Collins, Suzanne: Gregor ja Turman ennustus (WSOY)

nalkapelin tekij채lt채

Suzanne

collins WSOY

GREGOR

JA TURMAN ENNUSTUS Alismaan tarinat 2

Gregor ja turman ennustus A l i s m a a n ta r i n at 2

Suzanne Collins Suomentanut Helene Bützow Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki

Englanninkielinen alkuteos Gregor and the Prophecy of Bane Copyright © 2004 by Suzanne Collins. All rights reserved.

Published by arrangement with Scholastic Inc., 557 Broadway, New York, N Y 10012, U S A .

Suomenkielinen laitos © Helene Bützow ja WS O Y 2013 Turman ennustus -runon suomentanut Juhani Lindholm I S B N 978-951-0-39882-1 Painettu EU:ssa

Capille

Ensimm채inen osa Teht채v채

Ensimmäinen luku Kun Gregor avasi silmänsä, hänestä tuntui jotenkin epämääräisesti siltä, että häntä tarkkailtiin. Hän yritti pysyä aloillaan ja vilkaisi ympärilleen pienessä huoneessaan.

Katossa ei ollut mitään. Eikä lipaston päällä. Sitten Gregor huomasi, että se istui ikkunalaudalla ihan hievahtamatta, vain tuntosarvet hiukan värähdellen. Torakka. ”Kuule, sinä kerjäät vaikeuksia”, Gregor sanoi hiljaa torakalle. ”Vai haluatko että äiti näkee sinut?”

Torakka hieroi tuntosarvia vastakkain, mutta ei tehnyt elettäkään juostakseen karkuun. Gregor huokaisi.

Hän otti vanhan majoneesitölkin, jossa piti kyniä, tyhjensi sen sängylle ja vangitsi torakan yhdellä nopealla liikkeellä tölkin alle.

Gregorin ei tarvinnut edes nousta sängystä tehdäkseen sen. Hänen huoneensa ei ollut oikea makuuhuone vaan todennäköisesti tarkoitettu säilytystilaksi. Gregorin kapea sänky oli ahdettu huoneeseen, ja iltaisin hän pääsi ovelta suoraan makuulle. Jalkopään ­vastaisella

– 9 –

seinällä oli pieni syvennys, johon mahtui kapea l­ ipasto, mutta laatikot sai auki vain parikymmentä senttiä. Läksyt Gregor joutui tekemään risti-istunnassa sängyllä, alusta polvien päällä. Eikä huoneessa ollut ovea. Mutta Gregor ei valittanut. Ikkunasta näki ulos kadulle, huoneen katto oli kivan korkealla, ja hänellä oli enemmän omaa rauhaa kuin kenelläkään muulla koko perheessä.

Häntä ei yleensä tultu häiritsemään… jos ei ­torakoita otettu lukuun.

Mikä torakoita ylipäätään oli riivannut viime aikoina? Niitä oli aina ollut asunnossa jonkin verran, mutta nykyään Gregor ei pystynyt kääntymäänkään ilman, että silmiin osui torakka. Eivätkä ne juosseet. Eivät yrittäneet mennä piiloon. Ne vain kököttivät paikallaan ja tarkkailivat Gregoria. Se oli omituista. Ja oli kova homma yrittää pitää ne hengissä.

Edellisenä kesänä eräs jättitorakka oli uhrannut oman henkensä pelastaakseen Gregorin kaksivuotiaan pikku­ siskon Bootsin kilometrien syvyydessä New Yorkin alapuolella, ja Gregor oli vannonut, ettei enää koskaan tappaisi yhtäkään torakkaa. Mutta jos äiti huomasi sellaisen, se oli oikopäätä mennyttä kalua. Oli Gregorin tehtävä saada torakat ulos asunnosta, ennen kuin ­äidin torakkatutka alkoi hälyttää. Jos ulkona oli lämmintä, Gregor vain otti torakat kiinni ja vei ne ulos paloportaille. Mutta nyt oli joulukuu, ja hän pelkäsi torakoiden

– 10 –

jäätyvän, joten viime aikoina hän oli työntänyt ne mahdollisimman syvälle keittiön jäteastiaan. Hänestä tuntui, että ne viihtyivät siellä.

Gregor pyyhkäisi torakan ikkunalaudalta majoneesi­ tölkkiin. Hän hiipi käytävään, ohitti kylpyhuoneen ja huoneen, jossa Boots asui mummin ja heidän seitsemänvuotiaan Lizzie-siskonsa kanssa, ja tuli olohuoneeseen. Äiti oli jo lähtenyt. Hänellä oli varmasti aamuvuoro kahvilassa, jossa hän työskenteli viikonloppuisin tarjoilijana. Arkipäivisin äiti oli töissä hammaslääkärin vastaanottoapulaisena, mutta nykyään joka ropo tuli tarpeeseen.

Gregorin isä makasi vuodesohvassa. Hän nukkui, mutta ei ollut unessakaan rauhallinen. Hän nyppi ja kiskoi huopaa ja mumisi hiljaa. Gregorin isä. Isäparka…

Isä oli ollut kaksi ja puoli vuotta valtavien, raakojen rottien vankina New Yorkin alapuolella, ja nyt hän oli ihmisraunio. Alismaassa, niin kuin sikäläiset sitä kutsuivat, isä oli nähnyt nälkää, häntä oli pidetty pimeydessä ja pahoinpidelty tavoilla, joista hän ei halunnut puhua. Isä kärsi painajaisista, ja hänen oli joskus valveillakin vaikea erottaa todellisuutta harhakuvitelmista. Tilanne paheni silloin, kun isälle nousi kuume, ja sitä sattui usein, sillä Alismaassa saatu tauti ei parantunut, vaikka isä oli käynyt monta kertaa lääkärillä.

Ennen kuin Gregor oli pudonnut Bootsin perässä ilmanvaihtoaukosta Alismaahan ja auttanut pelastamaan

– 11 –

isän, hän oli aina kuvitellut, että kaikki olisi yksinkertaista, kunhan perhe vain olisi taas koossa. Gregor tiesi, että kaikki oli tuhat kertaa paremmin nyt, kun isä oli saatu takaisin, mutta mikään ei silti ollut yksinkertaista.

Gregor meni hiljaa keittiöön ja sujautti torakan roskiin. Hän pani tölkin tiskipöydälle ja huomasi, että pöytä oli tyhjä. Jääkaapissa oli puoli tölkillistä maitoa, neljän litran pullo omenamehua, josta oli jäljellä noin lasillinen, ja sinappitölkki. Gregor rohkaisi mielensä ja avasi kaapin. Puolikas leipä, vähän maapähkinävoita ja paketti kaurahiutaleita. Gregor ravisteli hiutalepakettia ja henkäisi helpotuksesta. Ruoka riitti aamiaiseen ja lounaaksi. Ja koska oli lauantai, Gregorin ei tarvitsisi syödä kotona. Hän menisi auttamaan rouva Cormacia.

Rouva Cormaci. Oli hassua, kuinka hän oli muuttunut muutamassa lyhyessä kuukaudessa uteliaasta naapurista eräänlaiseksi suojelusenkeliksi. Gregor oli törmännyt häneen käytävässä pian sen jälkeen, kun hän, Boots ja isä olivat palanneet Alismaasta. ”No niin, herraseni, missäs sitä on oltu?” kysyi rouva Cormaci. ”Olet pelästyttänyt koko talon puolikuoliaaksi.” Gregor oli kertonut tarinan, josta oli sovittu kotona: katoamispäivänä Gregor oli vienyt Bootsin vähäksi ­aikaa leikkikentälle. He olivat törmänneet isään, joka oli ollut matkalla Virginiaan katsomaan sairasta setäänsä ja halusi ottaa lapset mukaansa. Gregor oli luullut, että

– 12 –

isä oli soittanut äidille, ja isä oli luullut Gregorin soittaneen äidille, ja heille oli selvinnyt vasta heidän palattuaan, millaisen kriisin he olivat aiheuttaneet. ”Vai niin”, rouva Cormaci sanoi katsoen Gregoria tiukasti. ”Minä kuvittelin, että isäsi asui Kaliforniassa.” ”Niin asuikin”, Gregor sanoi. ”Mutta nyt hän on taas kotona.” ”Ymmärrän”, vastasi rouva Cormaci. ”Vai sellainen tarina.”

Gregor nyökkäsi tietäen, ettei peitetarinassa ollut kehumista. ”Vai niin”, sanoi rouva Cormaci uudestaan. ”Sinun sijassasi kehittelisin tuota juttua vielä jonkin verran.”

Rouva Cormaci lähti sanomatta enempää.

Gregor ajatteli rouva Cormacin suuttuneen, mutta muutaman päivän kuluttua hän koputti oveen kahvikakku tuomisinaan. ”Toin isällesi kakkua”, hän sanoi. ”Tervetuliaisiksi. Onko hän kotona?”

Gregor ei olisi halunnut päästää naapuria sisään, mutta isä oli huikannut teeskennellyn iloisesti: ”Onko ­siellä rouva Cormaci?” ja rouva oli työntynyt kakkuineen peremmälle. Kun hän näki isän langanlaihana, harmaapäisenä ja kyyryselkäisenä sohvalla, hän pysähtyi niille sijoilleen. Jos rouva Cormaci oli aikonut pitää isälle ristikuulustelun, hän luopui aikeestaan. Sen sijaan hän vaihtoi muutaman sanan säästä ja lähti.

– 13 –

Pari viikkoa koulun alkamisen jälkeen äidillä oli eräänä iltana uutisia. ”Rouva Cormaci haluaa palkata sinut auttamaan häntä lauantaisin”, äiti sanoi Gregorille. ”Ai auttamaanko?” Gregor kysyi varovaisesti. ”Missä asiassa?” Hän ei halunnut auttaa rouva Cormacia. Rouva vain pommittaisi häntä kysymyksillä ja haluaisi todennäköisesti ennustaa hänelle tarotkorteista – ”En tiedä. Auttamaan häntä kotona. Ei ole pakko, jos et halua. Ajattelin vain, että se voisi olla mukava tapa ansaita vähän taskurahaa”, äiti sanoi.

Gregor tiesi heti, että menisi rouva Cormacin luo ja unohtaisi taskurahat, unohtaisi rahat elokuviin ja sarjakuviin ja muuhun vastaavaan. Hän käyttäisi rahat perheen hyväksi. Sillä vaikka isä oli taas kotona, hän ei voinut palata entiseen työhönsä luonnontieteiden opettajana. Hän oli lähtenyt kotoa ulos vain muutaman kerran, silloinkin lääkäriin. Äiti elätti tuloillaan kuutta ihmistä. Eikä hänen palkallaan pötkitty pitkälle, kun otettiin huomioon lääkärinlaskut, koulutarvikkeet, vaatteet, ruoka, vuokra ja kaikki muu, mitä elämiseen tarvittiin. ”Mihin aikaan rouva Cormaci haluaa minun tulevan?” Gregor kysyi. ”Hän sanoi, että kello kymmenen olisi hyvä aika”, äiti vastasi.

Silloin ensimmäisenä lauantaina monta kuukautta

– 14 –

sitten kotona ei ollut juuri mitään syötävää, joten Gregor joi vain pari lasillista vettä ja lähti rouva Cormacin luo. Kun rouva tuli avaamaan oven, sisältä leijui jonkin herkun täyteläinen tuoksu, ja Gregorin suuhun tulvahti niin paljon sylkeä, että hän joutui nieleskelemään ennen kuin pystyi tervehtimään. ”Ai sinä, mainiota”, sanoi rouva Cormaci. ”Tule perässä.”

Gregoria nolotti, kun hän seurasi rouva Cormacia keittiöön. Liedellä poreili valtava kastikekattila. Toisessa kattilassa oli lasagnelevyjä. Työpöydällä oli kasoittain vihanneksia. ”Seurakunnassa on tänään varojen­ keruutapahtuma, ja minä lupasin viedä lasagnea. Älä kysy miksi.” Rouva Cormaci lappoi lautaselle monta kauhallista kastiketta, pani siihen paksun leipäviipaleen, kolautti sen pöydälle ja veti Gregorille tuolin. ”Maista.”

Gregor katsoi häntä empien. ”Maista! Minun täytyy tietää, onko se syömäkelpoista”, rouva Cormaci vaati.

Gregor kastoi leipää kastikkeeseen ja haukkasi suupalan. Kastike oli niin hyvää, että vesi nousi silmiin. ”Voi juku”, hän sanoi nielaistuaan leipäpalan. ”Se on sinusta pahaa. Kammottavaa. Pitäisi heittää koko kattilallinen pois ja ostaa kaupasta valmista tölkkikastiketta”, rouva Cormaci sanoi.

– 15 –

”Eipäs!” Gregor kauhistui. ”Ei sinne päinkään. Tämä on parasta kastiketta, jota olen koskaan maistanut!”

Rouva Cormaci kumautti pöytään lusikan. ”Syö sitten ja käy pesemässä kädet saippualla, koska joudut pilkkomaan.”

Kun Gregor oli hotkaissut kastikkeen ja leivän, rouva Cormaci pani hänet pilkkomaan vihanneksia ja kuullotti ne sitten oliiviöljyssä. Gregor sekoitti kananmunat ja mausteet ricottajuustoon. Sen jälkeen he latoivat ­lasagnelevyt, juuston, kastikkeen ja vihannekset kerroksittain kolmeen valtavaan uunivuokaan. Gregor auttoi rouva Cormacia pesemään astiat, ja sen jälkeen olikin jo tämän mukaan lounasaika.

He söivät tonnikalasalaattileipiä ruokailuhuoneessa, ja rouva Cormaci kertoi kolmesta aikuisesta lapsestaan, jotka asuivat eri osavaltioissa, ja herra Cormacista, joka oli kuollut viisi vuotta sitten. ”Ei mene päivääkään niin, etten ikävöisi häntä”, rouva Cormaci sanoi. Sitten hän toi pöytään sokerikakun.

Lounaan jälkeen Gregor auttoi siivoamaan komeron ja vei muutaman laatikon alakerran varastoon. Kahdelta rouva Cormaci sanoi, että työt oli tehty. Hän ei ollut kysynyt mitään muuta kuin että miten Gregor viihtyi koulussa. Hän passitti Gregorin kotiin mukanaan neljäkymmentä dollaria rahaa, tyttären lapsuusaikainen talvi­takki ja lasagne. Kun Gregor yritti vastustella,

– 16 –

rouva Cormaci sanoi vain: ”En voi viedä varainkeruutapahtumaan kolmea lasagnea. Sinne viedään kaksi.

Jos vie kolme, saa heti mahtailijan leiman. Ja mikä on vaihto­ehto? Minunko se pitäisi syödä? Näillä koleste­ roliarvoilla? Ota se. Syö se. Ala mennä. Nähdään ensi lauantaina.” Ja rouva Cormaci veti oven kiinni Gregorin nenän edessä.

Se oli aivan liikaa. Se kaikki. Mutta Gregor voisi yllättää äidin ja käydä kaupassa, ja ehkä hän voisi ostaa muutaman hehkulampunkin, sillä kotona oli palanut kolme lamppua. Lizzie tarvitsi takin. Ja lasagne… se oli jostain syystä ihan parasta. Yhtäkkiä Gregorin teki mieli koputtaa oveen ja kertoa rouva Cormacille totuus Alismaasta ja kaikesta tapahtuneesta, ja hänen teki mieli pyytää anteeksi valehtelua. Mutta hän ei voinut…

Gregor havahtui muistoistaan, kun Lizzie tassutti pyjamassa keittiöön. Hän oli ikäisekseen pieni, mutta huolestunut ilme sai hänet näyttämään seitsemää ikävuottaan vanhemmalta. ”Onko täksi päiväksi mitään ruokaa?” Lizzie kysyi. ”On, vaikka kuinka paljon”, Gregor vastasi yrittäen ­salata sen, että oli itsekin hätäillyt samaa asiaa. ”Kuule, te voitte syödä kaurahiutaleet aamiaiseksi, ja lounaaksi ­voitte tehdä maapähkinävoileipiä. Laitankin puuron heti.”

Lizziellä ei ollut lupa käyttää liettä, mutta hän avasi

– 17 –

lautaskaapin. Hän laski neljä lautasta ja empi. ”Syötkö sinä aamiaista vai –?” ”En, ei ole nälkä”, Gregor sanoi, vaikka hänen vatsansa mylvi. ”Sitä paitsi menen auttamaan rouva ­Cormacia.” ”Mennäänkö myöhemmin laskemaan mäkeä?” Lizzie kysyi.

Gregor nyökkäsi. ”Jep. Vien sinut ja Bootsin Keskuspuistoon. Jos isä voi hyvin.”

He olivat löytäneet jäteastiasta muovisen liukurin. Siinä oli iso halkeama, mutta isä oli korjannut sen ilmastointiteipillä. Gregor oli lupaillut jo koko viikon viedä siskonsa laskemaan mäkeä. Mutta jos isällä oli kuumetta, jonkun piti olla kotona hänen ja mummin kanssa – mummin joka kuvitteli suurimman osan aikaa olevansa kotitilallaan Virginiassa. Ja isän kuume nousi yleensä iltapäivisin. ”Jos isä on kipeä, minä voin jäädä kotiin. Saat mennä Bootsin kanssa”, Lizzie sanoi.

Gregor tiesi, että Lizzie halusi kovasti puistoon. Hän oli vasta seitsemänvuotias. Miksi hänen elämänsä piti olla näin kovaa?

Seuraavien tuntien aikana Gregor auttoi rouva Cormacia tekemään perunagratiiniin isoihin lasivuokiin, kiillotti antiikkisten kellojen kokoelman ja haki joulukoristeet varastosta. Kun rouva Cormaci kysyi, mitä Gregor toivoi joululahjaksi, tämä vain kohautti olkapäitään.

– 18 –

Kun Gregor lähti mukanaan rahat ja iso astia peruna­ gratiinia, rouva Cormaci antoi hänelle ihanan lahjan; poikansa vanhat ulkoilukengät. Ne olivat hiukan kuluneet ja hiukan liian isot, mutta tukevat ja vettä pitävät, ja nauhoitettavat varret ulottuivat nilkan yläpuolelle.

Gregorilla oli jalassaan tennarit, hänen ainoat kenkänsä, jotka alkoivat jo hajota kärjestä, ja joskus kun hän oli kävellyt kouluun loskaisia katuja pitkin, jalat olivat koko päivän märät. ”Oletteko nyt ihan varma, että hän ei halua näitä itse?” Gregor kysyi. ”Poikaniko? Tietysti haluaa. Hän haluaa pitää niitä komerossani tilaa viemässä niin, että hän voi kerran vuodessa käydessään sanoa: ’Hei, nuohan ovat minun vanhat kenkäni’, ja työntää ne sitten takaisin komeroon.

Jos kompastun noihin vielä kerrankin silityslautaa hakiessani, teen pojan perinnöttömäksi. Vie kengät pois täältä, ennen kuin heitän ne ikkunasta ulos!” rouva Cormaci sanoi ja huiskautti inhoavasti kättään kenkiin päin. ”Nähdään ensi lauantaina.”

Kun Gregor pääsi kotiin, oli selvää, ettei isä voinut hyvin. ”Menkää te lapset vain. Menkää laskemaan mäkeä.

Pärjään täällä oikein hyvin mummin kanssa”, isä sanoi, mutta vilunväristykset saivat hänen hampaansa kalisemaan.

– 19 –

Boots tanssahteli muovilautanen päässään. ”Mennään mäkeen? Ge-ko, mennään mäkeen?” ”Minä jään kotiin”, Lizzie kuiskasi Gregorille. ”Mutta voisitko käydä hakemassa kuumelääkettä, ennen kuin lähdet? Se loppui eilen.”

Gregor kipaisi rohdoskauppaan ja osti tabletteja, jotka vaikuttivat kuumetta alentavasti. Kotimatkalla hän pysähtyi kadulla katsomaan käytettyjen kirjojen myyntipöytää.

Hän oli huomannut siinä muutama päivä aikaisemmin sanaristikkopokkarin. Se oli aika kärsineen näköinen, mutta sitä lehteillessään Gregor huomasi, että vain pari ristikkoa oli tehty. Mies oli valmis myymään kirjan dollarilla. Viimeiseksi Gregor osti pari kallista, paksukuorista appelsiinia. Lizzie piti niistä aivan erityisesti.

Lizzien pienet kasvot kirkastuivat, kun Gregor antoi kirjan hänelle. ”Voi! Käyn heti hakemassa kynän!” Lizzie sanoi ja lähti juosten. Lizzie oli hulluna pulmatehtäviin. Matemaattisiin pulmiin, sanaristikoihin, mihin tahansa. Ja vaikka hän oli vasta seitsemän, hän pystyi ratkaisemaan monia aikuisille tarkoitettuja pulmia. Jo ihan pienenä Lizzie saattoi nähdä ulkona jonkin sanan ja ilmoittaa heti, mitä muita sanoja samoista kirjaimista sai.

Aivan kuin se olisi ollut hänelle jotenkin automaattista.

Kun Gregor oli kertonut Lizzielle Alismaasta, tämä oli henkäissyt kuullessaan hirvittävästä rottakuninkaasta, Gorgerista. ”Gorger! Ihan kuin sinun nimesi, Gregor!”

– 20 –

Lizzie ei tarkoittanut, että heillä oli sama nimi, vaan että Gregorin nimen kirjaimista sai myös nimen Gorger.

Kuka muu olisi huomannut sen?

Gregor saattoi siis jättää Lizzien kotiin. Mummi nukkui, isällä oli lääkettä, ja Lizzie oli käpertynyt tuoliin isän viereen, imeskeli appelsiinin viipaletta ja ratkoi onnellisena kirjainarvoitusta.

Bootsin innostus oli niin tarttuvaa, että Gregorkin oli iloinen. Gregor oli pannut jalkaansa toiset sukat ja työntänyt uusien kenkien kärkiin vessapaperia. Kengät tuntuivat nyt sopivilta, ja jalat olivat kuivat ja lämpimät. Kotona oli perunagratiinia vaikka pienelle armeijalle. Heidän ympärillään kieppui kevyitä lumihiutaleita, ja he olivat menossa laskemaan mäkeä. Sillä hetkellä kaikki oli hyvin.

He ajoivat metrolla Keskuspuistoon, jossa oli iso pulkkamäki. Siellä oli paljon väkeä, ja joillakin oli hienot pulkat, joillakin taas kuluneet vanhat liukurit. Boots kiljui riemusta joka kerta, kun he laskivat rinnettä alas, ja aina kun liukurin vauhti pysähtyi, hän huusi: ”Ge-ko, vielä. Vielä!” He laskivat mäkeä, kunnes ilta alkoi hämärtää. Gregor pysähtyi kadulle vievän portin lähellä, jotta Boots saisi leikkiä vielä vähän aikaa. Gregor nojaili puunrunkoon, ja Boots viihdytti itseään tekemällä jalanjälkiä lumeen.

Pulkkamäki, havupuut ja lasten tekemät hassut, muotopuolet lumiukot loivat puistoon jouluisen tunnelman.

– 21 –

Valaisinpylväistä riippui isoja, hohtavia tähtiä. Ohikulkevien ihmisten ostoskasseissa oli porojen ja joulutähtien kuvia. Gregorin olisi pitänyt olla hyvällä tuulella, mutta sen sijaan joulu aiheutti hänessä huolta.

Heillä ei ollut yhtään rahaa. Gregorille se ei ollut mikään iso juttu. Hän oli yksitoistavuotias. Mutta Boots ja Lizzie olivat pieniä, ja joulun pitäisi olla heille sadunhohtoista hauskaa aikaa, heillä pitäisi olla joulukuusi, lahjoja, naulakkoon ripustettavat joulusukat (sukat ripustettiin naulakkoon, koska heillä ei ollut takkaa) ja hyvää ruokaa.

Gregor oli yrittänyt säästää rouva Cormacin antamista rahoista, mutta ne tuntuivat aina menevän johonkin, esimerkiksi kuumelääkkeeseen, maitoon tai vaippoihin.

Boots kulutti tosi paljon vaippoja. Todennäköisesti hänet pitäisi vaihtaa nytkin kuiviin, mutta Gregor ei ollut ottanut varavaippaa mukaan, joten heidän oli parasta ruveta tekemään lähtöä. ”Boots!” Gregor huusi. ”Kotiinlähtöaika!” Gregor katsoi puistossa ympärilleen ja huomasi, että kävelyteitä reunustavat lamput olivat syttyneet. Alkoi olla hämärää. ”Boots! Nyt lähdetään!” Gregor huhuili. Hän siirtyi puun vierestä, kääntyi täyden ympyrän, ja pelko nosti päätään.

Gregor oli ollut hetken ajatuksissaan, ja sillä välin Boots oli kadonnut.

– 22 –

”Sinulla on suuri tehtävä edessäsi, Ylismaan poika.”

Gregor on onnellinen saatuaan isänsä takaisin Alismaan syövereistä. Perheidylli ei kuitenkaan kestä kovin pitkään, kun pikkusisko Boots katoaa leikkipuistossa ja Gregorin pahat aavistukset käyvät toteen. Hänen on palattava hämärän valtakuntaan syvälle New Yorkin alapuolelle pelastaakseen jättiläistorakoiden palvoman pienokaisen, jonka rotat ovat vannoneet tappavansa.

Vain Ylismaan Gregor yksin voi estää rottien katalat aikeet surmaamalla muinaisessa Turman ennustuksessa mainitun vitsauksen, valkoisen rotan. Hämmentävässä kohtaamisessa nuoren soturin luontaiset tappajanvaistot joutuvat ottamaan mittaa omantunnon soimaavista sävelistä.

Mutta onko lohduttomasta labyrintista edes ulospääsyä?

Gregor ja Turman ennustus on jännittävää jatkoa sarjan aiemmalle fantasiaseikkailulle Ylismaan Gregor.

Yhdysvaltalaisen Suzanne Collinsin esikoisteos, viisiosainen Alismaa-kronikka, tasoitti tietä tekijän Nälkäpeli-trilogian myöhemmälle maailmanmenestykselle.

”Kaikin puolin mukaansatempaava ja hyvä tarina”, kirjoitti Forssan lehti sarjan ensimmäisestä osasta.

N84.2

. www.wsoy.fi . ISBN 978-951-0-39882-1 . Päällyksen kuvitus: Y. Bora Ülke