Oliver, Lauren: Requiem (WSOY) by Kirja.fi

rakkaus pal a a WSOY

Lauren Oliver

requiem

– r akkaus palaa

Suomentanut Marja Helanen

Werner Söderström Osakeyhtiö – Helsinki

Englanninkielinen alkuteos

REQUIEM

Copyright © 2013 Laura Schechter First published by HarperCollins All Rights Reserved. Published by arrangement with Foundry Literary + Media and Andrew Nurnberg Associates Ltd. Suomenkielinen laitos © WSOY 2013 Isbn 978-951-0-39898-2 Painettu EU:ssa

Michaelille, joka kaatoi muurit

Lena

len alkanut nähdä taas unia Portlandista. Siitä saakka kun Alex ilmaantui esiin henkiin heränneenä mutta myös muuttuneena, vääristyneenä, kuin hirviönä niistä kummitusjutuista, joita meillä oli tapana lapsina kertoa, menneisyys on tunkenut sisään. Se kuplii halkeamista, kun en ole tarkkana, ja nykii minua ahnain sormin. Tästä minua varoitettiin kaikki ne vuodet: raskaasta painosta rinnassa, painajaisten pirstoista, jotka seuraavat minua vielä valveilla. Minä varoitin sinua, Carol-täti sanoo pääni sisällä. Mehän kerrottiin sinulle, Rachel sanoo. Sinun olisi pitänyt jäädä. Se on Hana, hän kurkottaa ajan halki, muistin sameanpaksujen kerrosten läpi, ojentaa painotonta kättä minua kohti minun upotessani. Meitä tuli pari tusinaa New Yorkista pohjoiseen: Korppi, Nasta, Julian ja minä ja myös Dani, Gordo ja Hauki plus viitisentoista muuta, jotka tyytyvät valtaosin pysymään vaiti ja noudattamaan ohjeita. Ja Alex. Mutta ei minun Alexini. Muukalainen, joka ei hymyile koskaan eikä naura, tuskin puhuukaan. Muut, ne jotka käyttivät varastorakennusta White Plainsin liepeillä kotipesänä, hajaantuivat etelään ja länteen. Tähän mennessä varasto on taatusti jo kokonaan tyhjennetty ja hylätty. Se ei ole turvallinen, ei enää Julianin pelastamisen jälkeen. Julian Fineman on symboli, tärkeä sellainen. Zombit jahtaavat häntä. He haluavat ripustaa symbolinsa näytille, panna sen vuotamaan verta, jotta muut ottavat opikseen. 7

Meidän on oltava erityisen varovaisia. Metsästäjä, Karhu, Lu ja muutamat muut vanhasta Rochesterin kotipesän joukosta odottavat meitä heti Poughkeepsien eteläpuolella. Meiltä kestää lähes kolme päivää taittaa matka; joudumme kiertämään viisi kuusi laillista kaupunkia. Sitten, yhtäkkiä, olemme perillä. Metsä kerta kaikkiaan loppuu valtavan betonikentän reunalla. Betonissa risteilee paksuja halkeamia, ja siinä näkyy vielä hyvin hennosti aavemaisia, valkoisia parkkiruutujen rajoja. Parkkipaikalla seisoo edelleen autoja ruostuneina, erinäisiä osiaan – renkaita, metallinpaloja – menettäneinä. Ne näyttävät pieniltä ja vähän naurettavilta, kuin jonkun lapsen unohtamilta ikivanhoilta leluilta. Parkkipaikka virtaa joka suuntaan kuin harmaa vesi ja huuhtoo viimein suurta teräs- ja lasirakennelmaa: vanhaa ostoskeskusta. Kyltissä lukee koukeroisella kursiivilla, valkoisen linnunpaskan juovituksin: Empire State Plazan ostoskeskus. Jälleennäkeminen on riemukas. Nasta, Korppi ja minä pinkaisemme juoksuun. Karhu ja Metsästäjäkin juoksevat, ja me kohtaamme heidät keskellä parkkipaikkaa. Hyppään nauraen Metsästäjän kaulaan, ja hän kietaisee kätensä minun ympärilleni ja nostaa minut ilmaan. Kaikki huutavat ja puhuvat yhteen ääneen. Metsästäjä laskee minut viimein alas, mutta pidän toisen käsivarteni tiukasti hänen ympärillään, aivan kuin hän saattaisi kadota. Kurotan kietomaan toisen käteni Karhun ympärille, joka ravistaa Nastan kättä, ja jotenkin me kaikki päädymme yhteen sumppuun, hypimme ja kiljumme vartalot solmussa keskellä kirkasta päivänpaistetta. ”Jaa, jaa, jaa.” Erkanemme toisistamme, käännymme ja näemme Lun astelevan meitä kohti kulmat koholla. Hän on antanut hiustensa kasvaa ja on harjannut ne lainehtimaan olkapäille. ”Mitä se kissa raahasi sisään?” Tunnen itseni ensimmäisen kerran moneen päivään todella onnelliseksi. Lyhyet erossa olon kuukaudet ovat muuttaneet sekä Metsästäjää että Karhua. Karhu on, yllätys, yllätys, tanakoitunut. Metsästäjällä on uusia 8

ryppyjä silmänurkissa, vaikka hymy on yhtä poikamainen kuin aina. ”Mitä Sarahille kuuluu?” minä kysyn. ”Onko hän täällä?” ”Sarah jäi Marylandiin”, Metsästäjä vastaa. ”Kotipesässä on kolmekymmentä ihmistä, joten hänen ei ole pakko muuttaa etelään. Vastarinta yrittää välittää sanan hänen siskolleen.” ”Entä Vaari ja muut?” Olen hengästynyt, ja rintaani puristaa, aivan kuin minua edelleen rutistettaisiin. Karhu ja Metsästäjä vilkaisevat toisiinsa. ”Vaari ei selviytynyt”, Metsästäjä tokaisee. ”Hautasimme hänet Baltimoren liepeille.” Korppi kääntää katseensa ja sylkäisee kiveykselle. Karhu kiirehtii lisäämään: ”Muut voivat hyvin.” Hän ojentaa sormensa minun proseduuriarvelleni, sille, jonka teossa hän auttoi, kun minut otettiin mukaan vastarintaan. ”Hyvältä näyttää”, hän sanoo ja iskee silmää. Päätämme leiriytyä yöksi. Vanhan ostoskeskuksen lähettyviltä löytyy puhdasta vettä ja vanhojen asumusten ja toimistojen raunioita, joista on kertynyt käyttötavaraa: pari ruokatölkkiä kivimurskan kätköistä, ruostuneita työkaluja, jopa kivääri, jonka Metsästäjä löysi kumoon kaatuneiden peuransorkkien kainalosta, luhistuneen laastivuoren alta. Yhdellä ryhmämme jäsenellä Henleyllä, lyhyellä, hiljaisella naisella, jolla on pitkä, harmaa palmikko, on kuumetta. Hän saa nyt vähän levätä. Päivän päätteeksi puhkeaa kiista siitä, minne pitäisi seuraavaksi mennä. ”Voisimme hajaantua”, Korppi sanoo. Hän kyyhöttää kuopan äärellä, jonka hän on raivannut tulta varten, ja kohentaa ensimmäisiä, hehkuvia liekinkärhiä kepin hiiltyneellä päällä. ”Mitä suurempi joukkomme on, sitä paremmin olemme turvassa”, Nasta panee vastaan. Hän on riisunut fleecensä ja on nyt T-paitasillaan, niin että hänen käsivarsiensa muhkuraiset lihakset näkyvät. Päivät ovat hiljalleen lämmenneet, ja metsä on herännyt eloon. Voimme tuntea kevään tulon, aivan kuin eläin liikehtisi vienosti unessaan, kuumasti henkäillen. 9

Mutta nyt on kylmä, kun aurinko on matalalla ja pitkät, violetit varjot ovat nielleet Korven emmekä me enää liiku. ”Lena”, Korppi äyskähtää. Olen tuijotellut tulenalkua, seurannut, miten liekki kiertyy männynneulasten, risujen ja hauraiden lehtien ympärille. ”Kävisitkö tarkistamassa teltat? Kohta on pimeä.” Korppi on koonnut nuotion matalaan uomaan, jossa on joskus varmasti virrannut joki. Siellä on jonkinmoinen tuulensuoja. Hän ei ole halunnut pystyttää leiriä liian lähelle ostoskeskusta ja sen aavemaisia tiloja. Rakennelma häämöttää puurajan yllä: pelkkää vääntynyttä metallia ja tyhjiä silmiä, aivan kuin muukalaisten avaruusalus olisi pudonnut maahan. Kymmenen metrin päässä jyrkänteellä Julian auttaa kokoamaan telttoja. Hän on minuun selin. Hänelläkin on pelkkä T-paita. Kolme päivää Korvessa on jo muuttanut häntä. Hänen hiuksensa ovat takussa, ja vasemman korvan taakse on tarttunut puunlehti. Hän näyttää laihemmalta, vaikkei ole ehtinyt menettää painoa. Se johtuu vain täällä ulkoilmassa olosta ties mistä haalituissa, liikasuurissa vaatteissa, ympärillä karu luonto, pysyvä muistutus meidän selviytymisemme hauraudesta. Julian kiinnittää köyttä puuhun, nykäisee sen kireäksi. Telttamme ovat vanhoja, ne ovat repeytyneet ja niitä on paikkailtu tämän tästä. Ne eivät pysy itsestään pystyssä. Ne pitää pönkittää ja virittää puiden väliin ja maanitella henkiin kuin purjeet tuulessa. Gordo häilyy Julianin vierellä, tiirailee hyväksyvästi. ”Tarvitsetteko apua?” Pysähdyn heidän lähelleen. Julian ja Gordo kääntyvät. ”Lena!” Julianin ilme kirkastuu ja valahtaa saman tien, kun hän käsittää, etten aio tulla lähemmäs. Minä toin hänet mukanani tänne, tähän outoon uuteen paikkaan, ja nyt minulla ei ole hänelle mitään annettavaa. ”Kyllä me pärjätään”, Gordo vastaa. Hänen hiuksensa ovat kirkkaanpunaiset, ja vaikka hän ei ole Nastaa vanhempi, hänellä on parta, joka hipoo rintalastaa. ”Lopetellaan tässä.” 10

Julian oikaisee selkänsä ja pyyhkii kämmenet farkkujensa persuksiin. Hän empii, laskeutuu sitten jyrkännettä minua kohti ja työntää samalla hiussuortuvaa korvan taakse. ”On kylmä”, hän sanoo ehtiessään viereeni. ”Sinun pitäisi mennä nuotion ääreen.” ”Ei tässä mitään”, sanon, mutta työnnän kädet tuulitakkini kainaloihin. Kylmyys on sisälläni. Tulen ääressä istuminen ei auta. ”Teltat näyttävät hyviltä.” ”Kiitti. Taidan päästä jyvälle.” Julianin hymy ei ylety ihan silmiin. Kolme päivää: kolme päivää kireää sananvaihtoa ja hiljaisuutta. Tiedän Julianin ihmettelevän, mikä on muuttunut ja voiko sen muuttaa takaisin. Tiedän loukkaavani häntä. On kysymyksiä, jotka hän väkisin nielee, ja asioita, joita hän yrittää olla sanomatta. Hän antaa minulle aikaa. Hän on kärsivällinen ja kiltti. ”Näytät nätiltä tässä valossa”, Julian sanoo. ”Olet varmasti tulossa sokeaksi.” Tarkoitan sen vitsiksi, mutta ääneni kuulostaa tylyltä ohuessa ilmassa. Julian ravistaa päätään otsa rypyssä ja kääntää katseensa. Lehti, kirkkaankeltainen, on yhä kiinni hänen hiuksissaan korvan takana. Tuolla hetkellä minun tekee hurjasti mieli ojentaa käsi ja ottaa lehti pois, haroa sormillani hänen hiuksiaan ja nauraa sille hänen kanssaan. Tämä on Korpi, minä sanon. Osasitko kuvitellakaan? Ja hän pujottaa sormensa minun sormiini ja puristaa. Hän sanoo: Mitä minä tekisin ilman sinua? En kuitenkaan saa itseäni liikkeelle. ”Sinun tukassasi on puunlehti.” ”Mitä?” Julian näyttää pelästyneeltä, aivan kuin olisin havahduttanut hänet unesta. ”Lehti. Hiuksissasi.” Julian sipaisee hiuksiaan. ”Lena, minä–” Pam. Kiväärinlaukaus saa meidät molemmat hätkähtämään. Linnut lehahtavat lentoon puista Julianin takaa, pimentävät hetkessä taivaan, ennen kuin hajaantuvat erillisiksi hahmoiksi. Joku sanoo: ”Hitto.” 11

Dani ja Alex ilmaantuvat metsiköstä telttojen takaa. Kummankin olalla riippuu kivääri. Gordo suoristaa selkänsä. ”Peurako?” hän kysyy. Valo on miltei kokonaan hiipunut. Alexin hiukset näyttävät melkein mustilta. ”Liian iso peuraksi”, Dani sanoo. Hän on suuri nainen, jyhkeäharteinen. Hänellä on leveä, litteä otsa ja mantelisilmät. Hän tuo mieleeni Miyakon, joka kuoli ennen kuin me edellistalvena lähdimme etelään. Polttohautasimme Miyakon pakkaspäivänä juuri ennen ensilunta. ”Karhu?” Gordo kysyy. ”Kenties”, Dani tokaisee. Dani on kulmikkaampi kuin Miyako aikoinaan. Hän on antanut Korven vuolla, veistää hänet teräkseksi. ”Osuitteko siihen?” kysyn liian innokkaasti, vaikka tiedän jo vastauksen. Yritän pakottaa Alexin katsomaan minuun, puhumaan minulle. ”Ehkä vain nirhaistiin sitä”, Dani sanoo. ”Vaikea sanoa. Ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi kaatunut.” Alex ei sano mitään, ei edes rekisteröi minun läsnäoloani. Hän jatkaa matkaa, pujottelee telttojen lomitse Julianin ja minun ohitse niin läheltä, että kuvittelen tuntevani hänen tuoksunsa – vanhan tuoksun, ruohon ja auringon kuivattaman metsän, Portlandin tuoksun, ja minun tekee mieli parkaista, painaa kasvoni hänen rintaansa ja hengittää syvään. Alex suuntaa jyrkännettä alas, kun Korpin ääni leijuu meidän luoksemme: ”Päivällinen on katettu. Syötte tai jäätte ilman.” ”Tule.” Julian hipaisee kyynärpäätäni sormenpäillään. Hellästi, kärsivällisesti. Jalkani kääntävät minut ja vievät minua jyrkännettä alas kohti tulta, joka palaa nyt kuumana ja vahvana; kohti poikaa, joka muuttuu varjoksi seistessään tulen vieressä, savun peitossa. Tuollainen Alex nyt on: varjopoika, harhakuva. Kolmeen päivään hän ei ole puhunut minulle eikä katsonut minuun päinkään. 12

Hana

ahdotko tietää syvän, synkän salaisuuteni? Minulla oli tapana huijata pyhäkoulun kokeissa. En innostunut koskaan Suojeluksen, hyvinvoinnin ja hyvänolon hakuteoksesta, en edes pienenä. Ainut kirjan osa, joka yhtään minua kiinnosti, oli Legendat ja vääryydet. Se on täynnä kansantaruja maailmasta ennen parantamista. Lempitarinani, Salomon tarina, kuuluu näin: Kerran sairauden aikaan kaksi naista meni pienokainen mukanaan kuninkaan puheille. Kumpikin nainen väitti lasta omakseen. Kumpikin kieltäytyi antamasta lasta toiselle ja puhui kiihkeästi asiansa puolesta. Kumpikin väitti kuolevansa suruun, jos pienokaista ei palautettaisi kokonaan hänen haltuunsa. Kuningas, jonka nimi oli Salomo, kuunteli kummankin naisen puheen ja ilmoitti viimein keksineensä oikeudenmukaisen ratkaisun. ”Leikkaamme pienokaisen kahtia”, hän sanoi. ”Sillä tavoin kumpikin teistä saa oman osansa.” Naiset myönsivät sen olevan oikeudenmukaista, ja niin haettiin pyöveli, joka sivalsi kirveellään pienokaisen siististi kahteen osaan. Pienokainen ei itkenyt, ei päästänyt ääntäkään, ja äidit katsoivat vierestä. Jälkeenpäin palatsin lattialla oli tuhat vuotta veriläikkä, jota ei saatu puhtaaksi eikä liuotetuksi pois millään aineella maan päällä…

Olin varmaan vasta kahdeksan tai yhdeksän ikäinen, kun luin tuon kohdan ensimmäisen kerran, mutta se teki minuun suuren vaikutuksen. En saanut moneen päivään mielestäni vauvaraukan kuvaa. Näin 13

pienokaisen laattalattialla auki viillettynä, se oli kuin lasin alle kiinnitetty perhonen. Se tarinassa niin mahtavaa onkin. Se on totta. Vaikkei sitä olisi oikeasti tapahtunutkaan – osion Legendat ja vääryydet historiallisesta paikkansa pitävyydestä kiistellään – tarina esittää maailman totuudenmukaisesti. Muistan tunteneeni itseni aivan tuoksi pienokaiseksi: tunteiden rikki repimäksi, kahtia halkaistuksi, lojaalisuuden ja halujen kahtaalle riepottelemaksi. Sellainen sairas maailma on. Sellaista minulla oli ennen parantamista. Tasan kahdenkymmenenyhden päivän päästä menen naimisiin. Äiti näyttää siltä kuin voisi itkeä, ja melkein toivon, että hän itkisikin. Olen nähnyt elämäni aikana hänen itkevän kahdesti: kerran kun hän mursi nilkkansa ja toisen kerran viime vuonna, kun hän ulos tullessaan huomasi, että mielenosoittajat olivat kavunneet portin yli, myllänneet meidän nurmikkomme ja repineet hänen kauniin autonsa pirstoiksi. Lopulta hän tyytyy sanomaan: ”Näytät suloiselta, Hana.” Ja sitten: ”Se on kuitenkin vähän väljä vyötäröltä.” Rouva Killegan – Sano minua Anneksi, hän sopersi, kun tulimme ensimmäiseen sovitukseen – kiertää minua vaiti, pistelee neuloja ja korjailee. Hän on pitkä, hänellä on haalistuneen vaaleat hiukset ja piukka ilme, aivan kuin hän olisi vuosien varrella niellyt vahingossa erinäisiä nuppi- ja silmäneuloja. ”Haluatko varmasti pienet hihat?” ”Haluan”, vastaan, juuri kun äiti sanoo: ”Näyttävätkö ne liian lapsekkailta?” Rouva Killegan – Anne – viittaa paljonpuhuvasti toisella pitkällä, luisevalla kädellään. ”Koko kaupunki katselee”, hän sanoo. ”Koko maa”, äitini oikaisee. ”Minä pidän näistä hihoista”, minä sanon ja melkein lisään: Nehän ovat minun hääni. Mutta se ei ole enää totta – ei tammikuisten selkkaus14

ten ja pormestari Hargroven kuoleman jälkeen. Hääni ovat nyt kansan omaisuutta. Niin minulle on hoettu viikkoja. Eilen meille soitettiin Kansallisesta uutispalvelusta ja kysyttiin, voisivatko he levittää kuvamateriaalia tai lähettää oman kuvausryhmänsä filmaamaan seremonian. Maa tarvitse nyt symboleja kipeämmin kuin koskaan. Seisomme kolmeosaisen peilin edessä. Äidin otsankurtistus heijastuu kolmesta eri kulmasta. ”Rouva Killegan on oikeassa”, äiti sanoo ja koskettaa kyynärpäätäni. ”Katsotaan, miltä kolmeneljäsosahiha näyttää, käykö?” Osaan olla panematta vastaan. Kolme peilikuvaa nyökkää yhtä aikaa; kolme identtistä tyttöä identtisissä, vaaleissa palmikoissa, kolmessa identtisessä, valkoisessa, lattiaa viistävässä puvussa. Tuskin enää tunnistan itseäni. Minut ovat muuttaneet puku ja sovitushuoneen kirkkaat valot. Olen koko ikäni ollut Hana Tate. Mutta peilin tyttö ei ole Hana Tate. Hän on Hana Hargrove, tulevan pormestarin tuleva nuorikko, symboli kaikelle sille, mikä on oikein parannetussa maailmassa. Opaste ja esimerkki kaikille. ”Minäpä katson, mitä minulla on tuolla takana”, rouva Killegan sanoo. ”Sujautetaan yllesi eri tyyliä, niin voit verrata.” Hän liukuu pitkin kulunutta, harmaata mattoa ja katoaa varastoon. Näen avoimesta ovesta kymmeniä muoviin huputettuja pukuja retkottamassa telineillä. Äitini huokaa. Olemme viipyneet täällä jo kaksi tuntia, ja alan tuntea itseni variksenpelättimeksi: täytetyksi, pistellyksi ja kokoon kursituksi. Äiti istuu virttyneellä jakkaralla peilien vieressä, pitelee käsilaukkua siivosti sylissä, jotta se ei kosketa mattoa. Rouva Killeganin putiikki on aina ollut Portlandin paras hääpukukauppa, mutta sekin on selvästi kokenut selkkausten jälkivaikutukset ja valvonnan tehoiskut, joita hallitus mielenosoitusten jälkeen määräsi. Lähes kaikilla tekee rahasta tiukkaa, ja se näkyy. Yksi katon hehkulampuista on sammunut, ja myymälä haisee tunkkaiselta, aivan kuin 15

sitä ei olisi viime aikoina siivottu. Seinän kosteusläikkä on saanut tapetin kupruille, ja aiemmin huomasin ison, ruskean tahran yhdessä raitasohvassa. Rouva Killegan näki minun katselevan ja viskasi ohimennen saalin tahran peitoksi. ”Näytät todella suloiselta, Hana”, äitini sanoo. ”Kiitos”, vastaan. Tiedän näyttäväni suloiselta. Saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta totta se on. Sekin on muuttunut parantamiseni jälkeen. Kun olin vielä parantamaton ja ihmiset kehuivat minua alituiseen sieväksi, minusta ei koskaan tuntunut siltä. Parantamisen jälkeen sisältäni kaatui muuri. Nyt näen, että kyllä vain, minä olen ilman muuta ja kiistatta kaunis. Eikä se merkitse minulle enää mitään. ”Kas tässä.” Rouva Killegan palaa takahuoneesta muoviin käärittyjä pukuja käsivarrellaan. Nielaisen huokauksen, mutten tarpeeksi nopeasti. Rouva Killegan painaa kätensä minun käsivarrelleni. ”Ole huoleti, kultaseni”, hän sanoo. ”Löydämme kyllä täydellisen puvun. Sitähän varten täällä ollaan, eikö niin?” Järjestän kasvoni hymyyn, ja peilin soma tyttö järjestää omansa samaan malliin. ”Niin tietenkin”, sanon. Täydellinen puku. Täydellinen liitto. Täydellinen elämän mittainen onni. Täydellisyys on lupaus ja vahvistus sille, että me emme ole väärässä. Rouva Killeganin myymälä sijaitsee Old Portissa, ja kun tulemme kadulle, hengitän sisääni tuttuja kuivuneen merilevän ja vanhan puun tuoksuja. Päivä on kirkas, mutta lahdelta tuulee kylmästi. Vain muutama vene keikkuu vedessä, enimmäkseen kalastusaluksia tai rahtilaivoja. Lintujen paskomat puiset kiinnitystolpat näyttävät etäältä vedestä kasvavilta ruo’oilta. Katu on tyhjä, jos ei ota lukuun kahta valvojaa ja meidän henkivartijaamme Tonya. Vanhempani päättivät pestata turvapalvelun heti selkkausten jälkeen, kun Fred Hargroven isä, pormestari, surmattiin ja kun 16

päätettiin, että minä keskeyttäisin opinnot ja menisin mahdollisimman pian naimisiin. Nyt Tony lähtee joka paikkaan meidän mukaamme. Vapaapäivinään hän lähettää veljensä Rickin tuuraajakseen. Minulta meni kuukausi, ennen kuin pystyin erottamaan heidät toisistaan. Kummallakin on paksu, lyhyt kaula ja kiiltävä kalju. Kumpikaan ei paljon puhu ja kun puhuu, heillä ei ole mitään kiinnostavaa sanottavaa. Parantamiseen liittyviä suurimpia pelkojani oli, että proseduuri jotenkin sammuttaisi minut, himmentäisi ajattelukykyäni. Asia onkin päinvastoin. Nyt ajattelen entistä kirkkaammin. Jotenkin jopa tunnen entistä kirkkaammin. Aikaisemmin tunsin kaiken vähän kuumeisesti, olin täynnä paniikkia, ahdistusta ja keskenään kilpailevia haluja. Joinain öinä pystyin tuskin nukkumaan, ja joinain päivinä tuntui kuin sisuskaluni olisivat yrittäneet ryömiä kurkustani ulos. Olin saanut tartunnan. Nyt tartunta on poissa. Tony nojailee autoon. Onkohan hän seissyt tuossa asennossa koko sen kolmituntisen, jonka me olemme viettäneet rouva Killeganin luona? Hän oikaisee ryhtinsä meidän lähestyessämme ja avaa äidille oven. ”Kiitos, Tony”, äiti sanoo. ”Oliko hankaluuksia?” ”Ei, rouva.” ”Hyvä.” Äiti nousee takapenkille, ja minä liu’un hänen viereensä. Meillä on ollut tämä auto vasta kaksi kuukautta – sen vandalisoidun tilalla – ja jo pari päivää auton tulon jälkeen äiti huomasi ruokakaupasta palatessaan, että joku oli raapinut maaliin sanan SIKA . Salaa mielessäni luulen, että äidin todellinen syy Tonyn palkkaamiseksi oli halu suojella uutta autoa. Kun Tony sulkee oven, maailma sävylasien takana värjäytyy tummansiniseksi. Hän avaa radiosta KUK:n, Kansallisen uutiskanavan. Selostajien äänet ovat tuttuja ja rauhoittavia. Nojaan pääni selkämykseen ja katselen, miten maailma alkaa liikkua. Olen asunut Portlandissa koko ikäni, ja minulla on muistoja melkein joka kadusta ja kolkasta. Mutta nekin tuntuvat nyt etäisiltä, turvallisesti 17

menneisyyteen uponneilta. Elinikä sitten minulla oli tapana istua noilla piknikpenkeillä Lenan kanssa maanittelemassa lokkeja leivänmuruilla. Me puhuimme lentämisestä. Puhuimme paosta. Se oli lasten höpinää, kuin yksisarvisiin ja taikuuteen uskomista. En koskaan luullut, että hän tosiaan tekisi sen. Vatsani kramppaa. Käsitän, etten ole syönyt mitään sitten aamiaisen. Minulla on varmasti nälkä. ”Kiireinen viikko”, äiti sanoo. ”Niin.” ”Äläkä unohda, että Post haluaa haastatella sinua iltapäivällä.” ”En ole unohtanut.” ”Nyt meidän pitää vielä löytää sinulle puku Fredin virkaanastujaisiin, niin kaikki on valmista. Vai päätitkö lähteä siinä keltaisessa, jonka näimme viime viikolla?” ”En vielä tiedä”, vastaan. ”Miten niin et tiedä? Virkaanastujaiset ovat viiden päivän päästä, Hana. Kaikki katselevat sinua.” ”Keltaisessa sitten.” ”Minulla ei tietenkään ole mitään käsitystä, mitä itse panen päälleni…” Olemme tulleet West Endiin, vanhaan naapurustoomme. Perinteisesti West Endissä on asunut monia kirkon ja hoitoalan merkkimiehiä: Uuden järjestyksen kirkon pappeja, hallintomiehiä, lääkäreitä ja labrojen tutkijoita. Sen takia alue varmasti joutuikin maalitauluksi selkkausten jälkeisissä mellakoissa. Mellakat kukistettiin nopeasti; vieläkin kiistellään, edustivatko mellakat varsinaista liikettä vai johtuivatko ne väärin suunnatusta vihasta ja kiihkosta, jotka me niin kovasti yritämme juurineen hävittää. Monista ihmisistä joka tapauksessa tuntui, että West End oli liian lähellä keskikaupunkia, liian lähellä rettelökeskuksia, joissa piileksii myötäilijöitä ja vastarintalaisia. Monet perheet, kuten mekin, ovat muuttaneet pois niemeltä. 18

”Älä unohda, Hana, että meidän on määrä puhua pitopalveluväen kanssa maanantaina.” ”Tiedän, tiedän.” Käännymme Danforthilta Vaughanille, entiselle kotikadullemme. Nojaan vähän eteenpäin, yritän nähdä vilaukselta vanhan talomme, mutta Andersonien ikivihannat peittävät sen melkein kokonaan näkyvistä, ja erotan vain vilauksen vihreästä harjakatosta. Meidän talomme, kuten Andersonien talo sen vieressä ja Richard sien sitä vastapäätä, on tyhjillään ja todennäköisesti pysyykin. Emme silti näe ainuttakaan MYYTÄVÄNÄ-kylttiä. Kenelläkään ei ole varaa ostaa. Fredin mukaan lama jatkuu ainakin pari vuotta, kunnes tilanne alkaa tasapainottua. Nyt hallinnon täytyy vahvistaa valtansa. Ihmisiä pitää muistuttaa siitä, missä heidän paikkansa on. Mietin, joko hiiret valtaavat vanhan huoneeni ja jättävät pipanoitaan kiiltäville puulattioille ja joko hämähäkit ovat alkaneet kutoa seittejään nurkkiin. Pian talo muistuttaa Brooks 37:ää ja näyttää kohta karulta, melkein kalutulta, ja luhistuu hiljalleen termiittien tuhoihin. Toinen muutos: nykyään voin ajatella Brooks 37:ää ja Lenaa ja Alexia ilman vanhaa tikahtumisen tunnetta. ”Et varmaan käynyt läpi vieraslistaa, jonka jätin huoneeseesi.” ”En ole ehtinyt”, vastaan hajamielisenä, katse maisemassa, joka lipuu ikkunamme ohi. Hankkiudumme Congressille, ja ympäristö muuttuu nopeasti. Pian ohitamme toisen Portlandin kahdesta bensa-asemasta. Sen ympärillä seisoo vahdissa joukko valvojia aseet taivasta kohti. Sitten seuraa halpahalleja ja itsepalvelupesula haalistuneen keltaisine markiiseineen sekä surkean näköinen deli. Äkkiä äiti kumartuu eteenpäin ja painaa toisen kätensä Tonyn istuimen selkänojaan. ”Pane kovemmalle”, hän kivahtaa. Tony säätää kojelaudan vipua. Radioääni voimistuu. ”…puhkesi äskettäin Waterburyssa Connecticutissa –” ”Taivas”, äiti sanoo. ”Ei kai taas.” 19

”–kaikkia asukkaita, varsinkin kaakonkulmalla, kehotetaan vakavasti siirtymään väliaikaisesti evakkoon viereiseen Bethlehemiin. Bill Ardury, erikoisjoukkojen johtaja, rauhoitteli huolestuneita kansalaisia. ’Tilanne on hallinnassa’, hän sanoi seitsenminuuttisen puheensa aikana. ’Valtion ja kunnan sotilashenkilöstö toimii yhteistyössä rajatakseen sairauden ja varmistaakseen, että alue suljetaan, puhdistetaan ja sanitoidaan mahdollisimman nopeasti. Ei ole pienintäkään syytä pelätä saastumisen leviämistä –’” ”Riittää”, äiti tokaisee ja nojaa taaksepäin. ”En voi kuunnella enempää.” Tony alkaa renklata radiota. Useimmilta kanavilta kuuluu pelkkää kohinaa. Viime kuun iso uutinen oli hallituksen havainto: invalidit olivat vallanneet monia radioaaltoja omaan käyttönsä. Pystyimme sieppaamaan ja tulkitsemaan monta tärkeää viestiä, jotka johtivat voittoisaan ratsiaan Chicagossa sekä usean merkittävän invalidin pidättämiseen. Eräs heistä oli vastuussa viimesyksyisestä Washington DC:ssä sattuneesta räjähdyksestä, jossa kuoli kaksikymmentäseitsemän ihmistä, muun muassa äiti pienen lapsensa kanssa. Minä iloitsin, kun invalidit mestattiin. Jotkut nurisivat, että myrkkyruiske oli liian inhimillinen ele tuomituille terroristeille, mutta minun mielestäni se kävi väkevästä viestistä: Mehän emme ole pahoja. Me olemme maltillisia ja armahtavaisia. Me puolustamme oikeudenmukaisuutta, struktuuria ja järjestelmää. Se toinen puoli, parantamattomat, saa aikaan kaaoksen. ”Todella inhottavaa”, äiti sanoo. ”Jos olisimme aloittaneet pommitukset hankaluuksien alkaessa – Tony, varo!” Tony iskee jarrun pohjaat. Renkaat kirskuvat. Minä ampaisen eteenpäin ja vältyn täpärästi murskaamasta otsani edessä olevaan niskatukeen, ennen kuin turvavyö tempaa minut taaksepäin. Seuraa raskas tömähdys. Haisee palaneelta kumilta. ”Voi paska”, äiti sanoo. ”Paska. Mitä herran pieksut…” ”Anteeksi, rouva. En nähnyt häntä. Hän ilmaantui jätelavojen välistä…” 20

Nuori tyttö seisoo auton edessä kädet konepeltiin painettuina. Hiukset roikkuvat telttana laihojen, kapeiden kasvojen ympärillä, silmät ovat suuret ja kauhistuneet. Hän näyttää hämärästi tutulta. Tony veivaa ikkunansa auki. Jätelavojen lemu – niitä on useita vieretysten – leijuu autoon makeana ja mätänä. Äiti köhii ja painaa kämmenen nenänsä päälle. ”Oletko kunnossa?” Tony huikkaa ja kurkottaa ulos ikkunasta. Tyttö ei vastaa. Hän huohottaa, suorastaan hyperventiloi. Hänen katseensa liukuu Tonysta takapenkille äitiin ja sitten minuun. Lävitseni kulkee järkytys. Jenny. Lenan serkku. En ole nähnyt häntä sitten viime kesän, hän on laihtunut hurjasti. Hän näyttää myös vanhemmalta. Mutta hän siinä ilman muuta on. Tunnistan hänen sieraintensa väreilyn, hänen ylpeän, terävän leukansa ja silmät. Hänkin tuntee minut. Näen sen. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän vääntää kätensä irti konepellistä ja ryntää kadun yli. Hänellä on selässä vanha, musteen tahrima reppu, jonka tunnistan Lenalta perityksi. Repun toiseen taskuun on piirretty kaksi nimeä mustin, pullein kirjaimin: Lenan ja minun. Kirjoitimme ne hänen reppuunsa seitsemännellä luokalla, kun meitä kumpaakin kyllästytti tunnilla. Sinä päivänä keksimme pienen koodisanamme, piristyksemme, jota myöhemmin huutelimme toisillemme maastojuoksutreeneissä. Halena. Yhdistelmä kummankin nimestä. ”Taivaan tähden. Luulisi, että noin iso tyttö ymmärtäisi olla säntäämättä liikenteen sekaan. Hän melkein aiheutti minulle sydänkohtauksen.” ”Minä tunnen hänet”, sanon automaattisesti. En voi karistaa mielestäni kuvaa Jennyn suurista, tummista silmistä ja kalpeista luurangonkasvoista. ”Miten niin tunnet hänet?” Äiti kääntyy minuun päin. Suljen silmäni ja yritän ajatella rauhallisia asioita. Merenlahtea. Lokkeja kaartelemassa sinistä taivasta vasten. Tahrattoman, valkoisen 21

k ankaan ryöppyjä. Näen kuitenkin vain Jennyn silmät, hänen poskensa ja leukansa terävät kulmat. ”Hänen nimensä on Jenny”, sanon. ”Hän on Lenan serkku –” ”Varo sanojasi”, äiti keskeyttää jyrkästi. Käsitän liian myöhään, ettei minun olisi pitänyt sanoa mitään. Lenan nimi on meidän perheessämme kirosanaakin pahempi. Äiti oli vuosia ylpeä minun ja Lenan ystävyydestä. Hän piti sitä vapaamielisyytensä julistuksena. Me emme tuomitse sitä tyttöä hänen perheensä tähden, äidillä oli tapana sanoa vieraille, kun nämä ottivat asian puheeksi. Sairaus ei ole perinnöllistä, se on vanhaa hapatusta. Äiti piti sitä miltei henkilökohtaisena loukkauksena, kun Lena sai tartunnan ja onnistui pakenemaan, ennen kuin hänet ehdittiin hoitaa. Aivan kuin Lena olisi tehnyt sen tahallaan saadakseen äidin vaikuttamaan tyhmältä. Kaikki ne vuodet me päästimme hänet kotiimme, äiti saattoi sanoa ykskaks yllättäen Lenan pakoa seuranneina päivinä. Vaikka tiesimme riskin. Kaikki varoittivat meitä… No, kai meidän olisi pitänyt kuunnella. ”Hän näytti laihalta”, minä sanon. ”Kotiin, Tony.” Äiti painaa päänsä niskatukeen ja sulkee silmänsä, ja minä tiedän, että keskustelu on käyty.

”meidät on yritetty

tiristää esiin, polkea menneeseen.

mutta me olemme yhä täällä.

meitä on päivä päivältä enemmän.”

-trilogian odotetussa päätösosassa muurit murtuvat ja D Lena on väistämättömien ratkaisujen edessä. elirium

Sota hallitusta vastaan on täydessä liekissä ja panokset entistä korkeammat. Valvojat ulottavat iskunsa yhä syvemmälle kapinallisten asuttamaan korpeen ja ihmishengen hinta on halpa. Julianin kuolemantuomiolta pelastanut Lena käy taisteluun mielessään vain yksi päämäärä: elä vapaana tai kuole. Henkiin heränneen Alexin tunteet näyttävät kivettyneen kovemmiksi kuin Kryptan sellien muurit. Samaan aikaan Portlandissa Hana valmistautuu rakkaudettomaan liittoon nuoren pormestarin kanssa, joka puhuu terrorin ja tyrannian kielellä. Täydellisten kulissien takana paine kasvaa kasvamistaan ja myös Hanalla on salaisuuksia jotka eivät kestä päivänvaloa. Vaihe vaiheelta tapahtumat vierivät pisteeseen, jossa rinnakkaiset maailmat törmäävät, tunteet tihentyvät ja totuudet huudetaan julki. requiem päättää Lauren Oliverin todellisuuden rajoja taidokkaasti venyttävän dystopian, jossa rakkaudesta on tullut vihan ja pelon synonyymi. Lukijat kautta maailman valloittaneen bestsellersarjan aikaisemmat osat ovat delirium (2011) ja pandemonium (2012). ”Kukapa meistä ei nauttisi samaistua sankareihin, jotka eivät kumarra kuvia ja ottavat onnen avaimet omiin käsiinsä?” Booklist

84.2

ISBN 978-951-0-39898-2