k ankaan ryöppyjä. Näen kuitenkin vain Jennyn silmät, hänen poskensa ja leukansa terävät kulmat. ”Hänen nimensä on Jenny”, sanon. ”Hän on Lenan serkku –” ”Varo sanojasi”, äiti keskeyttää jyrkästi. Käsitän liian myöhään, ettei minun olisi pitänyt sanoa mitään. Lenan nimi on meidän perheessämme kirosanaakin pahempi. Äiti oli vuosia ylpeä minun ja Lenan ystävyydestä. Hän piti sitä vapaamielisyytensä julistuksena. Me emme tuomitse sitä tyttöä hänen perheensä tähden, äidillä oli tapana sanoa vieraille, kun nämä ottivat asian puheeksi. Sairaus ei ole perinnöllistä, se on vanhaa hapatusta. Äiti piti sitä miltei henkilökohtaisena loukkauksena, kun Lena sai tartunnan ja onnistui pakenemaan, ennen kuin hänet ehdittiin hoitaa. Aivan kuin Lena olisi tehnyt sen tahallaan saadakseen äidin vaikuttamaan tyhmältä. Kaikki ne vuodet me päästimme hänet kotiimme, äiti saattoi sanoa ykskaks yllättäen Lenan pakoa seuranneina päivinä. Vaikka tiesimme riskin. Kaikki varoittivat meitä… No, kai meidän olisi pitänyt kuunnella. ”Hän näytti laihalta”, minä sanon. ”Kotiin, Tony.” Äiti painaa päänsä niskatukeen ja sulkee silmänsä, ja minä tiedän, että keskustelu on käyty.
22