Issuu on Google+


Suomentanut | ULLA Selkälä

Werner Söderström osakeyhtiö | helsinki


englanninkielinen alkuteos The 5th Wave

Copyright © 2013 by Rick Yancey Suomenkielinen laitos © Ulla Selkälä ja WSOY 2013

Sivulla 312 oleva sitaatti William Shakespearen teoksesta Venetsian kauppias mukailtu Tiina Ohinmaan suomennoksesta. ISBN 978-951-0-39715-2 painettu eu:ssa


Sandylle, jonka unet inspiroivat ja rakkaus kest채채.


Jos avaruusoliot tulisivat joskus käymään maassa, meille kävisi luultavasti yhtä huonosti kuin Amerikan alkuperäisasukkaille Kristoffer Kolumbuksen saapumisen jälkeen. Stephen Hawking


Ensimmäinen AALTO: Valot sammuu Toinen AALTO: Hyöky nousee Kolmas AALTO: Rutto

Neljäs AALTO: Vaimentaja


VALTAUS: 1995 Hän ei herää. Nukkuvaa naista vaivaa seuraavana aamuna ainoastaan epämääräinen levottomuus ja sitkeä tunne, että häntä tarkkaillaan. Hänen hermostuneisuutensa haihtuu päivän mittaan ja unohtuu nopeasti. Muisto unesta säilyy pitempään. Hänen unessaan ikkunan takana istuu iso pöllö, joka tuijottaa häntä lasin läpi isoilla, valkoreunaisilla silmillään. Hän ei herää. Ei myöskään hänen miehensä, joka nukkuu hänen vieressään. Heidän ylleen lankeava varjo ei häiritse heidän untaan. Ja se, jonka takia varjo on tullut – vauva nukkuvan naisen sisällä –, ei myöskään tunne mitään. Valtaus ei riko ihoa eikä vaurioita soluja naisen eikä vauvan ruumiissa. Kaikki on ohi alle minuutissa. Varjo vetäytyy. Mies, nainen, vauva naisen sisässä ja tunkeutuja vauvan sisässä jäävät nyt uinumaan nelistään. Nainen ja mies heräävät aamulla, ja vauva herää muutamaa kuukautta myöhemmin, kun se syntyy. Tunkeutuja poikavauvan sisässä jatkaa uinumistaan herätäkseen vasta useita vuosia myöhemmin, kun äidin levottomuus ja muisto unesta ovat aikaa sitten haihtuneet. Viisi vuotta myöhemmin nainen käy eläintarhassa lapsensa kanssa ja näkee samanlaisen pöllön kuin unessa. Jostain syystä pöllön näkeminen tekee hänet levottomaksi. Hän ei ole ensimmäinen, joka uineksii pöllöistä pimeässä. Hän ei liioin ole viimeinen.

11


I VIIMEINEN HISTORIOITSIJA


1 Avaruusolennot ovat tyhmiä. En tarkoita oikeita avaruusolentoja. Toiset eivät ole tyhmiä. Toiset ovat niin paljon meitä ihmisiä kehittyneempiä, että niiden vertaaminen meihin on kuin vertailisi tyhmintä ihmistä älykkäimpään koiraan. Kilpailusta ei voi edes puhua. Tarkoitan avaruusolentoja päämme sisässä. Niitä jotka mielemme on luonut, niitä jotka olemme keksineet sen jälkeen kun tajusimme, että kimmeltävät valot taivaalla ovat samanlaisia aurinkoja kuin meidän aurinkomme ja luultavasti myös niiden ympärillä pyörii samanlaisia planeettoja kuin meidän Telluksemme. Tarkoitan kuvittelemiamme avaruusolentoja, sellaisia avaruusolentoja, joiden me haluaisimme hyökkäävän Maahan, inhimillisiä avaruusolentoja. Olet nähnyt niitä miljoona kertaa. Ne syöksyvät taivaalta lentävillä lautasillaan ja panevat matalaksi New Yorkin ja Tokion ja Lontoon, tai niiden hämähäkkiä muistuttavat valtavat koneet marssivat sädeaseet tulittaen pitkin maaseutua, ja joka kerta, joka ikinen kerta, ihmiskunta unohtaa keskinäiset erimielisyytensä ja liittoutuu yhteen tuhotakseen muukalaisten lauman. Daavid tappaa Goljatin, ja kaikki (paitsi Goljat) menevät kotiin tyytyväisinä. Mitä roskaa! Aivan kuin torakka suunnittelisi tuhoavansa kengän, joka on liiskaamassa sen. Eihän sitä tietenkään voi tietää varmasti, mutta voisin lyödä vetoa, että Toiset tiesivät meidän kuvittelemistamme inhimillisistä avaruusolennoista. Ja voisin lyödä vetoa siitäkin, että niiden mielestä se oli helvetin hauskaa. Takuulla ne nauroivat niin, että ahteri oli revetä. Sikäli kuin niillä on huumorintajua… tai ahteri. Ne nauroivat varmaan samalla tavalla kuin me nauramme, kun koira tekee jotain söpöllä tavalla hölmöä. Voi noita söpöjä, hölmöjä ihmisiä! Ne luulevat, että me ajattelemme samalla tavalla kuin ne! Eikö olekin hellyttävää? 15


Unohda lentävät lautaset, pienet vihreät miehet ja kuolemansäteitä sylkevät valtavat robottihämähäkit. Unohda sankarilliset taistelut tankeilla ja suihkuhävittäjillä ja viimeisten murtumattomien, urheiden ihmislajin edustajien lopullinen voitto mulkosilmäisten tunkeilijoiden laumasta. Se on suurin piirtein yhtä kaukana totuudesta kuin niiden kuoleva planeetta on meidän elävästä planeetastamme. Totuus on, että heti kun ne löysivät meidät, pelimme oli pelattu.

2 Välillä minusta tuntuu, että saatan olla viimeinen ihminen Maan päällä. Mikä tarkoittaa, että olisin viimeinen ihminen maailmankaikkeudessa. Tiedän, että on tyhmää ajatella niin. Eivät ne ole voineet tappaa kaikkia… ainakaan vielä. Ymmärrän kuitenkin, miten niin voisi lopulta käydä. Kunnes mieleeni tulee, että Toiset haluavatkin, että ymmärrän. Muistatko dinosaurukset? Niinpä. Eli luultavasti en ole viimeinen ihminen Maan päällä, mutta olen viimeisiä. Ypöyksin, ja todennäköisesti jäänkin yksin, kunnes neljäs aalto vyöryy ylitseni ja hukuttaa minut. Se on yksi öisistä ajatuksistani. Aamukolmen voi-ei-olen-pulassaajatuksista. Kun käperryn kerälle niin peloissani, etten uskalla sulkea silmiäni, ja minut valtaa niin silmitön pelko, että minun täytyy muistuttaa itseäni hengittämisestä ja pitää sydän käynnissä silkalla tahdonvoimalla. Kun aivoni tekevät tenän ja päässäni alkaa takoa niin kuin siellä soisi naarmuuntunut CD: Yksin, yksin, yksin, Cassie, olet yksin. 16


Se on nimeni. Cassie. Ei Cassie niin kuin Cassandra. Ei Cassie niin kuin Cassidy. Vaan Cassie niin kuin Cassiopeia, se tähtikuvio pohjoistaivaalla, tuoliinsa kahlittu kuningatar Kassiopeia, joka oli kaunis mutta ylimielinen ja jonka merenjumala Poseidon lähetti taivaalle rangaistukseksi kerskailustaan. Kreikaksi nimi tarkoittaa ”häntä, joka on viisas puheissaan”. Vanhempani eivät tienneet höykäsen pöläystä siitä myytistä. He vain pitivät nimeä kauniina. Edes silloin, kun ympärilläni oli ihmisiä kutsumassa minua joksikin, kukaan ei sanonut minua koskaan Cassiopeiaksi. Paitsi isä, ja hänkin vain silloin kun kiusoitteli minua ja aina tosi huonolla italialaisella korostuksella: Kass-ii-o-PII-a. Se teki minut hulluksi. Se ei ollut yhtään hauskaa, ja se sai minut vihaamaan omaa nimeäni. ”Olen Cassie!” huusin isälle. ”Pelkkä Cassie!” Nyt antaisin mitä vain, että saisin kuulla vielä kerran isän sanovan niin. Kun täytin kaksitoista – neljä vuotta ennen avaruusolentojen tuloa –, isä antoi minulle syntymäpäivälahjaksi teleskoopin. Hän pystytti sen takapihalle kirpeän kuulaana syysiltana ja näytti minulle tähtikuvion. ”Näetkö kuinka se muistuttaa W-kirjainta?” hän kysyi. ”Miksi sen nimeksi pantiin Kassiopeia, vaikka se on kaksoisV:n muotoinen?” tein vastakysymyksen. ”Mitä se W tarkoittaa?” ”Noo… en tiedä tarkoittaako se varsinaisesti mitään”, isä vastasi hymyillen. Äiti sanoi aina, että parasta isässä oli hänen hymynsä, ja niinpä isä esitteli sitä usein, varsinkin sen jälkeen kun alkoi kaljuuntua. Tiedäthän, houkutellakseen keskustelukumppanin katseen pois päästä. ”Siispä se voi merkitä ihan mitä haluat! Miten olisi kaksinkertaisesti valloittava? Tai viisas? Tai voittoisa?” Isä laski käden olkapäälleni, kun tiirailin linssin läpi viittä tähteä, jotka loistivat yli viidenkymmenen valovuoden päässä seisomapaikastamme. Isän hengitys pyyhki poskeani lämpimänä ja kosteana viileässä, kuivassa syysilmassa. Hänen hengityksensä oli niin lähellä ja Kassiopeian tähdet niin käsittämättömän kaukana. 17


Tähdet näyttävät olevan nyt paljon lähempänä. Lähempänä kuin kolmensadan biljoonan kilometrin päässä, jotka erottavat meitä. Niin lähellä, että niitä voi koskettaa, että minä voin koskettaa niitä ja ne voivat koskettaa minua. Ne ovat yhtä lähellä minua kuin isän hengitys oli sinä iltana. Kuulostaa hullulta. Olenko minä hullu? Olenko menettänyt järkeni? Toista voi kutsua hulluksi vain jos joku toinen on normaali. Niin kuin hyvä ja paha. Jos kaikki olisi hyvää, niin silloin mikään ei olisi hyvää. Huh. Kuulostaa… no, hullulta. Hullu: uusi normaali. Kai minä voisin kutsua itseäni hulluksi, koska on vain yksi toinen, johon voin verrata itseäni: minä itse. Ei tämä minä, joka olen nyt ja joka vapisee teltassa syvällä metsässä niin peloissaan, ettei uskalla edes pistää päätään makuupussin ulkopuolelle. Ei tämä Cassie. Ei, vaan se toinen Cassie, joka olin ennen niiden tuloa, ennen kuin Toiset parkkeerasivat muukalaisahterinsa korkealle kiertoradalleen. Se kaksitoistavuotias Cassie, jonka suurimmat huolet olivat pikkuruisten pisamien rypäs nenänpäässä, säkkärä tukka, johon mikään ei pysty, ja söpö poika, joka näki hänet joka päivä mutta ei edes huomannut hänen olevan olemassa. Se Cassie, joka alkoi juuri sopeutua siihen kipeään tosiasiaan, että oli vain ok. Ok ulko­näöltään. Ok koulussa. Ok karatessa ja jalkapallossa. Pohjimmiltaan ainutlaatuista hänessä oli vain hänen omituinen nimensä – Cassie niin kuin Cassiopeia, jota kukaan ei edes tiennyt – ja se, että hän pystyi koskettamaan nenäänsä kielellä, mikä taito lakkasi nopeasti herättämästä ikätovereissa ihailua yläkouluun mentäessä. Luultavasti minä olen hullu sen Cassien mittapuun mukaan. Ja hän oli ehdottomasti hullu minun mittapuullani katsottuna. Huudan joskus raivosta sille kaksitoistavuotiaalle Cassielle, joka murjotti hiustensa, omituisen nimensä ja sen takia, että oli vain ok. ”Mitä sinä teet?” kiljun. ”Etkö tiedä, mitä on tulossa?” Mutta se ei ole reilua. Totuus on, ettei hän tiennyt, hän ei voinut tietää, ja se oli hänen onnensa ja juuri siksi minä kaipaan häntä niin paljon, enemmän kuin ketään toista, jos ollaan rehellisiä. Kun 18


itken – kun annan itselleni luvan itkeä –, itken sen Cassien vuoksi. En sure itseäni. Suren sitä Cassieta, jota ei enää ole. Mitähän se Cassie mahtaisi ajatella minusta. Tästä Cassiesta, joka tappaa.

3 Hän ei voinut olla paljon minua vanhempi. Kahdeksantoista. Ehkä yhdeksäntoista. Mutta helvetti, sikäli kuin minä tiesin, hän olisi voinut olla seitsemänsataayhdeksäntoistavuotias. Vielä viiden kuukauden kuluttuakaan en tiedä varmasti, muodostuuko neljäs aalto ihmisistä vai jonkinlaisista sekamuodoista vai peräti itse Toisista, vaikka minusta onkin vastenmielistä ajatella, että Toiset näyttäisivät täsmälleen samalta kuin me ja puhuisivat samalla tavalla ja vuotaisivat verta aivan niin kuin me. Ajattelen mieluummin, että Toiset ovat… no, toisia. Olin jokaviikkoisella vedenhakuretkelläni. Leirini lähellä virtaa puro, mutta minua pelottaa, että kemikaalit tai viemärit tai mahdollisesti ruumis tai pari yläjuoksulla olisivat voineet saastuttaa veden. Tai että se on myrkytetty. Puhtaan veden vieminen meiltä olisi erinomainen tapa tuhota meidät nopeasti. Niinpä heitän kerran viikossa uskollisen M16-rynnäkkökiväärini olalle ja patikoin metsästä moottoritielle. Kolme kilometriä etelään, heti ulosmenotie 175:n varrella, on pari huolto-asemaa. Otan sieltä mukaani niin paljon pullovettä kuin jaksan kantaa, mikä ei ole paljon, sillä vesi on painavaa, ja palaan moottoritielle ja puiden kohtalaiseen turvaan niin nopeasti kuin pystyn ennen kuin tulee pilkkopimeä. Iltahämärä on parasta aikaa liikkua. En ole koskaan nähnyt tiedustelurobottia hämärän aikaan. Olen nähnyt kolme tai neljä päivällä ja paljon useampia iltaisin, mutta hämärällä en koskaan. 19


Tiesin, että jokin oli toisin sillä samalla hetkellä kun pujahdin sisään huoltoaseman rikotusta ulko-ovesta. Mikään ei näyttänyt erilaiselta – myymälä näytti täsmälleen samalta kuin viikko sitten: samat graffiteilla tuhritut seinät, kaadetut hyllyt, tyhjät laatikot ja kuivuneet rotan ulosteet lattialla, samat murretut kassalippaat ja ryöstetyt olutkylmäkaapit. Sama iljettävä, löyhkäävä sotku, jossa olin kahlannut joka viikko viimeksi kuluneen kuukauden päästäkseni kylmäkaappien ohi varastoon. En voinut tajuta, miksi kaupasta oli viety kaljat ja limsat, rahat kassalippaista ja kassakaapista ja arpaliput, mutta kahteen kuormalavalliseen juomavettä ei ollut koskettukaan. Mitä he oikein olivat ajatelleet? Avaruusolennot hyökkäävät, maailmanloppu tulee! Nopeasti nyt, vohkitaan oluet! Sama hävityksen kauhistus, sama rottien ja mädäntyneen ruoan löyhkä, samat pölyn pöllähdykset hämärässä valossa, joka tunkeutuu sisään likaisista ikkunoista, jokainen pois paikaltaan oleva tavara koskemattomana paikallaan. Siitä huolimatta. Jokin oli toisin. Seisoin pienessä lasinsirpaleiden saarekkeessa huoltamon sisällä aivan ovensuussa. En nähnyt mitään erityistä. En kuullut mitään erityistä. En haistanut enkä tuntenut mitään erityistä. Mutta minä tiesin. Jokin oli toisin. Siitä, kun ihmiset olivat saaliseläimiä, on kauan. Satatuhatta vuotta tai niille main. Mutta muisto säilyy vahvana syvällä geeneissämme: gasellin tietoisuus, antiloopin vaistot. Tuuli suhisee heinikossa. Varjo sujahtaa puiden välissä. Ja pieni ääni sanoo: Shhh, se on nyt lähellä. Lähellä. En muista missä vaiheessa olin heilauttanut rynnäkkökiväärin olkapäältäni. Ensin se roikkui selkäni takana, seuraavaksi se oli jo käsissäni piippu tähdättynä alas, varmistin otettuna pois päältä. Lähellä. En ollut ampunut kiväärillä koskaan mitään kania isompaa olentoa, ja silloinkin tein sen vain kokeilumielessä, nähdäkseni osaisinko käyttää kapistusta räjäyttämättä taivaan tuuliin jotain omaa 20


ruumiinosaani. Kerran ammuin varoitukseksi villiintyneen koiralauman yli, joka oli kiinnostunut liikaa leiristäni. Toisella kertaa pamautin melkein suoraan ylös tähdäten pikkuriikkistä, vihaisesti tuijottavaa vihertävää valopistettä, joka oli niiden emoalus ja joka liukui äänettömästi taivaan poikki Linnunrata taustanaan. Okei, myönnetään, se oli tyhmää. Yhtä hyvin olisin voinut pystyttää mainostaulun, josta osoittaa iso nuoli kohti päätäni ja jossa lukee: OHOI, TÄÄLLÄ OLLAAN! Kanikokeen jälkeen – Petteri-parka hajosi riekaleiksi ja siitä tuli tunnistamatonta suolisylttyä ja luumöhjöä – luovuin ajatuksesta, että käyttäisin rynnäkkökivääriä metsästykseen. En edes harjoitellut tarkka-ammuntaa. Hiljaisuudessa, joka Maahan oli iskenyt neljännen aallon jälkeen, laukaukset kuulostivat kovemmilta kuin atomipommin jysäys. Siitä huolimatta pidin rynnäkkökivääriä parhaana ystävänäni. Se oli aina vierelläni, jopa yöllä, jolloin otin uskollisen tosiystäväni makuupussini sisään. Neljännessä aallossa ei voi luottaa, että ihmiset ovat yhä ihmisiä. Mutta siihen voi luottaa, että ase on yhä ase. Shhh, Cassie. Se on lähellä. Lähellä. Olisi pitänyt lähteä lipettiin. Se pieni ääni yritti suojella minua. Se pieni ääni on minua vanhempi. Se on vanhempi kuin vanhin ihminen, joka koskaan on elänyt. Olisi pitänyt kuunnella sitä. Sen sijaan kuuntelin hylätyn myymälän hiljaisuutta ja pinnistin kuuloani. Jokin oli lähellä. Otin pienen askeleen kauemmas ovesta, ja lasinsirpaleet ratisivat hiljaa jalkani alla. Ja sitten Se jokin päästi äänen, joka oli jotain yskäisyn ja valituksen väliltä. Se tuli takahuoneesta kylmäkaappien takaa, missä vesi oli. Sillä hetkellä en tarvinnut pientä muinaista ääntä sanomaan mitä piti tehdä. Se oli ilmiselvää, tyhmäkin sen olisi tajunnut. Äkkiä pakoon! Mutta minä en lähtenyt pakoon. Jos neljännestä aallosta aikoo selviytyä, ensimmäinen sääntö on, 21


että kenenkään ei pidä luottaa. Ei ole väliä, miltä se toinen näyttää. Tässä suhteessa Toiset ovat olleet tosi älykkäitä – okei, myönnetään, ne ovat älykkäitä joka suhteessa. Ei ole väliä, näyttääkö se toinen oikeanlaiselta ja sanooko se oikeat asiat ja käyttäytyykö odotetulla tavalla. Eikö minun isäni kuolema sen todistanut? Vaikka tuntematon olisi herttainen pikku mummeli, joka halaa avutonta kissanpentua, ikinä ei voi olla varma – sitä ei voi ikinä tietää varmasti – ettei se ole yksi niistä ja ettei pörröisen kissanpennun takana ole piilossa 45 kaliiperin järeä käsiase. Ei mitenkään mahdoton ajatus. Ja mitä enemmän sitä ajattelee, sitä todennäköisemmältä se tuntuu. Pikku mummeli saa mennä. Se on vaikein osa, se osa, jonka liiallinen miettiminen saisi minut ryömimään makuupussiini, vetämään vetoketjun kiinni ja nääntymään hitaasti nälkään. Jos keneenkään ei voi luottaa, niin silloin ei todellakaan voi luottaa keneenkään. Parempi uskoa, että mummeli on yksi niistä kuin ottaa riski, että on vastoin kaikki todennäköisyyksiä törmännyt toiseen selviytyjään. Se on tosi pirullista. Se repii meidät hajalleen. Sen takia olemme paljon helpompia saaliita ja meidät on helpompi tuhota. Neljäs aalto pakottaa meidät yksinäisyyteen, jolloin meissä ei ole joukon voimaa ja sekoamme erakoina hitaasti, peloissamme, odottaen kauhun vallassa väistämätöntä. Niinpä en juossut pakoon. En pystynyt. Minun täytyi puolustaa reviiriäni olipa sitten vastassa yksi niistä tai herttainen mummeli. Ainoa tapa pysyä hengissä on pysyä yksin. Se on sääntö numero kaksi. Seurasin – uskaltaen tuskin hengittää, päkiöilläni hiipien – itkun sekaisia yskähdyksiä tai yskähdysten sekaista itkua tai miksi sitä ääntä haluaakin kutsua, kunnes tulin takahuoneen ovelle. Ovi oli raollaan juuri sen verran, että mahduin pujahtamaan siitä kylki edellä. Seinällä suoraan edessäni oli metallihylly ja oikealla pitkä, kapea käytävä, jota kylmäkaapit reunustivat. Siellä takana ei ollut lainkaan ikkunoita. Ainoa valo oli sammuvan päivän kalpea oranssi kajo, joka tuli takaani ja heitti varjoni tahmealle lattial22


”Totuus on, että heti kun ne löysivät meidät, pelimme oli pelattu.” 1 . A a l t o

S ä h k ö t k at k e avat.

2. A a l t o

O n n e k k a at pa k e n e vat.

3. A a l t o

Va i n e päo n n i s i mmat j ä ävät h e nk i i n.

4. A a l t o

Ai n o a ta pa s e lv i y t yä on p y syä y ks i n.

5. A a l t o

S e a lk a a n y t.

C

assie on tyttö jolla on M16-rynnäkkökivääri, kadonnut pikkuveli ja adrenaliinin terävöittämät aistit. Seitsemän miljardia ihmistä on kuollut, infrastruktuuri tuhottu ja planeetta

kasvottomien muukalaisten miehittämä. Epätoivoinen Cassie pakenee ja varoo luottamasta keneenkään. Toisaalla vihan ajama Zombie on valmis tuhoamaan vihollisen hinnalla millä hyvänsä. Kun salaperäinen Evan tarjoaa Cassielle apuaan, on päätös vaikea. Kaoottinen Maa vilisee ihmishahmoisia soluttautujia ja väärän valinnan hinta on kuolema.

IS B N 9 7 8 - 9 5 1 - 0 - 3 9 7 1 5 - 2 | 8 4 . 2 www.wsoy.fi • Graafinen suunnittelu Mika Tuominen Kannen kuvamateriaali: Stephen Mulcahey / Arcangel Images | WSOY:n kuva-arkisto


Yancey, Rick: Viides aalto (WSOY)