Issuu on Google+

auli leskinen

petojen aika wsoy


Auli Leskinen

petojen aika

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki


Sitaattien suomennokset Auli Leskinen Š auli leskinen ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-39963-7 painettu eu:ssa


Ana Saézille, Leila Nashille ja heidän perheilleen Mikaelille Michel Selim Nash Sáez In Memoriam


多Acaso me han olvidado? Oletteko kenties unohtaneet minut? michel nash 22.8.1973


I santiago, iquique, pisagua 1969–1973


1

Michel Pisagua, 12. syyskuuta 1973

Kello oli kuusi, keskiviikkopäivä, kokonaan kuolemalle omistettu. Aamu kohosi hyisten Andien takaa ja valaisi aamuyön valossa siner­ tävän Atacaman autiomaan. Pian taivaan tulipallo nousisi valta­ istuimelleen kiusaamaan Pisaguan vankeja. Sotilasvallankaappaus oli alkanut Valparaison satamasta edellise­ nä aamuna. Sen musta siipi oli levinnyt yli maan vastoin uskoani ihmisessä versovaan hyvään. Armeijan valtaannousu oli ollut nopea väkivoiman keskitys, lyhyt kuin karateisku. Nyt viikon puolivälissä kukonlaulun aikaan tuhoa oli kestänyt kaksikymmentäneljä tuntia. Mitätön aika maailmankaikkeudessa, mutta minun elämässäni muuttui kaikki. Sotilaat olivat nopeita, sillä jo eilen iltapäivällä he olivat ottaneet haltuunsa sapelinmuotoi­ sen maan pohjoisen Atacamasta etelän Tulimaahan. Ammuin ensin hiekkaan ja sen jälkeen ilmaan. Niin oli aluksi, kun päätös ei vielä ollut kypsynyt minussa ja seisoin yhä teloittajien joukossa, en teloitettavien. Siitä Pisaguan vankileirillä pohjimmil­ taan oli kyse: tappaako ihminen vai tuleeko hän tapetuksi. Kiväärin tähtäimen läpi näin teloitettavien rivin, ja jokaisen hei­ dän kasvonsa yksi kerrallaan. Takana erotin Andien ja Atacaman yhtymäkohdan. Tosin vuorten ja erämaan raja erottui epäselvästi, 11


sillä aamuyöllä meripuhurien autiomaahan työntämät sumuhahtu­ vat olivat törmänneet horisontissa vuorten kupeeseen ja leijuivat yhä matalalla maan pinnassa. Oli kuin näkymätön käsi olisi vetäissyt siveltimellään reunoista repeilevää utua tuohon vaikeasti määritel­ tävään paikkaan, jossa maa ja vuoret yhtyvät. Nostin hetkeksi katseeni tähtäimestä, mutta laskin sen nopeasti, sillä kun otti huomioon Pisaguan vankileirin johtajien pahan mai­ neen, uhkarohkeat liikkeet eivät kannattaneet. Ei etenkään, jos oli tunnettu uppiniskaisesta tavasta vaatia oikeutta sille, joka nyt seisoi rätti silmiensä peitteenä teloittajien edessä ja jota kutsutaan sanal­ la kansa, el pueblo. Heti armeijan valtaannousun alussa Unidad Popularin sosialis­ tisen kansanrintaman suunnitelmat olivat menneet vikaan. Kansa ei yhdistänytkään voimiaan, vaan ehti töin tuskin luikkia pakoon. Eikä siinä kaikki. Tuhti joukko tavallisia isiä ja äitejä ei löytä­ nyt ilmaisumuotoa hämmennykselleen, alkoi viritellä valtiolippu­ ja pyykkinaruille ja talojen ikkunanpieliin teeskennellen tukevan­ sa sotilaita. Joku silkasta pelosta, toinen riemusta. Nyt ei meidän maasta toden totta tulisi uutta Kuubaa eikä meistä kuubalaisia. Eletty elämä murtui ryskyen uuteen aikaan. Sotilasvallan hil­peät kannattajat löivät hengiltä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Sosialis­ teille annetun mojovan korvapuustin ohella he kostivat ikäville naa­ pureille pitkään kyteneet kaunat ja kateudet. Uhkeat sloganit – el pueblo unido jamás será vencido, yhtenäistä kansaa ei voiteta – muut­ tuivat aamun valjetessa kirveltäväksi illuusioksi. Voi veljet! Niin sur­ kea oli häviölle jääneiden pettymys. Pisaguan teloittajien rivissä äänettömyys tiheni. Komentaja Larraín oli määrännyt teloitukseen rikkumattoman hiljaisuuden. Ilmassa väreili kauhua, niin tiheää että sitä voi hengittää. Pelos­ ta tiiviiksi pakkautuneessa aamu-usvassa leijui epäuskoa ja häpeää. Ne havisivat sisälläni ihmeellisen hauraina, kuin olisin kokenut elämän ensimmäistä kertaa enkä olisi tätä todeksi uskonut. Miten mukava olisi nyt heti alussa sanoa että ei tämä tarina ole totta, mut­ 12


ta totta se on, sillä jos maan päällä oli helvetti, sen nimi oli Pisagua. Sanonko tämän nyt aivan selvästi? Kellastuneen pergamiinin väristen kallioiden ja hiekan verhoama Pisagua oli maailmanloppu. Vankileirillä ei annettu etukäteisvaroituksia eikä jahkailtu. Tääl­ lä ammuttiin luoti kohtisuoraan kalloon teloitusmuodostelmassa ja lähietäisyydeltä ’a quemarropa’, kuten John Boormanin elokuvas­ sa Point Blank. Ei filmillä tosin ollut mitään tekemistä todellisuu­ den kanssa eikä millään fiktiolla ole tekemistä Pisaguan kanssa, sil­ lä Pisaguan arki oli vertaansa vailla. Onneksi Santiagoon oli linnuntietä parituhatta kilometriä. Se on huhuille pitkä matka. Jos leirin sotilasjohdon korviin kiirisi vain pieni sananen armeijan alokasaikaa edeltävistä puuhistani Santos Dumontin sosialistisessa korttelikomiteassa JAPissa, siitä ei seurai­ si hyvää. Niin juuri! Mikä minulla ennen oli kiivaillessa nuori­ son itsepuolustuskomiteassa Panchon kioskin plazalla? Kas, mikä oli intoillessa, kun taloissa paloivat valot yömyöhään ja pihoilla uhot­ tiin, että sotilaat eivät kansanrintamasta läpi tule. No pasarán. Meillä oli täysi höyry päällä. Olimme perustaneet ideologisia opintopiirejä ja ruokaturvakomiteoita, olimme suunnitelleet turva­ talojen sijainteja ja avunantoverkostoja pahan päivän varalle. Nyt se oli tullut. Vain vähän aikaa sitten, kun kutsuntakirje asepalvelukseen ei ollut vielä saapunut ja kun elin perheeni parissa Santiagon Reco­ letan korttelissa, elämä oli ollut kevyttä ja toiveita täynnä. Silloin olin voitonvarmana loikannut plazan natisevalle, koirien pissasta lemuavalle penkille ja puhunut kaadereille. Tulisin silmin ja sula­ vin sanoin olin käynyt päin demoneja, jotka levittivät viheliäisiä juorujaan Presidentistä, pelastajasta, Salvadorista. Noina iltoina joku herrasväen kakara huuteli meille hävyttö­ myyksiä, kun hän porhalsi isänsä autolla halki kansan rivien asut­ tamien kortteleiden. Me kutsuimme heitä muumioiksi, sillä eliit­ ti halusi pitää maailman paikallaan, vaikka se liikkuu ja menee eteenpäin, koska me työväestö vaadimme sitä. Heitä pahempia 13


o­ livat itsevarman eliitin pelottelukaartit, Patria y Libertadin poru­ kat ja Rolando Matus. Patrullit kiersivät kortteleita, ratsasivat baa­ reja ja uhkailivat. Mennessään he karjuivat kaarojensa lavoilta mil­ laisin kekseliäin tavoin vielä läpsäyttävät meistä ilmat pihalle. Ne vuodet, joina sain lisää pituutta ja veri kohisi notkeana suo­ nissa, olin taistellut jotta alueen asukkailla olisi oikeudet ja elanto. Se oli pieni ja rajattu elämäni: Recoletan ja Patronaton korttelit, Bellavistan taiteilijaryhmät ja San Cristóbalin kukkulalta laskeva arabiperheiden kotikatu, Santos Dumont. Kotimme kuparipaja, yli­ opisto ja muuan tyttö korpinmustine hiuksineen. Kun sotamies teloittajien rivissä kuorii sisimpiä tuntojaan kuin sipulia, tosipaikka on vaativampi kuin kuviteltu. Takaisin en tah­ tonut palata. En taantuisi alkuhetkeen jossa suuri valinta tehdään. Omani olin päättänyt kauan sitten, koska olin mikä olin: Michel Nash, sosialistisen kansanrintaman nuori. Jäljelle jäi vain käytän­ nön pulma joka aina on tärkein: Miten? Miten väistyn teloittajan paikalta saamatta kuulaa kalloon? En keksinyt mitään. Olin liian lapsekas ja niukasti elänyt kuollakseni aatteiden puo­ lesta. Kaipasin yksinkertaisia, hyviä ihmisiä ja arkista elämää. Luvassa oli muuta: Pisaguan tuhokoneiston tyly välinpitämättö­ myys ja piiruntarkka valvonta. Edessä oli Larraín-ilkimys, hän jät­ ti jälkeensä pahaa sotkua. Komentaja oli vastenmielinen silmille ja sietämätön korville, mutta oli hän mikä oli, vannon että tässä sei­ soo kauhustaan huolimatta polvistumaton sotilas.

14


2

Cristina Santiago, 1969

Kun ensimmäisen kerran näin perheeni makaavan lattialla, tiesin että jokin oli vinossa. Rojaseille päivä oli totalitarismin tuhokoneiston alku. Punavahalla hioituilla lattialaudoilla lojuimme kuin elukat: äitini Cecilia, isäni Juan Ramón, isoveljeni Ramón, kuopus Pablo, minä vieressäni apulaisemme Betty ja tietenkin Zapporo, lapsuuteni viiksekäs veijari. Lattialla maatessa opin oikeiston pelottelujoukkojen uuden nimen. Patria y Libertad, Isänmaa ja Vapaus vastusti kurjin keinoin sosialistista kansanrintamaa, joka oli sytyttänyt kaivos- ja salpie­ tarityöläiset punaiseen paloon. Gangsterijengit oli vasta perustettu, mutta ne osasivat jo loihtia ilmoille terrorin alkufanfaarin. Patria y Libertad jätti Vickyn isän puodin seinään muistoksi mustan hämähäkin. Savuava tiilimuuri kuumotti liekkien jälkeen pystyssä, kauhun symbolein töhrittynä, muu kauppa paloi poroksi. Siihen asti moni perhe meidän korttelissa oli haaveillut kansanvallan marssista läpi mantereen, mutta sen kyljestä oli jo jonkin aikaa pulpahdellut ärhäkkäitä piilovirtoja. Ne kristallisoituivat terroriksi, ja se oli erään kauden loppu. Jos minulle olisi jäänyt edes yksi albumikuva Cristina Rojasin perheestä, tuosta pienestä heimosta joka kerran eli Recoletan 15


b­ arriossa, Patronaton korttelien ja Mapocho-virran kainalossa Jasmiinipuiden kadulla, se voisi olla juuri tällainen: peloteltu vaan ei alistettu, lujasti yhtä pitävä chileläinen perhe. Zapporon suippokorvat kuulivat kotikadun kohinasta erottuvan Patria y Libertadin asemiesten läähätyksen ja jarrujen kirskunnan. Rekisterikilvettömät lava-autot huristivat paikalle ja pysähtyivät ulkoportin eteen. Jo siinä vaiheessa elukka hyppi aitaa vasten niskakarvat koholla ja murahteli matalasti. Jos asemiehet olisivat tulleet sisälle, he olisivat saaneet vastaansa sievät vaaleanpunaiset ikenet ja täydellisen purukaluston. Zapporo kykeni räjähtävään lähtöön. Isä sulki portit vikkelästi ja komensi perheen sisälle. Koira hölkytti vieressä kuin varjo. Lukkojen naksahdus, säpit kiinni, munalukot portin kettinkeihin, valot sammuksiin. –  Yläkerran makuuhuoneeseen ja lattialle! Se on kauimpana kadusta. Minua pissatti, en ehtinyt vessaan. Silloin pamaus kiiri yli maan. Se oli ensimmäinen kerta. Miten ihmeellisen kirkkaana kajahtaa yössä laukaus. Kadulla ammuttu luoti jäi soimaan kotini pimeisiin huoneisiin, Santiagon usvaan, kieri peltikattoja ja vierähti sieluuni. Se täytti kaiullaan mielet, tunkeutui sydämiin ja kurtisti ne ruttuun. Joskus tuntuu että se soi minussa yhä. Lojuimme hämärässä. Kadulta kantautui juoksuaskeleita, kengänpohjien rahinaa hiekalla, kiroilua ja huohotusta, sitten pahaenteinen hiljaisuus. Olin kauhuissani. Oliko slummien ryövärijengi vallannut kadun? Lattialla puolipimeässä ihmettelin miten vieraaksi pimeys tekee tutun. Tarkkailin perhettäni kuin vieraspiirteistä klaania, jonka henkiinjäämistaistelu ja loputon putoamisen tunne sitoivat yhteen. Silmieni edessä kaikki kotoinen upposi menneeseen. Läheisten piirteet hajosivat aikaan. Niiden tilalle astui hämärä taju s­ iitä 16


että mikään ei ole pysyvää. Kaikki mitä ihmisten välillä on, voi kadota. Niin aika murtui uuteen. Pian maa eläisi unohdukselle, vaikka emme vielä tienneet millaista se on. Kuulimme lisää laukauksia. Isä nousi varoen ylös ja hiippaili huoneen poikki matalana, veti vanhempieni parisängyn petivaatteet lattialle, irrotti sänkylaverilta suuren patjan ja työnsi sen ikkunaa vasten. –  Ramón, tule auttamaan. Ramón nousi ja kurkisti uteliaana verhojen raosta. –  Maahan, Ramón! Huone pimeni, olimme ansassa. Makasimme lattialla vieri vieressä ja liikkumatta, tarkkaillen ulkoa kantautuvia ääniä. –  Ne ajoivat jonossa, isä, veljeni kuiskasi. – Auton lavassa oli musta kuvio, Patria y Libertadin hämähäkki. He ovat Rodríguez Grezin miehiä. Hakkaavat portteja kettingeillä ja maalaavat merkkinsä talojen oviin pelokiksi. Kaikki siitä puhuvat, ne jotka uskaltavat. Isä ei vastannut. Hän siveli leukaa, kuului nielaisu. Silmät tuijottivat auki rävähtäneinä kattoon. Jykevä nenä, sen kyömy, paksut huulet ja ohimoilta laskevat pulisongit. Paksut silmälasit, ja niiden takana katse joka tarkkaili pimeää kuin kiiluva kanootti. –  Kuulitko, isä? –  Selvästi. –  Mutta minä näin. –  Shhh Ramón. Suu kiinni. Äiti pyrskähteli itkua ja isä veti hänet kainaloonsa. –  Auton lavalla istuvien kasvot oli maalattu mustiksi. Se on Patria y Libertad, ne ovat Rodríguez Grezin mie… Lause katkesi räsähtävään meluun. Kirkuva huuto ja sen jälkeen valtava humahdus, kuin parvi pelikaaneja olisi kohonnut siivilleen. Näin silmissäni, kuinka Tyynenmeren majesteetilliset valtiaat nousivat meriveden jäähdyttämiltä aallonmurta­ 17


jilta. Vaan ei, tämä oli muuta. Nämä eivät olleet rannikkolintuja. Kohina tuli liekeistä. Jo lähtee räiske, kun suuri liekki syttyy! –  Juan Ramón, onko siellä tulipalo? Onko se meillä? Isä hiipi varoen ja tiiraili patjan ja ikkunan raosta. Kuului paukahdus. Hän hypähti seinää vasten suojaan. –  Victorin kaupan katto palaa. –  Eikö mennä apuun, isä? Tee jotain! Ramónin ääni oli vaativa. Hädissään veljeni yritti nousta kohti ikkunaa ja katsoa mitä ulkona oli meneillään, mutta isä painoi hänet lattialle molemmin käsin. Äidin rinnasta pääsi ynähdys. Hän vaikeroi kuin etelän pieni pudú-kauris, joka itkee lehvien alla piilossa peloissaan. Äidin kehoa kiersi ahdistus. Hän hieroi käsiään ja puristi Pabloa syliinsä. –  Älä vapise, äiti. Tönäisin hieman, se auttoi. Äiti oli kuin hermotautinen. Kriisien keskellä ihmiset toimivat eri tavoin. Äiti menetti todellisuudentajunsa ja teki hermostuksissaan outoa liikettä. Isä puuskutti eteenpäin kuin höyryveturi, hän oli kriiseissä parhaimmillaan, eli. Minulle tuli tarve tehdä jotain käsilläni. Otin äidin syliin. Käsivarret eivät yltäneet. Äiti oli kapealuinen, mutta uhkea. Nypläsin sormenpäillä äidin puseron nappia ja yritin hymyillä urheasti. Ehkä se auttaisi, mutta äiti vain makasi velttona sylissä ja nyyhki. Se oli kauheaa, vaan niin aika kului. Se tikitti eteenpäin ja sen alta raksutti esiin uusi aika, meille tuntematon ja täynnä ansoja. Ja me vain makasimme maassa kuin hölmöt ja odotimme pelastusta tai kohtalon täyttymistä, mutta kumpaakaan ei tullut. Viimeisen tuomion tunnelmista huolimatta ei siinä ollut kyse lopusta, vaan alusta. Erotin pimeässä äidin profiilin ja hänen takanaan veljeni Ramónin, äidin rintojen kaaren ja niiden yllä vanhempieni parisängyn. Patja oli riuhtaistu rumasti ja lakanat repsottivat lattialla. –  Mitä odotamme? Näytetään niille, isä. 18


–  Rauhoitu, heillä on aseet. Laukausten sarja leikkasi ilman, tuli hiljaista. Isä kurkisti patjan raosta. –  Victor on ovella, hän ampuu. Hyvä niin. Jäin miettimään isän sanoja. Hyvä niin. Ajattelin ystävääni Victoriaa ja hänen pulleaa isäänsä. Mieleeni nousi kuva rotevasta miehestä juoksemassa kömpelin askelin Zapporon perässä ja potkimassa koiraa lonkille. Zapporo oli kähveltänyt minimarketin korista marraqueta-leivän. –  Isä, mennään auttamaan, intti Ramón. –  Odota. –  Minua pissattaa, valitin. –  Sinun täytyy odottaa, Cristina. Isän leveiden käsien paino hiuksillani. Isän talttamaiset sormet. Kynsien reunoissa musta rantu, autojen öljyissä piintynyt. Paksuilla sormillaan isä teki intiaanien tulimerkkejä. Hän puristi ranteen ihoa valkoiseksi, sanoi sitten »katso, pilvi», ja totta: käden ihoon oli painunut naarmua muistuttava hattara. Isän haju toi mieleen öljyisten trasselien, hohtimien ja meisselien läjän verstaassa. Ojensin käden pimeässä, tunsin isän paksusankaiset silmälasit. Isä tarttui käteeni ja omani sopi hänen nyrkkiinsä täysin. Näin ikkunan ja patjan raosta siivilöityvässä valon säteessä möhkälemäisen nenän, sen mustat pisteet. Savun kitkeryys tunki sieraimiin. Kadulla joku kiljui kuin lahdattava. Pablo värisi äidin sylissä, poika itkisi pian täyttä huutoa. Betty makasi liikkumatta kuin ihminen joka haluaa olla näkymätön. Laukaukset olivat päättyneet. Isä nousi ylös ja veti patjan sivuun. Punainen loimu täytti huoneen. Isä kiirehti jo portaat alas ja pation ovi narahti, pihan vesihana vinkui, vesi alkoi suihkuta kumiletkussa. Nousin ja menin ikkunaan. Mikä helpotus! Olivatko asemiehet lähteneet? Vasta silloin tajusin että housuni ja hameeni olivat märät, virtsa oli valunut sukille ja kirveli nivusten herkkää ihoa. 19


Ramón juoksi portista ulos. Auttamaan, auttamaan! Betty istui polvillaan lattialla pelosta pökerryksissä. Isä oli jo kadulla. Hän kantoi vesiletkua ja suuntasi sen kohti Victorin kauppaa. Kun isä juoksi, hän muistutti suurta ja kömpelöä eläintä. Housut valuivat takapuolesta, pitkä selkä köyryssä kuin välttelisi niskaan lentävää kiveä. Silloin näin tankin. Armeijan tankki oli ajanut kadun pään kasarmista ja seisoi kadulla talon edessä. Vaikka sotilaat olivat yhä meidän sosialistihallituksemme sotilaita ja tankki oli tullut ajamaan pois pelottelujoukkojen gangsterit, sen kadulle seisahtunut umpimielinen muoto pelotti minua. Nyt se peruutti hieman ja pysähtyi. Sen eteen syntyi ihmisketju. Pian ämpärit ja kattilat kulkivat kädestä käteen, viimein vesi lensi ilmassa. Vickyn isän minimarketin etuseinä oli liekeissä. Tuuli puhalsi, kuumuus kohosi, se poltti kasvoja. Mikä valtava lieska! Valtava vaijerimainen oranssi kieleke tanssi ilmassa, hulmusi. Kauppaa ei enää näkynyt tulimeren takana. Sysimustalle taivaalle lennähti ryöppyinä kimaltavia tulikipunoita ja sinisenä hohtavaa paperisilppua, mutta suurin oli tuli. Miten pieni korttelimme voi sytyttää näin suuren vihan? Tuntui kuin koko maa olisi syttynyt tuleen. Betty nousi, hän ehti ikkunaan juuri kun marketin katto romahti ja vajosi ryskyen liekkimereen. –  Victoria! suustani pääsi. Missä oli ystäväni? Missä oli hänen veljensä Daniel ja missä olivat heidän vanhempansa? Vickyn isä juoksee liekkien suunnalta kasvot mustana tuhkasta ja ohittaa tankin. Sotilaat estävät ihmisiä menemästä lähemmäs. Mies kantaa jotakin sylissään ja se jokin on minun nokkela ystäväni. Me olemme siinä iässä jolloin ihminen kasvaa nopeasti, mutta Vicky sopii yhä isänsä syliin. Koko sen lyhyen viheliäisen matkan hänen isänsä huutaa. –  Apua! Auttakaa! Miehellä oli raidallinen paita, sen rintamus oli tuhkasta mus20


ta. Vickyn suuret silmät tuijottivat liekkejä. Eikä Vickyllä ollut takkia, ei sukkia, ei edes silmälaseja. Ne olivat pudonneet jonnekin. Hänellä oli yllään vain liepeistä mustunut ruutufiltti, sen alla savuavat pyjaman lahkeet ja pikimustat jalat. Vicky huusi kivusta. Letti oli auennut ja viisti maata. Vicky vilkaisi ylös ja heilautti kättään. Vilkutin hädissäni ja halusin kiljaista: Victoria! Victoria! Mutta suusta ei tullut ääntä. Suu aukesi valkoisissa kasvoissani kuin kalan suuaukko veden alla. –  Se helvetillinen näky oli totta vie kuin Weegeen valokuva Fires, muisteli Ramón myöhemmin.  –  Tosin kuvasta puuttui Weegeen sommitelmaan kuuluva New Yorkin neljäkymmentäluvun rikosetsivän hattuun ja takkiin puettu mies. Pablo teki piirroksen. Siinä Victorian jalkojen paikalla oli kaksi kapeaa hiiltä ja minulla kasvoissa kalan kupliva suu.

21


3

Cristina Santiago, 1969

Kyllä ajatus oli Victorian, ei minun. En varmana menisi Vickyn kanssa enää mihinkään. Vicky sai päähänsä kaikenlaista, ja seurauksista meidät tunnettiin. Sellainen oli Victoria Vera, tempoilija ja oikukas luonne. Hän vaihtoi äkkiä suuntaa sen mukaan, mikä itselle oli mukavinta. Leikit saivat seikkaperäisiä käänteitä ja muut joutuivat liemeen paitsi hän. Pidinkö Vickystä? Tottakai. Kuka ei olisi pitänyt? Kaikki halusivat olla hänen kavereitaan koulussa. Kun Vicky asteli luokkaan, hän säteili ihmeellistä valoa, ilkikurista naurua ja synnynnäisen johtajan varmuutta. Ei pidä luulla että minä itse olisin ollut ihan mitätön. En ollut! Juttu meni niin että en vain pitänyt Vickyn tavasta puijata minut mukaan hurjiin kepposiinsa. Minulla oli periaatteeni. –  Sinussa, Cris, ei ole muuta vikaa kuin saarnaava oikeamielisyys. Olet tosikko. Nostin leukaani ja teki mieli kysyä, pelkäsikö Vicky minun livahtavan pois koukusta. En viitsinyt, hävisin aina kinailuissa. Kun Victoria Vera ravisteli mustia hiuskiehkuroitaan ja osoitti sormellaan vuorotellen jokaista luokan oppilasta jakaessaan 22


vuonna 1973 kenraali Augusto Pinochetin sotilasvallankaappaus syöksi Chilen väkivallan ja joukkotuhon kierteeseen. Vallankaappaus syrjäytti vasemmistohallituksen. Sosialistipresidentti Salvador Allende teki itsemurhan ilmavoimien tulittaessa presidentinpalatsia. Presidentti Allendea tukevan Rojasin perheen Cristinatytär on lapsi, kun äärioikeiston pelottelujoukot terrorisoivat Santiagoa. Vihanpidon ja juonittelun aika kärjistyy lopulta vallankaappaukseen, Cristinan perhe hajoaa, veli pakenee maasta ja osa Cristinan läheisistä menehtyy. Cristina joutuu keskitysleiriin kidutettavaksi. Vuosia myöhemmin, toipuakseen kokemuksistaan, Cristina alkaa kirjoittaa romaania »Petojen aika» ja siten etsiä totuutta historiasta, johon kätkeytyy petos. Salaperäisen nuoruuden rakastetun Michelin kohtalo muodostuu arvoitukseksi. Sotilasdiktatuurin vallankappaus oli Chilessä sosialistisen utopian loppu ja kylmän sodan kärjistymisen merkkipaalu Latinalaisessa Amerikassa. Kaappauksen vastustajat pitävät kaappauspäivää 11.9. Chilessä pedon lukuna. Romaanin Michelin tarina perustuu todellisuuteen. Michel Nashin perheen syyte poikansa katoamisesta oli ensimmäinen Augusto Pinochetia vastaan Chilessä nostettu. Myöhemmin Pinochet sai syytteet rikoksista ihmisyyttä vastaan, joukkotuhonnasta ja useista talousrikoksista. Auli Leskinen on haastatellut ihmisoikeusrikoksista mm. Michel Nashin perhettä ja Augusto Pinochetin lapsia. www.wsoy.fi 84.2 isbn 978-951-0-39963-7


Leskinen, Auli: Petojen aika (WSOY)