Ahti, Risto: Lentäviä kukkia (WSOY)

Risto Ahti

Lent채vi채 kukkia wsoy

Risto Ahti

Lentäviä kukkia

Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki

Lukijalle:

Mikä meidät sitoo ja tappaa?

Ei kylmä, ei nälkä eikä tauti.

Meidät surmaa lyhyiden ajatusten ja sanojen kipeä isku. Meidät repii samuus, typeryys, ahneus ja pelko, ja laumojen ja kansojen äkillinen yksimielinen raivo.

Eikö ole niin, että heti kun ihmiset muuttuvat aikuisiksi miehiksi ja naisiksi, he rajoittuvat, laumoittuvat, kansoittuvat ja heidän seurassaan pitää unohtaa kaikki rajaton, villi ja merkityksetön yleisinhimillinen ilo.

Nimetön, sanomaton.

Eikö ole niin, että aikuisen ei ole luvallista etsiä ihmeellistä eikä hän voi eikä saa toisesta eikä itsestään udella tuntematonta? Ei varsinkaan sitä kauheaa, jonka jokainen meistä niin kuin rakastaja voi vain kaksin toisen kanssa yksin tietää.

Aikuinen elämä muuttuu tuomioistuimiksi, akatemian kirjastoksi, lukituiksi varastoiksi, kauppiaiden makasiineiksi, ja vain se tahdotaan tietää, mikä myy tai mikä jo etukäteen varmaksi yhdessä tiedetään. Vain sitä kysellään, mikä voidaan laskettuun aikaan ja tunnettuun paikkaan sitoa. Kaikki taulut ja paperit on kirjoitettu täyteen.

Tilaa eikä aikaa elämälle ole.

Lasta itketetään, kunnes hän nukahtaa.

Muuta ei kysellä, vain tapojen ja tottumusten tuntemusta, paikko­jen ja aikojen peräkkäisyyttä.

Kasvatus on unikasvatusta.

4

Ja kuitenkin tiedetään, että ihmismielen maailma on yksityinen, simultaaninen ja peräkkäinen, pitkä ja hetkellinen.

Ihminen on luonnostaan hullu, luonnollinen nero ja vapaa, sietä­mätön, ja ihmismieli itse on ajallinen ja ikuinen, täsmällisen ikäinen ja iänkaikkinen.

Niin kuin kukissa ja siemenissä ihmisissä on kaikki aika. Läsnäolossa kuljetut etäisyydet, poissaoloissa tunteen korkeus.

Ihminen ei voi mitään sille, että todellisuus ja kuvitelmat, valve ja unet ovat aivoille tasavertaisia.

Luovuus ja elämä perustuvat energian aasimaiseen iloon, itsepäisyy­teen, typeryyteen ja suoranaiseen järjettömyyteen.

Ihmisen mieli lentää kuin kukat ja juurtuu kuin lintu.

Mikä siis kuolee? Siis mikä tapetaan?

Rajaton omaisuus ja rikkaus! Pitkä viisaus! Hetkiin sitoutunut ikuisuus! Mahdollisen unohtama mahdoton! Ilo! Kuljeskelen katuja ja teitä. Harvoin täällä tapaa ketään elävää.

Saan jutella kukkien ja lintujen kanssa.

Kyselen linnulta: ”Ottaisitko kädet nyt kun olet siipien vanki?”

Kyselen kukalta: ”Miten keksit siemenen kuolemattomuuden?”

Ja kysyn kukilta ja puilta: ”Miten keksitte heittää siemenet taivaan­ tuuliin?”

5

EDELLINEN OSA

7

Kulkija

Kuningasvalehtelija luulee olevansa kuningas 9

I Kuka voi opettaa valehtelijakuningasta paitsi narri ja kerjäläinen?­ Yksinäisyys?

Syntymä ja kuolema?

II Mikä on tämä ruostuva rautapuku?

Mikä tämä haljennut juoma-astia?

Mikä on tämä kävelevä vaate?

III Näin palvelijan ja orjan, näin veljeni ja sisareni sormenpään ja annoin heille ikioman nimen.

Menin liian liki, näin tuhatmiljoonaa erilaista sormenpäätä ja ihonväriä.

10

IV Virheet ja taudit ja kuoleman rajattomuus, ja narrit ja kerjäläiset joutuvat herättämään juhlapukuun vangittuja kuninkaita.

Miten hankalaa onkaan auttaa kuningasta pakenemaan hovistaan!­ Vahvat ja kauniit ja kaikki täsmällisesti määritellyt asiat, kasvit ja eläimet ovat mielen umpisolmuja. Linné. Leikin loppu.

On aloitettava alusta, Darwin.

Väsymättä, kiintymättä.

Lintujen on juurruttava, kukkien noustava lentoon.

V Olen kirjoittanut kaikenlaista, yhdentekevää, leikkilauluja, mutta­en koskaan oikeaoppista virallista kirjettä.

M­inusta tuli sissiupseeri, koska opin nukkumaan talviyöt havuilla­, mutta en metsissä oppinutkaan muuta kuin metsän kurin ja järjestyksen.

Kun harjoituskentällä komensin joukkoja, huusin komealla äänellä­: ”Olalle poistu!” Huusin: ”Katse eteen vie!”

Sotilaat kaatuilivat naurusta.

Esiupseerit sanoivat, että tällä tavalla valtakunnat kaatuvat.

Tiedän sen ja olen iloinen siitä, että valtakunnat kaatuilevat naurusta.

Olen iloinen niin kuin jokainen narri.

Kelvoton ja kelpaamaton.

Ihminen on heittiö.

11

VI 16-vuotiaana minuun iski ihmisen ikävä. Rakastuin taiteeseen.

Kaikkeen taiteeseen – musiikkiin, kuviin ja kirjallisuuteen.

Halu­sin itse synnyttää uutta kuvataidetta niin kuin Dali tai Corot, niin kuin Odilon Redon. Halusin laulaa ja säveltää uutta kansanlaulun tapaan ja synnyttää eläviä runoja niin kuin Aleksis­Kivi, Quasimodo tai Lorca tai niin kuin kiinalaiset mestarit.

Uudeksi kaikki vanha!

Näin näkyjä niin kuin venäläiset 1910-luvun maksimalistit tai niin kuin Buñuel.

Astuin anarkistien seuraan, mutta jalkani jäi oven väliin.

En halunnut taiteilijaksi.

En arvosta taiteilijoita. Arvostan ihmisiä ja hulluja.

Miehet ja naiset syöttävät ja juottavat toisiaan viinillä ja leivällä.­ Minä haluan vimmalla syöttää ihmisiä – ja yhä sanon, että kaikki tiede ja taide on ihmisen ainoa todellinen ruoka. Älä huolehdi mistään. Mene ja rakasta.

Mene pimeään metsään, pimeimpään. Pimeyden ytimeen.

Sido itsesi yölliseen metsään, nuku seisaaltasi, kuuntele susia, kettuja, puita ja lintuja.

Pysy erossa kansalaisuuksista, sukulaisuuksista, miehuudesta ja naiseudesta.

Ihminen on fakiiri, munkki ja filosofi.

12

Taugenichts

Olen pahasti surullinen sen tähden, että parhaatkaan valheet eivät kykene hävittämään itseään 13

I Elokuun loppupuolella Jyväskylässä vuonna 1966 sanoin itselleni: ”Kuule, kuuntele tarkasti! Ryhdy työhön! Kukaan ei lähde lämpimästä pesästään. Sukusi mielestä asiat ovat luonnostaan niin kuin ne ovat, parhaita muuttumatta. Naapurisi pitävät väkisin mielensä ahtaana. Kaikki ovat kuninkaita, hallitsevat pienen maailmansa.”

Sanoin: ”Sinun maailmasi ei voi eikä saa olla aina ja iankaikkisesti näin typerä ja arka.

Ryhdy työhön.

Muista, mitä olet nähnyt ja kokenut!”

Ja sanoin itselleni: ”Mikäli asiat ovat ikuisesti näin mielettömästi, niin kuin miesten ja naisten vuosituhantinen hulluus parantumattomalta ja ikuiselta näyttää, voit aivan hyvin häipyä täältä.

Tämä vähä on liian vähän! Laiskaa, typerää ja kyllästyttävää.

Miesten ja naisten kaksiulotteinen maailma on typerä ja kyllästyttävä! Ihminen on vähintään seitsemänulotteinen olento!” ”Elävät miehet ja naiset muuttuvat aikuistuessaan kivipatsaiksi ikään kuin hirvittävä Medusa ikuisesti heitä tuijottaisi taivaanrannalla. He ovat jäykistyneet tänne kummallisiin asentoihin ja synnyttäneet kulttuurinsa pelon ja häpeän vallassa.” ”Järjestelmät, joiden vankina ihmisyys kulkee, ovat mitättömiä, julmia ja karkean yksinkertaisia.

Voi, että moniulotteinen elämä on puristettu pelkäksi esineeksi ja tasokuvioksi. Puristettu, jyrätty, alistettu, pakotettu. Kuinka ahdistavaa, kuinka julmaa!”

Sanoin itselleni: ”Ja ennen muuta sinä itse! Olet elävältä kuollut.

Kävelevä vaate. Herää! Avaa suusi, avaa korvasi. Puhu ja kuuntele! Ryhdy työhön. Ryhdy tietämättömäksi. Ala kaukonäköiseksi.

14

Ennen muuta sinä, sinä juuri, sinä siinä peilin edessä! Mitä leikkiä leikit? Kenen palkkalistoilla olet, suntio? Haudan­ kaivaja...”

Väitetään, että tuuli voidaan sitoa. Ei onnistu.

Purje voidaan kietoa ja sitoa.

Avata tuuleen.

II Muiden tavoin tein töitä... Haravoin ja lapioin hiekkaa Mustan­kallion hautausmaalla. Elin aamusta iltaan yhtä elämää ja illasta aamuun toista niin kuin unikasvatettu osaa. Parantelin päivän järjettömyydet yön mielettömyyksillä.

Itse asiassa enimmäkseen toimin ja tein niin kuin pitää, opiskelin, menin töihin säännöllisesti kello 7.00. Järjestelin akatemian arkistoja, haravoin hautausmaan käytäviä.

Olin hyväkäytöksinen ja hyvin hyödyllinen.

Eikä minulla ole syytä syyttää itseäni edes liiasta ajattelemisesta. Enhän edes ajatellut. Jos joku ylipäätään ajatteli niin pääni itsekseen ajatteli. Eikä sekään muuta tehnyt kuin vastaanotti ajatuksia ja oikkuja niin kuin kallionkolo ottaa sadeveden taivaalta tai niin kuin maa vastaanottaa tuulen ja lintujen kantamia siemeniä.

Mitähän ajatteleminen onkaan?

Ulkotyötä paljain päin?

Kenties ajattelu on vain kuljeskelua romukauppiaan ulko­ varastos­sa, lautatarhassa, varastomiehen työtä?

Ark­istointia.

Japanilaista kuvioharavointia?

Ehkä on niin, että ajatuksia syntyy, koska mielenjuolahduksia on pakko järjestellä ettei niiden alle kokonaan tukehtuisi?

Tiedän vain, että jossakin vaiheessa pääni alkoi itsestään, tietoi15

sesti, askarrella totuuksien kovakuoristen siementen kanssa.

Niin kuin uurastaa maa, multa ja savi.

Ja totuudet särkyivät ja alkoivat itää.

Ja minä?

Syksyllä 1966 kuulin särkyneiden totuuksien sanovan: Rupea hommiin.

Ja sanovan: Tee mitä voit.

Väitän, että ajattelu hylkäsi itse helpeet ja mustuneet kuoret.

Heitti syrjään turhat ja epämääräiset mietteet. Ja niiden alta paljastuivat elävät mielikuvat ja visiot, alkuperäiset täsmälliset kuvat ja kumma tietäminen.

Jokin omakumma.

Minulle kävi oudosti. Arkistojen ja hautausmaitten kuolleet ihmiset­nousivat esiin kirjojen sivuilta ja haudoista.

Oli niin kuin olisin kenraalina katsonut valtakuntien karttoja ja yhtäkkiä nähnyt, miten uudet rajat ja valtakunnat kasvavat esiin karttalehdiltä.

Mieleni täyttyi uusilla ulottuvuuksilla.

Kirosin ääneen keskellä katua.

Ja lähdin siltä seisomalta pois hautausmaan käytäviltä, yli­ opistoista ja yhteiskunnista.

En tahtonut mitään.

Kenties sentään vapautin tahtoni itsestäni.

Tai kenties tahto vapautti minut itsestäni!

Tuuli tarttui hiuksiin ja vei.

Omituinen siemen lensi kiven taakse, särkyi ja alkoi kasvaa.

Syntyi näky.

Näin ruusun, ja ihmislinnun täsmällisen hahmon.

Näin voikukan, joka paloi kuin pieni aurinko ja kirkui: ”Olen miljoona voikukkaa.” Ja näin auringon taivaalla huutavan riemusta.

Pelkän näyn tähden myin olemattoman omaisuuteni ja lähdin.

Otin suuhun linnunmunan, työnsin korviin kukkien siemeniä.

16

Luin Beckettiä. Hesseä. ( Jopa hiukan Nietschzeä, Krishna­ murtia...)

Eichendorfia.

Menin, koska yritin estää itseäni menemästä. Kiipesin ulko­ puolisten muurien yli, koska muurit oli sisään rakennettu.

Ymmärsin, että Purokadun, Keskuskadun ja Mutkakadun jokaises­sa talossa on ovi, mutta yhdessäkään ei lähtemistä varten.

Otin Järvisen puusukset ja lähdin hiihtämään umpihankeen Kirkkojärven yli kohti Evon metsiä. Vapisin ja huusin ilosta.

III Sanoin kylillä: ”Ettekö näe, että taivas ja maa ovat loputtomat ja rajattomat ja täynnä iloa ja vapautta?”

Minulle sanottiin: ”Sataa, katto vuotaa. Älä hullu piru siinä melua­ja huuda.”

Sanottiin: ”Iloa? Vapautta? Oletko sokea? Harjaisit hampaasi!

Etkö näe, että työttömyys lisääntyy ja hinnat nousevat. Etkö lue mitään? Kylmä kylmenee! Kuuma kuumenee! Ja mies tulee tänne­meille typeryyksiä huutelemaan!”

Ja hampaita kiristellen sanottiin: ”Etkö näe, että mistään ei tule mitään? Miksi häiritset meidän lepoamme? Etkö näe, että mahdottoman kaipaamisen epätoivo on syönyt kaikkien ihmisten voimat?

Vapautta? Iloa?

Etkö näe, että olemme vaivaa nähden rakentaneet möysiä tuuleen ja hiekkaan ja asuntoja vetiseen saveen, lumeen ja jäähän?

Etkö ymmärrä millainen vaiva meillä on, miten loputon huoli?

Lujasti on kouran pidettävä kiinni siitä, mistä ei saa lainkaan otetta.”

17

Minulle sanottiin: ”Me olemme loputtomasta rakentamisesta väsyneet ja ansaitsemme levon. Meidän on saatava nukkua. Älä tule tänne mellastamaan.”

Puhuin vastaantulijoille Mannerheimintiellä, kävin taidenäyttelyissä, keskustelin linja-auton ja kirkon takapenkillä ja musiikkiopiston juhlasalissa.

Lakattuaan ensin minun puheitani kiroamasta ja minun näkemisestäni kirkumasta naiset ja miehet sanoivat: ”Pari huomautusta ja ohjetta. Usko enkeleihin, mutta älä herran tähden vain niitä näe. Käy kirkossa, mutta älä rupea uskovaiseksi. Kuuntele soittoa ja laulua, katsele tauluja, lue runoja, mutta älä ikinä ryhdy taiteilijaksi.”

Minulle sanottiin: ”Ja sulje heti paikalla suusi. Lakkaa huutamasta!”

Aloin huutaa.

Aloin nauraa.

Ja kun kysyttiin syytä iloon, sanoin: ”Mitä hulluja. Lähden tässä vain tieheni. En voi muuta. Olen pahasti surullinen sen tähden, että parhaatkaan valheet eivät kykene hävittämään itseään.”

IV Luuletteko, että satu keisarin uusista vaatteista pitää paikkansa?

Ei pidä. Ihmiset sanovat kyllä, että totuus kuullaan lapsen suusta, mutta oikeasti ihmiset sanovat: ”Pato vuotaa aina heikoimmasta kohdasta. Pitäkää pennut suunne kiinni.”

En ole lakannut moittimasta itseäni enkä kiittämästä. Moitin itseäni totuuden ja ilon julkipuhumisesta – ja vain siitä itseäni kiitän.

18

Moitin itseäni ylpeästi, ja kiitän nöyrästi.

Näin näyn, siinä kaikki. Ja kuka näkyjä näkee paitsi typerys.

Stultitia. Taugenichts.

Pato oheni ja murtui.

Näin ihmisen valohahmon miesten ja naisten sisällä. Näin, että ihminen on niin pahasti eläinten nahoilla ja lihalla puettu, että on melkein näkymätön.

Ihmistä ei miesten ja naisten silmämunilla nähdä eikä tulla näkemäänkään. Ihminen nähdään inhimillisen ajatuksen ja ihmisen tunteen silmillä.

Eikä ihminen tyhjänä tyhjässä elä vaan miesten ja naisten, alastomien apinoiden sisällä.

Simplicissimus.

Ja minulle näytettiin, että ihminen elää niin väkevänä ja pitkänä totuutena, että kylän on pakko pitää sisällään laulavaa ihmisyyttä kuvitelmana ja hulluutena.

Näin ja kuulin, että ei ihminen ole huutava vaan miehet ja naiset säikähtävät jo hiljaistakin ihmisen ääntä ja jokaista suurta ajatusta ja laumassa yhteisvoimin kirkumalla häivyttävät sisäisen puheensa kuulumasta.

Joukkosielun on pakko vihata yksityistä totuutta.

Kylillä harjoitellaan ihmisyyden suun sulkemista ja sanojen ja kielen sitomista, umpisolmujen tekemistä. Tämä opitaan ja osataan. Ja jos yksikin solmu aukeaa, syntyy kova meteli ja äkkiä auenneen solmun tilalle ilmestyy kaksitoista uutta.

Miesten ja naisten puolustukseksi on sanottava, että ihmisyys saattaakin minä hetkenä tahansa repiä heidät täysin suojattomiksi ja alastomiksi. Voi jopa väittää, että uskonto ja kulttuuri on synnytetty ihmisyyspelon vallassa.

19

Miehet ja naiset vihaavat ihmisyyden lentäviä kukkia ja juurtuvia lintuja.

V Elämäkerroissa sanotaan, että ’hän seurasi kutsumustaan’, ’hän noudatti sisäistä käskyä’, ’hän löysi itsensä’ ja muuta.

Ajattelen itsestäni, että tulin hulluksi.

Eikä minua puettu pakkopaitaan niin kuin monet muut.

Siinä kaikki.

Ehkä minut vain päästettiin menemään hyvän käytöksen perusteella.

VI Vannon tässä ja nyt, etten ole syypää.

Turha on maata siitä syyttää, että siemenet siinä itävät.

20

Omne animal se ipsum diligit

Eivät meitä totuudet piiskaa, meitä piiskaavat ne, jotka ovat ottaneet totuudet omaan käyttöönsä 21

I Maanpäällisen kulttuurin solmut ovat kehnoja, mutta tiukkaan vedettyjä: umpisolmuja, vetosolmuja, ämmänsolmuja.

Jokainen kulttuuri on gordionin solmu.

Gordionin solmu voidaan avata vain miekalla.

Kaksiteräinen miekka!

Ateenan aseistus sulki ja sitoi kiinni kaupungin portin, Makedonian miekka avasi kaikkien porttien solmut.

Yhdellä miekaniskulla makedonialaisesta Aleksanterista tuli egyptiläinen, persialainen, intialainen ja helleeni, melkein ihminen.­ Voikukka. Aurinko.

Vapaa, pelkkä (peloton, pelkäämätön), elämä piiloutuu miehiltä ja naisilta, vierailta, oikein pelkääviltä.

Väitetään, että tuuli voidaan sitoa. Ei onnistu.

Purje voidaan.

Merellä tuulee! Rannalla itkee airoton, purjeeton vene!

II Omne animal se ipsum diligit.

Olisikin niin kuin Cicero sanoo. Mutta ei.

Jos olisinkin vapaa, huoleton kulkija, jos olisitkin ihminen niin kaltaistasi et löytäisi.

Omnis animus.

22

Ohjeita ei ole monta, vain kaksi: Älä huolehdi mistään. Mene ja rakasta.

82.2 ISBN 978-951-0-39941-5 www.wsoy.fi Päällyksen suunnittelu Martti Ruokonen