sinun vastuusi ryhmää kohtaan on?» Minun vastuuni.

14


3. Jokainen askel painaa enemmän. Otan ne yksi kerrallaan. Olen juhta. Kannan molemmissa käsissäni kauppa­kasseja, nousen mäkeä hitaasti. Armonkallio. En ajattele sitä, että olen epäonnistunut. Paluu tänne tarkoittaa epäonnistumista. Vältän ajattelemasta sitä, katson vain asuinaluetta kallion päällä. Pienet asfalttikadut. Siltakatu, Leppä, Haara, Kaari, Pursi. Harmaat, matalat kerrostalot, sitä 60–70-lukujen laatikkoarkea, jota ei kaipaa kukaan. Seassa on sentään jotakin, jolla on henki, vanhempia kaksikerroksisia rakennuksia jotka yrittävät käydä puutaloista. Niiden alaosa on rapattua tiiltä, yläosat verhottu laudoilla. Puutalojen kulmikkaat katot ja leveät ikkunalaudat ja pihoille kurottavat portaikot tekevät näistä kortteleista oman kylänsä, paikan, jolla on juuret. Ajastaan jäänyt kulmakunta. Jos sanoo suoraan, kulahtanuthan tämä on. Mutta näihin kortteleihin sovin minäkin, Armonkallio on minulle sitä, mitä nimensä lupaa, rauhan tyyssija. 15


Olen pakomatkalla. Olen paennut Helsingistä. Kaikkea mitä siellä tapahtui, asioita joihin en kyennyt. Paluu on minulle niin kova takaisku, että en uskalla edes ajatella sitä. En tohdi käsitellä mitä kaikkea paluu minusta kertoo. Minä olin halunnut koko elämäni Helsinkiin, mutta kestin Helsinkiä lopulta vähän alle kolme vuotta. Mäen puolivälissä on pysähdyttävä. Rintaa painaa. Ohi menee kaksi ihmistä, en anna heidän kuulla puuskutustani, pidätän henkeä. Kai ne silti tajuavat tilani. Tällainen iso ihminen, kaksi melkein maata laahaavaa muovikassia täynnä ruokaa ja vessapaperia ja energiansäästölamppuja ja pesu­aineita ja muuta. Olen ostanut hieman liikaa, kuten ostaa ihminen joka asuu ensimmäistä päivää uudessa asunnossaan ja koettaa tehdä pesää. Olen iso nainen, joka tuijottaa asfalttia, pidättää hengitystä eikä katso sivuilleen. Kyllä ne tajuavat. Ja heti kun pysähdyn, ajatus pääsee läpi. Epäonnistuminen. Minä olen epäonnistunut niin monta kertaa. Olen siinä ammattilainen. Hallitsen epäonnistumisen, mutta näin täydellisen romahduksen ja pakosalle joutumisen tunnekaaosta ei voi hallita. Minä olen niin harjaantunut epäonnistumisessa, tiedän miten se pitää tehdä, se pitää suorittaa päivä kerrallaan. Niin kuin tämä Siltakatu ylös mäkeä, askel kerrallaan. Armonkallio. Niin komea nimi, näin nuhjuinen paikka. Raamatullinen nimi kuin mikä, mutta ei se Raamatusta 16


tule vaan siitä, kun vuonna 1890 Tampereen köyhälistöä häädettiin tänne Kyttälän alueelta uuden asemakaavan ja kunnon väen tieltä. Köyhät saivat kaupunginisiltä viisi vuotta armoa, viisi vuotta vuokratonta asumisaikaa. Tänne tunki satoja ihmisiä, muutamassa vuodessa asukasluku oli noussut kahteen tuhanteen, tällä pienellä kalliolla. Minä lähdin täältä kolme vuotta sitten Helsinkiin. Nyt on palattava. Huivirouva antoi armoa, otti vanhan vuokralaisen takaisin, vaikka olin lähtenyt polleasti. Ei onnistunut Kanton tytöltä uusi elämä. Häpeän kanssa ihminen vetäytyy luolaansa. Häpeästä syntyy alkukantaisia tekoja, primäärireaktioita. Kun sain Helsingissä potkut, itkin kuin lapsi, hillittömästi. Kun mies jätti, vain kolmen viikon yhdessäasumisen jälkeen, söin kuin saalistava eläin. Söin itseni turraksi, melkein niin että meni taju. Ja sitten oli Lapinlahden hoidot ja kaikki muu. Häpeän kanssa on opeteltava elämä uudestaan. On ensin turrutettava itsensä, sitten annettava häpeän vähitellen tulla ja elettävä se pois. Ylös, nainen. Armonkalliolle pelastettiin köyhät perheet, minä pelastaudun tänne heidän perässään.

17


4. Iso nainen astuu muiden eteen ja puhuu. Minä olen Anni Kantto. Olen toisineläjä, ihminen jollaista ette ole aiemmin kohdanneet. Minä olen lihava ihminen, joka ei aio pudottaa painoaan väkisin. Voin pudottaa painoani jos itse tahdon, mutta hyväksyn tämän painon tai enemmänkin. Monen mielestä minussa on liikaa. Itse ajattelen, että olen iso. Jotkut meistä ovat isoja. Me olemme tavallaan uusi ihmisryhmä, uudenlaista elävän kudoksen arkkitehtuuria. Ihmiskunta lihoo, aina on ollut lihavia ihmisiä, mutta nyt meitä on enemmän kuin koskaan. Se on monella tapaa ihan ok asia. Sen toteaminen ääneen on radikaalia, koska ajatus on joidenkin mielestä hullu. Toisin kuin usein väitetään, lihavuus ei ole sairaus. Se ei ole epidemia, ei moraalinen alennustila eikä heikkouden osoitus. Se on ihmisen ominaisuus. Ihminen voi lihoa monista syistä ja monella tavalla, on olemassa lukemattomia tapoja tulla lihavaksi, olla lihava, kantaa lihavuutensa, ja niillä kaikilla on syynsä. Osa meistä li18


havista on sairaita, niin kuin hoikistakin, ja osa meistä on terveitä. Pelkkä paino ei tee meistä kumpaakaan. Useimpien ihmisten mielestä lihavuus on rumaa – se minun on kestettävä, mutta ei sitä että minua yritettäisiin muiden mukavuudenhalun vuoksi muuttaa toisenlaiseksi. Lihavuuteni takia minulla on yksi suuri ongelma. Hankaluuteni on muut ihmiset, heidän suhtautumisensa. Minun odotetaan koko ajan olevan jotakin muuta kuin olen. Siksi meillä kaikilla on tehtävä. Meidän on opeteltava ajattelemaan ja puhumaankin toisin, luotava uudet sanat, joilla puhua lihavuudesta. Miettikää sanaa ylipaino. Jo se sana on ongelma. Siinä on se »yli». Ei ihmiselle ole olemassa ylipainoa. Oikeita painoja voi kullekin olla monta, paino voi muuttua elämän eri vaiheissa ja olla silti oikea, hyvä, ihmiselle sopiva. Vääräksi paino muuttuu vasta äärilukemissa, kun on niin lihava tai laiha, ettei keho sitä kestä. Unohtakaa sana ylipaino. Sanokaa mieluummin suoraan vain »lihava». Tehdään siitä sanasta mukavampi ja reilumpi. Jos sanoo lihava ja samalla ajattelee, että lihavat ovat samanlaisia kuin muutkin, sanasta tulee ystävällisempi. Etenkin lääkärit ja sairaanhoitajat puhuvat lihavuudesta niin kuin siitä olisi olemassa vain yksi totuus. He tarkoittavat kyllä hyvää, mutta oikeasti asia on paljon monimutkaisempi ja vaikeampi, ja iso osa siitä on vielä hämärän peitossa. Lihavuuden vastustamisesta on tehty yleinen hyve, tiedostavan kansalaisen kunnia-asia. Se kaikki on osa 19


lihavuushysteriaa, josta olemme nähneet vasta alun. Tulossa on aina vain lisää kohua. Kauhutarinoita läskiin kuolevista ihmisistä. Yhä lisää väärinkäsityksiä painosta, hälyttäviä tiedeuutisia, ja taas toisia uutisia jotka kumoavat ne. Edessä on surua, vihaa ja pelkoa, koska painosta on tullut joka puolella vaaniva tuntematon uhka. Nämä kaikki tunteet on kohdattava määrätietoisesti, niin kuin demonit kohdataan. Lihavat on demonisoitu. Meistä on tehty monien tämän ajan ongelmien syntipukkeja, ja nyt syyllistämisen ja kohuotsikoiden kierre on aika pysäyttää. Meidän on luotava uusi ymmärrys lihavuudesta. Tarvitsemme rauhallista hyväksyntää, joka antaa jokaiselle mahdollisuuden terveeseen itsetuntoon. Minä olen iso. Tähän asti olen pyydellyt sitä anteeksi, mutta se on loppu nyt. Olen iso. Olen ihan hyvä näin. Ajattelen tämän tai jonkin muun puheeni läpi melkein joka ilta. Makaan sängyssä, hion mielessäni jokaista lausetta, nautin niiden uhmakkuudesta. Nautin siitä tilanteesta, kun ihmisten eteen astuu lihava nainen, joka onkin lihava aivan toisella tavalla kuin he odottavat. Olen hionut näitä ajatuksia kauan, näillä esityksillä muutettaisiin monia asioita. Mietin tätä puhetta koko junamatkan Helsingistä Tampereelle. Olin valinnut päiväjunan, jotta sain istua niin, ettei viereen tullut ketään. Silloin ei tarvitse miettiä sitä, kiusaantuuko vierustoveri massastani, joka voi saada hänen istuimensa tuntumaan ahtaammalta. 20


Ajattelin junassa haavepuhettani, joka tuntui kaukaisemmalta kuin koskaan. Olisin itkenyt, mutta siihen ei ollut voimia, ei tässä paniikinomaisessa paossa. Mutta lauseiden kertaaminen piti minut aloillani, kykenin hengittämään, esittämään junamatkustajaa, esittämään ihmistä. En ole koskaan astunut puhumaan muiden eteen, saati että olisin rohjennut ylipäätään sanoa kenellekään, mitä todella ajattelen. Iso pelkuri.

21


5. Tapetti on muuttunut yhdeksi rumaksi tahralaikuksi. Se on ollut alun perinkin harmaa ja kulunut, ja on vaikea kuvitella miten siitä on voinut saada enää sotkuisemman, mutta kyllä siinä on joku onnistunut. En välitä. Minulla on asunto. Minulla on 29 vuokraneliötä Tampereen Armonkalliolla, Kaarikatu viidessä. Pieni keittiö ja kylpyhuone, pieni eteinen ja huone, pikkuinen alkovi. Olen pelastunut. Olen 37-vuotias, perheetön, rahaton, työtön, tulevaisuudesta on vaikea sanoa onko sitä, ja viimeiset kaksi kuukautta elämästäni ovat kuumottava avohaava. Mutta asunto minulla on. Minulla on lähikauppa, josta voin kantaa itselleni vähän liikaa tavaraa ja ruokaa. Asuin tässä vuosia, se oli kauan oma pesäni. Vajaat kolme vuotta sitten muutin pois, ajatellen että tähän loukkoon en enää palaa. Näin se käy. Olen vilpittömän onnellinen, koska minulla on koti. Olen vilpittömän kauhuissani siitä, että joudun palaamaan lähtöpisteeseeni. 22


Anni Kantto on 37-vuotias, hyvin fiksu, hyvin lihava ja hyvin terve. Hänellä on vain yksi ongelma: muu maailma.

1 Pienessä tamperelaisyksiössä asuvalla isolla naisella on kaksi korkeakoulututkintoa mutta ei työtä. Hänellä on älyä ja sanavalmiutta mutta ei parisuhdetta, paljon sanottavaa mutta vähän ihmisiä joille puhua. Tätä kaikkea Anni miettii öisin vuoteessaan ja päivisin painonhallintaryhmässä: Miksi moniarvoisessa maailmassa lihavien syrjintä vain kiihtyy? Kuinka lihavuudesta on tullut sairaus, vaikka tilastot osoittavat muuta? Mistä lähtien vaaka on sanellut ihmisarvon? Kun kaikkialla julistetaan sotaa lihavuutta vastaan, Annin mitta täyttyy. Nyt on ison ihmisen hetki kasvaa kokonsa mittaiseksi.

2 ISO on väkevä romaani lihavuudesta,

häpeästä ja ihmiskunnan pakkomielteestä painoon.

www.wsoy.fi 00.0. isbn 978-951-0-39964-4 Päällys Marjaana Virta


Hiltunen, Pekka: ISO (WSOY)