Smith, Zadie: Risteymiä (WSOY)

ZADIE

SMITH risteymi채 WSOY

Zadie Smith

risteymiä Suomentanut Irmeli Ruuska

werner söderström osakeyhtiö helsinki

Keatsin runon ”Oodi satakielelle” suomennos Jaakko Tuomikoski.

Machiavellin ”Ruhtinaan” Vergilius-sitaatin suomennos Aarre Huhtala.

Englanninkielinen alkuteos NW © Zadie Smith 2012 Suomenkielinen laitos © Irmeli Ruuska ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-39740-4 Painettu EU:ssa

Kellasille

Kun Aadam kuokki ja Eeva kehruun ties, ken oli ylimys, herrasmies?

– John Ball

vierailu

1

Lihava aurinko mataa puhelinmastojen ohi. Kiipeilynestomaali muuttuu rikinkeltaiseksi koulunporteissa ja lyhtypylväissä.

Willesdenin väki kulkee paljain jaloin, kadut eurooppalaistuvat, vallitsee ulkona ruokailun mania. Hän pysyttelee varjossa. Punapää kun on. Radiosta kuuluu: Olen itseäni määrittävän sanakirjan ainoa tekijä. Hyvä repliikki – kirjoita se aikakauslehden takakanteen. Riippumatossa pohjakerroksen asunnon takapihalla. Joka puolelta aidan rajaamana.

Neljän pihan päässä vuokratalossa joku kolmannen kerroksen kamala tyttö kailottaa värikkäin sanakääntein olemattomalle kuulijalle. Julia parvekkeella, kantamaa kilometrikaupalla. Ei pidä paikkaansa. Kuule, ei pidä paikkaansa. Älä yritä. Tupakka kourassa. Pyylevä, punainen kuin krapu.

Olen itseäni Olen itseäni määrittävän Lyijykynä ei jätä aikakauslehden sivuille jälkeäkään. Hän on lukenut jostain, että kiiltopaperi aiheuttaa syöpää. Ei saisi olla näin kuuma, ei kenenkään mielestä. Kuihtuneita kukkia ja kitkeriä pieniä omenoita. Linnut laulavat väärää säveltä väärässä puussa liian aikaisin vuodesta. Älä vittu ala! Katse ylöspäin: tytön palanut pömppömaha lepää kaiteella. Niinhän Michelillä on tapana sanoa: ei kaikkia voi kutsua juhliin. Ei tällä vuosisadalla. Julma näkemys – hän ei siihen yhdy. Ei kaikki avioliitossa ole yhteistä. Keltainen aurinko korkealla taivaalla. Sininen risti valkoisessa puikossa, terävä ja selvä. Mitä tehdä? Michel on töissä. Hän on vielä töissä.

11

sanakirjan ainoa ainoa Alas pihalle varisee tuhkaa, sitten tulee natsa, sitten aski. ­Äänekkäämpi kuin linnut ja junat ja liikenne. Ainoa tervejärkisyyden merkki: korvaan työnnetty pieni vehje. Käskin äijän olla ottamatta vapauksia. Missä meikäläisen rahat on? Ja akka hyökkää silmille. Vitun vapaudet.

Olen ainoa. Ainoa. Ainoa Hän avaa nyrkkinsä, antaa kynän vieriä. Käyttää vapauttaan.

Ei muuta kuunneltavaa kuin tuon kirotun tytön ääni. Onneksi silmät kiinni on muutakin nähtävää. Paksujuoksuisia mustia täpliä. Veneilijöitä vesillä suihkimassa siksakkia. Sik. Sak. Punainen joki? Helvetin tulinen järvi? Riippumatto keikahtaa. Lehdet putoavat maahan. Maailman tapahtumat, talous, elokuvat ja musiikki lojuvat ruohikossa. Samoin urheilu ja lyhyet kuvaukset vainajista.

12

2

Ovikello! Hän kompuroi nurmikon poikki paljain jaloin, auringossa kylpevänä ja untelona. Takaovi johtaa ahtaaseen keittiöön, jonka värikäs laatoitus vastaa edellisen vuokralaisen makua. Ovikelloa ei soiteta. Sitä painetaan pohjaan.

Kuviolasissa hämärä hahmo. Väärä pikselivalikoima ollakseen Michel. Hänen ja oven välissä käytävän lattialankut, kultaisina auringon heijastuessa niihin. Tuo käytävä voi johtaa vain hyviin asioihin. Silti joku nainen huutaa itku kurkussa: olkaa kiltti . Joku nainen jyskyttää nyrkillä oveen. Kun hän vetää salpaa sivuun, hän huomaa sen juuttuvan puoliväliin; ketju kiristyy, ja pieni käsi sukeltaa raosta.

– olkaa kiltti – voi hyvä Jumala, auttakaa – neiti kiltti, mä asun täällä – olen ihan tästä läheltä, voi hyvä Jumala – kattokaa nyt, olkaa kiltti – Likaiset kynnet. Kaasulaskuako siinä heilutellaan? Vai puhelinlaskuko tuo on? Se työnnetään raosta ketjun ohi niin lähelle, että hänen on peräydyttävä voidakseen tarkentaa katseensa siihen mitä hänelle näytetään. Ridley Avenue 37 – risteyksestä erkaneva katu. Hän lukee vain sen. Hänen mielessään välähtää kuva Michelistä sellaisena kuin tämä olisi, jos olisi täällä, tutkimassa kirjekuoren muovi-ikkunaa, tarkastamassa tietoja. Michel on töissä. Niinpä hän irrottaa ketjun.

Vieraan polvet pettävät, hän kaatuu eteenpäin, lyyhistyy.

Tyttö vai nainen? He ovat samanikäisiä: kolmekymppisiä, suunnilleen kolmevitosia. Itku vavisuttaa muukalaisen hentoa olemusta. Hän raastaa vaatteitaan ja ulvoo. Nainen, joka anelee 13

y­ leisöä todistajakseen. Nainen, joka seisoo kotinsa raunioissa sotatoimialueella.

– Oletko loukannut itsesi?

Nainen raastaa hiuksiaan. Pää kolahtaa ovenkarmiin.

– Ei kun äiti – jonkun pitää auttaa. Olen juossut joka vitun ovella – ole kiltti. Shar – mä olen Shar. Olen täkäläisiä. Asun täällä. Kato vaikka!

– Tule sisään, ole hyvä. Minä olen Leah.

Leah on yhtä uskollinen tälle muutaman neliökilometrin kokoiselle kaupungin kolkalle kuin joku omalle perheelleen tai isänmaalleen. Hän tuntee täkäläisten puheenparren, tietää, että vittu on täällä vain lauseen rytmitystä. Hän sovittelee ilmeensä merkitsemään myötätuntoa. Shar ummistaa silmänsä ja nyökkää. Suu tekee nopeita, kuulumattomia liikkeitä, hän puhuu itsekseen. Leahille hän sanoo: – Olet tosi kiltti.

Sharin pallea kohoilee, nyt hitaammin. Vavisuttava itku asettuu.

– Että kiitti vaan. Olet tosi kiltti.

Sharin pienet kädet tarraavat käsistä, jotka tukevat häntä. Shar on piskuisen pieni. Hänen ihonsa näyttää paperimaisen kuivalta, ja otsassa ja leuassa on psoriasislaikkuja. Kasvot ovat tutut. Leah on nähnyt ne monta kertaa kadulla. Lontoon taajamien omituisuus: kasvot ilman nimiä. Silmät ovat mieleenpainuvat, syvää ruskeaa ympäröi ylä- ja alapuolella kirkas valkoinen. Nälkäisyyttä, nälkää sille, mitä hän näkee. Pitkät silmäripset. Vauvat näyttävät tuolta. Leah hymyilee. Hymy, joka hänelle suodaan takaisin, on tyhjä, ei tunnistamisen merkkiä. Herttaisen vino hymy. Leah on vain kiltti muukalainen, joka avasi oven eikä sulkenut sitä uudestaan. Olet niin kiltti, olet niin kiltti – Shar toistelee sitä, kunnes lausahduksessa kulkeva mielihyvän säie (totta kai Leah tuntee pientä mielihyvää) katkeaa. Leah pudistaa päätään. Ei, ei, ei, ei.

Leah ohjaa Sharin keittiöön. Isot kädet tytön kapeilla harteilla. Hän katsoo, miten Sharin pakarat jännittyvät vyötäröltä rullattuja collegehousuja vasten, katsoo selän pientä, untuvaista notkelmaa, joka erottuu hikisenä helteessä. Kapoinen vyötärö avartuu kurveiksi. Leah itse on lanteeton, poikamaisen hontelo. Ehkä Shar tarvitsee rahaa. Hänen vaatteensa eivät ole puhtaat. Oikeas14

sa polvitaipeessa, sottaisessa kankaassa, on leveä palkeenkieli. Likaiset kantapäät läpsyvät hajoamaisillaan olevissa varvassandaaleissa. Shar haisee.

– Sydänkohtaus! Kysyin että kuoleeko se. Kuoleeko? Kuoleeko? Vievät hänet ambulanssiin – arvaa, vastaako ne! Mulla on kolme muksua yksin kotona – on mentävä sairaalaan – mitä ne puhuu autosta? Eihän mulla mitään autoa ole! Sanon että auttakaa nyt – eikä kukaan pane vittu tikkua ristiin.

Leah tarttuu Sharia ranteesta, istuttaa hänet keittiönpöydän ääreen tuoliin ja ojentaa talouspaperirullan. Hän laskee kätensä taas kerran Sharin harteille. Heidän otsansa ovat aivan lähekkäin.

– Ymmärrän kyllä, älä huoli. Mihin sairaalaan?

– Jonnekin… en pannu sitä muistiin… Middlesexiin tai – Jonnekin kauas kumminkin. Ei mulla ole tarkkaa tietoa.

Leah puristaa Sharia käsistä.

– Kuule, en aja autoa – mutta – Hän katsoo kelloa. Kymmentä vaille viisi.

– Jospa odottaisit vähän aikaa, parikymmentä minuuttia? Jos soitan miehelleni, hän voi – tai miten olisi taksi…

Shar irrottaa kätensä Leahin otteesta. Hän painaa silmiään rystysillä, hengittää vapautuneesti: paniikki on ohi.

– Pakko päästä sinne… eikä ole mitään puhelinnumeroa – ei mitään – eikä rahaa...

Shar repii hampaillaan ihoa oikeasta peukalosta. Siihen ilmaantuu täplä verta ja tyrehtyy. Leah tarttuu taas Sharia ranteesta. Vetää tältä sormet suusta.

– Jospa se on Middlesex? Senniminen sairaala, ei paikka? Eikö se ole jossain Actonin suunnalla?

Tytön ilme on unelias, hidas. Hömelö, kuten Irlannissa sanotaan. Ehkä hän on vähän hömelö.

– Joo… voi olla… joo, se se on. Middlesex. Justiinsa se.

Leah suoristaa selkänsä, ottaa puhelimen takataskustaan ja valitsee numeron.

– poikkean täällä huomenna .

Leah nyökkää, ja Shar jatkaa puhelusta piittaamatta.

– maksan kyllä takaisin. saan tilin huomenna, käykö?

15

Leah pitää puhelimen korvallaan, hymyilee ja nyökkää, ilmoittaa osoitteensa. Hän elehtii mallaten teekuppia. Mutta Shar katselee omenankukkia. Hän kuivaa kyyneleet kasvoiltaan nuhruisen t-paitansa kankaaseen. Hänen napansa on kireä solmu vatsan tasalla, sohvaan ommeltu nappi. Leah luettelee puhelinnumeronsa.

– Selvä.

Hän kääntyy tarjoilupöytään päin, tarttuu vapaalla kädellään vedenkeittimeen, toheloi, koska olettaa sen olevan tyhjä. Kannusta läikähtää vettä. Hän laskee kannun takaisin alustalle ja pysyy paikoillaan selin vieraaseen. Missään ei ole luontevaa paikkaa istua tai seistä. Hänen edessään, huoneen poikki kulkevalla pitkällä ikkunalaudalla, näkyy elämään kuuluvia esineitä – valokuvia, pikkutavaraa, osa isän tuhkasta, maljakoita, ruukkukasveja, yrttejä.

Ikkunasta heijastuvassa kuvassa Shar nostaa pienet jalkansa tuolille jolla istuu, pitelee kiinni nilkoistaan. Hätä ei ollut yhtä kiusallista kuin tämä, se tuntui luonnollisemmalta. Tässä maassa ei keitetä teetä ventovieraalle. He hymyilevät toisilleen ikkunalasiin. Vallitsee hyvä tahto. Mitään sanottavaa ei ole.

– Haen kupit.

Leah nimeää kaiken mitä tekee. Hän avaa kaapin. Se on täynnä kuppeja: kuppia kupin päällä.

– Kiva talo.

Leah kääntyy liian kiireesti, elehtii käsillään asiaankuulumattomasti.

– Ei tämä ole meidän – asumme vuokralla – meillä on vain tämä – yläkerrassa on kaksi muuta asuntoa. Yhteinen puutarha.

Tämä on kaupungin vuokratalo, joten…

Leah kaataa teetä Sharin katsellessa ympärilleen. Alahuuli törröllään, lempeästi nyökytellen. Arvioivasti kuin kiinteistönvälittäjä. Nyt hän katsoo Leahiin. Mitä nähtävää tässä on? Rypistynyt, ruudullinen flanellipaita, risaiset farkkusortsit, pisamaiset sääret, paljaat jalat – ehkä joku hupsu, joku pinnari, joutonainen. Leah ristii käsivarret vatsalleen.

– Kiva kaupungin vuokrakämpäksi. Varmaan monta makkaria?

Huuli pysyy lerpallaan. Se haittaa hieman puhetta. Leah huomaa, että Sharin kasvoissa on jotain vialla, ja hämmentyy huomios­taan, kääntää katseensa muualle.

16

– Kaksi. Toinen on pelkkä koppero. Käytämme sitä jonkinlaisena…

Sillä välin Shar haeskelee jotain aivan muuta; hän on hitaampi kuin Leah, mutta nyt hän pääsee perille, he ovat samassa tilassa. Hän osoittaa Leahia sormellaan.

– Hetkinen – kävit sä Braytonia?

Hän pomppaa tuolillaan. Riemastuneestiko? Mutta eihän se voi pitää paikkaansa.

– Kun sä puhuit äsken puhelimessa, niin johan mä aattelinkin, että vaikutat tutulta. Kävit Braytonia!

Leah laskee takamuksensa työtasolle ja ilmoittaa ajankohdan.

Shar ei malta keskittyä kronologiseen puoleen. Hän haluaa tietää, muistaako Leah, miten luonnontieteen siivessä tulvi ja miten Jake Fowlerin pää jäi puristuksiin. He määrittävät omat vaiheensa niiden koordinaattien mukaan, ne ovat samanlaisia kiintopisteitä kuin kuussa käynnit ja presidenttien kuolemat.

– Olin kaks vuotta alemmalla luokalla, eikös niin? Kuka sä nyt olitkaan?

Leah kamppailee keksipurkin jäykän kannen kanssa.

– Leah. Hanwell.

– Leah. Kävit Braytonia. Tapailetko vielä ketään?

Leah luettelee nimiä ja typistettyjä elämäkertatietoja. Shar rummuttelee sormillaan pöytään.

– Oletko ollut jo kauankin naimisissa?

– Liian kauan.

– Haluatko, että soitan jonnekin? Miehellesi?

– Eikä… ei… siellä se nyt on. En ole nähny sitä kahteen vuoteen. Pahoinpitelijä. Väkivaltainen. Haastoi aina riitaa. Joutui hankaluuksiin, sitä viiras päästä. Mursi multa käden, mursi solisluun, mursi polven ja mursi vittu kasvotkin. Jos totta puhutaan – Seuraava seikka heitetään kevyenä sivuhuomauksena, nikottelevan naurunpyrskähdyksen myötä, ja se on käsittämätöntä.

– Raiskasikin vielä… se oli hullua. No joo.

Shar liukuu pois tuoliltaan ja astelee takaovelle. Kurkistaa puutarhaan, keltaiseksi kulottuneelle nurmikolle.

– Olen kauhean pahoillani.

17

– Eihän se sun syytäs ole! Oli mitä oli.

Tunne järjettömyyden tunteesta. Leah työntää kädet taskuun.

Vedenkeitin naksahtaa.

– Vaikka kyllähän mä valehtelisin, jos väittäisin, että mulla on ollu helppoo. Rankkaa tää on ollu. Mutta joo. Mä selvisin, tajuutko? Olen hengissä. Kolme muksua! Kuopus on seitsemän. Joten koitu siitä jotain hyvääkin, ymmärrätkös?

Leah nyökkää vedenkeittimelle.

– Onko sulla muksuja?

– Ei. Koira vain, Olive. Se on nyt kaverini Natin luona. Natalie Blaken, muistatko? Tai oikeastaan hän oli kouluaikana Keisha.

Tätä nykyä Natalie De Angelis. Oltiin samalla luokalla. Hänellä oli muhkea afrokampaus, ihan kuin – Leah piirtää päänsä päälle sienimäisen ydinpilven. Sharin otsa rypistyy.

– Joo. Kovasti ollakseen. Piilovalkonen. Suuret luulot.

Sharin ilmeessä välähtää silkka halveksunta. Leah puhuu päälle.

– Hänellä on lapsia. Asuu ihan tässä lähellä, ökyalueella puiston laidassa. Nyt hän on asianajaja. Oikeusasianajaja. Mitä eroa niillä on? Ehkä ei mitään. Heillä on kaksi lasta. Lapset rakastavat Olivea, koiran nimi on Olive.

Hän vain latelee lauseita yhden toisensa perään, niistä ei tule loppua.

– Itse asiassa minä olen raskaana.

Shar nojaa lasioveen. Ummistaa toisen silmänsä, keskittää katseensa Leahin vatsaan.

– Voi, se on vasta alussa. Ihan alussa. Oikeastaan sain tietää tänä aamuna.

Oikeastaan oikeastaan oikeastaan. Shar suhtautuu paljastukseen tyynesti.

– Poikako?

– Ei, tarkoitan – ei tässä vielä niin pitkällä olla.

Leah punastuu, koska ei ole aikonut puhua niin arkaluontoisesta, keskeneräisestä asiasta.

– Tietääkö sun miehes?

– Tein testin tänä aamuna. Sitten tulit sinä.

18

– Toivo, että se on tyttö. Pojat on suoraan helvetistä.

Shar näyttää synkältä. Hänellä on saatanallinen virne. Ien on mustunut jokaisen hampaan juuresta. Hän marssii takaisin Leahin luo ja painaa molemmat kätensä Leahin vatsalle.

– Anna kun tunnustelen. Mä osaan ennustaa. Oli se sitten miten alussa vaan. Tuu nyt. En mä tee sulle mitään pahaa. Lahja tääkin on. Äiti oli samanlainen. Tuu nyt.

Shar ojentaa kätensä Leahia kohti ja vetää häntä eteenpäin.

Leah antaa sen tapahtua. Shar laskee kätensä uudestaan samaan paikkaan.

– Tyttö sieltä tulee, ihan varmasti. Ja vielä skorpioni, kunnon riesa. Kova juoksemaan.

Leah nauraa. Hän tuntee, miten lämpö nousee Sharin hikisten käsien ja hänen oman, nihkeän vatsansa välistä.

– Ai urheilijako?

– Eikä… sitä sorttia, joka karkailee. Saat vahtia sitä kaiken aikaa.

Sharin kädet valahtavat alas, ilme lasittuu taas ikävystyneeksi.

Hän alkaa puhua asioista. Kaikki asiat ovat samanveroisia. Leah, tee, raiskaus, makuuhuone, sydänkohtaus, koulu tai se, kuka sai lapsen.

– Koulu… se nyt oli jonninjoutava paikka, mutta ne jotka sitä kävi… aika moni on pärjänny hyvin, eikös vaan? Vaikkapa Calvin – muistatko Calvinin?

Leah kaataa teetä nyökkäillen raivoisasti. Hän ei muista Calvinia.

– Sillä on kuntosali Finchley Roadilla.

Leah pyörittelee lusikkaa teessä, jota hän ei koskaan juo, ei etenkään tällä säällä. Hän on painanut pussia liian kovaa. Lehdet rikkovat rajansa ja pölähtävät parveksi.

– Ei Calvin yksistään pyöritä sitä – hän omistaa sen. Kuljen joskus sen paikan ohi. Eipä olis uskonu, että pikku Calvin vielä ryhdistäytyy – sehän pyöri aina Jermainen, Louien ja Michaelin porukoissa. Rähinäsakkia… en tapaile niistä ketään. Ei ole moisesta draamasta väliä. Nathan Boglen olen joskus tavannu. Ennen tuli nähtyä myös Tommy ja James Havenia, mut ei enää hiljattain.

Ei aikoihin.

19

Shar vain puhuu. Keittiö kallistuu, ja Leah ottaa tukea apupöydästä.

– Anteeksi, kuinka?

Shar kurtistaa kulmiaan, puhuu palava rööki suussa.

– Sanoin vaan, että saiskos sitä teetä?

Pidellessään mukejaan molemmin käsin he ovat kuin vanhat ystävykset talvi-iltana. Ovi on auki, samoin jokainen ikkuna. Ilma ei liikahdakaan. Leah tarttuu paitaansa ja ravistaa sen irti ihosta.

Tuuletusaukko avautuu, ilma pyyhkäisee läpi. Rintojen alle kerääntynyt hiki jättää häpeälliset jäljet puuvillaan.

– Joskus minä tunsin… tarkoitan…

Leah tyrkyttää valheellista empimistään ja tuijottaa syvälle mukiinsa, mutta Shar ei ole kiinnostunut, hän koputtaa lasioveen ja puhuu Leahin päälle.

– Joo, näytit kyllä ihan erilaiselta koulussa. Nyt näytät paremmalta, eikös vaan? Silloin olit luiseva porkkanapää. Pitkä hujoppi.

Sitä kaikkea Leah on yhä. Muutos on tapahtunut muissa, tai ehkä ajat ovat muuttuneet.

– Hyvin olet kumminkin pärjänny. Mitä varten et ole töissä?

Mitä sä nyt teitkään?

Shar jo nyökyttelee, kun Leah alkaa puhua.

– Soitin, että olen kipeä. Tuli huono olo. Pääasiassa hoidan kaikenlaista yleishallintoa. Hyväntekeväisyystyötä. Jaamme rahaa. Arpajaisten tuottoa hyväntekeväisyyshankkeisiin, yleishyödyllisille yrityksille – pienille paikallisille järjestöille, jotka tarvitsevat…

He eivät seuraa omaa keskusteluaan. Vuokratalon tyttö kailottaa yhä parvekkeella. Shar pudistelee päätään ja viheltää. Hän luo Leahiin naapurillisen myötätuntoisen katseen.

– Tyhmä, läski ämmä.

Leah hahmottelee sormellaan ratsun siirron tytöstä poispäin.

Kaksi kerrosta ylemmäs, yhden ikkunan yli.

– Olen syntynyt tuolla.

Sieltä tänne, pitempi matka kuin miltä näyttää. Se paikallistieto herättää hetkeksi Sharin kiinnostuksen. Sitten hän kääntää katseensa, karistaa savukkeestaan tuhkaa keittiön lattialle, vaikka ovi on auki ja nurmikko vajaan puolen metrin päässä. Ehkä hän 20

on hidasälyinen ja mahdollisesti kömpelö, tai sitten hän on traumatisoitunut tai hajamielinen.

– Hyvinpä oot pärjänny. Elämä mallillaan. Varmaan paljon ystäviä, ulkona perjantai-illat, klubeja sun muuta.

– Eipä oikeastaan.

Shar puhaltaa suustaan pienen tuprahduksen savua ja äännähtää pahoittelevasti nyökytellen päätään.

– Hienostelevaa sakkia tällä kadulla. Olit ainoa, joka päästi mut sisään. Muut ei piittaa paskan vertaa toisen hädästä.

– Minun on käytävä yläkerrassa. Hakemassa taksirahat.

Leahilla on kyllä rahaa taskussa. Yläkerrassa hän marssii sisään lähimmästä ovesta, menee vessaan, sulkee oven ja istahtaa lattialle itkemään. Hän ojentaa jalkansa ja sysää vessapaperirullan telineestä. Hän vierittää sitä juuri luokseen, kun ovikello soi.

– ovikello! ovikello! avaanko?

Leah nousee ja yrittää huuhtoa punoituksen pieneen altaaseen. Hän tapaa Sharin käytävästä, opiskeluajoilta kertyneitä kirjoja pursuvan hyllyn edestä hivelemästä selkämyksiä sormellaan.

– Oot sä lukenu nää kaikki?

– En, en oikeastaan. Nykyisin ei enää ehdi.

Leah ottaa avaimen keskimmäiseltä hyllyltä ja avaa etuoven.

Missään ei ole järkeä. Portilla seisova kuljettaja tekee eleen, jota hän ei ymmärrä, osoittaa kadun toiseen päähän ja alkaa kävellä. Shar menee perästä. Leah menee perästä. Leahissa herää uudenlainen alistuvuus.

– Paljonko sinä tarvitset?

Sharin ilmeessä häivähtää sääli.

– Kakskymppiä? Kolmekymppiä… ainakin riittää.

Hän tupakoi ilman käsiä, puristaa sauhun ulos suupielestään.

Kirsikankukkien mieletön ryöppy. Michel ilmaantuu vaaleanpunaista käytävää pitkin, astelee kadun toista puolta. Liian kuuma – hänen kasvonsa ovat aivan märät. Laukusta pilkistää pieni pyyhe, jota hän pitää mukanaan tällaisten päivien varalta. Leah nostaa sormensa pystyyn, pyytää häntä pysymään paikoillaan. Osoittaa Sharia, vaikka Shar on piilossa auton takana.

Michel on likinäköinen; hän tähyilee heihin päin, pysähtyy, hymyilee pingottuneesti, riisuu takkinsa, heittää sen käsivarrelleen.

21

Leah näkee, miten hän nyppii t-paitaansa, yrittää karistaa pois työpäivän jäänteet: pienten hiuskarvojen paljouden, ventovierailta saksitut suortuvat, osa vaaleita, osa ruskeita.

– Kuka tuo on?

– Michel, minun mieheni.

– Tytön nimi?

– Ranskalainen.

– Kivannäkönen, eikös vaan – kivannäkösiä vauvoja!

Shar iskee silmää: toinen puoli kasvoista puristuu irvokkaasti kasaan.

Shar pudottaa savukkeensa ja nousee autoon, jättää oven auki.

Rahat jäävät Leahin käteen.

– Onko se täkäläisiä? Olen nähny sen jossain.

– Hän on töissä kampaamossa, aseman lähellä. Kotoisin Marseillesta – hän on ranskalainen. Asunut täällä jo ikuisuuksia.

– Afrikkalainen kumminkin.

– Alun perin. Kuule – haluatko, että tulen mukaan?

Hetkeen Shar ei sano mitään. Sitten hän astuu ulos autosta ja kurkottaa molemmin käsin kohti Leahin kasvoja.

– Sä olet tosi hyvä ihminen. Oli tarkotettu, että tulen sun ovelles. Ihan totta! Olet henkinen tyyppi. Sussa on jotain henkistä sisällä.

Leah puristaa tiukasti Sharin pientä kättä ja alistuu suukkoon.

Sharin suu raottuu hieman Leahin poskella kiitos-sanaa varten ja sulkeutuu jälleen sulle-sanan myötä. Leah vastaa sanomalla jotain mitä ei ole vielä eläessään sanonut: Siunausta. He erkanevat – Shar peräytyy kömpelösti ja kääntyy autoon päin, on jo melkein poissa. Leah puristaa uhmakkaasti rahan Sharin kouraan. Mutta kokemuksen ylevyys uhkaa jo latistua tavanomaisuudeksi, anekdootiksi: vain kolmekymmentä puntaa, vain sairas äiti, ei murhaa eikä raiskausta. Mikään tarina ei kestä kertomistaan.

– Mieletön sää.

Shar kuivaa hien kasvoiltaan huiviin eikä katso Leahiin.

– Poikkean huomenna. Maksan sulle takaisin. Vannon vaikka, jooko? Ihan totta, kiitos. Pelastit mut tänään.

Leah kohauttaa harteitaan.

– Eikä, älä nyt ole tollanen, vannon sen – tulen kyllä, ihan totta.

22

»Risteymiä on harvinaisuus, kirja joka on radikaali, intohimoinen ja tosi.»

– ANNE ENRIG HT,

The New York Times Book Review

www.wsoy.fi

84.2 978-951-0-39740-4

päällys MARTTI RUOKONEN liepeen kuva dominique nabokov