Page 1

paolo

giordano ihmisruumis

wsoy


Paolo Giordano

IH M ISRU UM IS Suomentanut Helinä Kangas

werner söderström osakeyhtiö helsinki


Riehakkaille vuosille Maatalossa

Suomentaja kiittää Alfred Kordelinin säätiötä apurahasta. Italiankielinen alkuteos Il corpo umano © Arnoldo Mondadori Editore S.p.A., Milano. 2012 Suomenkielinen laitos © Helinä kangas ja WSOY 2014 ISBN 978-951-0-39860-9 Painettu EU:ssa


Ja vaikka saisimmekin takaisin tuon nuoruutemme maiseman, emme enää tietäisi, mitä tehdä sillä. ERICH MARIA REMARQUE Länsirintamalta ei mitään uutta


Komennuksen jälkeisinä vuosina jokainen heistä yritti muuttaa elämässään kaiken, kunnes muistot siitä toisesta, aikaisemmasta elämänjaksosta verhoutuivat väärään, keinotekoiseen valoon, ja he alkoivat itsekin uskoa, ettei mitään siitä kaikesta oikeasti tapahtunutkaan, tai ei ainakaan heille. Myös luutnantti Egitto on tehnyt parhaansa unohtaakseen. Hän on vaihtanut kaupunkia, rykmenttiä, parran pituutta ja ruokailutottumuksiaan, käsitellyt tietyt sisäiset ristiriitansa ja oppinut olemaan välittämättä sellaisista jotka eivät hänelle kuulu – tätä eroa hän ei aiemmin tunnistanut lainkaan. Seuraako muutos jotakin suunnitelmaa vai onko se satunnaisen prosessin tulosta, se ei ole hänelle selvää, eikä se häntä edes kiinnosta. Hänelle on alusta pitäen ollut tärkeintä kaivaa nykyisyyden ja menneisyyden väliin juoksuhauta: turvapaikka, jonne edes muisto ei kykene tunkeutumaan. Monista asioista Egitto on onnistunut pääsemään eroon, mutta listasta puuttuu juuri se, mikä muistuttaa häntä kaikkein selvimmin laakson tapahtumista: vielä kolmetoista kuukautta komennuksen päättymisestä Egitto on upseerin univormussa. Kaksi kirjailtua tähteä loistaa hänen rinnassaan tismalleen sydämen korkeudella. Hän on useasti leikitellyt ajatuksella siviiliin vetäytymisestä, mutta asepuku on liimautunut hänen vartaloonsa sentti sentiltä, hiki on haalistanut kankaan ja värjännyt sen alla olevan ruumiin. Egitto on varma, että jos hän nyt riisuutuisi, myös iho lähtisi vaatteiden mukana, ja hän, jota jo pelkkä alastomuus nolottaa, tuntisi itsensä sietämättömän paljaaksi. Ja 7


mitä hyötyä siitä olisi? Sotilas ei koskaan lakkaa olemasta sotilas. Nyt kolmekymmentäyksivuotiaana luutnantti Egitto on alistunut pitämään univormua välttämättömyytenä, kohtalon määräämänä kroonisena, näkyvänä mutta ei kivuliaana sairautena. Hänen elämänsä suurimmasta ristiriidasta on lopulta tullut sen ainoa jatkuvuutta edustava elementti. On kirkas huhtikuun aamupäivä, ja paraatissotilaiden kiiltävät, taipuisat saappaanvarret välkehtivät joka askeleella. Egitto ei ole vielä tottunut Bellunon kuulaaseen taivaaseen, joka tällaisina päivinä näyttää olevan täynnä lupauksia. Alppeja alas vyöryvä tuuli tuo mukanaan jäätiköiden kylmyyden, mutta kun se rauhoittuu ja lakkaa riepottelemasta lippuja, huomaa että sää on vuodenaikaan nähden epätavallisen lämmin. Kasarmilla käytiin aamulla kiivasta väittelyä, pukeako ylle kaulahuivi vai ei, ja lopulta päätettiin olla pukematta: tieto huudettiin kaikkiin käytäviin ja kerroksiin. Siviilit sen sijaan eivät oikein näytä tietävän, mitä tehdä lämpimillä takeillaan, kannatellako niitä hartioilla vai riiputtaako käsivarrella. Egitto kohottaa alppijääkärihattuaan ja haroo hikistä tukkaansa. Hänen vasemmalla puolellaan seisova eversti Ballesio kääntyy ja sanoo: »Miten inhottavaa, luutnantti! Ravistelkaa takkianne. Se on taas ihan täynnä sitä teidän hiudettanne.» Sitten, aivan kuin toinen ei kykenisi huolehtimaan itsestään, hän alkaa pyyhkiä kädellään Egitton selkää. »Toivotonta», hän mutisee. Komennetaan lepo, ja ne joilla on istumapaikka katsomossa, kuten heillä, tekevät olonsa mukavaksi. Lopultakin Egitto voi laskea sukkansa alas nilkkoihin. Kutina lakkaa, mutta vain hetkeksi. »Arvatkaapa, mitä minulle tässä yhtenä päivänä sattui», Ballesio aloittaa. »Minun pieni tyttäreni rupesi marssimaan olohuoneessa. Hän sanoi katso isä, katso, minäkin olen eversti. Hän oli pukenut ylleen koulukaapunsa ja pannut päähänsä lippalakin. No, tiedättekö, mitä minä tein?» 8


»En, herra eversti.» »Läimäytin tyttöä takapuolelle. Oikein kunnolla. Huusin, että se sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän apinoi sotilasta. Ja että sellaista lättäjalkaa ei ikinä otettaisi armeijaan. Lapsiparka pillahti itkuun. En osannut edes selittää hänelle, miksi olin suuttunut niin kovasti. Mutta olin raivoissani, uskokaa pois, aivan silmittömän vihainen. Sanokaa totuus, luutnantti: vaivaako minua teidän mielestänne jonkinlainen uupumus?» Egitto on oppinut, ettei everstin pyyntöjä rehellisyyteen kannata ottaa kirjaimellisesti. »Ehkä te vain yrititte suojella tytärtänne.» Ballesio vääntää tyytymättömänä suutaan. »Voi olla. Parempi niin. Viime aikoina olen pelännyt, että jokin ruuvi päässäni alkaa löystyä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.» Hän ojentaa säärensä ja korjailee estotta alushousujen kuminauhaa housukankaan lävitse. »Sitä kuulee jatkuvasti ihmisistä, joiden vintti kerta kaikkiaan pimenee. Pitäisiköhän minun käydä jossakin neurologisessa tutkimuksessa? EEG:ssä tai jossain sellaisessa?» »En näe siihen syytä.» »Ehkä te voisitte tutkia minut. Katsoa pupilleitani ja niin edelleen.» »Olen ortopedi, herra eversti.» »Mutta kai teille nyt jotakin muutakin on opetettu!» »Jos haluatte, voin antaa teille jonkun kollegani nimen.» Ballesio murahtaa. Hänellä on suun ympärillä kaksi syvää vakoa, vähän niin kuin kaloilla. Kun Egitto aikoinaan tutustui everstiin, tämä ei ollut yhtä riutuneen näköinen. »Teidän nipottamisenne ärsyttää minua, luutnantti, olenko jo sanonut sen teille? Sen takia teille varmasti on tullut tuo vaivakin. Rentoutukaa edes joskus, ottakaa asiat vähän kevyemmin. Tai aloittakaa jokin uusi harrastus. Oletteko koskaan ajatellut tehdä lapsia?» 9


»Anteeksi?» »Lapsia, luutnantti. Lapsia.» »En.» »No, en ymmärrä, mitä te enää odotatte. Lapsi huuhtoisi turhat ajatukset pääkopastanne. Minä kyllä näen teidät. Aina märehtimässä jotakin. Hei, katsokaa nyt tuota komppaniaa, siinä vasta epämääräisen näköinen sakki!» Egitto kääntyy katsomaan Ballesion osoittamaan suuntaan, sotilassoittokuntaa ja sen yli, missä nurmi alkaa. Hänen huomionsa kiinnittyy yleisön joukossa seisovaan mieheen. Miehellä on hartioillaan lapsi, hän seisoo ryhdikkäänä oudon sotilaallisessa asennossa. Tunnistaminen tapahtuu luutnantissa aina lievän pelontunteen kautta, ja yhtäkkiä hänet valtaa levottomuus. Kun mies nostaa nyrkkinsä suun eteen yskiäkseen, Egitto tajuaa että hän on ylivääpeli René. »Eikö tuo tuolla…», hän aloittaa. »Kuka? Mitä?» eversti kysyy. »Ei mitään. Anteeksi.» Antonio René. Viimeisenä päivänä he hyvästelivät toisensa lentokentällä muodollisella kädenpuristuksella, eikä Egitto ole enää sen jälkeen ajatellut häntä, ei ainakaan mitenkään erityisesti. Hänen muistonsa komennukselta ovat lähinnä kollektiivisia. Paraati lakkaa kiinnostamasta Egittoa, ja hän keskittyy tarkkailemaan ylivääpeliä. René ei ole raivannut tietään väentungoksen läpi etummaisiin riveihin eikä luultavasti näe paikastaan kovin hyvin. Lapsi hänen olkapäillään osoittelee sotilaita, viirejä, soittokuntalaisia ja pitää hänen hiuksistaan kiinni kuin suitsista. Niin, hiukset. Laaksossa ylivääpelin pää oli ajeltu sängeksi, mutta nyt hänellä on kastanjanruskea, hiukan lainehtiva, melkein korvat peittävä tukka. Myös René pakenee menneisyyttään, hänkin on muuttanut ulkonäköään, jottei häntä tunnistettaisi. 10


Ballesio puhuu jotakin sydämentykytyksestä, jota hänellä ei takuulla edes ole. Egitto vastaa hajamielisesti: »Käväiskää luonani iltapäivällä. Kirjoitan teille jotakin rauhoittavaa.» »Rauhoittavaa? Oletteko seonnut päästänne? Ne tropithan saavat kalun veltoksi!» Kolme aseistamatonta hävittäjäpommittajaa jylisee matalalla aukion yllä ja kohoaa sitten jyrkästi ylös piirtäen taivaalle värikkäitä raitoja. Ne kääntyvät ylösalaisin ja alkavat lennellä ristiin rastiin. Lapsi Renén hartioilla on haltioissaan. Hänen ja satojen muiden pää kääntyy taivaalle, kaikkien paitsi muodostelmassa marssivien sotilaiden, joiden vakaa katse on suunnattu johonkin, minkä vain he näkevät. Paraatin päätyttyä Egitto lähtee kävelemään kohti ihmisjoukkoa. Hän joutuu väistelemään aukiolla viivytteleviä perheitä. Niille, jotka yrittävät pysäyttää hänet, hän suo hätäisen kädenpuristuksen. Hän ei päästä ylivääpeliä silmistään. Hetken näytti siltä kuin René olisi jo kääntynyt lähteäkseen pois, mutta ei, hän seisoo yhä paikoillaan. Egitto menee hänen luokseen ja nostaa hattuaan. »René», hän sanoo. »Päivää, tohtori.» Ylivääpeli laskee pojan maahan. Heidän luokseen tulee nainen, joka tarttuu lasta kädestä. Egitto nyökkää naiselle tervehdykseksi, mutta tämä ei vastaa siihen, puristaa vain huuliaan yhteen ja perääntyy hiukan. René kaivelee hermostuneesti pusakkansa taskua, ottaa esiin tupakka-askin ja sytyttää tupakan. Ainakin yksi asia on pysynyt entisellään: René polttaa edelleen samoja ohuita, valkoisia savukkeita, naisten savukkeita. »Miten teillä menee, ylivääpeli?» »Hyvin», René vastaa nopeasti. Sitten hän toistaa, vähemmän innokkaasti: »Hyvin. Yritän pärjätä.» »Se on oikein. Pitää yrittää pärjätä.» »Entä te, tohtori?» 11


Egitto hymyilee. »Sama täällä, pärjäilen.» »Teille ei ilmeisesti tullut sen suurempia hankaluuksia sen jupakan takia.» René sanoo lauseen väkinäisesti. Aivan kuin hän ei oikeastaan välittäisi koko asiasta. »Kurinpitorangaistus. Neljän kuukauden palveluksesta pidättäminen ja pari turhanpäiväistä kuulustelua, jotka olivat se todellinen rangaistus. Tehän tiedätte nämä kuviot.» »No, hyvä niin.» »Hyvä, aivan. Te taas päätitte luovuttaa.» Egitton olisi pitänyt ilmaista itsensä toisin, käyttää jotakin muuta sanaa kuin luovuttaa. Vaihtaa alaa, erota. Luovuttaa tarkoittaa periksi antamista. Mutta René ei näytä kiinnittävän asiaan huomiota. »Olen töissä ravintolassa. Oderzossa. Hovimestarina.» »Edelleen vastuutehtävissä siis.» René huokaisee. »Vastuutehtävissä. Niin voi sanoa.» »Entä muut?» René potkiskelee kiveyksestä törröttävää heinätupsua. »En ole nähnyt heitä pitkään aikaan.» Nainen on tarttunut häntä käsivarresta kuin vetääkseen hänet turvaan, kauas pois Egitton univormulta ja heidän yhteisiltä muistoiltaan. Hän luo luutnanttiin nopeita, kaunaisia silmäyksiä. René taas välttelee Egitton katsetta mutta jää hetkeksi tuijottamaan hänen hattunsa mustaa, värisevää sulkaa, ja Egitto on vaistoavinaan hänessä nostalgian häivähdyksen. Pilvi peittää auringon ja valo katoaa yhtäkkiä. Molemmat miehet vaikenevat. He elivät yhdessä elämänsä ratkaisevimmat hetket, he kaksi, seisten lähekkäin kuten nyt, mutta keskellä autiomaata, panssariajoneuvojen muodostamassa kehässä. Kuinka on mahdollista, ettei heillä ole toisilleen enää mitään sanottavaa? »Lähdetään kotiin», kuiskaa nainen Renén korvaan. »Totta kai. En halua pidätellä teitä. Hyvää jatkoa, ylivääpeli.» 12


Lapsi nostaa käsivartensa ylös päästäkseen takaisin Renén olkapäille, kitisee ja marisee, mutta tuntuu kuin mies ei edes näkisi häntä. »Käykää minua siellä katsomassa», René sanoo. »Se on hyvä paikka. Ihan hyvä.» »Vain jos lupaatte minulle erikoiskohtelun.» »Se on hyvä paikka», René toistaa hajamielisesti. »Tulen ilman muuta», Egitto vakuuttaa. Mutta molemmat tietävät, että se kuuluu niihin lupauksiin, joita ei koskaan pidetä.

13


Ensimm채inen osa

KOKEMUKSIA AUTIOMAASSA


Kolme lupausta

Aluksi oli paljon puheita. Kapteeni Masiero piti valmistavan kurssin – kolmekymmentäkuusi tuntia luentoja, joiden kuluessa sotilaat saivat katsauksen alueen historiaan, yksityiskohtaisia selvityksiä konfliktin strategisista haasteista, ja joilla puhuttiin myös, pakollisen leikinlaskun säestämänä, Länsi-Afganistanin rajattomista kannabispelloista – mutta kaikkein tärkeimpiä olivat niiden sotilaiden kertomukset, jotka olivat jo suorittaneet palveluksensa kohteessa ja jotka nyt hiukan alentuvasti jakelivat neuvojaan lähtöön valmistautuville. Korpraali Ietri makaa pää alaspäin vinopenkillä, jolla hän on juuri päättänyt neljännen sarjan vatsarutistuksia, ja kuuntelee yhä kiinnostuneempana kahden kotiutuneen kollegan keskustelua. He puhuvat jostakin Maricasta Heratin tukikohdassa. Lopulta hän ei pysty enää hillitsemään uteliaisuuttaan vaan puuttuu puheeseen: »Onko siellä tosiaan niin paljon naisia?» Miehet vilkaisevat toisiaan merkitsevästi kuullessaan kysymyksen, jota he osasivat jo odottaakin. »Niitä siellä riittää», toinen heistä vastaa. »Ja ne ovat aivan erilaisia naisia kuin mihin me olemme tottuneet täällä.» »Niin, siellä ne ovat täysin estottomia.» »Kaukana kotoa ne pitkästyvät niin, että ovat valmiita kaikkeen.» »Ihan kaikkeen, usko huviksesi.» 17


»Millään kesäleirillä ei naida niin kuin komennuksella.» »Ja ne amerikkalaiset tytöt...» »Huuuh, älä muuta sano!» He alkavat kertoa jonkun everstin sihteeristä, joka vei kolme aliupseeria telttaansa ja heitti nämä sitten aamun koitteessa naatteina ulos, ei, eivät he itsestään puhuneet, valitettavasti, kaverit olivat eri komppaniasta, mutta tukikohdassa kaikki tiesivät siitä. Ietrin katse hyppii miehestä toiseen, veri laskee jaloista päähän ja saa hänet humaltumaan. Kun hän astuu kuntosalilta kesäillan samettiseen ilmaan, hänen päänsä on pullollaan villejä fantasioita. Luultavasti juuri hän panee kolmannen joukkueen keskuudessa kiertämään huhuja, jotka pitkän kierroksen jälkeen palaavat hänen korviinsa ja joihin hän lopulta uskoo itse kaikkein lujimmin. Abstraktiin kuolemanpelkoon sekoittuu seikkailunhalua, joka ottaa hänestä vallan. Ietri alkaa kuvitella Afganistanissa kohtaamiaan naisia, merkitseviä hymyjä aamujärjestymisen aikana, vierasta korostusta, jolla tytöt huutavat hänen nimeään. Myös kapteeni Masieron luentojen aikana hän riisuu ja pukee heitä koko ajan. »Korpraali Ietri!» Mielessään hän kutsuu heitä kaikkia Jenniferiksi, vaikkei hänellä ole aavistustakaan, mistä nimi on hänen päähänsä tullut. Jennifer, oi Jennifer… »Korpraali Ietri!» »Herra kapteeni!» »Voisitteko ystävällisesti toistaa, mitä minä sanoin?» »Kyllä, herra kapteeni. Puhuitte… heimoista… kai.» »Tarkoitatteko kenties kansanryhmiä?» »Kyllä, herra kapteeni.» »Ja mistä kansanryhmästä minä tarkkaan ottaen puhuin?» »Te puhuitte… en tiedä, herra kapteeni.» »Korpraali Ietri, poistukaa salista välittömästi.» 18


Kiusallinen totuus on, että Ietri ei ole koskaan ollut naisen kanssa, ei loppuun asti, kuten hän asian määrittelee. Kukaan joukkueesta ei tiedä sitä, ja olisi katastrofi, jos se tulisi ilmi. Vain Cederna on perillä asiasta; Ietri kertoi sen hänelle itse eräänä iltana pubissa, kun molemmat olivat nousuhumalan herkistämässä tilassa. »Kuinka niin loppuun asti? Tarkoitatko, ettet ole koskaan nainut?» »Älä huuda!» »Asiasi ovat kurjasti, jätkä. Todella kurjasti, hitto soikoon.» »Tiedän.» »Kuinka vanha sinä olet?» »Kahdenkymmenen.» »Voi helvetti sentään. Sinultahan on parhaat vuodet jo ohitse. Kuuntele nyt tarkkaan, tämä on tärkeää. Vehje tuolla housuissa on kuin ase, 5,56 kaliiberin rynnäkkökivääri, jossa on metalliperä ja lasertähtäin.» Cederna on nostavinaan aseen ja osoittavinaan sillä toveriaan. »Ellet muista öljytä piippua silloin tällöin, niin se menee jumiin.» Ietri laskee katseensa oluttuoppiin. Hän ottaa siitä liian ison kulauksen ja alkaa yskiä. Menee jumiin. Hän on jumiutunut tyyppi. »Jopa Mitrano pääsee pukille silloin tällöin», Cederna sanoo. »Se maksaa siitä.» »Sinä voisit tehdä samoin.» Ietri pudistaa päätään. Hän ei voi kuvitella maksavansa naiselle. »No niin, kerrataanpa», Cederna matkii kapteeni Masieron ääntä. »Se ei ole ollenkaan vaikeata, korpraali Ietri. Kuunnelkaa nyt tarkasti. Tapaatte vetävän naisen, tarkastatte hänen tissinsä ja peränsä – allekirjoittaneen mielestä molempien esimerkiksi pitää olla suuret, mutta on olemassa perverssejä, jotka pitävät lautamaisista naisista – sitten menette hänen luokseen, höpisette 19


niitä näitä ja lopulta kysytte kohteliaasti, haluaisiko hän vetäytyä syrjään.» »Vetäytyä syrjään?» »No, ei nyt ehkä ihan niin. Riippuu tilanteesta.» »Kyllä minä tiedän, kuinka pitää toimia. En vain ole vielä tavannut sitä oikeaa.» Cederna pamauttaa nyrkkinsä pöytään. Ruokailuvälineet hypähtävät tyhjillä lautasilla, joista he ovat syöneet ranskalaisia, ja viereisistä pöydistä käännytään katsomaan. »Siinähän se juju onkin! Ei ole olemassa yhtä oikeaa. Ne ovat kaikki oikeita. Sillä kaikilla on…», hän sanoo ja piirtää sormillaan vinoneliön. »Ja joka tapauksessa, jahka olet päässyt alkuun, tajuat kuinka helppoa se on.» Cedernan alentuva sävy harmittaa Ietriä. Hän ei halua sääliä, mutta toisaalta kaverin sanat kuulostavat rohkaisevilta. Ietri on yhtä aikaa ärtynyt ja kiitollinen. Hänen tekisi mieli kysyä, missä iässä toinen aloitti, mutta pelkää vastausta: Cederna on tosi kova tyyppi, ja myös komea, hänellä on leveä otsa ja valkohampainen, vinkeä hymy. »Olet iso kuin dinosaurus ja pelkäät naisia, ihan sairasta.» »Älä huuda!» »Olen sitä mieltä, että se on sinun äitimuorisi syy.» »Mitä minun äitini tähän kuuluu?» Ietri puristaa paperilautasliinaa. Sen sisään kääritty majoneesipussi rikkoutuu hänen käteensä. Cederna marisee falsetilla: »Mamma, mamma, mitä kaikki nämä tytöt minusta oikein tahtovat?» »Lopeta, kaikki kuulevat.» Hän ei uskalla pyytää Cedernaa lainaamaan lautasliinaansa vaan pyyhkii kätensä tuolinreunaan. Hänen sormenpäänsä hipaisee jotain tahmeaa, joka on tarttunut tuolin pohjaan. Tyytyväisenä Cederna ristii käsivarret rinnalleen, kun taas Ietri synkkenee entisestään. Hän painelee olutlasin märällä pohjalla renkaita pöydän pintaan. 20


»Älä nyt ole tuon näköinen.» »Minkä näköinen?» »Kyllä sinäkin vielä löydät jonkun typykän, joka on valmis levittämään sinulle reitensä. Ennemmin tai myöhemmin.» »Ihan sama.» »Ja pian lähdetään komennukselle. Sen parempaa paikkaa ei kuulemma olekaan. Amerikkalaiset naiset ovat ihan hurjia…» Ennen lähtöä sotilaat saavat viikonloppuloman, ja lähes kaikki viettävät sen tyttöystäviensä kanssa, joilla tosin on omituisia suunnitelmia, kuten piknik järvenrannalla tai ilta rakkauselokuvien parissa, kun taas poikia kiinnostaa ennen muuta täystankkaus seksiä tulevien kuukausien selibaatin varalta. Ietrin äiti saapuu Bellunoon Torremaggioresta yöjunalla. Ensin äiti ja poika toimittavat asioita kaupungilla ja sitten he menevät kasarmille, jossa Ietri asuu sotkuisessa, kuumassa tuvassa seitsemän muun kanssa. Äiti ei voi olla huomauttamatta: »Saat syyttää itseäsi, kun valitsit tämän ammatin. Vaikka sinulla olisi ollut lahjoja mihin tahansa.» Korpraalia alkaa hermostuttaa, hänen on pakko päästä pois, hän keksii tekosyyn ja pakenee kasarmipihan nurkkaan tupakalle. Kun hän palaa sisään, hän näkee äitinsä painavan hänestä sotilasvalatilaisuudessa otettua valokuvaa rintaansa vasten. »En minä vielä ole kuollut», hän sanoo. Naisen silmät pullistuvat. Hän antaa pojalleen raikuvan korvapuustin. »Älä enää ikinä puhu tuollaisia. Pahanilmanlintu.» Hän haluaa huolehtia pakkaamisesta. (»Äiti tietää, että muuten sinulta unohtuu vaikka mitä»). Ietri loikoilee sängyssä ja katselee, kun äiti nostelee melkein hartain elein hänen vaatteitaan sängyn päälle. Välillä hänen ajatuksensa harhautuvat amerikattariin. Hän vajoaa kiihottuneeseen puoliuneen, suupielistä valuu kuolaa tyynylle. »Sivutaskuun olen pannut kosteusvoiteen ja kaksi saippuaa, la21


ventelintuoksuisen ja hajustamattoman. Pese kasvosi hajustamattomalla, sinulla on niin herkkä iho. Panin mukaan myös purukumia, jota voit käyttää silloin kun et pääse harjaamaan hampaitasi.» Yönsä he viettävät puolityhjässä pensionaatissa, ja Ietri hämmästyy huomatessaan ettei häntä hävetä nukkua parisängyssä äitinsä vieressä, vaikka hän on jo aikuinen mies ja on asunut kauan poissa kotoa. Hän ei kavahda edes sitä, että äiti vetää hänen päänsä veltolle rinnalleen yöpaitaansa vasten ja antaa hänen kuunnella sydämensä vakaita lyöntejä, kunnes hän vaipuu uneen. Illallisen jälkeen puhjennut ukonilma kirkastaa huoneen vähän väliä, ja äidin ruumis vavahtelee jyrähdyksistä, aivan kuin hän säikkyisi unissaan. Kello on yli yksitoista, kun Ietri hivuttautuu vuoteesta. Hän menee ja tyhjentää pimeässä repun taskut roskakoriin, työntää tavarat aivan sen pohjalle, näkymättömiin. Tilalle hän panee takintaskuihinsa ja ylimääräisiin maihinnousukenkiinsä piilottamansa kondomit, joista riittäisi koko joukkueelle vaikka kuukauden yhtäjaksoiseen rietasteluun. Palattuaan sänkyyn hän muuttaa mielensä. Hän nousee uudestaan ylös ja etsii roskakorista käsikopelolla purukumipakkauksen: mistä sitä tietää, vaikka se tulisi tarpeeseen, jos lähellä sattuu olemaan jonkun amerikattaren halukas suu, eikä hän ole ehtinyt harjata hampaitaan. Jennifer, oi Jennifer! Samaan aikaan Cederna ja hänen tyttöystävänsä ovat palanneet asuntoon, jossa he ovat asuneet yhdessä melkein vuoden. Rajuilma yllätti heidät kadulla, mutta he kävivät niin kuumana, etteivät välittäneet hakeutua suojaan. He hoippuivat eteenpäin kaatosateessa ja pysähtyivät vähän väliä vaihtamaan pitkiä kielisuudelmia. Ilta päättyi lopulta hyvin, mutta se ei alkanut yhtä lupaavasti. Agnese oli jo pitemmän aikaa vouhkannut etnisistä ravin22


toloista, ja juuri tänä iltana, kun Cederna olisi halunnut ottaa rennosti ja juhlia lähtöä tuhdilla aterialla, tyttöystävä oli saanut päähänsä, että he menisivät japanilaiseen ravintolaan, jota hänen opiskelutoverinsa olivat kehuneet. »Se on erikoinen paikka», hän oli sanonut. Mutta Cederna ei halunnut mitään erikoista. »En tykkää aasialaisesta ruoasta.» »Ethän sinä ole ikinä edes maistanut sitä.» »Olen minä maistanut. Kerran.» »Etkä ole. Olet kuin pikkulapsi.» »Hei, varo vähän puheitasi.» Kun Cederna tajusi, että heidän välilleen oli kehkeytymässä lihava riita, hän luovutti ja sanoi hyvä on, mennään sitten siihen saakelin sushibaariin – iltahan oli joka tapauksessa jo pilalla. Mutta ravintolassa hän ei syönyt mitään vaan keskittyi kiusaamaan kumartelevaa tarjoilijaa, jolla oli jalassaan puuvillasukat ja tohvelit. Agnese yritti näyttää, kuinka puikoilla syödään, ja kaikesta päätellen nautti opettajattaren roolistaan. Cederna suostui kokeilemaan mutta työnsi sitten puikot sieraimiinsa ja alkoi esittää vajaamielistä. »Etkö voisi edes yrittää?» Agnese puuskahti. »Yrittää mitä?» »Käyttäytyä sivistyneesti.» Cederna kumartui hänen puoleensa. »Minä käyttäydyn erittäin sivistyneesti. Nämä täällä ne ovat tulleet väärään paikkaan. Katsopa ikkunasta ulos, katso. Olemme me sinusta Japanissa?» He eivät enää puhua pukahtaneet koko loppuaterian aikana. Cederna ei suostunut maistamaan mitään, ei edes friteerattuja vihanneksia, jotka hänestäkin näyttivät ihan mukiinmeneviltä, kun taas Agnese oli päättänyt syödä kaiken osoittaakseen kuinka rohkea ja ennakkoluuloton hän oli. Mutta pahin seurasi myöhemmin, kun lasku tuotiin pöytään. »Nyt minä kyllä nostan äläkän», Cederna sanoi silmiään pyöritellen. 23


»Minä maksan. Kunhan lopetat tuon pelleilyn.» Cederna hiljensi hänet: »Minä en anna naiseni maksaa illallistani.» Hän heitti luottokortin päin tarjoilijaa, joka kumarsi ties monennenko kerran, nyt poimiakseen kortin. »Ihan paska paikka!» Cederna sanoi, kun he olivat päässeet ulos. »Sinä pilasit viimeisen vapaailtani, tattista vain.» Silloin Agnese alkoi itkeä hiljaa, käsi silmien edessä. Cederna ei kestänyt nähdä häntä onnettomana ja yritti halata häntä, mutta Agnese ei leppynyt. »Olet elukka, ei voi muuta sanoa.» »Älä nyt, kulta. Rauhoitu.» »Älä koske minuun!» Agnese huusi hysteerisenä. Hän ei kuitenkaan jaksanut vastustella kovin pitkään. Cederna näykki hänen korvaansa ja kuiskasi: »Mikä piru sen sapuskan nimi olikaan? Yadori, yudori?» Lopulta Agnese naurahti ja myönsi: »Se maistui kyllä oikeasti pahalta. Anteeksi, rakas. Anteeksi kovasti.» »Yuuuuudori! Yuuuuuuuuuudori!» He purskahtivat nauruun, eikä kaatosadekaan saanut heitä lopettamaan. Nyt he istuvat litimärkinä pienen eteisen lattialla ja tirskahtelevat yhä, joskin jo hiukan väsähtäneinä. Cedernan sisuksiin alkaa pikkuhiljaa hiipiä se vieraannuttava tyhjyydentunne ja apeus, joka tulee pitkän nauramisen jälkeen. Ja paha mieli siitä, ettei hän näe naistaan moneen viikkoon. Agnese kellahtaa hänen päälleen ja laskee päänsä hänen syliinsä. »Etkä sitten kuole siellä, ethän?» »Yritän pysyä hengissä.» »Älä edes haavoitu. Ainakaan vakavasti. Ei mitään amputointeja tai kovin näkyviä arpia.» »Vain pintahaavoja, minä lupaan.» »Äläkä petä minua.» »En.» 24


»Jos petät minua, niin järjestän sinulle itse haavan tai pari.» »Huiii!» »Ei mitään huiii. Olen tosissani.» »Huiii-iiii!» »Ja sinä palaat valmistujaisiini?» »Palaan, palaan, minähän sanoin sen jo. René lupasi minulle lomaa. Mutta sen jälkeen emme näe tosi pitkään aikaan, ymmärräthän sinä sen?» »No, sitten tämän nuoren akateemisen työttömän on vain odotettava aviomiestään rintamalta kotiin.» »En minä ole sinun aviomiehesi.» »No, minä vain vitsailin.» »Oliko se jonkinlainen kosinta, mitä?» »Ehkä.» »Kunhan nuori akateeminen työtön ei tällä välin hanki itselleen lohduttajaa.» »Kukaan ei pysty lohduttamaan minua.» »Hyvä, niin sitä pitää.» »Ei kukaan. Lupaan sen.» Toisessa, suuremmassa asunnossa, jonka lasiovi antaa parkkipaikalle, ylivääpeli René valvoo katsellen ulos yöhön. Rajuilman jälkeen asfaltista nousee lämpöä, joka saa kaupungin haisemaan mädiltä kananmunilta. Ylivääpelillä ei olisi mitään vaikeuksia löytää naista, jonka kanssa viettää tämä viimeinen yö ystävällisellä maaperällä, mutta totuus on, että hän ei kaipaa heistä ketään. Loppujen lopuksi he ovat asiakkaita. Eikä heitä varmasti kiinnostaisi kuunnella huolia, joita hänellä on puoli vuorokautta ennen lähtöä. Aina kun hän puhuu pitempään, naisille tulee kiire kääntää selkänsä ja tehdä jotakin muuta, kuten sytyttää tupakka tai pukea päälleen tai mennä suihkuun. Eikä René voi moittia heitä siitä. Kukaan heistä ei tiedä, mitä johtaminen tarkoittaa, kukaan heistä ei 25


» jokin on todellakin muuttunut sen jälkeen, kun he ovat poistuneet turvavyöhykkeeltä, ja vielä enemmän sen jälkeen, kun pioneerit löysivät ensimmäisen tienvarsipommin: siellä laakson sydämessä, missä he nyt ovat, häpeää tai paheksuntaa ei ole enää olemassa. Monet piirteet, jotka erottavat ihmisen eläimestä, ovat hävinneet. Tästä lähtien, Egitto ajattelee, häntäkään ei ole enää olemassa ihmisenä. Hän on muuttunut abstraktiksi olennoksi, joka pystyy vain olemaan varuillaan, reagoimaan, sietämään.»

*9789510398609* www.wsoy.fi 84.2 ISBN 978-951-0-39860-9


Giordano, Paolo: Ihmisruumis (WSOY)  

Sotaa käydään niin aavikolla kuin sisikunnassa.

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you