Paulow, Ari: Väärä nainen (Johnny Kniga)

”Juuri kun Tuulia ehti arviolta kolmen metrin päähän autostaan ja ehdokkaista, tapahtui nopeassa tahdissa monta asiaa.

Ensin rämähti harmaan Transitin liukuovi auki ja autosta ilmestyi kolme miestä. Kaikilla heillä oli yllään mustat haalarit ja suun- ja silmärei’illä varustetut

P

Knigalta on julkaistu Paulowin

Oulua hämmentää niin Valtio-

tulevaisuustrilleri Khilafa! (2011,

neuvostoa kuin poliisijohtoa.

Tasku-Kniga 2012).

Ennenkuulumattoman röyhkeää rikosta tutki-

Kuva © Petri Parkkonen

maan perustetaan ylikomisario Matti Määtän johtama Ilves-ryhmä. Kun käy ilmi, että uhrien joukossa on myös räväköistä otteistaan tunnetun yksityisetsivä Jesse Hackmanin kihlattu, al-

peittivät kasvot. Identtisiin

kaa kaikkien aikojen ajojahti maalla, merellä ja

vyökoteloihin tungettujen

ilmassa.

pistoolien lisäksi he kantoivat

Seitsemäs Jesse Hackman -romaani ­p ursuaa

aseita, jotka Tuulia sattuneesta

jännitystä, toimintaa ja iskevää huumoria. Ai-

MP5-konepistooleiksi, joita käytti

kirjailija ja kolumnisti. Johnny

valtainen sieppaus keskellä

samanväriset pipot, jotka

syystä tunnisti samanlaisiksi

Ari Paulow on oululainen

residenttiehdokkaiden väki-

toon Paulow-tyyliin se jättää kylmäksi vain sen sivuilla syntyvät vainajat.

myös Suomen poliisi. Yhtenäistä varustusta täydensivät samanlaiset mustat hanskat ja lyhytvartiset saappaat.”

Päällys Mika Tuominen ISBN 978-951-0-39774-9

Etukannen kuva Stephen Mulcahey / Arcangel Images

84.2 Kinnasta kehiin! w w w. j o h n n y k n i g a . f i

Jesse Hackman

–romaani

Kiitän kaikkia niitä siviilihenkilöitä ja viranomaisia, jotka ovat auttaneet tämän romaanin kirjoituksessa.

Erityiskiitokset Keskusrikospoliisin Oulun toimi­ pisteen tutkijoille ja Virpiniemen merivartioaseman henkilökunnalle. Heistä tahdon erikseen mainita aseman päällikön, kapteeniluutnantti Markku Kohosen.

Copyright © Ari Paulow 2013 Johnny Kniga Kustannus Imprint of Werner Söderström Corporation PL 314 (Korkeavuorenkatu 37), 00101 Helsinki www.johnnykniga.fi ISBN 978-951-0-39774-9 Painettu EU:ssa.

1 Perjantai 9.10–10.45 Oulu–maaseutu Oulusta pohjoiseen

Kaikki kahdeksan presidenttiehdokasta oli tarkoitus siepata Oulussa 25. marraskuuta 2011 kello 10.00. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä useiden sattumien summana yksi heistä pelastui ja uhriksi päätyi väärä nainen.

Hän oli Tuulia Kinnas, joka juuri sinä samana koleana perjantaiaamuna päätti lähteä ostamaan uusia asusteita. Kurkkihan talvi jo nurkan takana, eikä toimistolla ollut enää viikkoon ollut erityistä kiirettä. Ei uusia tilauksia eikä tarjouspyyntöjä. Ei edes reklamaatioita. Useimpien asiakkaiden keskittyessä joulun ja uudenvuodenjuhlien valmisteluihin ei sisustus- ja ympäristösuunnitteluun erikoistuneen arkkitehdin palveluita kaivattu.

Ensin Tuulia yritti soittaa avomiehelleen ilmoittaakseen pitävänsä loppupäivän vapaata. Jospa tämä lähtisi henkiseksi tueksi ja makutuomariksi, pohti hän toiveikas hymy huulillaan. Ja pettyi saman tien. Heti kun puhelu ohjautui vastaajaan, muisti hän kihlattunsa aikoneen mennä erään toimittajaystävänsä kanssa salille jo hyvissä ajoin. ”Classic Gymillä”, kuului niukka tiedonanto. Ja se taas tarkoitti vähintään puoltatoista tuntia rehkimistä säkin ja painojen kanssa, tiesi Tuulia. Niinpä hän puhelin ja lompakko mukanaan asteli –5–

ovesta ja nousi viisi vuotta vanhaan Fordiinsa osoitteessa Kansankatu 47. Siitä hän sompaili kovassa tuulessa ja sateessa Torikadun varteen ja edelleen tavaratalo Stockmannin asiakasparkkiin.

Vapaa ruutu löytyi ajoluiskan juureen pysäköidyn siniharmaan Transitin ja uudenkarhean Voyagerin välistä. Siihen aikaan vuodesta ja viikosta se onnistui vain siksi, että sää oli kehno ja ajankohta varhainen. Kello oli 9.15, kun Tuulia nousi autostaan ja hissijonon välttääkseen kiipesi Saaristonkadun puoleisia portaita ensimmäiseen kerrokseen.

Eikä hänen tulonsa jäänyt huomaamatta. Olihan Tuulia kaunis ja näyttävä nainen, joka pukeutui hyvin ja liikkui entisen urheilijan sulavuudella. Siksipä monikaan mies ei voinut olla salaa vilkuilematta, kun hän luonnonvaalea leijonanharja heilahdellen asteli katutason herkkumyymälän ohi ja suuntasi Kirkkokadun puoleisen pääoven luota löytyvälle osastolle. ”Huomenta, Tuuli! Mitä saisi olla? ”Hanskoja talveksi katselen. Ja ehkä myös huivia. Mieluummin sellaista, joka sopisi tämän poplarini väriin.” ”No ilman muuta nämä tästä. Musta, vaaleanharmaa ja punainen sopivat aina yhteen. Ja nämä ovat muutenkin aivan sun tyyliäsi”, opasti tuttu rouva ja laski huivin ja hansikkaat tiskille. ”Aika tyyriitä kyllä”, huokaisi Tuulia hintalaput nähtyään. Ostopäätös toki syntyi välittömästi. ”Joo, mutta kestävät käytössä vuosikausia”, kehaisi myyjä. ”Laatu on laatua.”

Tuulia myönsi näin olevan. Ei ole järkeä ostaa halpaa ja huonoa, oli jo äiti häntä neuvonut. ”Jospa minä otan sitten nämä. Hyvin ne tuntuvat istuvan”, tuumi hän hetken niitä ylleen soviteltuaan. Sitten hän ojensi kanta-asiakaskorttinsa ja lisäsi: ”Älä sitten ala niitä suotta paketoimaan. Puen ne jo ennen ulosmenoa.”

–6–

”Juu, siellä on hirveä ilma”, kauhisteli myyjä oven suuntaan vilkaisten. Nyt sisään vaelsi jo väkeä pilvin pimein. ”Älä muuta viserrä. Ja iltaa kohti pahenee”, henkäisi Tuulia.

Sitten hän maksoi, kiitti ja lähti.

Juoksulenkki saa nyt jäädä, hän päätti ja sitaisi hillitynpunaisen huivinsa löysästi hiuksilleen. Ei se ollut muuta kuin itse ostettu etukäteislahja, sillä seuraavana päivänä ylittyisi 37 ikävuoden rajapyykki. Sitä he juhlisivat hyvässä seurassa omalla asunnollaan.

Herkkukaupan kohdalla Tuulia pohti asiaa hetken. Oliko nyt kaikki tehty ja valmiina? Ruoat ja viinit, samppanja, konjakki, viskit ja sikarit oli hankittu hyvissä ajoin. Niin myös lautasliinat ja muukin tarpeellinen. Ei hän ainakaan äkkipäätä keksinyt mitään, mikä puuttuisi.

Nyt vain olisi mentävä kotiin ja otettava loppupäivä rennosti.

Ehkä muutama punnerrusliike ja venyttely olohuoneen matolla.

Olut ja päivän lehti. Ja sitten kun avomies saapuisi, löyly, suihku ja punaviini-illallisen päätteeksi leffa.

Ja yöllä vielä jotain niitäkin parempaa…

Olisipa aina tällaista, ajatteli Tuuli ja parkkihalliin johtavan rappukäytävän ylätasanteelle ehdittyään vetäisi uudet sormikkaat käsiinsä. Hyviltä ja kestäviltä näyttivät ja tuntuivat. Laatu on laatua, muisti hän myyjän sanoneen.

Ja pysähtyi niille sijoilleen. Oli siinä märällä ja liukkaalla alustalla vähällä tuiskahtaa nurin niskoin.

Alempana portaikossa hälisi usean miehen ja kahden naisen joukko. Ja selvästi he kuuluivat samaan ryhmään. Parkkihalliin johtavalla ovella he tukkivat ahtaan käytävän jäädessään inttämään jostain. Se kuulosti koskevan aikatauluja.

Ylempänä portailla Tuulia katsahti kelloaan. Samalla hän lupasi itselleen, ettei antaisi pienen viivytyksen pilata hyvää tuultaan.

Miksi antaisi? Eihän tässä ollut enää mihinkään kiire, hän pohti ja paremmin nähdäkseen kurkisti yli kaiteen.

–7–

Ja samassa hän vetäisi päänsä taakse. Ei ole totta! hän ajatteli samalla kun mietti, mitä tekisi. Alhaalla parkkihallin ovella pulisivat nimittäin tulevien vaalien presidenttiehdokkaat, jotka hän tunnisti kaikki. Nyt oli äänessä kokoomuspuolueen Sauli Niinistö – nuorekas ja tyylikkäästi pukeutuva pohdiskelijatyyppi. Elokuussa 63 vuotta täyttänyt leskimies oli moninkertainen ministeri. Entinen ”puolivallaton poikamies”, joka joitakin aikoja sitten oli löytänyt itselleen nuoren ja näyttävän vaimon. ”Poltetaan vielä tuolla hallissa tupakat. Ja sitten lähdetään liikkeelle. Ilta ja yö ollaan Kemissä ja aamulla jatketaan matkaa.

Se Rovaniemen keikka alkaa huomenna tasan kello kaksitoista”, selosti vaaligallupeja johtava hurmuri.

Tiiviinä joukkona hänen ympärillään tungeksivat muut ehdokkaat: keskustapuoleen Väyrynen, jonka pälvikalju paistoi ylhäältä katsottuna selvästi, vaikka sen peitoksi oli yritetty kammata hiuksia niskasta saakka; vihreiden Haavisto, jota Tuulia piti harvinaisen miellyttävänä tyyppinä ryhmänsä edustajaksi; ruotsalaisen kansanpuoleen kopeanoloinen Biaudet, joka puhuessaan vilkuili kärsimättömästi kelloaan; muita ehdokkaita päätä pitempi Lipponen – demari ja entinen pääministeri, joka luonnossa näytti kumaralta vanhalta mieheltä; perussuomalaisten vatsakas Soini, jonka pikkutakki istui tavanmukaisen huonosti; vasemmistoliiton nuori ja ärhäkkä Arhinmäki sekä – muista hieman sivummalla – vasta viime tipassa kristillisdemokraattien ehdokkaaksi ilmoittautunut entinen huippukävelijä Sari Essayah.

Edellisten seurassa oli myös kaksi tummiin housuihin ja välikausitakkeihin pukeutunutta avopäistä korstoa. Pidempi ja hoikempi seisoskeli alimmalla portaalla kelloansa vilkuillen.

Toinen piti parkkihallin ovea valmiiksi auki. Turvamiehen ammatti paistoi heistä jo kaukaa.

–8–

Ahtaassa käytävässä oli siis monta tunnettua ihmistä, mutta siitä huolimatta juuri Essayah – marokkolaisen isän ja suomalaisen äidin tytär – kiinnitti Tuulian huomion. Tämä johtui siitä, että 44-vuotiaalla EU-parlamentaarikolla oli päässään täsmälleen samanlainen ja -värinen huivi ja kädessään samanlaiset mustat hansikkaat kuin hänellä.

Tuulia huokaisi. Jopa Essayahin takki oli saman värinen ja pituinen kuin hänellä. Mutta oliko nuo kieltämättä tyylikkäät vaatteet hankittu Oulusta – ehkä peräti samalta rouvalta, jolta hän itse oli äsken ostanut omansa? Vai myytiinkö noita samoja asusteita myös Brysselissä, missä ehdokas nykyisin asui?

Nyt hän jo muisti, että presidenttiehdokkaat olivat historialliseksi luonnehditulla yhteisellä vaalikiertueella Pohjois-Suomessa.

Eilen torstaina oli Oulun musiikkikeskuksen Madetojan salissa pidetty sanomalehti Kalevan järjestämä yleisötilaisuus, jonka jälkeen ehdokkaat olivat sulassa sovussa nauttineet yhteisen illallisen Ravintola Puistolan fine dining -puolella. Ouluun Niinistö ja kumppanit oli kuskattu autolla Kajaanista torstaiaamuna. Huomenna olisi vuorossa Rovaniemen kaupungin Lappia-talo.

Kalevasta Tuulia oli lukenut senkin, että Oulussa ehdokkaat asuivat hotelli Arinassa, Pakkahuoneenkadun ja Rotuaarin kulmassa. Sieltä heillä oli vain parin minuutin kävely Stockalle, missä muutamien ehdokkaiden kantamista kasseista päätellen oli vietetty aikaa shoppailun merkeissä. ”Hei kuulkaa! Jospa minä haen vähän suklaata mukaan. Ei siihen mene kuin viisi minuuttia”, ilmoitti ehdokas Essayah muille ja vastausta odottamatta lähti nousemaan portaita ylös. Tuulian kohdalla hän nyökkäsi lyhyesti hymyillen ja luikahti katutason ovesta herkkumyymälän suuntaan.

Ilokseen Tuulia huomasi Essayahin näyttävän vähintään yhtä yllättyneeltä ja nololta kuin hän. Eikä se tietenkään ollut ihme.

Samanlaiset vaatteet vieraalla ihmisellä samassa paikassa oli –9–

yhdistelmä, jota yksikään nainen ei suurin surminkaan halunnut nähdä.

Mutta oli se kyllä hintelä, tuumi Tuuli – ja minua selvästi lyhyempi. Eikä sillä varsinkaan ollut sellaisia rintoja eikä takamusta niin kuin minulla. Ja vaikka sen silmistä paistoi äly, ei sen tummaksi värjättyä harakanpesää voisi edes painajaisunessa verrata hiuksiini. ”Yes, sir! Kuusi–yksi!” hymähti hän puoliääneen samalla kun lähti uudelleen portaita alas.

Loput ehdokkaat ja heidän turvamiehensä olivat jo ehtineet käytävästä pois. Mutta eivät kauas. Parkkihallin ovella Tuulia harmistui nähdessään heidän seisovan aivan hänen autonsa takana.

Eikä heillä näyttänyt olevan enää kiirettä. Päinvastoin. Aina yhtä vakavanoloinen Niinistö rupatteli huoletta ja poimi juuri savuketta askistaan. Niin myös Soini, jonka ainaisen jalkapallohuivin alta pilkistävä solmio roikkui vinossa vatsakummun päällä.

Aivan Tuulian omistaman auton kupeeseen pysäköidyn Voya­ gerin vieressä odottavat turvamiehet vilkuilivat kelloa, mutta muut eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Biaudet selitti vain kiivaasti jotain ja nuori Arhinmäki kuunteli. Sivummalla Haavisto, Väyrynen ja Lipponen juttelivat keskenään suut virneessä. ”Anteeksi… Missähän täällä on tupakkipaikka?” tiedusteli Niinistö pitkänhuiskealta, kaljulta ja harteikkaalta ohikulkijalta.

Tuulia tunsi Penaksi kutsutun tavaratalonjohtajan varsin hyvin.

Räväkäksi persoonaksi tiedetty Korhonen harjoitteli samalla salilla ja pyöri samoissa illanviettopaikoissa hänen avomiehensä kanssa. Eivätkä he kuulemma olleet takavuosina mitenkään harvinainen näky Oulun, Helsingin ja muutamien eurooppalaisten kaupunkikohteiden yössä. ”Tuolla takana ulosajoluiskan juuressa voi polttaa. Minä jo lämmitin paikat valmiiksi”, virnisti Korhonen ja pysähtyi esittelemään ehdokkaille itsensä.

– 10 –

He paiskasivat kättä ja vaihtoivat muutaman ohimenevän sanan. Puhetta riitti ja nauru kimpoili hallin katosta ja seinistä.

Kaikilla riitti asiaa.

Sillä välin Tuulia kiirettä pitämättä maksoi parkkimaksun ovipie­leen sijoitettuun automaattiin. Nyt oli parempi odottaa rauhassa, että Korhonen ja ehdokkaat lähtisivät pois hänen autonsa luota.

Lopulta Korhonen marssi hisseille ja onnistui hyvällä tuurilla mahtumaan kyytiin. Neljä tai viisi ihmistä tungeksi hänen seurakseen ennen kuin ovi liukui kiinni.

Edempänä Niinistö, Lipponen ja Soini tekivät jo lähtöä tupakkapaikan suuntaan. Ja samalla hetkellä Tuulian kärsivällisyys petti. Päättäväisin askelin hän suunnisti kohti Fordiaan, joka odotti suoraan hissiä vastapäätä.

Auto oli edelleen kahden suuremman kulkupelin välissä. Heti sen vasemmalla puolella olevaan ruutuun ahdettu Voyagermerkkinen tila-auto oli mitä ilmeisimmin ehdokkaiden käytössä.

Toista kylkeä varjosti siniharmaa Transit, jonka hän oli jo halliin ajaessaan pannut merkille. Nyt sen moottori hyrisi käynnissä ja ohjaamossa häämötti tummana varjona kuljettajan hahmo.

Muita ei presidenttiehdokkaiden ja heidän turvamiestensä lisäksi juuri sillä hetkellä näkynyt.

Juuri kun Tuulia ehti arviolta kolmen metrin päähän autostaan ja ehdokkaista, tapahtui nopeassa tahdissa monta asiaa. Ensin rämähti harmaan Transitin liukuovi auki ja autosta ilmestyi kolme miestä. Kaikilla heillä oli yllään mustat haalarit ja suun- ja silmärei’illä varustetut samanväriset pipot, jotka peittivät kasvot. Identtisiin vyökoteloihin tungettujen pistoolien lisäksi he kantoivat aseita, jotka Tuulia sattuneesta syystä tunnisti samanlaisiksi MP5-konepistooleiksi, joita käytti myös Suomen poliisi.

Yhtenäistä varustusta täydensivät samanlaiset mustat hanskat ja lyhytvartiset saappaat.

– 11 –

Sanaakaan sanomatta he ryntäsivät eri suuntiin ja paikoilleen jäädessään muodostivat suunnilleen tasakylkisen kolmion, jonka keskelle sekä Tuulia, turvamiehet että ehdokkaat jäivät. Eikä heidän manööverinsä luonne jäänyt epäselväksi. Aivan kuin hyvin harjoitellussa näytelmässä tankolippailla ja äänenvaimentimilla varustettujen konetuliaseiden piiput kääntyivät ehdokkaita kohti.

Joukosta kuului kirkaisu ja säikähtäneitä äännähdyksiä. Joku oli vähällä horjahtaa nurin. ”Nimeni on Paasi, ja tämä on sieppaus! Kaikki jotka puhuvat tai liikkuvat, ammutaan!” karjaisi Tuuliaa lähinnä seisova haalarimies ja näytti kädellään merkin. Transitiin jäänyt kuljettaja reagoi eleeseen ja peruutti autonsa Fordin ja Voyagerin välistä.

Kuskinpuolen avoimesta sivuikkunasta Tuulia näki, että hänenkin kasvojaan peitti kommandopipo. ”Mitä helvettiä!” huudahti pidempi turvamiehistä. Samalla hän syöksähti kohti lähintä pylvästä ja tavoitteli asettaan takinkauluksensa alta. Se kostautui heti. Lähinnä heidän autoaan seissyt asemies käännähti ja ilman eri varoitusta puristi liipaisimen pohjaan. Suuliekki välähti, mutta laukauksen ääni ei Tuuliasta ollut juurikaan kovempi kuin luodin aiheuttama läjähdys sen osuessa turvamiestä rintaan.

Kun tämä älähti ja rojahti selälleen parkkihalliin betoniin, kuului ehdokkaiden joukosta kohahdus. Biaudet kirkaisi. Joku heistä huudahti ääneen. Se loppui äkkiä Paasin ärähdykseen. ”Hiljaa kaikki! Ja sinä siinä!” hän puhutteli toista turvamiestä. ”Ota aseesi esiin ja pudota se maahan. Eikä mitään tyhmyyksiä.

Toista!” ”Ase esiin ja maahan. Eikä tyhmyyksiä”, kertasi turvamies nöyrästi ja totteli mukisematta. Liikkumattomana lattialla retkottava kollega toimi hyvänä kannustimena.

Johtajanoloinen haalarimies käski hänet kauemmaksi aseesta ja poimi sen taskuunsa.

– 12 –

”Ykkönen! Tutki ammuttu”, hän komensi ja osoitti kädellään turvamiestä kohti.

Mitään puhumatta Ykkönen marssi aseenpiippu edelleen tanassa tarkastamaan osuman saaneen kunnon. Ensin hän noukki pistoolin tämän vyöltä ja tutki hänen vammansa. Lopuksi hän palasi paikalleen Tuulian viereen ja ilmoitti: ”Eloon jää, mutta kylkiluita varmaan katkesi. Luotiliivi pelasti hengen. Tajuton se on, mutta hengittää hyvin ja alkaa jo heräillä.” ”Asia kunnossa”, murahti Paasi ja käännähti kohti lähintä miestään. ”Kakkonen!”

Kakkonen seisoi valmiina toisen turvamiehen takana. Aivan kuin pomonsa ajatukset lukien hän pudotti MP-vitosen roikkumaan rinnalleen ja kiskaisi pistoolin vyöltään. Samalla hän tökkäsi 9-milliseltä Glockilta näyttävän aseensa suuaukon turvamiehen selkään. Tuulia katseli kauhusta jäykkänä, kuinka hän vasemmalla kädellään poimi taskustaan rätin ja puristi sen paikoilleen jähmettyneen turvamiehen suun ja sierainten peitoksi. Muutamaa lyhyttä sekuntia myöhemmin turvamies lysähti polvilleen Kakkosen eteen. Siitä hän tuiskahti kyljelleen parkkihallin harmaaseen betoniin eikä liikkunut enää. Äitelä eetterinhaju sekoittui ruudinkäryn pistävään katkuun. ”Luoti ja hylsy!” komensi Paasi seuraavaksi. Ykkönen poimi taskustaan veitsen ja muutamalla riuskalla harppauksella pinkaisi lattialla makaavan turvamiehen luokse. Pian hän palasi paikalleen kädessään litistynyt luoti, jonka hän Paasin nyökättyä työnsi taskuunsa.

Kakkonen haki hylsyn ja vilkaisi Paasia. ”Joko mennään?”

Paasi nyökkäsi. ”Kaikki autoon ja välittömästi istumaan lattialle. Niinistö ensin ja Lipponen viimeisenä. Mars mars!” hän komensi ja heilautti MP-vitosen piipulla suunnan.

Kukaan ei uskaltanut vastustaa miestä ja hänen asettaan. Äänettä he laahustivat autolle ja yksi toisensa jälkeen kipusivat – 13 –

istumaan ikkunattomassa tilassa odottaville patjoille. Niinistö meni ensin. Väyrynen, Haavisto, Soini ja Arhinmäki, jonka parrakkaat kasvot punoittivat joko pelosta, raivosta tai molemmista, seurasivat perässä. Ja sitten oli vuorossa Biaudet. ”En lähde”, hän kiljaisi. ”Teillä ei ole oikeutta… Poliisi!” hän raivosi, eikä Kakkosen auttanut muu kuin käyttää hyväksi havaitsemaansa keinoa ja puristaa eetteriin kastettu rätti hänen kasvoilleen. ”Onko tuo tarpeellista?” urahti Lipponen, joka huulet valkoisina katseli vieressä. Tuuliasta näytti siltä kuin mies olisi hetkessä vanhentunut kymmenen vuotta. ”Hiljaa rivissä!” ärähti Paasi ja määräsi Ykkösen Kakkoselle avuksi. Yhdessä he nostivat ehdokas Biaudet’n autoon ja laskivat hänet patjoille. Lipposen kumara hahmo seurasi perässä. ”Ja sitten sinä! Ehdokas Essayah, mikäli oikein muistan. Autoon siitä ja äkkiä”, määräsi Paasi Tuuliaa mulkaisten. Jo pelkästä kommandopipon silmänrei’istä vilahtavasta katseesta ja sarjatuliaseen äkäisestä liikkeestä Tuulia arvasi itsevarmalta vaikuttaneen miehen hermojen alkavan kiristyä. ”Nyt te erehdytte”, aloitti Tuulia. ”Minä en ole ehdokas Essayah. Osuin vain sattumalta paikalle ja ehdokkaiden keskelle.

Ruskea Ford tuossa vieressä –” ”Kakkonen!” keskeytti Paasi. ”Rouva Essayah kaipaa unten maille. Onko meillä eetteriä jäljellä?” ¨”Sitä kyllä riittää”, ilmoitti Kakkonen, joka MP-vitonen valmiina seisoi Transitin sivuoven edessä. ”Ei, ei! Minä tosiaan en ole ehdokas Essayah. Uskokaa nyt”, yritti Tuulia. Samassa hän äkkäsi jotain ja riuhtaisi huivin päästään. ”Katsokaa vaikka! Essayah on tumma ja minä olen vaalea.

Sitä paitsi ehdokas Essayah painaa ainakin kymmenen kiloa vähemmän kuin minä. Eikä hänen –” ”Kakkonen!” toisti Paasi ja nyökkäsi merkin. Kakkonen kaivoi eetteriin kastetun rätin taskustaan ja harppasi Tuulian eteen.

– 14 –

”Autoon vai höyhensaarille? Rouva on hyvä ja valitsee”, urahti hän Tuuliaa olkapäästä tarttuen. ”Autoon”, huokaisi Tuulia vaisusti. Autoon olisi joka tapauksessa noustava – joko unessa tai hereillä, täysissä sielun ja ruumiin voimissa. ”Se siitä. Ja ei kun menoksi”, määräsi Paasi Tuulian valittua paikkansa Lipposen vierestä. Ykkönen kipusi ohjaamoon kuljettajan seuraksi. Kakkonen ja Paasi komensivat ehdokkaat ja Tuulian tiiviiksi rykelmäksi tavaratilan perälle ja laidoille. Itse he konepistoolit edelleen käsissään istuivat ohjaushytin tavaratilasta erottavaan seinään pultatulle laverille.

Ykkönen vetäisi liukuoven kiinni ja sytytti katossa olevan lampun. Nyt sen himmeässä valossa erottui kahdeksan kalpeata, pelokasta ja täynnä kysymyksiä olevaa hahmoa. Hankalissa asennoissa ahtaasti lojuen he yrittivät käsittää, mitä oli tapahtunut.

Miksi ja kenen toimesta? jyskytti jokaisen ajatuksissa. Oliko tämä poliittinen isku vai terroriteko? Tultaisiinko heistä vaatimaan lunnaita, ja paljonko? Kuinka tämä hirvittävä jupakka päättyisi?

Tuulia hipaisi vasenta takintaskuaan, jossa pullotti vastaostettu puhelin. Nyt kun vain tulisi äkkiä sopiva tilaisuus käyttää sitä, ei sieppaajien etumatka pääsisi venymään liian pitkäksi. Toisaalta Paasi ja kumppanit olivat vahvasti aseistettuja. Mikä olisi heidän reaktionsa, mikäli virkavalta yllättäisi heidät autosta siepattujen kanssa? Entä sitten kun heidät olisi viety sinne, minne heitä parhaillaan oltiin viemässä? Kuinka heidän kävisi, jos poliisi saapuisi heidän ollessaan vielä haalarimiesten vankina? ”Panttivankitilanne on pahinta, mitä poliisi työssään kohtaa.”

Näin oli rikoskomisario Pavel Suorsa kertonut eräänä iltana ollessaan vaimonsa kanssa Tuulian ja hänen miehensä vieraana.

Mutta oliko sellainen tulossa?

Kaikki nämä kysymykset vilistivät Tuulian mielessä, kun he nousivat ulosajoluiskaa ylös ja kääntyivät ulkona vasemmalle.

– 15 –

Etelä-pohjoissuuntainen Torikatu oli yksisuuntainen etelään, eikä oikealle saanut kääntyä.

Heinäpään suuntaan, tiesi Oulussa asuva Tuulia heti. Siellä hänen avokumppaninsa omisti baarin yhdessä kirjailijaserkkunsa kanssa. Mutta nyt ei sinne saakka menty. Jo seuraavassa kulmassa paku teki uuden käännöksen ja kyydissä istuvat heilahtivat vasenta kylkeä kohti.

Saaristonkatua alaspäin, ymmärsi Tuulia samalla kun päätti, että parhaan kykynsä mukaan painaisi mieleensä auton reitin.

Myös ajomatkaan käytetty aika ja summittainen nopeus olisivat tärkeitä. Nämä kolme tekijää yhdistämällä voisi ehkä tilaisuuden tullen päätellä, missä päin Suomea he olivat.

Ohikiitävistä maisemista ei olisi apua, sillä umpinaisen tavaratilan ohjaamosta erottavan väliseinän ikkuna oli pientä rakoa lukuun ottamatta teipattu umpeen. Näin ollen takana lattialla istuvat vangit eivät nähneet siitä muuta kuin kaistaleen ohjaushytin kattoa ja synkänharmaata taivasta.

Kun he seuraavassa risteyksessä kääntyivät jälleen oikealle, oivalsi Tuulia heitä vietävän Aleksanterinkatua Pokkitörmän suuntaan. Sitä kautta pääsi joko Tuiran siltojen yli pohjoisiin kaupunginosiin – ja niistä useita väyliä Kemiin ja Kuusamoon johtaville teille – tai oikealle kääntymällä kohti itäisiä lähiöitä.

Sieltä johti lukuisia reittejä edelleen muun muassa Kainuuntielle ja sitä pitkin kaupungista ulos.

Jo parissa minuutissa selvisi, että heitä kuskattiin pohjoista eli Tuiraa kohti. Mutta kuinka kauan sieppaajat uskaltaisivat liikkua tällä samalla harmaansinisellä Transitilla? pohti Tuulia. Kai he nyt sentään ymmärsivät sen, että parkkihallin kameroiden välityksellä auto ja sieppaajat sekä sieppauksen uhrit – koko tapahtumaketju – oli havaittu Stockmannin valvontahuoneessa. Tämä taas merkitsi sitä, että liikkeen oma henkilökunta oli parhaillaan parkkihallissa auttamassa rikoksen ensimmäisiä varsinaisia uhreja eli ehdokkaiden – 16 –

turvamiehiä. Yhtä varmaa oli myös se, että vartijat olivat jo soittaneet hätäkeskukseen. Sitä kautta sieppaajien käyttämän auton tuntomerkit olisivat muutamassa minuutissa kaikkien Oulussa ja Oulun ympäristökunnissa liikkuvien poliisipartioiden käytössä.

Vaikka Tuulia oli avomiehensä kanssa käynyt Stockmannin valvontahuoneessa, ei hänellä ollut harmainta aavistusta siitä, kuinka parkkihallin kamerat oli sijoitettu ja montako niitä kaikkiaan siellä oli. Siitä huolimatta hän aavisti, että jopa sieppaajien käyttämän Transitin rekisterinumero olisi jo näillä hetkillä virkavallan tiedossa. Toki hän käsitti myös sen, että auto oli suurella todennäköisyydellä varastettu pelkästään sieppausta varten, eikä rekisteritunnuksen perusteella selviäisi muuta kuin oikea omistaja. Häntä kuulemalla paljastuisi korkeintaan paikka, mistä kärry oli viety ja – hyvällä tuurilla – katoamisen ajankohta. Äkkiä käännös vasempaan lennätti lattialla istujat nurin niskoin. Niinistö kumautti päänsä ja kirosi karkeasti – niin myös Lipponen, Soini ja Arhinmäki. Tokkurainen Biaudet kirkaisi jälleen, eikä Tuuliakaan pystynyt estämän tukahtuneen kiljahduksen pääsyä huuliltaan. Peremmällä Haavisto ja Väyrynen jupisivat jotain, mutta Paasin ja Kakkosen tiukat komennot saivat heidät nielemään enemmät vastalauseet suustaan.

Koskitien risteyksestä länteen, äkkäsi Tuulia samalla kun mutisi kiitoksen Lipposelle, joka auttoi hänet takaisin istumaan. Äreäksi mielletty ehdokas vaikutti siviilissä avuliaalta mieheltä.

Mutta mihin heitä oltiin viemässä? Edessäpäin olisivat LänsiTuira, Toppila ja – aivan kaupungin edustalla – Hietasaareksi kutsuttu kolmen saaren ryhmä. Täältäpäin Tuiraa löytyisi vain kaupunginvarikko ja korkeita kerrostaloja. Sinne he tuskin menisivät. Kauempana edessä – Toppila-nimisen asuinlähiön suunnalla – sen sijaan oli myös vanha satama, turvelämpövoimala ja epälukuinen joukko pienteollisuushalleja. Sinne auto ja siepatut olisi helppo kätkeä.

– 17 –

Eikä Hietasaaren suuntakaan ollut poissuljettu vaihtoehto.

Itäturistien suosiman kylpylähotellin, öljysataman ja kahdenkin eri pursiseuran lisäksi noilla tuuhean kasvuston peittämillä saarilla piileksi myös epälukuinen joukko suojeltuja pitsihuviloita. Yksityishenkilöiden omistamien huviloiden varjoisilta pihoilta heitä ei hevin löydettäisi. ”Kuulkaa kaikki!” katkaisi Paasi Tuulian ja muidenkin mietteet. Nyt hän roikotti kourassaan tavallista valkoista muovikassia, jonka hän ojensi Tuulian käteen. ”Laita kiertämään! Jokainen ottaa siitä pipon ja vetää sen päähänsä leukaan saakka.

Vauhtia nyt!”

He tekivät niin kuin Paasi määräsi. Vain Lipponen ärisi hiljaa, sillä paksusta langasta neulottu vuorellinen pipo ei millään ollut mahtua hänen päähänsä. Lopuksi Tuulia palautti kassin. ”Anteeksi, että avaan suuni. Mutta kai te ymmärrätte, että aika on käymässä vähiin. Ellei ole jo lopussa”, hän uskalsi sanoa. Jo vuosia sitten hän oli huomannut, että kaunista naista, ja varsinkin pitkää ja kaunista naista, kuunneltiin tavallista herkemmin. ”Jätä se minun huolekseni. Ja vedä se pipo äkkiä silmillesi”, vastasi Paasi äänellä, josta helposti ymmärsi hänen olevan erittäin tietoinen asiasta. Yhtä helppoa oli päätellä senkin, että ajoneuvon vaihto olisi piakkoin edessä. Siihen viittasi paitsi heidän silmiensä peittäminen – heidänhän olisi noustava autosta – myös se itsestään selvä seikka, että jokainen minuutti siinä samassa autossa lisäsi sieppaajien riskiä joutua kiinni.

He ajoivat Hietasaareen. Tuulia tiesi sen seuraavan käännöksen suunnasta ja autonrenkaiden äänestä, kun he ylittivät ensimmäiseen saareen eli Mustasaareen johtavan lyhyen sillan. Sillalta edettiin arviolta minuutin verran ja käännyttiin Hietasaarentieltä oikealle. Mutkaista ja epätasaista pikkutietä vaaputtiin vielä toinen minuutti, jonka aikana kukaan ei puhunut mitään. Kun auto lopulta pysähtyi, presidenttiehdokkaat ja Tuulia komennettiin – 18 –

ulos. Ovella Paasi ja Kakkonen auttoivat sokkoina liikkuvia vankeja kädestä pitäen.

Kaikkien seisoessa märällä maalla Tuulia arvasi heidän saapuneen jollekin vanhoista herrasväen huviloista, joista Mustasaari ja Hietasaari tunnettiin. Paasi komensi heidät pysymään hiljaa ja liikkumatta paikoillaan, kunnes toisin käskettäisiin. Autonovi loksahti kiinni. Myrskyä enteilevä tuuli kohisi puissa ja pensaissa, joita saarilla riitti viidakoksi asti. ”Me jatkamme toisella autolla”, ilmoitti Paasi. ”Ja mikäli te luulette, että nyt on hyvä tilaisuus huutaa apua, erehdytte pahemman kerran. Avunhuuto nimittäin katkeaa pistoolin laukaukseen.

Nyökätkää, jos ymmärsitte.”

Tuulia nyökkäsi ja vaistosi muidenkin tehneen samoin. Paasi jatkoi: ”Hyvä. Ja nyt me autamme teidät toiseen autoon. Katsokaa, mihin astutte. Mutta tehkää se sielunne silmillä.”

Että semmoista, hymähti Tuulia piponsa alla. Paasilla kuulosti olevan huumorintaju tallella. Mutta oliko se heidän kannaltaan hyvästä vai pahasta? Oliko tiukanoloinen mies niitä kusipäitä, joista ironia oli hauskaa vain siihen saakka, kun se kohdistui toisiin ihmisiin? Heikon itsetunnon omaavia tyyppejä olivat vankilat täynnä. Itseironian puute ja kyvyttömyys nauraa omille hölmöilyilleen olivat ehkä tärkein yhdistävä tekijä linnanvenkuloiden luonteessa. Näin oli ainakin rikoskomisario Suorsa arvellut heidän jutellessaan tämän työstä. Ja saman oli Tuulian avomies vahvistanut. ”Minne te olette meitä viemässä? Mulla jäi lääkkeet laukkuuni omaan kärryymme”, valitti Lipponen kireällä äänellä heidän päästyään liikkeelle. Nyt he taas istuivat lattialle varatuilla pehmusteilla – autossa, jonka tavaratilan sisuksiin he juuri ja juuri vierekkäin mahtuivat. ”Lääkkeenne ovat mukana. Eli nyt te pidätte suunne kiinni.

Onko selvä”, tokaisi Paasi.

– 19 –

Eikä muuta enää puhuttu sen vajaan tunnin aikana, jonka ajomatka kesti. Välillä he kulkivat tasaista vauhtia, välillä auto pysähtyi ja kiihdytti jälleen liikkeelle. Joskus he erottivat toisten ajoneuvojen ääniä, mutta enimmäkseen kuului vain sieppaajien autonmoottorin puuduttavaa hurinaa.

Takana oli enimmäkseen hiljaista. Ahtaaksi käyneen tavaratilan äänettömyyden rikkoi vain satunnainen ähkäisy, vaatteiden kahina ja muutama vaimea kolahdus jonkun heistä vaihtaessa tukalasta asennosta toiseen.

Tuulia, joka jälleen istui lähimpänä sieppaajia, lähestulkoon haistoi pelon, joka heitä kaikkia piinasi. Eikä hän itsekään ollut siitä vapaa. Se puristi häntä kurkusta ja sai hänen sydämensä hakkaamaan kuin ADHD-lääkkeensä ekstaasitabletteihin sekoittanut rumpali. Se kasteli vaatteet hiestä märäksi ja pakotti hänet nielemään avunhuudon suustaan kerran toisensa jälkeen.

Oli vain kolme asiaa, jotka estivät häntä joutumasta paniikin valtaan. Yksi niistä oli epämääräinen aavistus siitä, ettei heitä ollut tarkoitus surmata – ei ainakaan heti eikä jonkin poliittisen aatteen elähdyttämänä. Sen hän päätteli siitä, että sieppaajilla olisi jo ajat sitten ollut mahdollisuus päästää heidät päiviltä, mikäli sellainen olisi tarkoitus.

Yhtä paljon hänen aika ajoin lähes pakokauhuksi yltyvää mielikuvitustaan hillitsi toiminta. Se tietoinen valinta, ettei hän muiden siepattujen lailla vain kyyhöttänyt pakoauton lattialla, vaan pakotti itsensä muistamaan jokaisen risteyksen, josta he kääntyivät. Ja laskemaan minuutti minuutilta, kuinka kauan heidän matkansa kesti. Kolmas – ja samalla tärkein – seikka, joka esti häntä itkemästä ääneen, tai ainakin surkuttelemasta huonoa onneaan, oli hänen miehensä. Jos hän jollain konstilla onnistuisi saamaan tähän yhteyden, olisivat heidän mahdollisuutensa tulla pelastetuksi paljon paremmat kuin pelkästään poliisien, Supon tai vaikkapa armeijan tai rajavartioston toimesta. Näin hän uskoi ja – 20 –

heilahti muiden mukana auton ensin jarruttaessa ja kiepahtaessa jyrkästi oikealle ja heti kohta loivassa kaaressa vasemmalle.

Liikenneympyrä, päätteli Tuulia heidän kurvatessaan uudelleen oikealle ja matkan jatkuessa alkuperäiseen kulkusuuntaan nähden vasemmalle. Siitä ajettiin vain lyhyehkö, ehkä noin neljän tai viiden kilometrin hidasvauhtinen pätkä, eikä uusi käännöksiä tehty. Kun he mutkittelevan tieosuuden jälkeen pysähtyivät ja kuljettaja sammutti moottorin, Tuulia laski heidän ajaneen 35–45 minuuttia. Samalla hän päätteli kuljetun matkan ja pohti keinoa saada sen tiedoksi puolisolleen, joka pahaa aavistamatta hoiteli omia asioitaan Oulussa.

Ikävä kyllä miettimisaika jäi lyhyeksi. Äkkiä ovi loksahti auki ja kostea tuulenpuuska syöksähti autoon. ”Kaikki ulos”, komensi Paasi äänellä, josta hyvin koulutettu apinakin olisi tajunnut, ettei valinnanvaraa ollut.

He tottelivat miestä, mutta piinaava pelko puristi kylmin kynsin heitä jokaista ja seurasi perässä.

– 21 –

2 Perjantai 10.45–11.25 Heinäpää, Oulu

Yksityisetsivä-ravintoloitsija Jesse Hackman nousi baarijakka­ ralta Liverpool-nimisessä korttelikapakassa, jonka hän omisti yhdessä kirjailijaserkkunsa Arttu Palovaaran kanssa. Hyvällä paikalla Isonkadun ja Peltokadun kulmassa sijaitsevassa kuppilassa istui vain muutama kalustoon kuuluva kantapeikko kahvia juoden tai huurteista oluttaan siemaillen. Joku ehkä paranteli huonoa ­oloaan samalla lehtiä selaillen. Toisilla oli vasta alkavan viikonlopun kujeet ja koiruudet mielessä. ”Mitä jos poiketaan olusilla illalla?” ehdotti pitkää päivähukia paiskiva Arttu. Muut kaksi vuoroa vanttera siilitukka huhki tiistai- ja keskiviikkopäivinä, eikä hän baarissa juuri muuta tehnytkään. Toinen ja kolmas ammatti paikallislehden kiisteltynä kolumnistina ja kohtalaisen lukijakunnan saaneena dekkaristina vaativat aikansa nekin. ”Eipä hassumpi idea”, vastasi Hackman ja kulautti kahvinsa loppuun. ”Toisaalta olisi ne Tuulian synttäribileet kotona huomenna. Kai te olette rouvasi kanssa tulossa?” ”Ilman muuta”, lupasi Arttu ja kohautti olkiaan. ”Kävi vain mielessä, että voisi vaikka pyörähtää ottamassa löysät pois. Muutama olut ja viski. Aivan noin seitinohuesti.”

– 22 –

”Juuri kun Tuulia ehti arviolta kolmen metrin päähän autostaan ja ehdokkaista, tapahtui nopeassa tahdissa monta asiaa.

Ensin rämähti harmaan Transitin liukuovi auki ja autosta ilmestyi kolme miestä. Kaikilla heillä oli yllään mustat haalarit ja suun- ja silmärei’illä varustetut

P

Knigalta on julkaistu Paulowin

Oulua hämmentää niin Valtio-

tulevaisuustrilleri Khilafa! (2011,

neuvostoa kuin poliisijohtoa.

Tasku-Kniga 2012).

Ennenkuulumattoman röyhkeää rikosta tutki-

Kuva © Petri Parkkonen

maan perustetaan ylikomisario Matti Määtän johtama Ilves-ryhmä. Kun käy ilmi, että uhrien joukossa on myös räväköistä otteistaan tunnetun yksityisetsivä Jesse Hackmanin kihlattu, al-

peittivät kasvot. Identtisiin

kaa kaikkien aikojen ajojahti maalla, merellä ja

vyökoteloihin tungettujen

ilmassa.

pistoolien lisäksi he kantoivat

Seitsemäs Jesse Hackman -romaani ­p ursuaa

aseita, jotka Tuulia sattuneesta

jännitystä, toimintaa ja iskevää huumoria. Ai-

MP5-konepistooleiksi, joita käytti

kirjailija ja kolumnisti. Johnny

valtainen sieppaus keskellä

samanväriset pipot, jotka

syystä tunnisti samanlaisiksi

Ari Paulow on oululainen

residenttiehdokkaiden väki-

toon Paulow-tyyliin se jättää kylmäksi vain sen sivuilla syntyvät vainajat.

myös Suomen poliisi. Yhtenäistä varustusta täydensivät samanlaiset mustat hanskat ja lyhytvartiset saappaat.”

Päällys Mika Tuominen ISBN 978-951-0-39774-9

Etukannen kuva Stephen Mulcahey / Arcangel Images

84.2 Kinnasta kehiin! w w w. j o h n n y k n i g a . f i

Jesse Hackman

–romaani