Page 1

I

washington d.c:n temppeli kello 20.33

On osattava kuolla oikein. Jo aikojen alusta on pitänyt osata kuolla oikein. Kolmekymmentäneljävuotias kokelas laski katseensa ihmisen kalloon, jota hän piteli käsissään. Kallo oli ontto, kuin kulho täynnä verenpunaista viiniä. Juo vain, hän rohkaisi itseään. Ei ole mitään pelättävää. Hän oli aloittanut matkansa perinteiden velvoittamassa rituaaliasussa, joka kuului hirsipuuhun johdatettavalle keskiaikaiselle kerettiläiselle: löysä paita retkotti avoinna niin että hänen kalpea rintansa oli paljas, housujen vasen lahje oli kääritty ylös polveen asti, paidan oikea hiha taas kyynärpäähän. Hänen kaulassaan roikkui paksu hirttosilmukka – »köysi», kuten veljeskunnan jäsenten keskuudessa tavattiin sanoa. Tänä iltana hän oli kuitenkin pukeutunut mestarin asuun tilaisuutta todistavien veljien tavoin. Kaikilla kokelasta ympäröivillä veljillä oli yllään täydet seremonialliset varusteet karitsannahkaisista esiliinoista olkanauhoihin ja valkoisiin hansikkaisiin. Heidän kaulassaan roikkui juveeleja, koristenauhoja, jotka säihkyivät kuin aavemaiset silmät hämärässä valaistuksessa. Monet heistä työskentelivät korkeissa viroissa, mutta kokelas tiesi, että maalliset arvot menettivät merkityksensä näiden seinien sisäpuolella. Täällä kaikki miehet olivat yhdenvertaisia, valan vannoneita veljiä, joilla oli yhteinen mystinen side. Kun kokelas silmäili pelkoa herättävää seuruetta, hän mietti, voisiko kukaan ulkopuolinen koskaan uskoa, että tällainen miesjoukko oli koolla yhdessä paikassa… saati sitten juuri tässä paikassa. Huone muistutti menneen maailman pyhäkköä. Mutta totuus oli vieläkin ihmeellisempi. KADONNUT SYMBOLI 3


I K unin g as M ausoloks e n t e m p p e li , Ensimm ä in e n mausol e umi

Valkoinen talo on vain muutaman korttelin päässä. Jättiläismäinen rakennus, joka sijaitsi Washington D.C:ssä osoitteessa 1733 Sixteenth Street NW, oli kopio esikristillisestä temppelistä – kuningas Mausoloksen temppelistä, ihka ensimmäisestä mausoleumista… kuninkaan viimeisestä leposijasta. Pääsisäänkäynnin edustalla oli kaksi seitsemäntoista tonnin painoista sfinksiä, jotka vartioivat rakennuksen pronssisia ovia. Sisäpuoli oli taas kuin koukeroinen labyrintti, joka koostui rituaalisista kammioista, saleista, suljetuista holveista, kirjastoista ja jopa ontosta seinästä, johon oli kätketty kahden ihmisen maalliset jäännökset. Rakennuksen jokaisella huoneella oli kuulemma omat salaisuutensa, mutta kokelas tiesi, että kaikkein suurimmat salaisuudet piilivät siinä suunnattomassa salissa, jossa hän oli nyt polvillaan ja piti pääkalloa käsissään. Temppelihuone. Huone oli täydellinen nelikulmio. Ja tavattoman suuri. Vihreästä graniitista veistettyjen massiivisten pilarien tukema katto kohosi yli 30 metrin korkeu­teen. Huoneen laidoilla oli kahdessa rivissä venäläisestä saksanpähkinäpuusta tehtyjä istuimia, joiden päälliset olivat käsinkoristeltua siannahkaa. Länsiseinää hallitsi kymmenmetrinen eli tasan 33 jalan korkuinen suurmestarin istuin, kun taas vastapäisellä seinällä oli näkymättömiin kätketyt urut. Seinät olivat kirjavanaan ikivanhoja symboleita – egyptiläisiä, heprealaisia, astronomisia, alkemistisia ja monia muita vielä tuntemattomia. Tänä iltana temppelihuonetta valaisi joukko tarkoin sijoitettuja kynttilöitä. Niiden himmeän hehkun tukena oli vain kuun heittämä kelmeä juova, joka siivilöityi katon suuren oculuksen lävitse ja valaisi huoneen hämmästyttävimmän yksityisDAN BROWN 4


I kohdan – mustasta belgialaisesta marmorista hakatun valtavan alttarin, joka kiilsi neliönmuotoisen salin keskipisteessä. On osattava kuolla oikein, kokelas muistutti itseään. »Aika on koittanut», ääni kuiskasi. Kokelas kohotti katseensa valkoiseen kaapuun sonnustautuneeseen juhlalliseen hahmoon, joka seisoi hänen edessään. Korkeasti kunnioitettu mestari. Hieman alle kuusikymmentävuotias mies oli amerikkalainen ikoni, rakastettu, voimakas ja mittaamattoman rikas. Hänen aikoinaan tummat hiuksensa olivat muuttumassa hopeanharmaiksi, ja hänen kuuluisat kasvonsa suorastaan säteilivät älykkyyttä ja elinikäistä valtaa. »Vanno valasi», korkeasti kunnioitettu mestari lausui äänellä, joka oli hiljainen kuin taivaalta putoava lumi. »Saata matkasi päätökseen.» Kokelaan matka, kuten kaikki vastaavat matkat, oli alkanut ensimmäiseltä asteelta. Sinä iltana toimitetussa samantapaisessa rituaalissa korkeasti kunnioitettu mestari oli sitonut hänen silmänsä samettisella siteellä, painanut seremoniallisen tikarin hänen paljasta rintaansa vasten ja kysynyt: »Lupaatko ja vannotko kunniasi kautta, ilman taka-ajatuksia tai muita sopimattomia mielijohteita, että tarjoudut vapaasti ja omasta tahdostasi ottamaan vastaan tämän veljeskunnan salaisuudet ja etuoikeudet?»

T e m p p e li h uon e © Maxwell MacKenzie

KADONNUT SYMBOLI 5


I »Lupaan ja vannon», kokelas oli valehdellut. »Tunne siis pisto omassatunnossasi ja kohtaa pikainen kuolema», mestari oli varoittanut, »jos joskus paljastat salaisuudet, joista pääset täällä osalliseksi.» Kokelas ei ollut tuntenut silloin pelkoa. He eivät saa koskaan tietää minun todellista tavoitettani. Tänä iltana temppelihuoneessa vallitsi kuitenkin pahaenteisen synkkä tunnelma, ja kokelas ryhtyi käymään mielessään läpi kaikkia niitä kolkkoja varoituksia, joita oli saanut matkan varrella – kauhistuttavia uhkauksia hänelle koituvista seurauksista, jos hän joskus paljastaisi muinaiset salaisuudet, jotka saisi pian tietoonsa: Kurkkuni leikataan auki… kieleni revitään juurineen irti… sisälmykseni poltetaan tuhkaksi, joka kylvetään taivaan tuulien vietäväksi… sydämeni heitetään villieläinten raadeltavaksi… »Veli», harmaasilmäinen mestari sanoi ja laski vasemman käden kokelaan olalle. »Vanno lopullinen valasi.» Kokelas valmistautui matkansa viimeiseen askeleeseen, korjasi lihaksikkaan vartalonsa asentoa ja kohdisti huomionsa taas kalloon, jota piteli käsissään. Verenpunainen viini näytti melkein mustalta himmeässä kynttilänvalossa. Saliin oli laskeutunut kuolemanhiljaisuus, ja kokelas tunsi kaikkien todistajien tarkkailevan häntä, kun he odottivat, että hän vannoisi lopullisen valan ja liittyisi heidän harvalukuiseen joukkoonsa. Tänä iltana näiden seinien sisällä tapahtuu jotain sellaista, mitä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin koko veljeskunnan historiassa, hän ajatteli. Ei kertaakaan vuosisatojen aikana. Hän tiesi, että siitä syttyisi kipinä… ja että hän saisi siitä mittaamatonta valtaa. Tarmoa uhkuen hän hengitti syvään ja lausui sanat, jotka lukemattomat miehet olivat lausuneet ennen häntä kaikissa maissa ympäri maailmaa. »Muuttukoon tämä viini tappavaksi myrkyksi… jos joskus tietoisesti ja omasta tahdostani rikon juhlallisen valani.» Kokelaan sanat kaikuivat avarassa tilassa. Sitten seurasi pelkkää hiljaisuutta. Kokelas taltutti käsiensä vapinan, kohotti kalloa ja tunsi huuliensa koskettavan kuivaa luuta. Hän sulki silmänsä, kallisti pääkalloa kohti suutaan ja joi viinin ahnain, pitkin kulauksin. Hän laski kallon, kun viimeinenkin pisara oli tyhjennetty. Samassa silmänräpäyksessä hän kuvitteli tuntevansa, kuinka rintaa kiristi ja sydän alkoi hakata. Hyvä luoja, he tietävät! Mutta tunne meni ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kokelaan ruumiiseen alkoi virrata miellyttävää lämpöä. Hän hengitti ulos ja hymyili mielessään, kun kohotti katseensa pahaa-aavistamattomaan harmaasilmäiseen mieheen, joka oli osoittanut suurta typeryyttä päästäessään hänet veljeskunnan kaikkein salaisimpiin riveihin. Menetät pian kaiken, mikä on sinulle kalleinta.

DAN BROWN 6


I iffelin tornin eteläpilaria kiipeävä Otis-merkkinen hissi oli ääriään myöten täynnä turisteja. Ahtaassa korissa oli siistiin pukuun sonnustautunut pidättyvän oloinen liikemies, joka laski katseensa vieressään seisovaan poikaan. »Näytät kalpealta. Sinun olisi pitänyt jäädä alas.» »Ei mitään hätää…» poika vastasi ja yritti pitää pelkonsa kurissa. »Jään pois seuraavalla tasanteella.» En saa henkeä. Mies nojautui lähemmäs. »Ajattelin, että ahtaat paikat eivät enää vaivaisi sinua.» Hän sipaisi hellästi pojan poskea. Poikaa hävetti, että hän tuotti isälleen pettymyksen, mutta hänen päässään takoi vain yksi ajatus. En saa henkeä. Pakko päästä ulos tästä kopista! Kuljettaja sanoi jotain rohkaisevaa hissin kallistuvapäisistä männistä ja putlarautarakenteista. Pariisin kadut levittäytyivät kaikkiin ilmansuuntiin kaukana heidän allaan. Tämä loppuu ihan kohta, poika ajatteli, taivutti päätään taaksepäin ja katsoi ylös hissitasanteelle. Pidä nyt vain pintasi. Kun hissi lähestyi jyrkässä kulmassa tornin keskimmäistä kerrosta, hissikuilu alkoi kaventua ja sen jykevät tuet soukkenivat kapeaksi, pystysuoraksi tunneliksi. »Isä, minusta tuntuu, etten –» Yhtäkkiä yläpuolelta kuului katkonaisia räsähdyksiä. Kori nytkähti ja huojahti hitaasti sivulle. Rispaantuneet vaijerit alkoivat viuhtoa ja sätkiä kuin käärmeet korin ympärillä. Poika hapuili isänsä kättä. »Isä!» He tuijottivat toisiaan yhden karmaisevan sekunnin ajan. Ja sitten pohja petti. Robert Langdon säpsähti hereille horteestaan ja kavahti pystyyn pehmeällä nahkaistuimella. Hän istui yksin Falcon 2000EX -suihkukoneen valtavassa matkustamossa, kun kone halkoi pyörteistä ilmaa. Pratt & Whitneyn suihkumoottorit humisivat taustalla tasaisesti. »Herra Langdon?» Sisäpuhelin rasahti hänen yläpuolellaan. »AloiEiff e lin tamme loppulähestymisen.»

to r nin h issit

KADONNUT SYMBOLI 7


I Langdon suoristi selkänsä ja sujautti luentomuistiinpanot nahkaiseen olkalaukkuun. Hän oli päässyt vapaamuurareiden symboliikkaa käsittelevien muistiinpanojen puoliväliin, kun hänen ajatuksensa olivat alkaneet harhailla. Uni hänen edesmenneestä isästään johtui yllättävästä kutsusta, jonka hän oli saanut aamulla pitkäaikaiselta oppi-isältään Peter Solomonilta. Toinen niistä kahdesta miehestä, joille en halua ikinä tuottaa pettymystä. Solomon oli viisikymmentäkahdeksanvuotias hyväntekijä, historioitsija ja tutkija, joka oli ottanut Langdonin siipiensä suojaan lähes kolme vuosikymmentä sitten ja onnistunut monin tavoin täyttämään isän kuoleman jättämän aukon. Vaikka Solomon kuului vaikutusvaltaiseen ja tavattoman rikkaaseen mahtisukuun, Langdon oli nähnyt vaatimattomuutta ja lämpöä hänen ystävällisissä, harmaissa silmissään. Aurinko oli mennyt jo mailleen, mutta Langdon pystyi silti erottamaan maailman suurimman obeliskin siron siluetin, joka kohosi horisontissa kuin muinaisen aurinkokellon sauva. Marmorilla päällystetty 169 metrin eli tasan 555 jalan korkuinen obeliski seisoi kansakunnan sydämessä. Tarkan geometrisesti sommitellut kadut ja muistomerkit lähtivät säteittäin sen ympäriltä. Washington D.C. huokui miltei mystistä voimaa jopa ilmasta katsottuna. Langdon rakasti kotimaansa pääkaupunkia, ja kun kone laskeutui, hänen innostuksensa vain yltyi. Kone rullasi yksityiseen terminaaliin jossain päin Dullesin kansainvälistä lentoasemaa, kunnes vihdoin pysähtyi. Langdon keräsi tavaransa, kiitti miehistöä ja siirtyi ylellisestä matkustamosta koneen portaille. Kirpeä tammikuinen ilma tuntui vapauttavalta. Hengitä, Robert, hän ajatteli ja nautti maiseman avaruudesta. Kiitotien poikki hiipi valkoinen sumuverho, ja Langdon tunsi astuvansa suolle, kun laskeutui portaat utuiselle kentälle. »Huhuu!» brittiläisellä korostuksella lallattava ääni huusi kiitotien toiselta puolelta. »Professori Langdon?» Langdon kohotti katseensa ja näki rintamerkillä ja kirjoitusalustalla varustetun keski-ikäisen naisen, joka kiiruhti häntä kohti ja vilkutti iloisesti, kun hän meni lähemmäs. Naisen tyylikkään neulehatun alta työntyi esiin vaaleita hiuskiehkuroita. »Tervetuloa Washingtoniin!» Langdon hymyili. »Kiitos.» »Minä olen Pam, työskentelen kentän matkustajapalvelussa.» Hän puhui suorastaan huolestuttavan pirteään sävyyn. »Tulkaa vain perässä. Autonne on jo valmiina.» Langdon seurasi naista kiitotien poikki kohti Signature-terminaalia, joka oli saarroksissa upeiden yksityiskoneiden keskellä. Rikkaiden ja kuuluisien taksitolppa.

DAN BROWN 8


I

D ull e sin kansainv ä lin e n l e ntoas e ma

»En suinkaan halua nolostuttaa teitä», nainen sanoi vähän arkaillen, »mutta kai te olette se Robert Langdon, joka kirjoittaa kirjoja symboleista ja uskonnosta.» Langdon empi hetken ja nyökkäsi. »No arvasinhan minä!» nainen sanoi suu hymyssä. »Minun lukupiirissäni luettiin se teidän kirjanne pyhästä naiseudesta ja kirkosta. Se aiheuttikin aika herkullisen skandaalin! Taidatte olla kärkäs herättämään hämminkiä.» Langdon hymyili. »Tarkoitukseni ei ollut aiheuttaa skandaalia.» Nainen tuntui vaistoavan, että Langdon oli haluton puhumaan työstään. »Anteeksi. Älkää välittäkö höpinöistäni. Olette varmaan kyllästynyt siihen, että teidät tunnistetaan joka paikassa… mutta se on teidän omaa syytänne.» Hän osoitti leikkisästi Langdonin vaatteita. »Jäitte kiinni univormunne takia.» Mikä ihmeen univormu? Langdon vilkaisi vaatteitaan. Hänellä oli yllään tuttu hiilenharmaa poolopaita, tweedtakki, khakihousut ja hevosennahasta tehdyt punaruskeat loaferit – vakioasu, jota hän käytti luentosaleissa, puhekiertueilla, kirjailijavalokuvissa ja illanvietoissa. Nainen nauroi. »Nuo poolopaidat ovat niin vanhanaikaisia. Näyttäisitte paljon tyylikkäämmältä, jos käyttäisitte solmiota!» Ei tule kuuloonkaan, Langdon ajatteli. Pirun hirttosilmukat. Solmion käyttö oli ollut pakollista kuutena päivänä viikossa, kun Langdon oli ollut Phillips Exeter Academyssa, ja vaikka rehtori oli esittänyt tunteellisia väitteitä, että solmiot olivat saaneet alkunsa silkkisistä fascalia-kaulaliinoista, joita antiikin Rooman oraattorit olivat käyttäneet äänihuultensa lämmittämiseen, Langdon tiesi,

KADONNUT SYMBOLI 9


I että sana ’kravatti’ oli johdettu häikäilemättömistä kroatialaisista palkkasotureista, jotka olivat sitoneet kaulaansa liinan aina ennen taistoon ryhtymistä. Vielä nykyisinkin modernit konttorisoturit pukivat ylleen tämän taistelukentillä käytetyn muinaisen asusteen ja toivoivat kykenevänsä pelästyttämään vihollisensa päivittäisissä kokoushuonekahakoissa. »Kiitos neuvosta», Langdon sanoi ja naurahti. »Harkitsen solmion käyttämistä tulevaisuudessa.» Onneksi terminaalin tuntumaan pysäköidystä virtaviivaisesta Lincoln Town Carista nousi samassa pätevän näköinen tummapukuinen mies, joka kohotti etusormensa pystyyn. »Herra Langdon? Beltway Limousine, Charles palveluksessanne.» Kuljettaja avasi limusiinin takaoven. »Hyvää iltaa, sir. Tervetuloa Washingtoniin.» Langdon antoi Pamille palvelurahaa ja kapusi limusiinin ylelliseen matkustamoon. Kuljettaja näytti hänelle lämpötilan säätimet, vesipullot ja korin täynnä lämpimiä muffineita. Muutamaa sekuntia myöhemmin Langdon viiletti ulos johtavaa yksityistä liittymää pitkin. Näin se rahakkaampi väki siis elää. Kun kuljettaja kaasutti Windsock Drivelle, hän vilkaisi asiakasluetteloa ja soitti pikaisen puhelun. »Beltway Limousine täällä», hän sanoi ammattimaisen napakasti. »Minua pyydettiin soittamaan, kun vieraanne on laskeutunut.» Kuljettaja piti tauon. »Aivan. Herra Langdon on saapunut, ja minä vien hänet kongressitalolle seitsemään mennessä. Ei kestä.» Kuljettaja sulki puhelimen. Langdonin oli pakko hymyillä. Mitään ei ole jätetty sattuman varaan. Peter Solomonin kyky paneutua yksityiskohtiin oli hänen vahvimpia valttejaan, minkä ansiosta hän pystyi käyttämään huomattavaa valtaansa varsin vaivattoman oloisesti. Eikä muutaman miljardin dollarin omaisuus varsinaisesti haittaa. Langdon otti mukavan asennon uhkealla nahkaistuimella ja sulki silmänsä, kun lentoaseman melu jäi hiljalleen taakse. Kongressitalo oli puolen tunnin ajomatkan päässä, ja Langdon oli kiitollinen, että hänellä oli aikaa koota ajatuksensa rauhassa. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että hän ehti vasta nyt todella miettiä, miten ihmeellinen ilta hänellä oli tiedossa. Saavun perille salaperäisyyden vaippaan verhoutuneena, Langdon tuumi ja myhäili ajatukselle. Viidentoista kilometrin päässä kongressitalosta yksinäinen hahmo valmistautui kiihkeästi Robert Langdonin tuloon.

DAN BROWN 10


I ies, joka käytti itsestään nimeä Mal’akh, painoi neulankärjen paljaaksi ajeltua päätään vasten ja huokaisi mielihyvästä, kun terävä työväline nakutti hänen lihaansa. Sähkökäyttöisen laitteen lempeä hurina aiheutti riippuvuutta… mutta niin aiheutti myös neula, joka pureutui syvälle ihoon ja vapautti väriaineen verinahkaan. Minä olen mestariteos. Tatuointien perimmäinen tarkoitus ei ole koskaan ollut kauneus. Niiden perimmäinen tarkoitus on muutos. Olipa kyse sitten 2000 eaa. eläneiden nubialaisten pappien arpikuvioista, Rooman valtakunnan aikaisen Kybele-kultin tatuoiduista akoluuteista tai nykyisten maorien moko-kasvotatuoinneista, ihon koristaminen on keino, jonka avulla on mahdollista uhrata osa ruumiistaan, kestää kehonmuokkauksesta aiheutuvat fyysiset kivut ja syntyä uudestaan toisenlaisena ihmisenä. Kolmannen Mooseksen kirjan jakeessa 19:28 varoitetaan, että ihoon ei saa tatuoida mitään merkkejä, mutta tatuoinnin ottaminen on muuttunut tätä nykyä siirtymäriitiksi, johon miljoonat ihmiset osallistuvat – niin puhtoiset teinit kuin kovien huumeiden käyttäjät ja lähiöissä asuvat kotirouvatkin. Ihon koristaminen pysyvillä kuvioilla on muutoksesta kertova julistus, ilmoitus koko muulle maailmalle: Minä päätän, mitä teen omalle ruumiilleni. Fyysisen muodonmuutoksen tuottama huumaava hallinnantunne on saanut miljoonat ihmiset hullaantumaan erilaisiin kehonmuokkauksen muotoihin… kauneuskirurgiaan, lävistyksiin, kehonrakennukseen, steroidien käyttöön… jopa bulimiaan ja sukupuoli-identiteetin muutoksiin. Mieli haluaa hallita lihallista olemusta. Mal’akhin kaappikello löi kerran, ja hän kohotti katseensa. 18.30. Hän pani työkalut pois, kietoi kiryulaisesta silkistä tehdyn kaavun alastoman vartalonsa P e r int e isin moko - kuvioin ko r ist e ltu , kaiv e r r e ttu mao r inaamio ympärille ja lähti harppomaan käytävää pitkin. Valta-

KADONNUT SYMBOLI 11


I van kartanon ilma oli sakeanaan tatuointiaineiden pistävää hajua sekä savua, joka oli peräisin neulojen steriloimiseen käytetyistä mehiläisvahakynttilöistä. Näyttävä 190-senttinen nuori mies ohitti käytävällä useita korvaamattoman arvokkaita italialaisia antiikkiesineitä – Piranesin etsauksen, roomalaismallisen renessanssituolin, hopeisen Bugarinin öljylampun. Mal’akh kulki lattiasta kattoon ulottuvan ikkunan sivuitse, vilkaisi ulos ja ihaili edessään avautuvaa klassista kaupunkinäkymää. Kongressitalon loistava kupoli hohti arvokkuutta ja valtaa piirtyessään talvisen taivaan pimeyttä vasten. Se on kätketty tähän kaupunkiin, hän ajatteli. Se on haudattu tuonne jonnekin. Vain harva tiesi sen olemassaolosta… ja vielä harvempi tiesi sen uskomattomasta voimasta tai nerokkaasta kätkemistavasta. Se oli vielä nykyäänkin maan suurin salaisuus, ja ne muutamat, jotka olivat saaneet totuuden selville, pitivät sitä piilossa symbolien, legendojen ja vertauskuvien takana. Mutta nyt he ovat avanneet ovensa minulle. Kolme viikkoa sitten järjestetyssä salaisessa rituaalissa, jota olivat olleet todistamassa Yhdysvaltojen vaikutusvaltaisimmat miehet, Mal’akh oli edennyt 33. asteelle, maailman vanhimman yhä toiminnassa olevan veljeskunnan ylimmälle tasolle. Veljet eivät olleet Giovanni B attista Pi r an e sin e tsaus kuitenkaan kertoneet mitään hänen uudesta asemasP y ö re ä torni taan huolimatta. Eivätkä aiokaan kertoa, hän tiesi. Niin ei vain ollut tapana tehdä. Piirien sisällä oli pienempiä piirejä… veljeskuntia veljeskuntien sisällä. Vaikka Mal’akh odottaisi vuosia, hän ei välttämättä voittaisi heidän luottamustaan. Onneksi hänen ei tarvinnut voittaa heidän luottamustaan saadakseen haltuunsa heidän suurimman salaisuutensa. Initiaationi palveli tarkoitustaan. Nyt, tulevien tapahtumien elähdyttämänä, Mal’akh suuntasi kulkunsa makuuhuoneeseen. Kaiuttimet kaikkialla hänen kodissaan toistivat harvinaisen äänit­teen outoja säveliä – kastraatti lauloi »Lux Aeternaa» Verdin Requiemista kuin muistutuksena edellisestä elämästä. Mal’akh lisäsi äänenvoimakkuutta kaukosäätimellä, kun myrskyisä »Dies Irae» oli alkamaisillaan. Sitten, patarumpujen ja rinnakkaisten kvinttien pauhatessa taustalla, hän harppoi jänteikkäillä jaloillaan marmoriportaikon yläpäähän niin että silkkikaapu hulmusi hänen perässään. DAN BROWN 12


I Juokseminen sai Mal’akhin tyhjän vatsan murisemaan äänekkäästi. Hän oli paastonnut kaksi vuorokautta, nauttinut ainoastaan vettä, valmistanut ruumistaan ikiaikaisten tapojen mukaisesti. Saat tyydytettyä nälkäsi aamuun mennessä, hän ajatteli. Tuskasi laantuu samalla. Mal’akhin rinta läikähti kunnioituksesta, kun hän astui makuuhuoneeseensa kuin pyhäkköön ja lukitsi oven jäljessään. Hän oli aikeissa pukeutua, mutta seisahtui tuntiessaan vastustamatonta vetoa huoneen suurikokoiseen kullattuun peiliin. Kykenemättä vastustamaan kiusausta hän kääntyi ja katsoi kuvajaistaan. Hän riisui kaavun ja paljasti alastoman vartalonsa kuin olisi avannut kallisarvoisen lahjan. Näky sai hänet syvän kunnioituksen valtaan. Minä olen mestariteos. Hänen suurikokoinen vartalonsa oli ajeltu ja silkoisen sileä. Hän laski katseensa ensin jalkoihinsa ja sääriinsä, joihin oli tatuoitu haukan kynnet ja suomut. Lihaksikkaisiin reisiin oli tatuoitu puolestaan kaksi pylvästä – vasempaan kierteinen, oikeaan pystyuurteinen. Boas ja Jakin. Hänen nivusensa ja vatsansa muodostivat yksityiskohtaisen kaarikäytävän, kun taas voimakkaan rinnan koristeena oli kaksipäinen feenikslintu, jonka molemmat päät oli kuvattu sivulta päin niin että Mal’akhin nännit muodostivat niiden B oasia ja J akinia e sitt ä v ä t p ylv ä ä t , silmät. Hänen hartiansa, kaulansa, kasvonsa ja ajeltu M ast e r ( ” m e sta r i ” ) ja A p p r e ntic e ( ” o p p i p oika ” ) Rosslynin ka p p e lissa , päänsä olivat kokonaan muinaisten symbolien muoS kotlannissa dostaman kudelman peitossa. Minä olen artefakti… alati kehittyvä ikoni. Muuan kuolevainen mies oli nähnyt Mal’akhin alastomana kahdeksantoista tuntia aiemmin. Hän oli nimittänyt Mal’akhia kauhuissaan demoniksi. »Jos sinusta siltä näyttää», Mal’akh oli vastannut, koska tiesi muinaisten tavoin, että enkelit ja demonit olivat identtisiä – keskenään vaihtokelpoisia arkkityyppejä – ja että kyse oli vain näkökulmasta: suojelusenkeli, joka ratkaisi taistelun toisen osapuolen voitoksi, oli toisen silmissä tuhoa kylvävä demoni. Mal’akh taivutti päätään eteenpäin ja näki päälakensa viistosta kulmasta. Siellä, kruunua muistuttavan sädekehän keskellä, paistoi vaalea, tatuoimaton ympyrä. Tämä tarkasti varjeltu pieni laikku oli Mal’akhin ihon viimeinen koskematon kohta. Tila oli pyhä, ja se oli joutunut odottamaan jo pitkään… mutta tänä iltana sekin täyttyisi. Vaikka hänellä ei ollut vielä hallussaan sitä, mitä hän mestariteoksensa viiKADONNUT SYMBOLI 13


I meistelyyn tarvitsi, hän tiesi, että ratkaiseva hetki lähestyi nopeasti. Kuvajaisensa innoittamana Mal’akh pystyi jo tuntemaan, kuinka hänen voimansa kasvoivat. Hän veti kaavun ylleen, meni ikkunan luo ja katseli taas eteensä levittäytyvää arvoituksellista kaupunkia. Se on haudattu tuonne jonnekin. Mal’akh keskittyi jälleen alkuperäiseen tehtäväänsä, istuutui peilipöydän ääreen ja levitti kasvoille, kaulalle ja päänahalle peitevoidetta, kunnes tatuoinnit olivat hävinneet näkyvistä. Sitten hän puki ylleen erityisen vaatekerran ja muut tarvikkeet, jotka hän oli valmistellut huolellisesti iltaa varten. Kun hän oli valmis, hän tarkisti peilistä, että kaikki oli kunnossa. Hän kuljetti pehmeää kättään tyytyväisenä päänahkaansa pitkin ja hymyili. Se on tuolla jossain, hän ajatteli. Ja tänä iltana yksi mies auttaa minua löytämään sen. Kun Mal’akh poistui kotoaan, hän valmistautui tapahtumaan, joka järisyttäisi pian kongressitaloa. Hän oli nähnyt uskomattoman paljon vaivaa, että kaikki pelinappulat olisivat tänä iltana järjestyksessä. Ja nyt – vihdoinkin – viimeinen nappula oli astunut peliin.

3

obert Langdon tarkasteli muistiinpanojaan, kun hän pani merkille, että tietä nielevän limusiinin renkaiden humina muuttui. Hän nosti katseensa ja yllättyi näkemästään. Joko me olemme päässet Memorial Bridgelle? Langdon pani muistiinpanot syrjään ja katseli sillan ali tyynenä virtaavaa Potomacjokea. Sen pinnalla leijui paksua sumua. Osuvasti nimetty Foggy Bottom oli aina tuntunut omituiselta ratkaisulta maan pääkaupungin sijoituspaikaksi. Uudessa maailmassa oli varmasti riittänyt vaihtoehtoja, mutta esi-isät olivat päättäneet muurata ihanneyhteiskuntansa kulmakiven joenrannan tuntumassa sijaitsevalle suolle. Langdon käänsi katseensa oikealle, vuorovesialtaan toiselle puolelle, kohti sulavakaarista Jeffersonin muistomerkkiä, jota moni tapasi nimittää Amerikan Pantheoniksi. Suoraan edessäpäin kohosi puolestaan jäyhän koruton Lincolnin muistomerkki, jonka kohtisuorat linjat toivat mieleen Ateenan muinaisen Parthenonin. Langdonin piti katsoa kuitenkin kauemmas nähdäkseen kaupungin helmen – saDAN BROWN 14


I

J e ff e r sonin muistom e r kki

man tornin, jonka oli nähnyt ilmasta. Se oli saanut arkkitehtonisen innoituksensa antiikin Kreikkaa ja Roomaa huomattavasti varhaisemmalta ajalta. Amerikan egyptiläinen obeliski. Washingtonin muistomerkin jättiläismäinen torni häämötti nyt suoraan edessäpäin ja hohti kuin majesteettinen purjelaivan masto taivasta vasten. Langdonin näkökulmasta katsottuna obeliski vaikutti leijuvan tänä iltana ilmassa… se värisi synkkää taivasta vasten aivan kuin olisi joutunut myrskyyn. Langdon tunsi olevansa yhtä lailla vailla maata jalkojensa alla. Hänen matkansa Washingtoniin oli tullut täytenä yllätyksenä. Kun heräsin aamulla, ajattelin viettää rauhallisen sunnuntaipäivän kotosalla… mutta nyt olen muutaman minuutin ajomatkan päässä kongressitalosta. Langdon oli sukeltanut rasvatyyneen veteen kello 4.45 ja aloittanut päivänsä niin kuin aina, eli uimalla viisikymmentä edestakaista altaanmittaa Harvardin yliopiston autiossa altaassa. Hänen ruumiinrakenteensa ei ollut enää yhtä vahva kuin opiskeluvuosina, kun hän oli pelannut vesipalloa edustusjoukkueessa, mutta hän oli yhä hoikka ja hyväkuntoinen, mikä oli varsin hyvä saavutus yli neljäkymmentävuotiaalle miehelle. Ainoa ero entiseen oli se, että hän joutui näkemään nykyään paljon enemmän vaivaa kuntonsa ylläpitämiseksi. Kun Langdon palasi kotiin kuuden tienoilla, hän aloitti joka-aamuisen rituaalinsa, mikä tarkoitti, että hän jauhoi sumatralaisia kahvipapuja käsikäyttöisellä myllyllä ja nautti eksoottisesta tuoksusta, joka täytti hänen keittiönsä. Tällä kertaa hän pani kuitenkin ihmeissään merkille, että vastaajan näytöllä vilkkui punainen valo. Kuka kumma soittaa kuudelta sunnuntai-aamuna? Hän painoi nappia ja kuunteli viestin. KADONNUT SYMBOLI 15


I lincolnin muistom e r kki , W as h in g tonin muistom e r kki ja y h dysvaltoj e n kon g r e ssitalo C a p itol

»Hyvää huomenta, herra Langdon. Olen erittäin pahoillani, että soitan näin varhain.» Kohtelias ääni oli ilmeisen empivä, ja puheesta erottui lievä etelävaltiolainen korostus. »Nimeni on Anthony Jelbart, olen Peter Solomonin henkilökohtainen avustaja. Herra Solomon kertoi, että te olette aamuvirkku… hän on yrittänyt ottaa teihin tänään yhteyttä. Voisitteko soittaa hänelle heti, kun saatte tämän viestin? Teillä on varmaan hänen uusi yksityisnumeronsa, mutta jos ei, niin se on 202-3295746.» Langdon tunsi yhtäkkiä huolta vanhan ystävänsä puolesta. Peter Solomon oli äärimmäisen hyvätapainen ja kohtelias, eikä hän todellakaan soittaisi sunnuntaina aamuvarhaisella, ellei jotakin olisi pahasti vialla. Langdon jätti kahvinkeiton kesken ja kiiruhti työhuoneeseensa, jotta voisi vastata Peterin viestiin. Toivottavasti hän on kunnossa. Vaikka Peter Solomon oli vain kaksitoista vuotta Langdonia vanhempi, hän oli ollut paitsi ystävä ja oppi-isä myös eräänlainen isähahmo aina siitä lähtien, kun he olivat tavanneet ensimmäisen kerran Princetonin yliopistossa. Toisen vuoden opisDAN BROWN 16


I kelijana Langdonin oli ollut pakko mennä vierailuluennolle, jonka tämä nimekäs historioitsija ja hyväntekijä oli eräänä iltana pitänyt. Solomon oli puhunut semiotiikasta ja arkkityyppien historiasta niin häikäisevän hienosti ja tarttuvasti, että Langdonin intohimoinen kiinnostus symboleihin oli saanut alkunsa sillä hetkellä. Langdon oli rohjennut lähettää Solomonille kiitoskirjeen, mutta syynä ei ollut kuitenkaan ollut luennoitsijan nerokkuus, vaan hänen lempeästä katseestaan kuvastunut vaatimattomuus. Nuori opiskelijapoika ei ollut tohtinut edes kuvitella, että Peter Solomon, yksi maan rikkaimmista ja kiehtovimmista nuorista älyköistä, kirjoittaisi koskaan takaisin. Mutta niin Solomon oli kuitenkin tehnyt. Ja siitä oli saanut alkunsa heidän verraton ystävyytensä. Peter Solomon oli kuuluisa tutkija, jonka pidättyväisyys soti hänen syntyperäänsä vastaan. Hän kuului superrikkaaseen Solomonin sukuun, jonka jäsenten nimet komeilivat rakennusten ja yliopistojen seinillä ympäri maata. Euroopassa vaikuttavien Rotschildien tavoin Solomonien nimeen oli aina liittynyt amerikkalaisesta yläluokasta ja menestyksestä juontuvaa mystiikkaa. Peteristä oli tullut suvun päämies jo nuorella iällä isän kuoleman jälkeen, ja hänellä oli sittemmin ollut useita vaikutusvaltaisia virkoja. Hän oli tätä nykyä viisikymmentäkahdeksanvuotias ja toimi Smithsonianinstituutin johtajana. Langdon muisti aika ajoin piikitellä, että Peterin loisteliaan elämänuran ainoa tahra oli hänen tutkintonsa toisen luokan yliopistosta – Yalesta. Nyt kun Langdon astui työhuoneeseensa, hän yllättyi nähdessään, että Peter oli lähettänyt hänelle myös faksin.

Peter Solomon museonjohtajan kanslia smithsonian-instituutti Huomenta, Robert. Minun pitää puhua kanssasi heti. Soita minulle mahdollisimman pian numeroon 202-329-5746 Peter

KADONNUT SYMBOLI 17


I Langdon soitti numeroon viipymättä ja kävi istumaan käsinveistetyn tammisen kirjoituspöydän ääreen, kun puhelu yhdistyi. »Peter Solomonin toimisto, Anthony puhelimessa», avustajan tuttu ääni vastasi. »Miten voin auttaa?» »Huomenta, täällä on Robert Langdon. Jätitte minulle aiemmin vies­tin –» »Aivan, professori Langdon!» Nuori mies kuulosti helpottuneelta. »Kiitos, että soititte takaisin näin nopeasti. Herra Solomon haluaa puhua kanssanne. Kerron hänelle, että olette langan toisessa päässä. Voitteko odottaa hetkisen?» »Totta kai.» Kun Langdon odotti, että Peter vastaisi puhelimeen, hän vilkaisi ystävänsä nimeä Smithsonian-instituutin virallisen kirjepaperin yläosassa ja huomasi hymyilevänsä. Solomonin klaanissa ei juuri löysäillä. Peterin sukupuu oli tiheänään varakkaita teollisuusmagnaatteja, vaikutusvaltaisia poliitikkoja ja useita ansioituneita tutkijoita, joista jotkut olivat jopa Royal Societyn jäseniä. Peterin ainoa elossa oleva lähiomainen, nuorempi sisar Katherine, oli ilmeisesti perinyt suvun tieteelliset taipumukset, sillä hän oli noetiikaksi kutsutun huippumodernin tieteenalan kärkinimiä. Täyttä hepreaa minulle, Langdon ajatteli ja veti suutaan hymyyn, kun muisti Katherinen epäonnistuneen yrityksen tehdä selkoa noetiikasta veljensä luona järjestetyissä juhlissa edellisvuonna. Langdon oli kuunnellut tarkkaavaisesti ja sanonut sitten: »Kuulostaa enemmän taikuudelta kuin tieteeltä.» Katherine oli iskenyt leikkisästi silmää. »Ne ovat lähempänä toisiaan kuin uskotkaan, Robert.» Peter Solomonin henkilökohtainen avustaja palasi taas puhelimeen. »Olen pahoillani, mutta herra Solomon yrittää saada puhelinneuvottelunsa päätökseen. Toimistolla on hieman kaoottista tänä aamuna.» »Ei se mitään. Voin soittaa myöhemmin.» »Jos ette pane pahaksenne, niin herra Solomon pyysi minua kertomaan, miksi hän otti yhteyttä.» »Kertokaa toki.» Avustaja hengitti syvään. »Kuten varmastikin tiedätte, Smithsonianin johtokunta järjestää Washingtonissa joka vuosi yksityisen juhlatilaisuuden meidän anteliaimpien lahjoittajiemme kunniaksi. Läsnä on usein koko joukko kulttuurivaikuttajia.» Langdon tiesi, että hänen pankkitilinsä saldosta puuttui niin monta nollaa, että hän ei täyttänyt kulttuurivaikuttajan vähimmäisvaatimuksia, mutta sitten hän ajatteli, että ehkä Peter kutsuisi hänet vieraaksi siitä huolimatta. »Tänä vuonna, kuten yleensäkin, tilaisuudessa pidetään puhe ennen illallista», avustaja jatkoi. »Olimme niin onnekkaita, että saimme puheen pitopaikaksi kongressitalon patsassalin.» DAN BROWN 18


I Saitte Washingtonin parhaimman paikan, Langdon ajatteli, kun hänen mieleensä muistui poliittinen esitelmä, jota hän oli ollut kerran seuraamassa tuossa puoliympyrän muotoisessa suurenmoisessa salissa. Oli vaikea unohtaa täydelliseen kaarimuodostelmaan asetettua puolta tuhatta klaffituolia, joita ympäröi 38 luonnollisen kokoista veistosta edustajainhuoneen alkuperäisenä istuntosalina aikoinaan toimineessa tilassa. »Meillä on vain yksi ongelma», avustaja sanoi. »Pääpuhujamme on sairastunut ja ilmoittanut, että hän joutuu jättämään tilaisuuden väliin.» Avustaja piti vaivaantuneen tauon. »Se tarkoittaa, että me yritämme löytää hänelle sijaisen. Herra Solomon toivoo, että te suostuisitte puhumaan.» Langdon häkeltyi. »Ai minä, vai?» Hän ei ollut osannut varautua ehdotukseen lainkaan. »Olen varma, että Peter pystyy löytämään paljon paremman tuuraajan.» »Te olette herra Solomonin ensimmäinen vaihtoehto. Olette sitä paitsi aivan liian vaatimaton. Instituutin vieraat olisivat taatusti innoissaan, jos saisivat kuulla teidän puhuvan, ja herra Solomon ajatteli, että voisitte pitää saman esitelmän kuin siinä Bookspanin ohjelmassa muutama vuosi takaperin. Silloin teidän ei tarvitsisi valmistautua lainkaan. Hän sanoi, että esitelmä käsitteli pääkaupungin arkkitehtuuriin liittyvää symboliikkaa – aihe kuulostaa aivan täydelliseltä tilaisuuden pitopaikan kannalta.» Langdon ei ollut yhtä varma. »Jos muistan oikein, esitelmäni käsitteli enemmän kongressitalon ja vapaamuurareiden välistä historiaa kuin –» »Aivan! Herra Solomon on vapaamuurari, kuten hyvin tiedätte, samoin kuin monet hänen läheisistä työtovereistaan, jotka aikovat tulla paikalle. Olen varma, että he haluaisivat kuulla aiheesta.» Helppoa se kyllä olisi. Langdon ei ollut koskaan heittänyt pois yhdenkään puheen tai luennon muistiinpanoja. »Kai minä voisin sitten harkita sitä. Milloin tilaisuus pidetään?» Avustaja selvitti kurkkuaan ja kuulosti yhtäkkiä vaivaantuneelta. »Se on itse asiassa tänä iltana.» Langdon ratkesi nauruun. »Tänä iltana?!» »Juuri siksi toimistolla on nyt niin kiireistä. Smithsonian-instituutti on joutunut erittäin kiusalliseen tilanteeseen…» Avustaja puhui nyt hätäisemmin. »Herra Solomon on valmis lähettämään yksityiskoneen Bostoniin teitä varten. Lento kestää vain tunnin, joten pääsisitte kotiin ennen puoltayötä. Tunnette varmaan Loganin kansainvälisen lentoaseman yksityiskoneiden terminaalin.» »No tunnenhan minä», Langdon myönsi vastahakoisesti. Ei mikään ihme, että Peter saa tahtonsa aina läpi. »Mainiota! Voisitteko olla siellä konetta vastassa… sanotaan vaikka viideltä?» »Minulla ei taida olla pahemmin vaihtoehtoja», Langdon hymähti. »Haluan vain täyttää herra Solomonin toiveet.» KADONNUT SYMBOLI 19


I Peterillä on sellainen vaikutus ihmisiin. Langdon harkitsi asiaa pitkään, mutta ei osannut kieltäytyä. »Hyvä on. Sanokaa hänelle, että voin tehdä sen.» »Loistavaa!» avustaja hihkaisi ja kuulosti todella helpottuneelta. Hän antoi Langdonille suihkukoneen tunnuksen ja monia muita tietoja. Kun Langdon viimein lopetti puhelun, hän mietti, oliko Peter Solomon saanut koskaan kieltävää vastausta. Kahvinkeittopuuhiin palattuaan Langdon pani myllyyn muutaman ylimääräisen pavun. Vähän tavallista enemmän kofeiinia tänä aamuna, hän ajatteli. Tästä tulee vielä pitkä päivä.

4 hdysvaltojen kongressitalo Capitol seisoo ylväästi Washingtonin keskuspuiston National Mallin itäpäässä sijaitsevalla korotetulla tasanteella, jota kaupungin pääarkkitehti Pierre L’Enfant kuvaili »muistomerkkiä odottavaksi jalustaksi». Capitolilla on pituutta lähes 230 metriä ja leveyttä reilusti yli 100 metriä. Jättiläismäisen rakennuksen kerrosala on noin 65 000 neliömetriä, ja huoneita siellä on huikeat 541. Uusklassisen arkkitehtuurin tietoisena tarkoituksena on herättää muistumia antiikin Roomasta, jonka ihanteet innoittivat Yhdysvaltojen perustajia, kun he loivat uuden tasavallan lait ja kulttuurin. Capitoliin saapuvien turistien uusi tarkastuspiste sijaitsee hiljattain valmistuneen maanalaisen vierailukeskuksen uumenissa, Capitolin kupolia kehystävän henkeäsalpaavan kattoikkunan alapuolella. Vastikään palvelukseen pestattu vartija Alfonso Nuñez katseli tarkkaavaisesti miespuolista vierasta, joka lähestyi parhaillaan hänen pistettään. Päänsä paljaaksi ajellut mies oli viivytellyt aulassa ja puhunut puhelimeen ennen kuin oli astunut sisään. Hänen oikea kätensä oli kantositeessä ja hän käveli hieman ontuen. Paljaan pään lisäksi hänellä oli armeijan ylijäämäkaupasta hankittu kulunut takki, minkä vuoksi Nuñez epäili häntä entiseksi sotilaaksi. Asevoimissa palvelleet olivat kaikkein yleisimpiä vierailijoita Washingtonissa. »Hyvää iltaa», Nuñez sanoi noudattaen turvallisuuskäytäntöä, jonka mukaan hänen piti jututtaa kaikkia miespuolisia vieraita, jotka tulivat rakennukseen yksin. »Iltaa», vieras sanoi ja vilkuili miltei autiota aulaa. »Aika hiljaista.» »NFC:n pudotuspelit», Nuñez vastasi. »Kaikki ovat katsomassa Redskinsien ottelua.» Nuñez toivoi, että olisi voinut tehdä samoin, mutta hän oli saanut työpaikan alle kuukausi sitten ja vetänyt siksi lyhimmän korren. »Pankaa metalliesineet vatiin.» DAN BROWN 20


I

Y h dysvaltoj e n kon g r e ssitalo C a p itol

Kun vieras yritti parhaan kykynsä mukaan tyhjentää pitkän takin taskut terveellä kädellään, Nuñez piti häntä tarkasti silmällä. Ihmisluonnolla oli tapana tehdä myönnytyksiä loukkaantuneille ja pysyvästi vammautuneille, mutta Nuñez oli koulutettu unohtamaan moiset ajatukset. Nuñez odotti kärsivällisesti, kunnes vieras oli kaivanut taskuistaan tavanomaisen tavaralajitelman – kolikoita, avainnipun, pari matkapuhelinta. »Nyrjähdys, vai?» Nuñez kysyi silmäillessään miehen kipeää kättä, joka näytti olevan paksuissa tukisiteissä. Kalju mies nyökkäsi. »Liukastuin jäällä. Siitä on nyt viikko. Sattuu vieläkin ihan pirusti.» »Harmin paikka. Menkää portista, olkaa hyvä.» Vieras ontui metallinpaljastimen lävitse, ja laite päästi äkäisen piippauksen. Vieras rypisti otsaansa. »Tätä minä vähän pelkäsinkin. Minulla on sormus näiden siteiden alla. Se ei lähtenyt irti, kun sormeni oli niin turvoksissa, joten lääkärit vain käärivät sen pakettiin.» »Ei mitään hätää», Nuñez sanoi. »Otetaan sauva käyttöön.» Nuñez kuljetti käsikäyttöistä metallinpaljastinta vieraan sidekättä pitkin. Ainoa metalliesine, jonka hän havaitsi, oli iso möhkäle miehen kipeässä nimettömässä. Nuñez ei pitänyt kiirettä, vaan kävi huolellisesti läpi koko siteen ja sormen. Hän oli varma, että päällikkö seurasi hänen työskentelyään rakennuksen valvontakeskukKADONNUT SYMBOLI 21


I sen videomonitoreilta, ja hän halusi pitää työpaikkansa. Paras olla aina tarkka. Hän työnsi sauvan varovasti vieraan kantositeen sisään. Mies irvisti kivusta. »Anteeksi.» »Eipä siinä mitään. Nykyään ei voi olla liian varovainen.» »Ei tosiaankaan.» Nuñez piti vieraasta. Sillä oli kumma kyllä merkitystä hänen ammatissaan. Vaisto oli ensimmäinen puolustuslinja terrorismin vastaisessa taistelussa. Se oli eittämättä herkempi vaarantunnistin kuin kaikki maailman elektroniset laitteet – pelon lahja, kuten sitä eräässä turvallisuusalan käsikirjassa luonnehdittiin. Tässä tapauksessa Nuñezin vaistot sanoivat, että hänellä ei ollut mitään syytä huoleen. Ainoa omituisuus, jonka hän huomasi seisoessaan aivan vieraan edessä, oli se, että karskin oloinen mies näytti käyttävän rusketus- tai meikkivoidetta. Entä sitten? Ei kukaan halua olla kalpea keskellä talvea. »Kaikki kunnossa», Nuñez sanoi, viimeisteli tarkastuksen ja pani metallinpaljastimen syrjään. »Hyvä.» Vieras ryhtyi poimimaan tavaroitaan vadista. Samalla Nuñez huomasi, että miehellä oli tatuointeja kahdessa sormessa, jotka pistivät esiin siteestä; etusormen päässä oli tähti ja peukalon päässä kruunu. Tatuointeja on nykyään ihan kaikilla, Nuñez ajatteli, vaikka sormenpäät tuntuivat hänestä varsin kivuliailta paikoilta niiden ottamiseen. »Tekivätkö nuo ta­tuoinnit kipeää?» Vieras vilkaisi sormenpäitään ja hymähti. »Ei yhtään niin paljon kuin luulisi.» »Onnenmyyrä», Nuñez sanoi. »Minun teki tosi kipeää. Otin merenneidon selkään peruskoulutuksessa.» »Merenneidon, vai?» Kalju mies naurahti. »Joo», Nuñez vastasi noloissaan. »Nuoruuden hairahduksia.» »Älä muuta sano. Minullekin sattui paha virhe nuorempana. Nyt joudun heräämään joka aamu sen vierestä.» Molemmat nauroivat makeasti, ja kalju mies jatkoi eteenpäin. Lastenleikkiä, Mal’akh ajatteli, kun meni Nuñezin ohi ja astui liukuportaisiin. Capitoliin pääseminen oli käynyt helpommin kuin hän oli osannut arvata. Kumara ryhti ja vatsalle kietaistu pehmuste olivat naamioineet hänen todellisen ruumiinrakenteensa, kun taas kasvojen ja käsien peitevoide oli peittänyt hänen tatuointinsa. Kaikkein nerokkain keksintö oli kuitenkin kantoside, jonka avulla Mal’akh kuljetti rakennukseen erään voimallisen esineen. Lahja maailman ainoalle miehelle, joka voi auttaa minua löytämään sen mitä etsin.

DAN BROWN 22

Brown, Dan: Kadonnut symboli (WSOY)  

Upea kuvitettu laitos Dan Brownin menestysteoksesta!

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you