Page 1

W S O Y POKKARI

Stephenie Meyer

Aamunkoi Suomentanut Pirkko Bistrรถm

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki


Sivun 534 Tennyson-sitaatin suomennos Yrjö Jylhä. Englanninkielinen alkuteos Breaking Dawn ilmestyi 2008. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 2009. Copyright © 2008 by Stephenie Meyer This edition published by arrangement with Little, Brown and Company, New York, New York, USA, through Sane Toregard Agency. All rights reserved. ISBN 978-951-0-39706-0 Kustantaja WSOY Yhteistyössä Bonnier Books Finland Painettu EU:ssa


Omistan tämän kirjan ninja-agentilleni Jodi Reamerille. Kiitos että pidät minut poissa kuilun partaalta. Ja kiitos myös lempibändilleni, osuvasti nimetylle Muselle, inspiraatiosta joka on riittänyt kokonaiseen taruun.


Ensimm채inen osa Bella


Sisällys

Aluksi 1.  Kihloissa 2.  Pitkä yö 3.  Suuri päivä 4.  Ele 5.  Esmensaari 6.  Harhautuksia 7.  Odottamatonta

13 15 35 49 62 86 109 128


Lapsuus ei tarkoita syntymästä tiettyyn ikään ja tietyssä iässä; lapsi on aikuinen ja hylkää sen, mikä lapsen on. Lapsuus on se valtakunta jossa kukaan ei kuole. edna st. vincent millay


Aluksi

Olin käynyt lähellä kuolemaa kohtuuttoman usein; siihen ei oikeastaan koskaan totu. Silti tuntui oudon väistämättömältä katsoa taas kuolemaa silmästä silmään. Aivan kuin minut todella olisi tuomittu tuhon omaksi. Olin päässyt sitä pakoon kerran toisensa jälkeen, mutta se palasi yhä uudestaan. Tämä kerta oli kuitenkin hyvin erilainen kuin muut. Jos pelkää, voi paeta, ja jos vihaa, voi ryhtyä taisteluun. Kaikki reaktioni olivat suuntautuneet sellaisia tappajia vastaan – hirviöitä, vihollisia vastaan. Kun omaa tappajaansa rakastaa, vaihtoehtoja ei jää. Kuinka voisi lähteä pakoon, kuinka voisi taistella, kun se vahingoittaisi rakastettua? Ellei pysty antamaan rakkaalleen muuta kuin henkensä, kuinka voi olla antamatta sitä? Jos hän on todella rakas?

13


1. Kihloissa

Kukaan ei tuijota, vakuutin itselleni. Kukaan ei tuijota. Kukaan ei tuijota. Silti minun täytyi varmuuden vuoksi katsoa, koska en osannut valehdella uskottavasti edes itselleni. Istuessani odottamassa, että yhdet kaupungin kolmista liikennevaloista muuttuisivat vihreiksi, kurkistin oikealle: rouva Weber oli kääntänyt tila-autossaan koko yläruumiinsa minuun päin. Hänen katseensa porautui silmiini, ja kavahdin ihmetellen, miksei hän kääntänyt sitä pois eikä näyttänyt nololta. Eikö tuijottamista enää pidetty epäkohteliaana? Vai eikö sääntö enää pätenyt minuun? Sitten muistin, että omat ikkunani olivat hyvin tummat, joten hän ei varmaan edes tajunnut että minä tässä istuin, saati että huomaisin hänen katsovan. Yritin lohduttautua tiedolla, ettei hän tosiasiassa tuijottanut minua vaan autoa. Minun autoani. Huokaus. Katsoin vasemmalle ja voihkaisin. Jalkakäytävälle oli jähmettynyt tuijottamaan kaksi jalankulkijaa, vaikka he olisivat päässeet kadun yli. Heidän takaansa toljotti kauppias Marshall pienen muistoesineliikkeensä näyteikkunasta. Hän ei sentään ollut painanut nenäänsä lasiin. Vielä. Valot muuttuivat vihreiksi, ja kiireessäni päästä pakoon jysäytin kaasupoljinta sen kummemmin miettimättä – kuten yleensä ennen vanhaan saadakseni ikivanhan avopaku-Chevyni liikkeelle. 15


Moottori ärähti kuin metsästävä puuma ja auto liikahti eteenpäin niin äkisti, että tärähdin mustan nahkaistuimen selkänojaan ja vatsani litistyi selkärankaa vasten. »Ääh!» voihkaisin jarrupoljinta hapuillen. Napautin sitä maltillisesti. Silti auto nytkähti täysin pysähdyksiin. En kestänyt katsoa silminnäkijöiden reaktioita. Jos auton kuljettajasta oli aikaisemmin ollut vähintäkään epäilystä, se oli nyt hälvennyt. Hivutin kengänkärjellä kaasupoljinta varovasti alas millin verran, ja auto ampaisi taas eteenpäin. Onnistuin pääsemään bensa-asemalle. Ellei auto olisi jo kulkenut viimeisillä huuruilla, en olisi lähtenyt keskustaan lainkaan. Tulin nykyään toimeen ilman monia tavaroita, esimerkiksi PopTartseja ja kengännauhoja, jotta minun ei tarvitsisi näyttäytyä ihmisten ilmoilla. Pidin kiirettä kuin kilpailussa: sain luukun ja korkin auki, kortin skannatuksi ja pistoolin tankkiin muutamassa sekunnissa. Mittarilukeman kulkua en tietenkään voinut nopeuttaa. Numerot raksuttivat eteenpäin laiskasti kuin varta vasten ärsyttääkseen. Sää ei ollut kirkas – oli tyypillinen tihkusateinen päivä Forksissa Washingtonin osavaltiossa – mutta silti tuntui kuin minuun olisi suunnattu kohdevalo, joka veti huomion vasemman käteni siroon sormukseen. Tällaisina hetkinä, kun vaistosin katseet selässäni, sormus tuntui sykkivältä neonvalomainokselta: Katsokaa, katsokaa. Oli tyhmää olla niin vaivautunut, kuten hyvin tiesin. Ellei isää ja äitiä otettu lukuun, oliko sillä oikeastaan väliä, mitä ihmiset kihlauksestani sanoivat? Tai uudesta autostani? Salaperäisestä pääsystäni hienoon vanhaan yliopistoon? Kiiltävästä mustasta luottokortista, joka juuri nyt poltteli takataskussani? »Niin, ajatelkoot mitä huvittaa», mutisin puoliääneen. 16


»Tuota, neiti?» huusi miehen ääni. Käännyin ja sitten toivoin, etten olisi kääntynyt. Kaksi miestä seisoi ylellisen katumaasturin vieressä, jonka katolle oli kiinnitetty upouudet kajakit. Kumpikaan ei katsonut minuun: molemmat tuijottivat autoani. Minusta se oli käsittämätöntä. Mutta minulle riittikin ylpeyden aiheeksi, että osasin erottaa Toyotan, Fordin ja Chevyn tunnukset. Tämä auto oli kiiltävän musta, sulavalinjainen ja kaunis, mutta silti vain auto. »Anteeksi että häiritsen, mutta kertoisitteko minkä merkkinen tuo teidän autonne on?» kysyi miehistä pitempi. »Öö, Mercedes, eikö niin?» »Niin», mies sanoi kohteliaasti; hänen lyhyempi ystävänsä pyöritti silmiään vastaukselleni. »Tiedän. Mietin tässä vain, että… mahtaisiko se olla Mercedes Guardian?» Mies lausui nimen kunnioittavasti. Minusta tuntui, että hän olisi tullut hyvin toimeen Edwardin…tuota, sulhaseni Edward Cullenin kanssa (eihän siitä tosiasiasta mihinkään päässyt, kun häihin oli enää muutama päivä ­aikaa). »Niitä ei tiettävästi ole saatavilla vielä Euroopassakaan», mies jatkoi, »saati sitten täällä.» Sillä aikaa kun hänen katseensa tarkasteli ajokkini linjoja – omasta mielestäni auto näytti suurin piirtein samanlaiselta kuin jokainen muukin porrasperäinen mersu, mutta mitäpä minä siitä ymmärsin – pohdin hetken, miksi en pitänyt sellaisista sanoista kuin sulhanen, häät, aviomies ja niin edelleen. En kerta kaikkiaan saanut siitä selkoa. Olihan minut kyllä kasvatettu kavahtamaan ajatustakin rimssuhelmaisista valkeista puvuista ja morsiuskimpuista. Mutta ennen kaikkea en mitenkään pystynyt yhdistämään käsitystäni Edwardista niin vakaaseen ja tylsän kunnolliseen olentoon kuin avio17


mies. Kuin olisi antanut arkkienkelille näytelmässä kirjanpitäjän osan; en osannut sovittaa häntä mielessäni mihinkään tavanomaiseen rooliin. Kuten aina, kun aloin ajatella Edwardia, tempauduin päätähuimaaviin kuvitelmiin. Muukalaisen täytyi rykäistä saadakseen huomioni; hän odotti yhä vastausta kysymykseen auton merkistä ja mallista. »En tiedä», sanoin rehellisesti. »Saisinko ottaa kuvan sitä vasten?» Kului hetki ennen kuin tajusin. »Ihanko totta? Haluatte siis ottaa kuvan autoa vasten?» »Niin – ei minua kukaan usko ilman todisteita.» »Öö. Selvä. Hyvä on.» Panin bensaletkun kiireesti pois ja livahdin piiloon etuistuimelle sillä välin kun autohullu kaivoi repustaan valtavan ison kameran, joka näytti ammattilaisen kapistukselta. Hän ja kaveri poseerasivat vuoron perään auton keulan luona ja menivät sitten ottamaan kuvia peräpäästä. »Minulla on ikävä pakua», uikutin itsekseni. Oli sattunut oikein sopivasti – liian sopivasti – että avopakuni oli köhäissyt vihoviimeisen kerran vain muutama viikko sen jälkeen kun Edward ja minä olimme päätyneet epäsuhtaiseen kompromissiimme, jonka yksi kohta kuului, että hän saisi ostaa minulle uuden auton kun vanha olisi heittänyt henkensä. Edward oli vakuuttanut, ettei muuta voinut odottaakaan: paku oli elänyt pitkän, täyden elämän ja menehtynyt luonnollisista syistä. Hänen mukaansa. Eikä minulla tietenkään ollut keinoa saada selville, pitikö väite paikkansa, eikä herättää omin päin autoani kuolleista. Lempimekaanikkoni – Keskeytin ajatuksen ennen kuin se ehti loppuun asti. Sen si18


jaan kuuntelin miesten ääniä, jotka kantautuivat ulkoa auton korin vaimentamina. »…siinä yhdessä nettivideossa sen kimppuun käytiin liekinheittimellä. Ei edes maali mennyt kupruille.» »Ei tietenkään. Tämän beibin päältä voi vaikka ajaa panssarivaunulla. Täällä tämmöiselle ei kyllä oikein ole markkinoita. Se on suunniteltu etupäässä Lähi-idän diplomaateille, asekauppiaille ja huumeparoneille.» »Mahtaako tuo tyttö olla jotain sinnepäin?» kysyi lyhyt mies hiljaisemmalla äänellä. Minä painoin äkkiä pääni alas posket hehkuen. »Höh», sanoi pitempi. »Voi ollakin. Vaikea kuvitella, mihin ohjuksenkestäviä laseja ja melkein kahden tonnin painoista panssaroitua koria meillä päin tarvittaisiin. Kai hän on lähdössä johonkin vaarallisempaan paikkaan.» Panssaroitu kori. Melkein kahden tonnin panssari. Ja ohjuksenkestävät lasit? Kivaa. Mihin vanha kunnon luodinkestävä lasi oli kadonnut? No jaa, pystyihän sen jotenkin tajuamaan – kieroutuneella huumorintajulla. Olin kyllä odottanutkin, että Edward käyttäisi sopimustamme hyväkseen, painottaisi omaa osuuttaan voidakseen antaa minulle paljon enemmän kuin itse saisi. Olin luvannut, että hän voisi tarpeen tullen vaihtaa autoni uuteen, mutta tietenkään en ollut odottanut tarpeen tulevan aivan niin pian. Kun minun oli ollut pakko myöntää, että paku oli jämähtänyt kadun reunaan liikkumattomaksi kunnianosoitukseksi klassisille Chevyille, olin tiennyt että hänen makunsa mukainen uusi auto luultavasti nolottaisi minua. Tekisi minusta tuijotuksen ja kuiskuttelun kohteen. Aivan ­oikein. En vain ollut edes synkimmissä kuvitelmissani aavistanut, 19


että hän hankkisi minulle kaksi autoa. Ennen-auton ja jälkeen-auton, hän oli selittänyt kun olin saanut raivokohtauksen. Tämä oli vain ennen-auto. Hän oli kertonut, että se oli lainassa, ja luvannut palauttaa sen häiden jälkeen. Minä en ollut nähnyt koko jutussa mitään järkeä. Ennen kuin nyt. Hehheh. Koska olin niin hauraan inhimillinen, niin altis tapaturmille, niin vaarallisen huono-onninen, tarvitsin ilmeisesti turvakseni panssarivaununkestävän auton. Hupaisaa. Olin varma, että Edward ja hänen veljensä olivat selkäni takana nauttineet pilasta aika lailla. Tai ehkä, kuiskasi pieni ääni mielessäni, ehkä se ei sittenkään ole pilaa, senkin hölmö. Ehkä hän on todella niin huolissaan sinusta. Ei hän ensimmäistä kertaa vähän liioittelisi yrittäessään suojella sinua. Huokaisin. Jälkeen-autoa en ollut vielä nähnyt. Se oli piilossa suojakankaan alla Cullenien autotallin perimmäisessä nurkassa. Tietysti ­aika moni olisi jo käynyt kurkistamassa, mutta minä en oikeastaan halunnut tietää. Auto ei luultavasti ollut panssaroitu – koska kuherruskuukauden jälkeen en tarvitsisi panssaria. Olisin lähes tuhoutumaton, ja se oli vain yksi monista eduista, joita innokkaasti odotin. Culleneihin kuulumisen parhaita puolia eivät suinkaan olleet kalliit ­autot ja kunnioitusta herättävät luottokortit. »Hei», pitkä mies huusi ja painoi kämmensyrjänsä ikkunalasiin koettaakseen nähdä sisään. »Selvän teki. Suurkiitos!» »Ei kestä», huusin vastaan ja jännityin sitten, kun käynnistin moottorin ja painoin kaasupoljinta – hyvin varovasti… Niin monetta kertaa kuin ajoinkin tuttua tietä kotiin, en vieläkään saanut sateen haalistamia julisteita katoamaan taustaan. Nii20


tä oli niitattu puhelinpylväisiin ja teipattu katukilpiin, ja jokainen tuntui uudelta läimäytykseltä kasvoihin. Hyvin ansaitulta läimäytykseltä. Mieleni tempautui takaisin ajatukseen, jonka olin äsken niin kiireesti keskeyttänyt. Tällä tiellä en voinut vältellä sitä. Nyt kun lempimekaanikkoni kuva vilahteli ohi tasaisin välein. Parhaan ystäväni kuva. Minun Jacobini. Julisteissa luki oletko nähnyt tätä poikaa? eivät­kä ne olleet Jacobin isän idea. Ne oli painattanut minun isäni Charlie, ja hän oli levittänyt niitä joka puolelle kaupunkia. Eikä vain Forksiin, vaan Port Angelesiin ja Sequimiin ja Hoquiamiin ja Aberdeeniin ja Olympian niemimaan kaikkiin muihin kaupunkeihin. Lisäksi hän oli pitänyt huolta, että sama juliste riippui Washingtonin osavaltion jokaisen poliisiaseman seinällä. Hänen omalla asemallaan oli omistettu kokonainen korkkitaulu Jacobin etsimiselle. Korkkitaulu, joka hänen suureksi harmikseen ja pettymyksekseen oli lähes tyhjä. Isä oli pettynyt muuhunkin kuin siihen, ettei vetoomus ollut saanut vastakaikua. Hän oli hyvin pettynyt Jacobin isään Billyyn – joka oli hänen paras ystävänsä. Siihen ettei Billy ottanut pontevammin osaa kuusitoistavuo­ tiaan »karkulaisensa» etsintään. Siihen että Billy kieltäytyi ripustamasta julisteita La Pushiin, rannikon reservaattiin joka oli Jacobin koti. Siihen että hän näytti alistuneen Jacobin katoamiseen aivan kuin ei voisi asialle mitään. Siihen että hän hoki: »Jacob on aikuinen. Hän tulee kotiin jos haluaa.» Ja Charlieta harmitti, että minä pidin Billyn puolta. Minäkään en suostunut ripustamaan julisteita. Sekä minä että Billy nimittäin tiesimme ainakin suurin piirtein, missä Jacob oli, ja tiesimme myös, ettei kukaan ollut nähnyt tätä poikaa. Kuten tavallista kuvat nostattivat kurkkuuni ison palan ja 21


silmiini kirvelevät kyynelet, ja olin hyvilläni että Edward oli tänä lauan­taina metsällä. Jos hän näkisi reaktioni, hänestäkin tuntuisi kauhealta. Tietysti myös lauantaissa oli huonot puolensa. Kun hitaasti ja varovasti käännyin kotikadulleni, näin talomme edustalla isän poliisiauton. Hän oli tänäänkin jättänyt kalastuksen väliin. Murjotti häiden vuoksi aina vain. Pysäköin kadun reunaan Chevy-monumentin taakse ja otin hansikaslokerosta kännykän, jonka Edward oli antanut hätätilanteita varten. Valitsin numeron, ja puhelimen soidessa pidin sormeni lopetusnäppäimellä. Kaiken varalta. »Haloo?» vastasi Seth Clearwaterin ääni, ja huokaisin helpotuksesta. Olin aivan liian arka puhumaan hänen isosiskonsa Leahin kanssa. Ilmaus »pureva vastaus» ei ollut pelkästään kuvaannollinen, kun kyse oli Leahista. »Hei, Seth, täällä Bella.» »Ai, terve, Bella! Mitä kuuluu?» Tukehtumisen tunnetta. Lohduttomuutta. »Hyvää.» »Varmaan haluat kuulla tuoreimmat uutiset?» »Sinä olet ajatustenlukija.» »Ja sehän on kukkua. En minä mikään Alice ole, sinä vain olet ennalta arvattava», Seth vitsaili. La Pushin quileuttilaumassa kukaan muu kuin Seth ei mielellään edes puhunut Culleneista nimeltä, saati vitsaillut sellaisista ilmiöistä kuin lähes kaikkitietävä tuleva kälyni. »Tiedän.» Epäröin hetken. »Mitä hänelle kuuluu?» Seth huokaisi. »Samaa kuin ennenkin. Hän ei suostu puhumaan, vaikka me tiedetään että hän kuulee meidät. Katsos kun hän yrittää olla ajattelematta ihmisten tavalla. Seurata vain vaistojaan.» »Tiedätkö missä hän nyt on?» 22

Meyer, Stephenie: Aamunkoi (WSOY)  

Maailmanmenestyssarjan hämmästyttävä päätösosa

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you