Page 1

Pe

kk

A J aati

n e n


Pe

kk

A Jaa romaani

e n i t

n


Kirjastoapurahalautakunta, WSOY:n kirjallisuussäätiö ja Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahasto ovat tukeneet romaanin kirjoittamista. Copyright © Pekka Jaatinen 2013 Johnny Kniga Kustannus Imprint of Werner Söderström Corporation PL 314 (Korkeavuorenkatu 37), 00101 Helsinki ISBN 978-951-0-39949-1 Painettu EU:ssa.


Omistan t채m채n romaanin Sarille. Kirjan lopussa on sanasto.


I OSA


01. Lapin Keskussairaala, Rovaniemi, Suomi, 2012

– Tervetuloa. Olipa hyvä, että pääsitte, kun tuli tämä peruutusaika, röntgenhoitaja sanoi José Martin Arauzille, joka yritti seisoa mahdollisimman rennosti radiologian yksikön MRI-kuvaussalin pukuhuoneen ovella. Josén kiiltävänmustat kiharat hiukset olivat lyhyet, siististi leikatut. Iho oli ruskeampi kuin suomalaisilla keskimäärin. José katsoi hoitajaa ja oli melko varm a, että tämä ei ollut sama kuin edellisellä kerralla. Mikäli nämä käynnit eivät sitten olleet kuvitelmaa tai unta. On kuitenkin toimittava niin kuin kaikki tämä olisi totta, niin voin saada tämän joskus loppumaan, José ajatteli ja katsoi naista. Kaunis, tumma. Kyllä minä muistaisin, jos olisin nähnyt hänet. Mikä ihme minua vaivaa? Jos olisin nähnyt tuon näköisen naisen ennen niitä kirottuja matseja, silloin kun kaikki oli vielä kunnossa, niin oksat pois. Mutta nyt… nyt minä vain totean, että onpas kaunis nainen ja that´s it. Kumma, että naiset eivät ole enää aikoihin säväyttäneet minua sillä tavalla. Mutta hän on poikkeus. Hän on kaunis. José ei kääntänyt katsetta hoitajasta. Nainen käyttäytyi kuin José olisi ollut tulossa tutkimukseen ensimmäistä kertaa vaikka näki potilastiedoista tämän käyneen samassa tutkimuksessa vain vajaata kahta viikkoa aiemmin. Hän silmäili henkilötietojen mukaan Helsingissä 1972 syntynyttä miestä ja mietti tumman, 40-vuotiaan Josén kasvojen olevan kuin kiveä. Tuosta naamasta on vaikea lukea mitään. To9


della vaikea. Mielenkiintoisen, vähän pelottavan näköinen mies. Silti hänestä huokuu jotakin sisäänpäin kääntynyttä, vakavamielistä hiljaisuutta, melkein reppanamaisuutta. Nainen katsoi Josén pähkinänruskeita silmiä, jotka pilkistivät alas kaareutuvien silmäkulmien alta, leveän, hieman vinon nenänselän molemmin puolin. Karun komea mies. Ei ole puhdasverinen suomalainen, mutta sukunimi on tuttu. Rovaniemellä on puukkotehdas, Martinin puukkotehdas vai onko se Marttiini? Toisaalta Martin voi olla ulkomaalainenkin nimi. Nainen katsoi papereita: pituus 185 cm, paino 84 kg, koko nimi José Martin Arauz. Ammatti: nyrkkeilijä. Suomen kansalainen. Lähin omainen: tytär Juana Espinosa Martin, syntynyt 1990, yhteystiedot Nicaraguaan. Hän käänsi katseensa takaisin mieheen: ei sormusta vasemman käden nimettömässä. Kivisormukset oikeassa pikkurillissä ja nimettömässä. Kultaa ja mustat kivet. Olisiko onyxiä? José oli saapunut tutkimukseen uudestaan omasta tahdostaan, omalla kustannuksellaan, vaikka pään pakolliset vuosittaiset magneettikuvaukset olivat hänestä ikävintä mitä nyrkkeilyyn kuului. José oli jo pitkään, varsinkin edellisen ottelunsa jälkeen, tuntenut vointinsa niin oudoksi, että halusi nyt hinnalla millä hyvänsä tietää mikä häntä vaivasi. Hän oli väsynyt siihen, että elämä tuntui epätodelliselta. Edellisissä kuvauksissa ei ollut havaittu mitään poikkeavaa, mutta se tuntui Josésta mahdottomalta. Hän oli varma, että hänen päässään täytyi olla jotakin fyysisesti vialla ja oudot tuntemukset johtuivat siitä. Escarrá, edellinen vastustaja, oli osunut Joséen muutaman kerran melko painavasti. Niin kovaa, että tähdet olivat välkkyneet silmissä. José koki saavansa lähes tilanteessa kuin tilanteessa liikaa informaatiota kerralla. Näkemistään elokuvista hän muisti yleensä vain lopun ja keskusteluista vain viimeksi 10


puhutut asiat. – Riisukaa kengät ja päällysvaatteet ja laittakaa ne tuohon kaappiin, hoitaja sanoi.– Irrottakaa vyö, laittakaa se ja kaikki korut, sormukset sekä kaulaketju kaapin hyllylle ja käykää pitkäksenne tuohon sänkyyn. José teki työtä käskettyä. Hän yritti olla mieli tyhjänä, rauhallisesti, vaikka häntä jännitti. Hän oli muistavinaan, että edellisellä kerralla hän oli vain vaivoin kyennyt hillitsemään itsensä kuvausputkessa. José oli vastoin hoitajan neuvoa avannut silmänsä kesken tutkimuksen ja oli yhtäkkiä alkanut tuntea kuvauskoneen sisällä hurjaa ahtaanpaikankammoa; samanlaista, jota hissit olivat aiheuttaneet hänelle lapsuudessa. Tunne oli ollut lähes sietämätön. Oli ollut aivan hilkulla, ettei José ollut painanut paniikkinappulaa, jolloin kuvaus olisi keskeytetty ja lavetti, jolla hän makasi, olisi ajettu ulos koneen uumenista. – Ja teillähän ei ole sydäntahdistinta, eikä magneettisia metallinkappaleita tai istutteita kehossanne? hoitaja kysyi, vaikka näki papereista miten asiat olivat. – Ei ole, José vastasi ja malttoi olla lisäämättä: ”luulisin”. Hän ajatteli, että vaikka kaikki olisi unta tai kuvitelmaa, on toimittava niin kuin tämä olisi totta. Sen ajatuksen voimalla hän oli jo pitkään selvinnyt. José kävi pitkäkseen pyöräsängyn lavetille ja hoitaja ojensi hänelle kertakäyttöiset korvatulpat. Nyt laitan tulpat huolellisesti korviin ja pidän silmät kiinni, José ajatteli. Hoitaja työnsi Josén polvitaipeiden alle jalkojen puutumista ehkäisevän tyynyn. José makasi silmät auki ja katsoi loisteputkia katossa. Pyöräsänky nytkähti liikkeelle. Loisteputket lipuivat ylhäällä. Josén mielessä käväisi hämärä muistikuva vuosien takaa, Töölön sairaalasta. Mitä, jos maailma kääntyisi yhtäkkiä ylösalaisin, José mietti. Katosta tulisi lattia ja päinvastoin. Lattioiden lam11


puista kohoaisi valoa. Ihmiset joutuisivat kävellessään väistelemään valaisimia ja valopatsaita. Hoitaja lykkäsi sairaalasängyn ovesta ulos, toisesta sisään ja työnsi lavetin sängystä tutkimuskoneen kelkalle. – Tämähän taitaa olla teille jo tuttua, hoitaja sanoi ja ojensi johtoon kytketyn painikkeen Josélle. – Painakaa tästä, jos teistä alkaa tuntua pahalta tutkimuksen aikana. Hoitaja otti pöydältä vapaaottelijoiden harjoituskasvosuojusta muistuttavan kehikon, asetti sen Josén kasvojen päälle ja lukitsi paikoilleen. José kuvitteli valmentajan pukevan sparrikypärää. Tutkimuskojeen uumenista hän katseli naisen häärimistä ja näki tämän lopulta poistuvan huoneesta. Ovi sulkeutui, José tunsi kelkan nytkähtävän ja sulki silmänsä. Minä liikun. Ehkä näen unta tai sitten kuvittelen tämän kaiken. Tällä tavalla krematoriossa polttohaudattavan arkku rullaa tulipätsiin. Tällä tavalla Don Instructorin maalliset jäännökset lähtivät viimeiselle matkalleen silloin joskus, kun elämä ei tuntunut unelta ja kuvitelmalta ja kaikki oli hyvin. Hengitä. Hengitä rauhallisesti. Kuvittele, että tämä on rakennustyömaa. Äänethän kuulostavat ihan samoilta kuin Kurvissa, silloin kun metroa rakennettiin tai samalta kuin Nicaraguassa kun El Bluffiin rakennettiin uutta satamalaituria ja katkarapujen kylmäsäiliöitä, kun kahvimakasiineja laajennettiin ja rommikellareita rakennettiin. Yrityksestä huolimatta pakokauhu oli taas vallata Josén. Tämä on painajaista. Pahaa unta, josta ei voi herätä. Magneetti-impulssit tuntuivat porautuivan aivoihin. Hän pakotti itsensä kestämään, koska muisti joutuvansa maksamaan tutkimuksesta 800 euroa. Jos painan paniikkinappulaa ja tutkimus joudutaan keskeyttämään ja aloittamaan alusta, hinta varmasti edelleen nousee, hän ajatteli. Eihän tämä ole mitään. Tämä on vain kestettävä, jotta saan selville mikä minua vaivaa. Kaikki ei voi olla unta ja kuvi12


telmaa. Elämän pitää tuntua todelliselta! José makaa silmät kiinni ja kuvittelee kuulevansa rakennustyömaiden meteliä, kuvittelee itsensä El Bluffin salille ja jo edesmenneen valmentajansa Don Instructorin, señor Jorge Bone Bonen, eteensä. Valmentajalla on valkoiset, hyväkuntoiset hampaat ja mustat, kiharat hiukset, vaikka hän on jo vanha mies. Punainen lyhythihainen, pitkähelmainen puuvillapaita korostaa hopeista leveähihnaista kelloa ruskettuneessa ranteessa. Intervallikuntopiirin huhkineet, värikkäisiin harjoitusasuihin pukeutuneet juniorinyrkkeilijät pötköttävät betonisen harjoitussalin viileällä lattialla. Meren pauhu kuuluu sisälle asti työmaiden metelin lomasta. Pojat ovat hengästyneitä ja hikisiä. Rintakehät kohoilevat. Don Instructor puhuu rauhallisesti: ”Makaa siinä nyt rentona ja laske hitaasti viiteen ja hengitä samalla nenän kautta sisään… pidä ilma keuhkoissa ja laske viiteen, puhalla ilma suun kautta ulos ja laske taas viiteen. Tee sama uudestaan. Ajattele, että sinä olet hyvä. Hoe itsellesi, että minä olen hyvä ja minusta tulee vielä parempi, kun pysyn tällä valitsemallani tiellä…”

13


02. El Bluff, Nicaragua, 1979

Oli lauantai. Taivas ja meri näyttivät samalta harmaalta kohisevalta massalta, satoi ja tuuli. José istui kuistilla ja katseli isoisäänsä Erasmoa, jolla oli samanlaiset pähkinänruskeat silmät kuin isällä ja hänellä. Erasmo oli samannäköinen kuin poikansa Andres, Josén isä, mutta hänellä ei ollut partaa, kuten pojallaan ja tämän esikuvalla Che Guevaralla. Sateesta piittaamatta Erasmo teki pihalle polkuja kuormalavoista. Lavoja pitkin pääsi kaikkialle levinneissä lätäköissä jalkoja kastelematta kuistilta tielle sekä keittokatokselle. Erasmo oli nuorekas, entinen nyrkkeilijä. Hän oli otellut sarjassaan Zelayan provinssin eteläosan mestariksi. Häntä oli harmittanut, ettei Andres ollut innostunut nyrkkeilystä eikä muustakaan urheilusta, vaan politiikasta. Mutta ei hänellä ollut valittamista. Asiat olivat hyvin. Poikansa ansiosta hänen ei enää tarvinnut kalastaa, mikäli ei huvittanut. Andres oli rakennuttanut vanhemmilleen talon tiilipilareiden varaan. Korkeakaan hyökyaalto ei pystyisi tunkeutumaan rakennukseen. Osa sisäseinistä oli tiiltä ja tiilipylväät läpäisivät kaksi huonetta. Olohuoneessa oli sininen kulmasohva, jykevä ruskea puupöytä ja samanvärinen lipasto, jonka päällä oli erikokoisia pöllöveistoksia. Seinillä oli värikkäitä intiaaniaiheisia tauluja. Ikkunattomassa nurkassa oli pieni mustavalkoinen televisio ja katolla korkea antenni. Talossa oli sisäkeittiö ja ulkona kuisti, penkki, riippumatto, 14


keittokatos ja aggregaatti. Käymälä oli ulkona talon takana. Ulkokäymälään José oli tottunut Rovaniemen mummolassa. Sadepisarat poreiluttivat lammikoiden pintaa ja palmut huojahtelivat. Koillispasaatituulet vyöryttivät yhä uusia pilvilauttoja Karibianmereltä. Vettä ropisi räystäiden yli pieninä putouksina. Erasmon vaimo, Judith – Andresin äiti ja Josén isoäiti – tuli sisältä ruoanlaittotarpeet sekä värikäs, peltinen hyrrä käsissään. Mummu laski hyrrän kuistille Josén eteen. – Tämä on isäsi vanha, kokeilepas miten se pyörii, Judith sanoi ja sipaisi mustia hiuksiaan, joissa oli vasta aavistus harmaata. José muisti joskus lelukaupassa nähneensä samanlaisen, kokeilleensa sitä ja painoi tapista. Hyrrä pyöri, kirkkaat värit sekoittuivat kiitäväksi vanaksi. Pian Josésta näytti kuin hyrrän värikäs keskusta olisi pyörinyt eri suuntaan kuin sen tumma reuna. Sitten näytti kuin pyörimissuunnat olisivat vaihtuneet: ulkokehä alkoi pyöriä taakse ja keskusta eteenpäin. Isoäiti naurahti ja harppoi lavoja pitkin keittokatokseen. José nosti katseensa hyrrästä ja näki papan katselevan häntä ja hymyilevän. Poika vastasi isoisänsä hymyyn ja jatkoi hyrrän pyörittämistä. Äkkilähdön, matkustamisen, uuden paikan ja koulunkäynnin aloittamisen lumon alle unohtunut ikävä palasi Josén mieleen. Hän muisti jälleen äitinsä, nielaisi, tuijotti hyrrää ja näki mielessään Nicaraguaan saapumista edeltäviä tapahtumia. Hän näki sisäpihan asfaltin, teräsverkkoaidan, tikkaat, roskalaatikot, porttikäytävän sekä vastapäistä taloa peilaavan keittiön ikkunan, jossa ei ikinä näkynyt ketään. Hän muisti kiusaajansa. Juha oli ollut heistä pahin. Hän oli kuulevinaan huudot ja tuntevinaan sen kaiken. Hän muisti kuinka oli halunnut olla näkymätön tai joku muu; kuinka oli ihmetellyt miksei voinut olla samanlainen kuin toiset. José havahtui ja tuijotti hyrrää. Vauhti oli hiipumassa. Hän pumppasi lisää kierroksia, tuijotti vilinää ja muisti isänsä pitkät poissaolot, Juri-sedän öisen vierailun sekä käynnin 15


Kotkan satamassa Jurin hienolla, pitkällä mustalla Zilillä. Isä, Juri-setä ja heidän ystävänsä olivat ihastelleet kontteja laivan vieressä. Miehet olivat puhuneet Leningradista, Santiago de Cubasta ja El Bluffista. He olivat nauraneet, että Somozan ja hänen jenkkikätyreidensä on mahdotonta saada selville mitään. Kun José oli kysynyt isältään mitä konteissa on, tämä oli vastannut: ”Nicaraguan onnellinen tulevaisuus”. Paluumatkalla isä oli sanonut Josélle, ettei hänen työ- eikä heidän perheasioistaan saa puhua kenellekään. José oli ajatellut sen olevan helppoa, koska hänellä ei ollut ketään kenelle kertoa. José oli näkevinään hyrrän värivanassa punamustavalkoiset FSLN:n julisteet sekä kuvat Che Guevarasta. Hän muisti Barricada-lehdet, joita isälle oli tullut paksuissa kirjekuorissa. Isä oli sanonut puhuvansa tarkoituksellisesti vaikeita, jotta Josésta kasvaisi älykäs ja viisas mies, kunnon sandinisti. Isän mukaan Josén alitajunta tekisi töitä ja se kehittäisi poikaa. José muisti isänsä hokeman: ”Yksi viidesosa maailman ihmisistä ostaa yhdeksän kymmenesosaa tavaroista.” Isänsä riemuksi poika oli sanonut ymmärtävänsä asian siten, että rikkaita on vähän, mutta heillä on niin paljon rahaa, että he voivat ostaa melkein kaiken ja se ei ole oikein. José muisti lisää isänsä iskulauseita. Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa. Kapitalistit lyödään heidän omilla aseillaan, kansainvälisellä bisneksellä ja rahalla. Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, solidaarisuus ja rauha. Toivottavasti raha ei milloinkaan turmele meitä itseämme. Isä oli puhunut miten he jonakin päivänä matkustaisivat Nicaraguaan, Josén toiseen mummolaan, minne aina silloin tällöin olivat Helsingistä soittaneet. He lähtisivät käymään Erasmo-papan ja Judith-mummun luona heti kun kansallisen vapautuksen sandinistirintama olisi ottanut maassa vallan. José paineli lisää vauhtia hyrrään ja muisti vanhempiensa riidat, äitinsä itkut ja viininjuomisen. Hän muisti vierailut 16


Rovaniemen mummolassa, äidin kotona, muisti kuvakirjat ja miten äiti oli kertonut päässeensä Rovaniemeltä Helsinkiin puoluetoimistoon töihin. Hän muisti aamut, jolloin isä palasi matkoilta tai ylitöistä huolintatoimistosta – kun tämä poltti sikaria ja soitti levyjä. Hyrrän värien leikki Josén silmissä muuttui Palo De Mayon ja La Stradan sekä isän muiden suosikkien säveliksi hänen korvissaan. Hän muisti päivän, jolloin oli tullut pihalta ja äiti oli maannut lattialla, itkenyt, ulvonut, sätkinyt ja karjunut isän olevan huoripukki. Ambulanssimiehet olivat hakeneet äidin ja sitoneet rimpuilevan naisen paareihin ja kantaneet pois. Se oli tuntunut Josésta pahemmalta kuin kiusaaminen. Hän oli käynyt sairaalassa isänsä kanssa katsomassa äitiään. Äiti ei ollut sanonut mitään, vain pitänyt kädestä ja löysännyt otteensa vasta, kun Andres oli puuttunut tilanteeseen. Ennen niin kaunis äiti oli näyttänyt ilmeettömältä. Hymykuopista ei ollut näkynyt jälkeäkään ja kapeiden silmien aiemmin eloisa katse oli ollut samea. Josésta äiti oli ollut maailman kaunein nainen. Eräänä aamuna vähän sairaalassa käynnin jälkeen Andres oli sitten pakannut laukut ja sanonut: ”Nyt, kun valta on vaihtunut kotimaassani, siellä on turvallista ja me voimme matkustaa Erasmo-papan ja Judith-mummun luo, kuten olemme puhuneet.” José oli säikähtänyt ja alkanut ikävöidä äitiään entistä enemmän, mutta isän sanottua äidin tulevan heidän perässään heti kun olisi toipunut riittävästi, Josésta oli tuntunut paremmalta. Josésta tuntui kuin tämä kaikki tapahtuisi jollekulle toiselle tai olisi unta. Erasmo sai polut valmiiksi ja asteli kuistille Josén viereen, kuivasi itsensä ja vaihtoi puhtaan paidan ylleen. Judith-mummu hääri keittokatoksen alla ja valmisti nacatamaleja, joihin kääri banaaninlehtien sisään täytteeksi sianlihaa, riisiä, oliiveja ja vihanneksia. Se oli lepopäivien ruokaa. 17


Auringon pilkistäessä pilvien välistä sateen tauottua naapuruston lapset riensivät kutsumaan Joséa mukaansa. Lapset olivat alkaneet tehdä tuttavuutta Josén kanssa heti hänen saavuttuaan, eikä kukaan kiusannut häntä koulussa eikä vapaaaikana. Se tuntui Josésta mukavalta, lähes uskomattomalta. Ainoa mieltä painava asia oli, että äiti oli niin kaukana ja sairas. Kiusaamispainajaisten tilalle olivat tulleet unet äidistä ja ikävästä. Isovanhemmat olivat huomanneet Josén levottoman nukkumisen. He olivat panneet myös merkille, miten poika yritti esittää urheaa. Erasmo ajatteli pojanpoikansa tarvitsevan itseluottamusta. José jätti hyrrän kuistille ja lähti lasten matkaan. He puhuivat englantia, niin kuin moni muukin Nicaraguan kaakkoisosissa. José oli jo kotonaan Helsingissä oppinut englannin, vanhempiensa yhteisen kielen, sekä suomen ja jonkin verran espanjaa. Lasten hälinän loitonnuttua Erasmo asteli Judithin luo. – Kultaseni, hän sanoi. – Olen ajatellut viedä Josén Don Instructorin salille. Minusta nyrkkeileminen saattaisi tehdä pojalle hyvää. Hän saisi lisää itseluottamusta ja voimaa kestää ikävää. Judith keskeytti ruoanlaittamisen ja katsoi miestään vakavana. – Mokomaan kukkotappeluun et poikaa vie, et ainakaan ellet ensin kysy lupaa Andresilta! – Olen kysynyt jo, Erasmo sanoi. – Soitin hänelle eilen, kun te olitte ulkona. Andresilla ei ollut mitään sitä vastaan, että José tutustuu lajiin, pikemminkin päinvastoin. – No tee sitten, kuten parhaaksi katsot. – Aion antaa Josén katsoa tänään ottelun kanssani televisiosta, Erasmo sanoi. – Siinä voin ottaa asian puheeksi. Erasmo toivoi innostuksen lajiin syttyvän huippunyrkkeilyä katseltaessa. Judith jatkoi kokkaamista. – Mutta väkisin et poikaa sinne vie. Jos hän ei halua alkaa nyrkkeillä, häntä ei saa pakottaa, muista se. 18


– Toki, kultaseni, Erasmo sanoi, palasi kuistille ja pani pitkäkseen riippumattoon. Uuden sadekuuron alettua José riensi takaisin kuistille. Hän syöksyi hyrrän ääreen ja pisti sen pyörimään. Illuusio kahteen suuntaan tapahtuvasta liikkeestä lumosi pojan jälleen. Hän pyöritti hyrrää kerta toisensa jälkeen, tuijotti sitä ja antoi mielikuvien tulla ja mennä. José tunsi olonsa taas vähän paremmmaksi. – Kultaseni, joko ruoka on pian valmista? Erasmo huikkasi pihan poikki Judithille. – Ottelu alkaa pian. José käänsi katseensa hyrrästä pappaan. – Ai mikä ottelu? – Sinäkin saat tänään katsoa, kun El Flaco Explosivo ottelee WBC:n ylemmän höyhensarjan maailmanmestaruudesta amerikkalaista Bobby Chaconia vastaan. – Ihanko totta? Mahtavaa, José huusi ja ryntäsi halaamaan isoisää. Judith tuhahti ja puisteli päätään keittokatoksessa. José oli innoissaan. Pappa ei ollut aikaisemmin antanut hänen katsoa nyrkkeilyä, vaikka José olikin tuntenut uteliaisuutta lajia kohtaan. Lähes kaikki hänen uudet kaverinsa puhuivat El Flaco Explosivosta, Räjähtävästä Laiheliinista, eli Alexis Argüellosta, tästä kuuluisasta nicaragualaisnyrkkeilijästä. Osa Josén naapuruston pojista kulki läheisellä salilla harjoittelemassa. – Nyt syömään, Judith huusi. – Ehditte ruokailla, ennen kuin se rähinä alkaa. Heti ruokailun jälkeen Erasmo käynnisti aggregaatin ja avasi television. José istui haltioissaan sohvalle Erasmon viereen. Kuvaruudulta hohtava valo välkehti huoneessa. Lähetys Inglewoodin Forumissa, Kaliforniassa käydystä ottelusta alkoi. Kehäkuuluttaja hehkutti täpötäyden katsomon keskellä. – El Flaco Explosivo on maailman tunnetuin nicaragualainen, Erasmo sanoi Alexis Argüellon ilmestyttyä kuvaruutuun. – Kaikki maailman ihmiset tuntevat hänet. 19


Tämä ottelu on käyty eilen, mutta en ole lukenut lehteä enkä kuunnellut radiota. En ole halunnut pilata jännitystä tämän katsomisesta. José katsoi mustatukkaista viiksiniekkaa ja mietti kuinka kukaan voi olla niin kuuluisa, että kaikki tuntevat. – Kautta aikojen maailmassa on vain yksi Argüelloa parempi nyrkkeilijä, Erasmo jatkoi. – Hän on Muhammad Ali. José katseli kehäkulmauksessa hypähtelevää, ristinmerkin tekevää, kyykkivää ja taas hypähtelevää mustahousuista Argüelloa ja tunsi kaiken olevan eri tavalla. Ennen kuin ottelu oli ehtinyt alkaa ja ensimmäistäkään iskua oli lyöty, José tiesi haluavansa olla kuin El Flaco Explosivo, nyrkkeilijä jolle kaikki hurraavat ja taputtavat, ja jonka kaikki tuntevat ja jota kukaan ei takuulla ainakaan kiusaa. – Isäsi mielestä Argüello on maanpetturi, Erasmo sanoi. – Mutta minusta politiikkaa ja urheilua ei pidä sekoittaa. Muhammad Alista isäsikin pitää, koska Ali on vastustanut maansa hallitsijoita, mutta Argüelloa hän pitää petturina, koska tämä vastusti omaisuutensa valtiollistamista. Me katsomme nyt tämän ottelun, enkä edes tiedä milloin Ali ottelee seuraavan kerran. Judith näki Josén lasittuneen katseen sekä pienen käden puristuvan sohvan käsinojaan, rystysten muuttuvan valkoisiksi. Isoäiti huokaisi ja lähti tiskaamaan. José katseli lumoutuneena nyrkkeilijöiden kevyttä liikkumista ja nopeita iskuja kehässä ihmismeren keskellä. Hän tuskin havaitsi Erasmon keinumista vieressään tai kuuli tämän puhetta. – Pidä se siinä vasemman päässä, isoisä huudahti. – Valkohousuinen pääsee liian helposti osumaan. – Hyvä, hyvä! Nyt osuu hyvin! Aijai ai jai jai… Liiku taakse, väistä ja lyö vastaan! Iske vastaan, kun se tulee! Älä päästä sitä siihen! Erasmo hihkui, keinui ja istualtaan varjonyrkkeili Josén vieressä. 20


– Katso José, kun on tuollainen pitkä ja laiha, vähän niin kuin sinäkin olet, niin kannattaa lyödä tuolta kaukaa, ettei lyhyempi yllä sinuun. Kun nyrkkeilee tuolla tavalla, torjuu, väistää ja lyö kaukaa vastaan, ei joudu ottamaan iskuja niin paljon itse. Mutta tuo Chacon kyllä pääsee turhan näppärästi omalle etäisyydelleen. José puristi käsiään nyrkkiin ja tuijotti hämärän huoneen nurkassa välkehtivää ruutua. Sateen ropina ja aggregaatin papatus säestivät espanjankielistä selostusta, yleisön hurraamista ja isoisän huutoja. Josékin tajusi El Flaco Explosivon olevan jäämässä häviölle. Valkohousuinen osui enemmän. Jännitys nicaragualaisen puolesta kohosi lähes sietämättömäksi. Argüellon liukastuttua kanveesilla Erasmo pomppasi jaloilleen, mutta istuutui lähes saman tien. – Äääähhhh! Onneksi hän vain liukastui, mutta kylläpä näytti pahalta. Huh huh. – Yleensä täällä nyrkkeillään niin kuin tuo Chacon tekee, lyödään vain ja mennään eteenpäin, mutta minusta se on tyhmää. Jos pojat malttaisivat ajatella ja opetella tekniikkaa, he pärjäisivät paremmin. – Pidä kädet ylhäällä, Erasmo karjaisi sitten, hurjien iskujen viuhuessa läheltä Argüellon päätä. – Kädet ylhäällä, Josékin huusi ja pomppasi lattialle hypähtelemään sekä lyömään ilmaa. Minä alan nyrkkeilijäksi, hän ajatteli. Minusta tulee nyrkkeilijä! – Argüello häviää tämän matsin, jos ei paranna otteitaan, Erasmo huusi ja huomasi Josén liikkumisen ja lyömisen. Isoisä vaikeni ja katsoi varjonyrkkeilevää pojanpoikaansa. Hän ei ole ikinä käynyt salilla, kukaan ei ole koskaan opettanut hänelle nyrkkeilemisestä yhtään mitään ja hän tekee kaiken luonnostaan noin hyvin, lähes oikein. Erasmo tunsi lämpimän ailahduksen rinnassaan ja hymyili. Taisi kipinä syttyä. Lahjakkuus ja innostus hyppäsivät yhden sukupolven yli. 21


– Lyö, kun se tulee! Pidä kädet ylhäällä ja iske! Kuudennen erän lopussa Argüello pääsi lopulta niskan päälle. Erasmokin nousi varjonyrkkeilemään Josén viereen. – Näin sitä pitää! Näin se menee! Seitsemännen erän alussa Argüellon hurja vasen koukku horjutti Chaconia. Tämä huojahteli kehäkulmaan ja kyykistyi kuuntelemaan luvunlaskua. José ja Erasmo hurrasivat ja hyppivät. Kovan osuman jälkeen amerikkalaisen hyökkäykset hidastuivat ja nicaragualaisen iskut alkoivat osua painavasti. Kehätuomari keskeytti ottelun ja talutti Chaconin puolueettomaan kulmaukseen lääkärin tutkittavaksi. – Silmäkulma on auki, Erasmo huusi ja tanssi. – Silmäkulma on auki! – Silmäkulma on auki, José huusi, hyppi ja tanssi. Lääkäri tutki Chaconin vamman ja kehätuomari antoi ottelun jatkua. Seuraavalla erätauolla kehätuomari kutsui lääkärin amerikkalaisen kulmaukseen ja tätä taas kuultuaan keskeytti ottelun Argüellon hyväksi. – Katso, José, Erasmo riemuitsi televisiota tuijottaen. – El Flaco Explosivo on todellinen taistelija ja herrasmies. Vaikka hän oli jäämässä häviölle, hän ei antanut periksi, vaan pinnisti voittoon ja menee nyt amerikkalaisen kulmaan ja tervehtii tätä. Hän kiittää vastustajansa avustajiakin kovasta ottelusta. Hän on todellinen herrasmiesnyrkkeilijä. – Minäkin haluan nyrkkeilijäksi, José huusi. – Kyllä sinä voit käydä kokeilemassa, Erasmo sanoi tyytyväisenä. – Jos haluat, mennään huomenna tapaamaan Don Instructoria. – Jipii!

22


Avustajat kehästä – taistelu elämästä ja kuolemasta alk aa.

isoisä erasmo vie pienen Josén nyrkkeilysalille, isä-Andresin luvalla tietenkin. Ollaan Nicaraguassa. Pikku-José on luonnonlahjakkuus ja vuosien mittaan hänestä kehittyy kovan harjoittelun myötä erinomainen nyrkkeilijä, isoisän ylpeys. José on myös valmentajansa suurin ylpeydenaihe aina siihen asti, kunnes puertoricolainen nyrkkeilyagentti astuu kehään ja onnistuu värväämään Josén ammattilaiseksi. Josésta tulee torpedo, lupaavia nyrkkeilijöitä valehenkilöllisyyksien varjossa työkseen rusikoiva luunmurskaaja. Hän on muuttanut asumaan äitinsä luokse Rovaniemelle, missä kehässä viihtyy myös naisnyrkkeilijä Ilona, ja lopulta kaikki muuttuu – vai muuttuuko sittenkään? Erityisesti sotakirjoistaan tunnettu Pekka Jaatinen on kirjoittanut hienon nyrkkeilyromaanin, joka valottaa ammattinyrkkeilyn pimeitä puolia, mutta kuljettaa myös lukijan hien ja tuskan kyllästämään nyrkkeilykehään niin, että tuntuu. Siinä on ripaus Kuin raivo härkää ja annos Rockya; rakkautta, vihaa, surua ja kiimaa. Nyrkkeilystä Jaatinen tietää paljon. Hän on paitsi pitkään nyrkkeillyt amatööri, myös aiheesta niin romaanin Tilkkutäkkiplanetaario kuin henkilökuvan Amin Asikainen – Silmää räpäyttämättä kirjoittanut ammattilainen.

ISBN 978-951-0-39949-1 kl 84.2 Chiumbo Nowell w w w. j o h n n y k n i g a . f i


Jaatinen, Pekka: Torpedo (Johnny Kniga)  

Rajuotteisen kaunistelematon romaani ammattilaisnyrkkeilyn pimeistä puolista.

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you