Page 1

wsoy

Hassan

Blasim Irakin

Purkkajeesus


Hassan Blasim

irakin purkkajeesus Suomentanut Sampsa peltonen

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki


Arabiankielinen alkuteos Englanninkielinen laitos The Iraqi Christ Š hassan blasim 2013 Š Suomenkielinen laitos Sampsa Peltonen ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-39867-8 painettu eu:ssa


Sisällys 9   Pukinlaulu

25  Ole kiltti äläkä tapa minua…

000  tämä on minun puuni!

39  Jäniksenä Vihreällä vyöhykkeellä 53  Onkalo

65  Irakin Purkkajeesus

75  Kompassi ja murhamiehet

89 Viidennen kerroksen ikkuna 99  Sanaristikko

117  Tuhat ja yksi veistä

141  Mikset kirjoita kunnon romaania

000  vaan luot aina tällaisen henkilögallerian? 155  Sarsaran puu

167  Sunnalaisten anaali vs. šiialaisten anaali 177  Parahin Beto


Lämmin kiitos Kirjailija haluaa kiittää irakilaista kirjoittaja-kääntäjää Adnan al-Mubarakia, joka tarkisti ja toimitti suurimman osan tämän kokoelman arabiankielisen käsikirjoituksen novelleista, ja erityisesti myös suurenmoista ja luovaa ystäväänsä Ahmed Al-Nawasia, joka jaksoi väsymättä keskustella jokaisesta kertomuksesta ja teki useita tärkeitä ja auttavaisia huomioita. Lisäksi kirjailija haluaa kiittää seuraavia häntä tukeneita ystäviään: Shadan Ahmad, Adel Abidin, Ahmad Awad, Marita Sandt ja Paula Huhtanen.


Pukinlaulu


ihmisiä oli kertynyt jonoksi asti kertomaan tarinoitaan. Järjestyspoliisin oli pakko tulla ottamaan tilanne haltuun, ja radiotalon editse kulkeva tie suljettiin liikenteeltä. Väkijoukkoon ilmestyi myös taskuvarkaita ja tupakkakauppiaita. Samalla levisi pelko siitä, että sekaan pujahtaisi terroristi, joka voisi tuosta vain taikoa koko ihmisjoukon tarinat vellovaksi liha- ja tulimassaksi. ”Muistiradio” oli perustettu diktatuurin päätyttyä. Kanavan ohjelmistoon valittiin alusta pitäen dokumentaarinen linja. Ei uutisia eikä mainoksia, ainoastaan reportaaseja ja maan menneisyyttä syväluotaavia ohjelmia. Kanava herätti suurta huomiota heti kun se ilmoitti aloittavansa uuden ohjelmasarjan nimeltä Oma tarina omalla äänellä. Väkeä tungeksi radiotalolle kaikkialta maasta. Ohjelmaidea oli yksinkertainen: toimittajien tekemän esikarsinnan jälkeen mielenkiintoisimmat tarinat luettaisiin nauhalle; etunimet vain muutettaisiin. Kuulijat äänestäisivät kolme parasta kertomusta, jotka palkittaisiin muhkealla rahasummalla. Perustietolomakkeen täyttäminen ja radiotaloon pääseminen olivat työn ja tuskan takana. Nahinoitakin tungoksessa syntyi useaan otteeseen, kun tarinoitaan halusivat päästä vuodattamaan niin nuoret kuin vanhat, virkamiehistä työttömiin opiskelijoihin. Odotimme sateen armoilla neljä tuntia. Jotkut seisoskelivat vaitonaisina. Toiset rehvastelivat tarinoillaan. Yksi mies oli menettänyt ­molemmat 11


­kätensä, mutta parta ulottui melkein napaan asti. Ajatuksiinsa uppoutuneena hän näytti kreikkalaiselta torsolta. Häntä saattava komea nuorukainen oli silminnähden huolestunut. Kuulin erään Baath-puolueen vankiloissa 70-luvulla kidutetun kommunistin kertovan, että vaikka partaniekan tarina oli voittaja-ainesta, mies itse ei ollut tullut paikalle rahan perässä. Hän oli pelkkä mielipuoli, ja itse asias­sa palkintoa havitteli saattajaksi lupautunut sukulaispoika. Parrakas mies oli opettaja. Eräänä päivänä hän oli käynyt ilmiantamassa poliisille naapurinsa, joka teki bisnestä museosta varastetuilla muinaisesineillä. Poliisi oli kiittänyt avusta, ja opettaja palasi omatunto huojentuneena kouluun. Puolustusministeriölle kuitenkin raportoitiin, että opettajan kotitalo toimi al-Qaidan tyyssijana. Poliisi oli nimittäin kompuksessa museotavaran salakuljettajan kanssa. Puolustusministeriöstä raportti lähetettiin Yhdysvaltain armeijalle, ja pian Bagdadin taivaalla partioiva helikopterilentue kävi pommittamassa kotia. Opettajalta kuoli vaimo, neljä lasta ja vanha äiti. Itse hän pelastui, joskin aivotoiminta hieman kärsi ja kädet menivät. Minun muistissani kiehui alun kolmattakymmentä tarinaa pitkistä vankilavuosistani Iranissa. Luotin siihen, että ainakin yksi niistä räjäyttäisi kilpailussa pankin. Kun ensimmäinen ryhmä oli päästetty sisään, ulos jääneille kerrottiin, että ilmoittautumisten vastaanottaminen oli siltä päivältä päättynyt. Onnekkaita oli yli 70 henkeä. Meidät istutettiin avaraan saliin, joka muistutti yliopiston opiskelijaruokalaa. Tyylikkääseen pukuun sonnustautunut mies kävi tiedottamassa, että kuuntelisimme ensin kaksi tarinaa, jotta saisimme käsityksen ohjelman tyylistä. Lisäksi 12


hän kertoi radion kanssa solmittavan sopimuksen juridisista yksityiskohdista. Valot himmenivät, ja saliin laskeutui hiljaisuus kuin elokuvateatterissa ikään. Useimmat sytyttivät tupakan. Paksussa savupilvessä aloimme kuunnella nuoren naisen tarinaa. Ääni kantautui korviimme kuulaana joka puolelta salia. Kuulimme tarinan hänen poliisimiehestään, joka uskonryhmittymien välisten taistelujen riehuessa oli pitkän aikaa ollut islamistiryhmän panttivankina, kunnes murhamiehet lopulta palauttivat hänen mädäntyneen ruumiinsa ilman ­päätä. Kun valot taas sytytettiin, salissa nousi kauhea pulina. Yleisö puhui yhteen ääneen kuin herhiläisparvi. Monet pilkkasivat naisen tarinaa ja väittivät, että heidän omansa olivat paljon ihmeellisempiä, viiltävämpiä ja mielipuolisempia. Yhden lähemmäs yhdeksänkymmentävuotiaan eukon huomasin heilauttavan ivallisesti kättään ja mutisevan: ”Siinäkö se nyt sitten oli? Minun kertomuksestani pakahtuisi kivikin kahtia!” Pukumies palasi rauhoittelemaan osallistujia. Hän selitti yksinkertaisin sanakääntein, ettei paras kertomus välttämättä tarkoittanut karmaisevinta tai lohduttominta, vaan tärkeintä oli aitous ja kerrontatyyli. Hän vielä lisäsi, ettei tarinan tarvinnut kertoa sodasta ja tappamisesta. Minua tällaiset puheet hämmensivät, mutta panin merkille, ettei suurin osa muistakaan kiinnittänyt miehen sanomisiin mitään huomiota. Vieressäni istuva norsunkokoinen mies kuiskasi korvaani: ”Puhuu paskaa, mokoma kravattiniekka. Tarina kuin tarina, oli hyvä taikka paska.” Valot himmenivät jälleen, ja aloimme kuunnella seuraavaa kertomusta: 13


Kävi ilmi, että äiti oli syöttänyt minulle paskaa. Hän oli jo viikon ajan ujuttanut sitä riisin, perunamuusin ja keiton sekaan. Minä olin kalpea kaksivuotias. Isä uhkasi avioerolla, mutta äiti ei välittänyt. Hänen sydämensä oli kivettynyt iäksi. Äiti ei ikinä antanut minulle anteeksi tekoani, enkä liioin minä ole unohtanut, miten julmasti hän minua kohteli. Äidin menehtyessä kohtusyöpään maailman myrskyt olivat jo kantaneet minut kauaksi pois. Tynnyrikohun jälkeen nimittäin pakenin maasta nöyryytettynä, säröillä, kauhun vallassa. Hyvästelin isän keskellä yötä: kävelimme yhdessä hautausmaalle lukemaan setäni leposijalla Koraanin ensimmäisen suuran, sitten syleilimme, ja isä sujautti kouraani setelitukun. Suutelin hänen kättään ja häivyin. Elimme Kirkukissa köyhällä alueella, jossa ei ollut viemäröintiä. Asukkaat hankkivat kotipihoilleen kolmella dinaarilla saostussäiliöitä. Vihanneskauppias Nuzad, kurdi, oli alueen ainoa näitten paskasäiliöiden kaivamiseen erikoistunut mies. Nuzadin kuoltua työtä jatkoi hänen poikansa Mustafa. Nuzad oli löytynyt kaupastaan öisen tulipalon jäljiltä hiiltyneenä. Kukaan ei tiedä, mitä hän oli tuona yönä puuhannut. Poltellut ruohoa, väittivät jotkut. Minun isäni ei semmoiseen uskonut. Hänellä oli lempisananparsi, joka sopi vastoinkäymiseen kuin vastoinkäymiseen: ”Kaikki tässä katoavaisessa maailmassa tapahtuu niin kuin kirjoitettu on.” Niinpä minäkin koko lapsuuteni uskoin, että koko meidän elämämme on rustattu kirjoihin ja kansiin, että teksti on ehkä saatavilla koulussa tai lehtikioskissa. Isä halusi pelastaa lapsuuteni kaikella sillä aitoudella ja rakkaudella mitä itsestään irti sai. Hän suhtautui ihmisiin ja elämään sellaisella kiitollisuudella, että olen vielä tänä päivänäkin 14


siitä ihmeissäni. Hän oli kuin pyhimys ihmisteurastamossa. Jos jonkinlaiset vitsaukset koettelivat meitä parin vuoden välein. Silti isä ei ottanut uskoakseen, että yllemme olisi langennut mystinen kirous. Korkeintaan hän piti vastoinkäymisiä kohtalon määrääminä. Iskuja sateli niskaamme joka taholta; milloin riivaajamme oli todellisuus, milloin suuri tuntematon, milloin Jumala, milloin ihmiset… Jopa kuolleet piinasivat meitä. Isä yritti kaikin keinoin piilotella rikostani. Pyyhkiä sen pois ainakin äidin muistista. Turhaan. Viimein hän antoi periksi ajatukselle, että ehkä ahnas aika lopulta haravoisi onnettomuuden peittoon. Minä olen ehkä maailman nuorin murhaaja. Murhaaja joka ei muista rikoksestaan mitään – tai ainakin minulle se on pelkkää satua. Pelkkä ihmisten viihdykkeeksi kerrottu tarina. Minä jouduin seuraamaan vierestä, miten kuka tahansa sai aivan oman päänsä mukaan soittaa, laulaa ja sepittää tarinaa rikoksestani. Siihen aikaan isä ei ollut vielä hapanvihannesalalla vaan kuljetti panssarivaunua. Elettiin sodan ensimmäistä vuotta. Äiti kärtti isää tekemään kolmannen lapsen. Isä kieltäytyi koska pelkäsi sotaa. Elimme ihan mukavasti: isä lähetti joka kuukausi tarpeeksi rahaa ruokaan, vaatteisiin ja vuokraan. Äidin kaikki aika meni siihen, että hän joko nukkui tai päivitteli tätini luona, miten kankaat ovat niin kalliita ja miehet hävyttömiä. Kun tuli kesä, äiti katosi päiväunimaailmaan. Hän ei kuullut, ei puhunut, ei liioin nähnyt eteensä. Helle sulatti hänen sielunsa. Puoliltapäivin hän kävi kylvyssä ja meni sitten alastomana levolle. Kuin kuollut huuri. Vasta illan tummetessa hän havahtui koomastaan ja katsoi televisios15


ta saippuasarjaa ja seremonioita, joissa presidentti luovutti sankarisotilaille ansiomerkkejä. Jos vaikka isän näkisi vilauk­selta heidän joukossaan. Kerran äiti torkahti taas keskipäivän aikoihin kattotuulettimen alle raajat levällään. Minä hiivin vuotta nuoremman veljeni kanssa ulos. Pihalla ei ollut muuta kuin orpo viikunapuu ja se paskatankki. Muistan miten äiti aina itki viikunapuun alla, kun joku sukulainen kuoli tai meillä oli muuten vaikeaa. Tankin suuaukko oli peitetty vanhalla tarjottimella, jonka päällä oli iso kivi. Minulla oli veljen kanssa tapana puskea murikka syrjään ja heitellä tankkiin pikkukiviä. Se oli lempileikkimme. Naapurintäti Umm Ala teki meille paperiveneitä, joita uitimme tankin lieteaalloilla. Väittävät että minä tyrkkäsin veljeni viemärisäiliöön ja juoksin piiloon kanakoppiin talon katolle. Isompana yritin että josko se putosi sinne itse ja minä juoksin pakoon koska säikähdin, mutta minulle vastattiin että sinähän tunnustit. Tivaustyyli taisi olla samanlainen kuin diktaattorin poliisilla... Itse en muista tapahtumasta mitään. Mutta ne kuvailivat kaiken, ihan kuin oikein herkuttelisivat nyyhkyelokuvalla. Koko naapurusto mässäili tankkionnettomuutemme kauhukarnevaalin yksityiskohdilla. Kerran kuussa meillä päin käyvää tyhjennysautoa ei siihen hätään löytynyt mistään, joten avuksi otettiin mitä käteen sattui. Lietettä äyskäröitiin tankista kattiloilla ja isolla sangolla. Se oli rankkaa ja iljettävää, kuin hidastettu kidutuskohtaus. Oli keskikesä, ja se löyhkä teki uupumuksesta ja järkytyksestä entistä sietämättömämpää. Ennen kuin aurinko ehti laskea, se saatiin esiin: kuollut lapsi, paskavettä käärinliinanaan. Isän paluu rintamalta venyi. Setäni kirjoitti hänelle kir16


jeen ja otti hautajaisjärjestelyt kontolleen. Hautasimme veljen lasten hautausmaalle kukkulan laelle. Se on ehkä maailman kaunein hautausmaa. Keväisin siellä kasvoi kaiken värisiä ja näköisiä niittykukkia. Kaukaa se näytti värikkäältä jättiläispuulta. Sen tuoksu levisi kymmenen kilometrin päähän. Viikko hautajaisten jälkeen naapurintäti Umm Ala kävi kurkkaamassa ovesta ja näki äitini, joka oli seonnut surusta. Äidillä oli viemärilietettä pienessä kupissa. Hän sekoitti sitä hyvin hitaasti muovilusikalla ruoan joukkoon ja syötti minua kyyneleet valuen. Isä passitti minut sedän luokse asumaan. Näin ­minusta tuli erilainen pakolainen. Kotona pääsin käymään perjantaisin. Sedän vaimo oli aina mukana pitämässä äitiä silmällä. Olin kuin potkupallo muitten jalkojen armoilla. Kuuden vuoden ajan minä yritin päästä jyvälle kaikesta mitä ympärilläni tapahtui. Minun piti oppia, mitä tarkoittivat muiden tunteet, muiden sanat, kekäleketju kaulallani. Oli kuin ryömisin veitsenterien päällä. Ja viemäritankki pysyi lapsuuteni mörkönä. Kuulin ihmisten usein sanovan, että elämä ”jatkuu”, ”kulkee”, ”nostaa purjeet”, tai vaikka ”matelee”. Meidän elämämme kuitenkin räjähtelivät ympäriinsä kuin papatit ja levisivät pitkin poikin Jumalan taivaankantta. Kohtalon sormi, tuo järeä kanuuna. Lähiympäristöni ihmisiä minä tarkkailin koko lapsuuteni ja nuoruuteni kuin hämärässä piileksivä tarkka-ampuja. Tarkkailin ja ammuin. Ammuin tosielämän painajaisia niillä painajaisilla joita itse kehittelin päässäni. Kuvittelin, miten äitiäni ja muita kidutetaan. Piirsin kouluvihkoihin kuvia jättiläismäisistä rekoista murskaamassa lasten päitä. Muistan yhä vihkon kanteen painetun valokuvan presiden17


tistä hymyilemässä sotilasunivormu päällä. Alapuolella luki: ”Kynä ja kivääri: samaa kaliiperia.” Talvisin kotikulmillamme kävi säännöllisesti aasin vetämä öljykärry. Lapset seurasivat ajuria ja odottivat, että aasilla alkaisi seistä. Vehje oli pelottavan iso. Minä suljin silmäni, kuvittelin, miten aasin vehje, paksu ja musta, menisi äitini oikeasta korvasta sisään ja vasemmasta ulos. Äiti huusi ja anoi tuskissaan apua. Vuosi ennen sodan loppua isältä meni rintamalla vasen jalka ja kivekset. Äidin oli pakko päästää minut takaisin kotiin. Oman isänsä ja esivanhempiensa jalanjäljissä isä päätti ryhtyä valmistamaan työkseen hapanvihanneksia. Isoisäni oli kuulemma aikoinaan ollut Najafin maineikkain hapanvihanneskauppias. Itse kuningas oli asioinut hänen luonaan kolmasti. Minä muutin kotiin ja toimin isän jalkana, käsinä ja nöyränä palvelijana. Olin onnellinen, koska isä oli hyväsydämisyyden perikuva – huolimatta kaikesta mitä oli saanut elämässään kestää. Hän pysyi uskollisena luonnolleen, jota tuska ei ollut onnistunut turmelemaan. Saatuaan jalkaproteesin hänestä tuli entistä lempeämpi. Hän hemmotteli äitiä ja syyti tälle lahjoja: kultaisia kaulaketjuja, sormuksia ja kukkakirjailtuja alusvaatteita. Isä laatoitti pihan ja teki viemäritankin suulle betonikannen. Laatoittamatta jäi vain maatilkku, jolla kasvoi meidän viikunapuumme, ja lopulta hapanvihannesten liemet tappoivat senkin. Minä olin kuudentoista, kun äiti itki kuolleen puun varjossa viimeisen kerran: Bagdadin hallitus oli päättänyt vetää alueelle moottoritien ja hävittää vanhan hautausmaan, jonne äidin isä oli haudattu. Surimme pitkään isoisän luiden katoamista. 18


Pihalla oli joka paikassa muovisia käymissammioita ja kasoittain säkkejä, joissa oli kurkkuja, munakoisoja, vihreitä ja punaisia paprikoita, oliiveja, kaalia ja kukkakaalia, suola-, sokeri- ja maustepusseja sekä etikkapulloja ja rypälesiirappia. Siellä oli myös isoja kattiloita, joissa kiehui koko ajan vettä. Lisäsimme keitinveteen ensin mausteet ja sitten avomaankurkut, munakoisot, kukkakaalin, keräkaalin ja porkkanat. Isäni ei ollut yhtä hyvä kuin oma isänsä ja isoisänsä. Hän kokeili uusia hapatusmenetelmiä, mutta kaikki ne pitkät vuodet panssarivaunussa olivat saaneet hänet unohtamaan monet salaiset reseptit. Pallien lisäksi panssarivaunu oli vienyt häneltä esi-isiltä periytyneet taidot. Istuin tuntikausia äitiä vastapäätä pilkkomassa munakoisoja tai täyttämässä kurkkuja valkosipulilla tai sellerillä. Äidillä oli myrkkykäärmeen kieli. Hän oli muuttunut auringon polttamaksi läskilehmäksi eikä ollut enää millänsäkään kesähelteestä, louskutti vain leukojaan ja tupakoi tolkuttomasti. Hänen sydämensä puski myrkkyruohoa. Myrkkyä tihkui myös ihmisten surkuttelu: ”Naisparka… Ei saa munaa, ei ole lapsia… Vain tuo pahanilmanlintu.” Pahanilmanlintu olin minä. Kaikki muutkin ikävät ennusmerkit olin minä. Isällä oli aina kiire: piti maksaa laskuja, hieroa kauppoja basaarissa ja kuljettaa tynnyreitä vanhalla lastiautolla. Auringon laskettua hän oli kuolemanväsynyt, söi vain illallisen, rukoili ja purki meille hapanvihannesongelmiaan. Irrotti proteesin. Meni sänkyyn sormeilemaan harmaantunutta vaimoaan. Kun Persianlahden sota syttyi, minä jouduin kutsuntoihin. Isä istuutui setäni kanssa käymään läpi kaikkea mikä armeijaan lähtöön liittyisi. Setä ei ollut joutunut todista19


maan Irakin–Iranin sodan rintamien kauheuksia. Hänellä oli virka poliisivirastossa kaupungin keskustassa. Isä teki päätöksen: ”Minähän en poikaani kuoleman käsiin anna. Voisivatko ne muka lähettää tykinruoaksi perheen ainoan lapsen?” Setä väitti vastaan ja selitti isälle, miltä poliisin näkökulmasta näyttäisi, jos hänen veljenpoikansa pakoilisi isänmaanpalvelusta. ”Haluatko, että meidät molemmat teloitetaan, ja naisväki myös?” Isä kuitenkin pysyi lujana. Setä uhkasi pidättää minut itse, jollen menisi kutsuntoihin, mutta isä heitti hänet ulos talosta: ”Kuules, olen rauhantahtoinen mies, mutta tämä on minun poikani, omaa lihaani ja vertani. Jos rupeat mihinkään, viillän kurkkusi auki.” Setä oli illan mittaan juopotellut ja pillastui puheista kuin härkä. Hän lähti luotamme äänekkäästi sadatellen. Isä nousi rukoilemaan ja rauhoittuikin nopeasti. ”Herran tähden”, hän huudahti. ”Sehän on minun veljeni. Eiköhän se ollut pelkkää humalaisen uhittelua. Kyllä minä oman veljen tunnen, hänellä on hyvä sydän.” Kolmen kuukauden ajan pysyttelin neljän seinän vankina. Poliisin ja sotilastiedustelun miehiä oli joka kadunkulmassa. Isä kielsi minua tekemästä töitäni päiväsaikaan, etteivät naapurit vain näkisi minua. Vasta yöllä hiippailin pihalle kuin varas lyhty kädessä. Istuuduin munakoiso-, kurkku- ja turkinpippurisäkkien viereen ja uppouduin puuhiini ja ajattelemaan elämääni. Kaadoin anisviinaa ja vettä maitotölkkiin, ettei isä hermostuisi. Läpi yön minä ryyppäsin ja maistelin panssarivaununkuljettajan hapanvihanneksia. Alkoholi valtasi vereni, ja minä konttasin viemäritankin luo. Painoin korvani betonikanteen ja kuuntelin. Kuulin hänen nauravan. Suljin silmät. Kuvittelin koskevani hänen paljasta olkapäätään. Iho oli leikistä ja touhusta lämmin. En saanut 20


enää palautetuksi mieleeni, miltä hän näytti. Ainoa valokuva oli äidillä. Hän ei päästänyt ketään lähellekään kuvaa vaan piilotteli sitä vaatekaapissa. Kuva oli puisessa rasiassa, jota koristi riikinkukko. Isä nousi aamunkoitteessa. Yleensä hän löysi minut nukkumasta omalta paikaltani. Laski käden otsalleni. Heräsin kosketukseen. ”Mene sisään, poika. Aamurukouksen aika. Jumala sinua auttakoon.” Isä tiesi kyllä, että olin juonut anisviinaa, mutta hänelle uskonto ei ollut pelkkiä profeetan opetuksia ja uskonnollisia lakitekstejä ja kieltoja. ”Uskonto on sitä että rakastaa hyvyyttä”, niin kuin hän sanoi kaikille, jotka väittelivät hänen kanssaan siitä, mikä on kenenkin tulkinnan mukaan islamissa sallittua ja kiellettyä. En ikinä unohda sitä päivää, kun isä purskahti itkuun jalkapallokentällä. Se pelästytti muut lapset. Minua hänen itkunsa hävetti ja hämmensi. Baath-puolueen toverit olivat teloittaneet kentän lähellä kolme kurdinuorukaista. Heidät oli sidottu puupaaluihin ja ammuttu paikallisten katsellessa. Ennen lahtausta toverit olivat huutaneet kovaääniseen: ”Nämä tuhoa kylväneet petturit eivät ansaitse syödä, juoda eivätkä hengittää tämän maan vettä, ilmaa ja hedelmiä.” Puolueelle tyypilliseen tapaan he veivät ruumiit mukanaan mutta jättivät paalut paikoilleen, jotta kaikki muistaisivat, mitä oli tapahtunut. Isä oli tullut hakemaan minua elokuviin. Hän oli hulluna intialaisiin filmeihin. Nähdessään että yhdestä pelikenttämme maalista puuttui toinen tolppa, hän ymmärsi, että olimme väsänneet maalit paaluista. Puunsyissä oli vieläkin kuivuneita veritahroja. Isä romahti kun yksi pojista sanoi: ”Yksi tolppa puuttuu vielä, mutta ehkä ne teloittavat vielä jonkun, niin saadaan maali kuntoon.” 21


Eräänä kesäiltana niskaamme putosi uusi pommi. Setä kolkutti hermostuneesti porttia. Äiti oli laskemassa rahoja ja sulloi ne kiireesti tyhjään lasiseen tomaattisosepurkkiin. Minä olin pelaamassa isän kanssa šakkia. Hän olisi voittanut minut noin vain, mutta pitkitti aina nautintoaan suomalla minulle ilon surmata ensin kaikki hänen sotilaansa. Hän suorastaan uhrasi ne ja muutkin nappulansa ja piti vain kuningattaren ja kuninkaan. Sitten hän ryhtyi syömään nappuloitani mustalla kuningattarellaan, kunnes matitti minut. Isä meni pihalle setääni vastaan. Äiti kääriytyi huiviin ja lähti perään. He seisahtivat viemäritankin lähelle väittelemään kiivaasti mutta hiljaa. Minä seurasin ikkunalasin takaa. Pääni pyöri yhä edellispäivän humalasta. Kaipasin yötä, että saisin humaltua uudestaan. Äiti kiirehti hakemaan jotakin rappusten alta isän ja sedän tyhjentäessä yhteisvoimin muovitynnyrin, joka oli täynnä hapatettua kukkakaalia. Äiti palasi vasara ja naula mukanaan. Isä kaatoi tynnyrin maahan ja alkoi hakata siihen reikiä. Proteesi ei ollut mukana, joten hän konkkasi tynnyrin ympärillä kuin olisi leikkinyt tai tanssinut. Setä kävi ajamassa auton portin eteen ja lastasi siihen hapanvihannestynnyreitä. Isä tuli hiestä märkänä sisälle. ”Poika”, hän sanoi, ”nyt tuli kiire. Setäsi on kuullut huhuja, että poliisi ja puolue aloittavat aamunkoitteessa ratsian. Sedälläsi on Awranin kylässä luotettavia tuttuja, joiden luona voit viettää muutaman päivän, kunnes tilanne rauhoittuu.” Kapusin tynnyriin. Äiti pani kannen tiukasti kiinni. Isä ja setä kantoivat minut autoon. Isä oli oikeassa. Hän tunsi veljensä sydämen. Setä ajoi kuin viimeistä päivää pelastaakseen minut. Kaupungin laidalle asti matka sujui rauhallisesti, mutta kyliin johtavil22


Surrealistisia novelleja lohdun ja j채rjen kaipuusta. Ylistetyn Vapaudenaukion mielipuolen kirjoittajan toinen novellikokoelma. www.wsoy.fi 84.2 978-951-0-39867-8 P채채llys Martti Ruokonen


Blasim, Hassan: Irakin purkkajeesus (WSOY)  

Surrealistisia novelleja lohdun ja järjen kaipuusta. Ylistetyn Vapaudenaukion mielipuolen kirjoittajan toinen novellikokoelma.

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you