Oliver, Lauren: Requiem (WSOY)

ryppyjä silmänurkissa, vaikka hymy on yhtä poikamainen kuin aina. ”Mitä Sarahille kuuluu?” minä kysyn. ”Onko hän täällä?” ”Sarah jäi Marylandiin”, Metsästäjä vastaa. ”Kotipesässä on kolmekymmentä ihmistä, joten hänen ei ole pakko muuttaa etelään. Vastarinta yrittää välittää sanan hänen siskolleen.” ”Entä Vaari ja muut?” Olen hengästynyt, ja rintaani puristaa, aivan kuin minua edelleen rutistettaisiin.

Karhu ja Metsästäjä vilkaisevat toisiinsa. ”Vaari ei selviytynyt”, Metsästäjä tokaisee. ”Hautasimme hänet Baltimoren liepeille.”

Korppi kääntää katseensa ja sylkäisee kiveykselle.

Karhu kiirehtii lisäämään: ”Muut voivat hyvin.” Hän ojentaa sormensa minun proseduuriarvelleni, sille, jonka teossa hän auttoi, kun minut otettiin mukaan vastarintaan. ”Hyvältä näyttää”, hän sanoo ja iskee silmää.

Päätämme leiriytyä yöksi. Vanhan ostoskeskuksen lähettyviltä löytyy puhdasta vettä ja vanhojen asumusten ja toimistojen raunioita, joista on kertynyt käyttötavaraa: pari ruokatölkkiä kivimurskan kätköistä, ruostuneita työkaluja, jopa kivääri, jonka Metsästäjä löysi kumoon kaatuneiden peuransorkkien kainalosta, luhistuneen laastivuoren alta. Yhdellä ryhmämme jäsenellä Henleyllä, lyhyellä, hiljaisella naisella, jolla on pitkä, harmaa palmikko, on kuumetta. Hän saa nyt vähän levätä.

Päivän päätteeksi puhkeaa kiista siitä, minne pitäisi seuraavaksi mennä. ”Voisimme hajaantua”, Korppi sanoo. Hän kyyhöttää kuopan äärellä, jonka hän on raivannut tulta varten, ja kohentaa ensimmäisiä, hehkuvia liekinkärhiä kepin hiiltyneellä päällä. ”Mitä suurempi joukkomme on, sitä paremmin olemme turvassa”, Nasta panee vastaan. Hän on riisunut fleecensä ja on nyt T-paitasillaan, niin että hänen käsivarsiensa muhkuraiset lihakset näkyvät. Päivät ovat hiljalleen lämmenneet, ja metsä on herännyt eloon. Voimme tuntea kevään tulon, aivan kuin eläin liikehtisi vienosti unessaan, kuumasti henkäillen.

9