Issuu on Google+

WSOY »paratiisiuhrit on itsessään pieni mestariteos, henkeäsalpaavan jännittävä kertomus.» –

gefle dagblad

Kristina

Ohlsson

paratiisiuhrit


Kristina Ohlsson

Paratiisiuhrit Suomentanut Pekka Marjamäki

werner söderström osakeyhtiö helsinki


Ruotsinkielinen alkuteos Paradisoffer Copyright © Kristina Ohlsson 2012 Published by agreement with Salomonsson Agency Suomenkielinen laitos © Pekka Marjamäki ja WSOY 2014 ISBN 978-951-0-39698-8 Painettu EU:ssa


K

Washington D.C., Yhdysvallat

un lento 573 saapuu Yhdysvaltojen ilmatilaan, Washing­ tonissa eletään alkuillan tunteja. Bruce Johnson seisoo lennonjohtotornissa ja silmäilee alapuolellaan loputtoman pitkinä levittäytyviä kiitoratoja. Valvomossa on täysin hiljaista, eikä hän edes huomaa pidättävänsä hengitystään. Kaikkein tärkeimpään kysymykseen ei ole vielä tullut vastausta. Bruce ei tiedä, annetaanko koneelle lupa laskeutua. Lentokentän laidalle on kerääntynyt poliisiautoja ja muita hälytysajoneuvoja. Ambulansseja ja paloautoja on paikalla valtava määrä. Kukaan ei pysty sanomaan, miten tilanne lopulta ratkeaa. Erikoisjoukkojen mustiin pukeutuneita miehiä ei näy missään, mutta Bruce tietää, että he odottavat syvenevän hämärän keskellä täydessä toimintavalmiudessa. Hänen mieleensä ilmestyy ajatus: Panttivangit ammutaan. Se on sääntö numero yksi. Hän ei tiedä, mistä ajatus on peräisin. Panttivankien ampuminen ei ole koskaan kuulunut FBI:n sääntöihin, eikä yksikään agentti voisi edes kuvitella tekevänsä niin. Todellisuudessa panttivankitilanteiden tärkein ohjenuora oli, ettei terroristien vaatimuksiin saanut missään olosuhteissa suostua. Terroristeja ei kuunneltaisi tälläkään kertaa. Samaa tinkimätöntä periaatetta oli noudatettu aina siitä lähtien kun kone nousi ilmaan Tukholman liepeillä sijaitsevalta Arlandan lentokentältä. Bruce on jo pitkään halunnut käydä tutustumassa Tukholmaan, muttei jaksa uskoa, että haave koskaan toteutuisi. Minkä takia hänen kaltaisensa mies edes matkustaisi Ruotsiin?


Kaapattu kone on vuonna 1989 valmistunut jumbojetti, jonka kyydissä on yli neljäsataa matkustajaa. Koneen polttoaine on loppumaisillaan ja kapteeni on pyytänyt laskeutumislupaa. Bruce ei tiedä mitä tuleman pitää. Hän odottaa edelleen lisätietoja esimieheltään. Ruotsissa kello lähentelee puoltayötä. Bruce on hyvin tietoinen siitä, miten uupumus vaikuttaa ihmisen toimintakykyyn, ja tarkkailee itseään väsymyksen merkkien varalta. Hänen ruotsalaiset kollegansa tekevät varmasti samoin, ja heillä siihen on vielä enemmän syytä. Hän on ollut koko ajan yhteydessä samoihin henkilöihin Ruotsissa, ja tilanne on ollut alusta lähtien niin intensiivinen, etteivät nämä ole päässeet hetkeksikään lepäämään. Hänelle kuitenkin kerrottiin, että Ruotsin kesät ovat niin valoisia, että ihmiset nukkuvatkin tavallista vähemmän, myös näin syksyisin. Kenties se tosiaan piti paikkansa. Lentokenttää ympäröivässä ilmatilassa ei ole muita koneita. Saapuvat koneet on ohjattu muille kentille, ja lähtevien koneiden aikatauluja on siirretty myöhemmäksi. Tiedotusvälineiden edustajia ei ole päästetty paikalle, mutta Bruce tietää, että toimittajat norkoilevat siitä huolimatta kentän lähettyvillä. He päivystävät kulkuesteiden takana huipputehokkain teleobjektiivein varustettuine kameroineen ja napsivat jatkuvalla syötöllä valokuvia kentän tapahtumista. Puhelimen pirinä havahduttaa Brucen ajatuksistaan. Soittaja on hänen esimiehensä. – Päätös on tehty. Vaihtoehto on huonoin mahdollinen. Bruce laskee luurin takaisin ja tarttuu toiseen puhelimeen. Hän tuijottaa sitä hetken, näppäilee sitten numeron, jonka osaa jo ulkoa, ja jää odottamaan, että Eden vastaa. Tuomio pysyy ennallaan – konetta ei päästettäisi määränpäähänsä. Säännöt olivat muuttuneet. Panttivangit saisivat kuolla.


P채iv채채 aiemmin Maanantai 10. lokakuuta 2011


1

V

Tukholma, kello 12.27

altakunnan loukkaamat tomuus oli menetetty, eikä sitä saataisi enää koskaan takaisin. Niin hän oli ajatellut lukemattomia kertoja. Ruotsi oli kadottanut kansallisen viattomuutensa edellisvuonna, kun Tukholman keskustassa oli keskellä kiireisintä joulusesonkia räjähtänyt kaksi pommia. Maan ensimmäisen itsemurhaiskun vaikutukset olivat ulottuneet kaikkialle koko yhteiskuntaan. Ihmiset olivat keskustelleet kiivaasti siitä, mitä seurauksia tapahtuneella olisi. Tulisiko Ruotsistakin yksi niistä maista, jossa tavalliset kansalaiset eivät uskaltaneet mennä sunnuntaikävelylle terrori-iskujen pelosta? Pääministeriä tilanne oli huolettanut enemmän kuin ketään muuta. – Miten tällaisen kanssa voi oikein oppia elämään? pääministeri oli kysynyt myöhään eräänä iltana, kun he istuivat kahdestaan tämän työhuoneessa ja nauttivat konjakkilasillisia. Mitä siihen olisi voinut vastata? Itsemurhaiskun seuraukset olivat olleet tuhoisat. Eivät niinkään aineelliset vahingot, sillä ne oli mahdollista korjata. Monet henkiset ja moraaliset arvot olivat sen sijaan kärsineet kovan kolauksen. Äskettäin virkaan astuneena oikeusministerinä hän oli hämmästellyt, kuinka monet ihmiset olivat järkytyksissään vaatineet valtiopäiviä laatimaan uusia lakeja yleisen turvallisuuden takaamiseksi. Suurin muukalaisvastainen puolue oli saanut kosolti vettä myllyynsä ja tehnyt useita uusia lakialoitteita. –  Meidän täytyy suhtautua terroristikysymyksiin erittäin 9


j­ämäkästi, oli ulkoministeri sanonut hallituksen ollessa koolla ensimmäisiä kertoja hyökkäyksen jälkeen. Aivan kuin ulkoministeri olisi ollut ainoa, joka tajusi asian. Kaikki olivat vilkuilleet häntä, uutta oikeusministeriä, joka oli astunut virkaansa ainoastaan muutama viikko ennen Tukholman kohtalokasta terrori-iskua. Muhammed Haddadia. Joskus Muhammed oli miettinyt, olivatko muut tienneet mitä tulisi tapahtumaan ja valinneet sen takia oikeusministerin virkaan nimenomaan hänet. Ikään kuin alibiksi itselleen. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut ainoa, joka saattoi tehdä sen mitä pitikin, ilman että kukaan voisi syyttää häntä rasismista. Olihan hän Ruotsin ensimmäinen muslimitaustainen oikeusministeri. Hän oli puolueensa poliittinen tulokas eikä ollut vielä joutunut kohtaamaan minkäänlaisia vastuksia lyhyellä poliitikon urallaan. Joskus se tympäisi häntä. Hän tiesi saaneensa rutkasti hyötyä etnisen ja uskonnollisen taustansa takia. Ei toki siinä mielessä, ettei hän olisi ansainnut menestystään. Hän oli aiemmin ollut loistava juristi ja tajunnut jo kauan sitten haluavansa omistautua nimenomaan rikostapauksiin. Hänen asiakkaansa olivat kutsuneet häntä ihmemieheksi. Hän ei ollut tyytynyt pelkästään voittamaan tapauk­ siaan, vaan oli myös aina vaatinut asiakkailleen korvauksia. Hän oli tullut Ruotsiin viisitoistavuotiaana. Nyt hän oli 45-vuotias ja tiesi, ettei enää koskaan palaisi takaisin alkuperäiseen kotimaahansa Libanoniin. Hänen sihteerinsä koputti oveen ja kurkisti sisään. – Turvallisuuspoliisista soitettiin. Sieltä olisi tulossa muutama tutkija puolen tunnin päästä. Tätä puhelua Muhammed oli osannut odottaa. Turvallisuuspoliisin edustajat halusivat keskustella tärkeästä turvallisuus­ asiasta, ja hän oli tehnyt selväksi, että haluaisi osallistua neuvotteluun henkilökohtaisesti, vaikkei sellainen ollutkaan tavanomainen käytäntö. – Kuinka isolla porukalla he ovat liikkeellä? – Tulijoita on kuulemma kolme. 10


– Onko Eden Lundell joukon mukana? – Kyllä vain. Muhammed tunsi olonsa heti rauhallisemmaksi. – Ohjaa heidät isoon neuvotteluhuoneeseen. Käy sanomassa muille, että tulevat paikalle viisi minuuttia ennen kokouksen alkamista.

11


2 Kello 12.32 – Pitää jo tehdä lähtöä. Minulla on kohta palaveri. Fredrika Bergman vilkaisi kelloa ja katsoi sitten entistä esimiestään, joka istui häntä vastapäätä pöydän toisella puolella. Alex Recht kohautti olkapäitään. – Ei se mitään. Tavataan paremmalla ajalla joskus toiste. Fredrika hymyili lämpimästi. – Oikein mielellään. Hän ei keksinyt kuin yhden varjopuolen siinä, ettei työskennellyt enää Kungsholmenilla. Hänen nykyisen työpaikkansa lähellä ei nimittäin ollut ainuttakaan hyvää lounasravintolaa. Juuri nyt he olivat eräässä keskinkertaisessa aasialaisravintolassa Drottninggatanilla. Tapaamispaikan oli valinnut Alex, ei Fredrika. – Sinä saat päättää, missä syömme ensi kerralla, Alex sanoi aivan kuin olisi kyennyt lukemaan Fredrikan ajatuksia. Niin kuin hän eräällä tavalla kykenikin. Fredrika ei ollut koskaan ollut kovin hyvä peittelemään todellisia tuntojaan. – Täällä ei vain ole paljon valinnanvaraa. Fredrika siirsi lautasensa sivuun. Neuvottelu alkaisi vajaan puolen tunnin päästä, ja hänen pitäisi olla paikalla viisi minuuttia aiemmin. Hän mietti, mitä kaksikon välille laskeutunut hiljaisuus mahtoi tarkoittaa. Ehkä he olivat jo ehtineet sanoa kaiken tarvittavan. He olivat jutelleet yksinkertaisista asioista, jotka eivät voisi vahingossakaan johtaa kiusallisen ikäviin aiheisiin. He olivat keskustelleet Alexin uudesta virasta rikospoliisissa. Siitä miten Fredrika viihtyi viransijaisuudessaan oikeusministe­ riössä. Fredrikan vanhempainlomasta New Yorkissa, jossa ­hänen 12


­ iehensä Spencer oli työskennellyt vuoden päivät vierailevana m tutkijana. – Sinun olisi pitänyt kertoa, että aiotte mennä naimisiin. Olisin halunnut esittää onnentoivotukseni, Alex sanoi jo toisen tai kolmannen kerran lounaan aikana. Fredrika käänsi katseensa sivuun. – Emme kertoneet siitä kenellekään. Edes minun vanhempani eivät tienneet. Hänen äitinsä ei ollut vieläkään antanut hänelle anteeksi. – Eikö sinua yritetty rekrytoida Amerikassa? Alex kysyi ja hymyili velmusti. – Kuka muka olisi yrittänyt? New Yorkin poliisiko? Alex nyökkäsi. – Valitettavasti ei. Se olisi kyllä ollut mielenkiintoinen haaste. –  Olen kerran käynyt New Yorkissa kurssilla. Amerikkalaiset ovat ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin, taitavia joissakin asioissa, täysiä tumpeloita toisissa. Fredrika ei voinut sanoa omaa mielipidettään asiasta, sillä hän ei ollut tehnyt mitään töihin liittyvää koko New Yorkissa olonsa aikana. Itse asiassa hän ei ollut tehnyt muuta kuin hoitanut pariskunnan kahta lasta ja yrittänyt parhaansa mukaan auttaa Spenceriä pääsemään takaisin jaloilleen. Kaksi vuotta sitten heidän elämänsä oli kääntynyt täysin päälaelleen, kun muuan Spencerin opiskelijoista oli väittänyt tätä raiskaajaksi. Kun he olivat sitten saaneet selville, että Fredrika oli raskaana toista kertaa, molemmat olivat ensin olleet sitä mieltä, että raskaus olisi paras keskeyttää. – Toinen lapsi olisi aivan liikaa tässä tilanteessa, Spencer oli sanonut. – Ajankohta on aivan väärä, Fredrika oli todennut. Sitten he olivat katsoneet toisiaan pitkään. – Pidetään se sittenkin, Spencer oli sanonut. – Olen samaa mieltä. Alex kalisti kahvikuppiaan. – Oletin, että olisit tullut takaisin, hän sanoi. – Poliisiin siis. – Amerikan reissun jälkeenkö? 13


– Niin. Äkkiä muiden ruokailijoiden äänet vaikuttivat todella rasittavilta. Anteeksi, Fredrika olisi halunnut sanoa. Anteeksi, että annoin sinun ymmärtää toisin, vaikka tiesin, etten aikonut palata. Hän ei kuitenkaan saanut sanaa suustaan. – On toisaalta helppo ymmärtää, ettet voinut kieltäytyä oikeusministeriön virasta, Alex sanoi. – Yhtä hyvää työtarjousta ei ihan joka päivä saa. Minua ei pyydetty oikeusministeriöön. Hain sitä hiton virkaa itse, koska tiesin näivettyväni henkisesti, mikäli palaisin Kungsholmenille ja tulisin takaisin rikospoliisiin. Fredrika pyyhkäisi kasvoilleen valahtaneen hiussuortuvan sivuun. – Ei niin. Muuta sanottavaa heillä ei enää tuntunut olevan. Kaikki oli alkanut murentua palasiksi jo vuoden 2009 keväällä, sen jälkeen kun Alexin johtama erikoisryhmä oli tutkinut mykän kirjailijan tapausta ja Midsommarkransenista löytynyttä hautaa. Kun henkilöstöpäällikkö Margareta Berlin oli kutsunut Alexin puheilleen ja ilmoittanut, että tämän johtama tutkimusyksikkö lakkautettaisiin, Alex ei ollut yllättynyt lainkaan. Yksikkö ei ollut saanut pitkiin aikoihin mitään järkevää aikaiseksi, ja Alex oli kohdistanut kaiken tarmonsa uuteen suhteeseensa Diana Trollen kanssa samalla kun esikoistaan odottavan Fredrikan maha oli paisunut paisumistaan. – Oletko kuullut Pederistä mitään uutta? Fredrika kysyi. Alex hätkähti Pederin nimen kuullessaan. – En, oletko sinä? – En sen koommin kun hän kantoi tavaransa ulos työhuoneestaan. Olen kuitenkin ollut siinä käsityksessä, että… hänellä ei menisi kovinkaan hyvin. – Samaa olen minäkin kuullut. Alex ryki kurkkuaan. – Törmäsin viime viikolla Pederin vaimoon Ylvaan. Hän kertoi jonkin verran heidän kuulumisistaan. 14


Fredrika yritti kuvitella mielessään, millaiseksi helvetiksi Pederin elämä oli muuttunut, mutta turhaan. Hän ei tiennyt, miten monesti oli koettanut ajatella asiaa. Hän tiesi vain, että se oli aina tuntunut yhtä vaikealta. Tietyt haavat eivät koskaan parane. Eivät vaikka miten yrittäisi. Fredrika tiesi, että Alex oli täysin eri mieltä hänen kanssaan ja ajatteli, että Pederin pitäisi vain ryhdistäytyä ja jatkaa elämäänsä. Sen takia Fredrika ei ollut ottanut asiaa esiin aiemmin. – Pederin täytyy lakata kuvittelemasta, että hän on ainoa joka on joutunut kokemaan kovia, Alex sanoi ja käytti samoja sanoja, joita hän tapasi käyttää joka kerta, kun he yrittivät keskustella siitä mitä oli tapahtunut. – Hän ei ole ainoa, joka on menettänyt jonkun läheisen. Alexin vaimo Lena oli kuollut syöpään, joten Alex katsoi tietävänsä, miltä pohjaton suru todella tuntui. Fredrikan mielestä oli kuitenkin täysin eri asia menettää lähiomainen sekopäisen murhaajan tappamana kuin vakavan sairauden murtamana. –  En oikein usko, että Peder pystyy tuosta vain päättämään omasta voinnistaan, Fredrika sanoi ja yritti valita seuraavat sanansa erittäin huolellisesti. – Hänen surunsa on muuttunut sairaudeksi. – Peder on hakenut ammattiauttajan apua, mutta siitä huolimatta hänen vointinsa ei kohene lainkaan. He vaikenivat, aivan kuin olisivat päättäneet yksissä tuumin jättää puheenaiheen sikseen. Muussa tapauksessa keskustelu luultavasti päättyisi samalla tavalla kuin aina muulloinkin. He riitelisivät ja suuttuisivat toisilleen. – Nyt minun täytyy mennä. Fredrika ryhtyi keräämään tavaroitaan. Käsilaukkua, huivia, takkia. – Tiedät kai, että pidän ovea aina avoinna sinua varten? Fredrika keskeytti sen mitä oli tekemässä. Ei, sitä en todellakaan tiennyt, hän ajatteli. – Kiitos. – Sinä olit yksi parhaista, Fredrika. 15


Fredrikan poskia alkoi kuumottaa, ja hänen silmissään sumeni hieman. Vaikutti siltä kuin Alex aikoisi sanoa vielä jotain, mutta Fredrika keskeytti hänet nousemalla seisomaan. He astuivat ulos ravintolasta Drottninggatanille, ja Alex ojensi käsivartensa ja halasi Fredrikaa. – Minäkin kaipaan sinua, Fredrika kuiskasi. Sitten he erkaantuivat omille teilleen. Komisario Alex Rechtillä oli takanaan ansiokas ura poliisivoimissa. Hän oli tehnyt rikostutkijan töitä useita vuosia ja menestynyt ammatissaan erinomaisesti. Vuonna 2007 hänen uransa sai komean kruunun, kun hänelle annettiin tehtäväksi muodostaa erityinen tutkimusryhmä. Ryhmän oli määrä olla pienikokoinen, ja mukaan tuli ottaa vain tutkijoiden parhaimmistoa. Ylimääräisiä resursseja piti olla tarjolla aina tarvittaessa. Aivan ensimmäisenä Alex oli värvännyt joukkoonsa melko nuoren mutta varsin taitavan poliisin nimeltä Peder Rydh. Peder oli osoittanut olevansa tutkijana erittäin pätevä, mutta hänellä oli kiihkeä luonne ja aika ajoin hänen arvostelukykynsä saattoi hieman pettää. Jälkeenpäin Alex oli pohtinut, mahtoiko hän olla itse osasyyllinen kaksi vuotta sitten tapahtuneeseen murhenäytelmään, joka oli johtanut siihen, että Peder oli erotettu poliisin palveluksesta. Alex ei kuitenkaan voinut ottaa tapahtuneesta kaikkea vastuuta niskoilleen. Tapaus oli ollut pirullisen ikävä, ja sen seuraukset olivat olleet todella kurjat kaikille osapuolille. Kukaan ei kuitenkaan joutunut maksamaan yhtä kovaa hintaa kuin Pederin veli Jimmy. Alex tiesi, ettei hänen kannattaisi alituiseen vatvoa tapausta, joka oli käynyt hänelle niin kalliiksi. Kaikki muu oli mennyt nopeasti pieleen sen jälkeen kun Peder oli poistunut tutkimusryhmän riveistä. Fredrika Bergman, ryhmän tutkijoista ainoa jota Alex ei ollut itse palkannut, oli kadottanut motivaationsa, ja kun hän sittemmin tuli raskaaksi, Alex oli ajatellut, että hänen mielenkiintonsa ryhmän toimintaa kohtaan oli kokonaan sammunut. 16


Alex myönsi itselleen, ettei ollut aluksi pitänyt Fredrikasta lainkaan. Fredrika oli yliopistoihmisiä, siviilitutkija jolla ei ollut sen paremmin palavaa intoa kuin luontaisia ominaisuuksia poliisitutkijan työhön. Alex oli yrittänyt pitkään vältellä Fredrikaa ja antaa tälle ainoastaan mahdollisimman yksinkertaisia työtehtäviä. Lopulta hän oli kuitenkin tajunnut olleensa väärässä. Fredrikalla oli kosolti luontaisia kykyjä, toisin kuin Alex oli kuvitellut. Ongelmana oli pikemminkin motivaation puute. Alex oli huomannut, ettei Fredrika viihtynyt poliisivoimien palveluksessa, ja sellaiseen oli sivullisen vaikea vaikuttaa. Fredrikan olisi itse täytynyt haluta tehdä töitä Alexin tutkijaryhmässä, jotta tilanne olisi voinut muuttua paremmaksi. Eräänä päivänä niin sitten kävi. Kun Alex sai tutkittavakseen Rebecca Trollen paloittelumurhan, Fredrika keskeytti vanhempainlomansa ja tuli takaisin töihin. Sinä keväänä ryhmä oli toiminut tehokkaammin kuin koskaan. Alex nappasi mukinsa pöydältä ja meni hakemaan taukotilasta lisää kahvia. Ryhmän hajottua hän oli saanut rikospoliisista uuden viran hyvän tiimin johtajana. Hän oli päässyt tutkimaan mielenkiintoisia tapauksia, jotka olivat kytköksissä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Minkä ihmeen takia hän siis vieläkin kaipasi sitä elämää, joka hänellä oli ollut aiemmin? Ennen kuin kaikki oli mennyt pieleen. Lounas Fredrikan seurassa oli palauttanut mieleen kaiken sen, mistä hän oli joutunut luopumaan. Alex ei ollut niin tyhmä, ettei olisi tajunnut Fredrikan itse hakeneen oikeusministeriön virkaa, koska halusi muihin tehtäviin. Hänen valintaansa ei voinut moittia. Fredrika oli pätevä ihminen, eivätkä pätevät ihmiset yleensä pysyneet yhdessä ja samassa työtehtävässä koko uraansa. Alex ei ollut varma, mitä Fredrika itse asiassa teki ministeriössä. Hän tiesi vain, että tällä oli yhteyksiä turvallisuuspoliisiin, mutta hän ei ollut viitsinyt syventyä asiaan sen tarkemmin. Hänellä oli muuta ajateltavaa. Ihmiset jotka hän oli menettänyt tavalla tai toisella. – Sinun ei kannata vajota tuolla tavoin masennuksiin, Diana 17


oli sanonut hänelle niinkin äskettäin kuin edellispäivänä. – Sinun täytyy unohtaa nuo asiat. Diana Trolle. Ilman Dianaa Alex olisi ollut hukassa. Diana tiesi yhtä hyvin kuin hänkin, miltä todellinen suru tuntui ja miten pahaa se saattoi tehdä. Joskus Alex pohti, olisivatko he lainkaan rakastuneet toisiinsa ilman niitä epätoivoisia tunteita, jotka yhdistivät heitä. Surua. Kaipausta. Tuskaa. Alex oli toki tiennyt, että nuo tunteet olivat olemassa – että ne piti ottaa huomioon. Alakuloisuus oli aina silloin tällöin osa elämää. Eikö vain? Ärtyneisyys nosti jälleen päätään, kun Alex tuli ajatelleeksi Pederiä. Mikä ihme siinä oli, ettei kaveri voinut ottaa itseään niskasta kiinni? Miksei Peder kyennyt käsittelemään järkytystään mitenkään muuten kuin vajoamalla syvälle masennuksen syövereihin? Muussa tapauksessa Peder olisi voinut jäädä poliisivoimiin yhdessä Alexin ja Fredrikan kanssa. Loppujen lopuksi juuri siitä tässä kaikessa oli kyse. Alex oli menettänyt läheisen kollegansa, jonka kanssa oli tehnyt mielellään töitä. Sitä hänen oli vaikea antaa anteeksi, vaikka tiesikin ettei se ollut reilua. Alexin synkät ajatukset haihtuivat, kun hänen esimiehensä avasi huoneen oven ja kurkisti sisälle. –  Meille on tehty ilmoitus pommiuhkauksesta, pomo sanoi. – Tieto tuli aivan äsken. – Minä hoidan asian, Alex sanoi nopeasti ja nousi seisomaan. Pommiuhkaus. Sortuvia rakennuksia ja räjähdyksessä kuolevia ihmisiä. Sellainen edusti pahuutta puhtaimmillaan. Hetkeä myöhemmin hän oli perehtynyt uhkaustapaukseen tarkemmin. Kyse ei ollut ainoastaan yhdestä pommiuhkasta, vaan soittajien mukaan eri puolille Tukholmaa oli asetettu kaikkiaan neljä pommia. Yksi niistä oli Rosenbadissa. Alex oli aivan ymmällään. Neljä pommia. Mitä hitosta oikein oli kyse? 18


3

M

Kello 12.32

istä kummasta kaikki tämä viha kumpusi? Eden Lundell ei tiennyt vastausta. Turvallisuuspoliisin terrorismin vastaisen yksikön johtajana häneltä odotettiin selkeää mielipidettä jokaisesta terroritapauksesta, mutta hän oli huomannut, että useimmiten rikollisten ajatuksenjuoksua oli erittäin vaikea seurata. Juuri nyt turvallisuuspoliisilla oli useita johtolankoja, joita pitäisi tutkia tarkemmin, mutta sitä ennen Edenin täytyi seuloa jyvät akanoista. Resurssit alkoivat käydä vähiin, ja hän halusi myös tuloksia. Hänellä ei ollut koskaan ollut ylen määrin kärsivällisyyttä, eikä sitä ollut ilmaantunut lisää senkään jälkeen, kun hän oli aloittanut turvallisuuspoliisin palveluksessa. Kunpa saisimme selville, mikä kaiken tämän vihan lähde on. Mistä oli peräisin raivo, joka sai nuoret ihmiset halveksumaan muita ja hakemaan kaipaamaansa muutosta väkivaltaisia menetelmiä käyttäen? Mikä sai heidät syyllistymään terroritekoihin? Eden oli usein pohtinut itsekseen, mikä saisi hänet itsensä ylittämään tuon kielletyn rajan. Mitä pitäisi tapahtua ennen kuin hän tarttuisi aseisiin ja rupeaisi taistelemaan niitä ihmisiä vastaan, joiden kanssa hän asui tässä maassa ja joita kohtaan hän ei ollut aiemmin tuntenut minkäänlaisia antipatioita? Mikä saisi minut lankeamaan synneistä kaikkein pahimpaan? Hän oli tullut siihen tulokseen, että yksi hänen elämänsä tärkeimmistä asioista oli rakkaus, jota hän tunsi lapsiaan ja puolisoaan kohtaan. Hän saattaisi olla valmis tappamaan, mikäli heitä uhattaisiin tai jos he joutuisivat vaaraan. 19


Luoja suokoon, ettei niin tule käymään, sillä muuten tekisin kaikkeni, jotta saisin tuhottua viholliseni kokonaan. Sillä vihalla, jota Eden työssään kohtasi, ei kuitenkaan tuntunut olevan henkilökohtaisia motiiveja. Nuorten ihmisten raivo sai alkunsa aivan muista syistä. Oli mahdoton osoittaa jokin yksittäinen tekijä, joka selittäisi koko ilmiön, vaikka monet sitä toivoivat. Eden kävi järjestelmällisesti läpi erään tutkimansa tapauksen tuoreimmat todisteet. Niitä oli todella vähän, vaikka tapaus oli alusta lähtien vaikuttanut selvältä – turvallisuuspoliisin epäilemät nuorukaiset olivat rahoittaneet terrori-iskuja Kolumbiassa. Kaikkia esitutkintatietoja ei kuitenkaan saisi tuoda tuomioistuimessa vapaasti esille, joten turvallisuuspoliisin olisi pakko hankkia käsiinsä muita todisteita, jotka vahvistaisivat kaiken, minkä he tiesivät jo entuudestaan, ja johtaisivat langettavaan tuomioon. Rikostutkimuksissa kävi liian usein niin, että todisteet eivät tukeneet esitutkintavaiheessa tehtyjä johtopäätöksiä, jolloin lopputulos oli aina sama. Syyttäjä joko hävisi oikeudenkäynnin tai sitten tapaus ei edennyt lainkaan tuomioistuimen käsiteltäväksi. Silloin viranomaiset vaikuttivat heikoilta ja epäpäteviltä. Silloin ihmiset myös saivat helposti sellaisen kuvan, että turvallisuuspalvelulla oli tapana vainota viattomia ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet mitään väärää ansaitakseen osakseen moista huomiota. Eden ei ymmärtänyt, minkä takia tiedotusvälineet nostivat tällaisista tapauksista aina yhtä kovan kohun. Hänen rikospoliisissa viettämänsä vuodet eivät suinkaan olleet täynnä pelkkiä menestyksekkäästi suoritettuja tutkimuksia, mutta epäonnistuneet rikostapaukset vetivät puoleensa paljon vähemmän huomiota suuren yleisön ja joukkoviestimien keskuudessa. Eden oli kuitenkin pannut merkille, että Tukholman itsemurhaiskun jälkeen asiat olivat muuttuneet. Nykyään odotukset olivat paljon aiempaa korkeammalla. Mikäli he eivät olisi voittaneet hovioikeudessa viimeksi käsiteltyä tapausta, heidän työstään olisi tullut paljon raskaampaa. Edenin oveen koputettiin, ja hän kehotti koputtajaa käymään peremmälle. Sisään astui terrorismin vastaisen yksikön analyysi­ 20


päällikkö Sebastian. Eden sysäsi edessään olevat paperit kohti Sebastiania. – Mitä mieltä olet tästä? – Samaa mitä olen sanonut jo monen viikon ajan. Näitä kavereita vastaan ei enää löydy todisteita. Antaisit asian olla. Eden nyökkäsi mietteliäänä. – Me tiedämme, että he lähettävät rahaa eteläamerikkalaisille terroristiorganisaatioille. Analyysipäällikkö kohautti olkapäitään. –  Emme voi voittaa joka kerta. Eden pani esitutkintapöytäkirjat kaappiin ja läimäytti kaapin­ oven kiinni. Hän unohti tapauksen siinä silmänräpäyksessä kun paperit katosivat pois näkyvistä. Seuraavaksi hän keskittyisi koko tarmollaan Zakaria Khelifiin, jonka hovioikeus oli päättänyt vapauttaa, vaikka miehen toverit oli todettu syyllisiksi samassa oikeudenkäynnissä. – Milloin meidän pitäisi olla oikeusministeriössä? – Puolen tunnin päästä. Ajattelin, että voisimme kävellä sinne. Se oli hyvä ajatus. Matkalla Eden voisi polttaa tupakan ja miettiä tarkemmin, mitä hänen pitäisi sanoa oikeusministerille, jotta tämä ymmärtäisi että algerialaissyntyinen Zakaria Khelifi oli paras karkottaa maasta. Tehtävän ei pitäisi olla erityisen vaikea, kun otti huomioon, että Khelifiä vastaan oli kerätty huomattava määrä todisteita ja että maahanmuuttotuomioistuin oli samoilla linjoilla turvallisuuspoliisin kanssa. Ja kun Khelifi olisi saatu pois maasta, operaatio Paratiisi voitaisiin viimeinkin lopettaa. Kokous pidettiin yhdessä ministeriön syrjäisemmistä neuvotteluhuoneista. Oikeusministerin lisäksi neuvotteluun osallistuivat valtiosihteeri, poliittinen asiantuntija ja kourallinen virkamiehiä, joita asia koski. Viimeksi mainittuun ryhmään kuului myös Fredrika Bergman. Turvallisuuspoliisin edustajat olivat tulleet Rosenbadiin keskustelemaan tärkeäksi katsomastaan turvallisuuskysymyksestä. He halusivat, että erään ulkomaan kansalaisen oleskelulupa peruttaisiin, koska mies saattaisi osoittautua vakavaksi 21


uhkaksi Ruotsin turvallisuudelle. Tapausta oli käsitelty maahanmuuttovirastossa ja maahanmuuttotuomioistuimessa, ja seuraavaksi olisi hallituksen vuoro ottaa kantaa asiaan. Fredrika ei voinut olla kiinnittämättä huomiota kokouksen istumajärjestykseen. Oikeusministeriön ihmiset istuivat pöydän toisella puolella, turvallisuuspoliisin väki taas toisella. Esittelyjen perusteella jokainen turvallisuuspoliisin edustaja oli jonkin sortin johtaja tai päällikkö – osastopäällikkö, yksikönjohtaja, analyysipäällikkö. Yksikönjohtaja oli nimeltään Eden, ja hänestä uhkui väkevä tupakanhaju. Hän oli pitkä, luultavasti liki 180-senttinen, ja hänen hiuksensa olivat niin täydellisen hunajankeltaiset, ettei Fredrika voinut mitenkään uskoa, että kyse oli luonnollisesta hiusväristä. Fredrika yllättyi havaitessaan tupakanhajun. Eden vaikutti yksinkertaisesti aivan liian tervehenkiseltä ollakseen tupakoitsija. – Aloitetaan, oikeusministeri sanoi. – Aikaa on puoli tuntia. Analyysipäällikkö kumartui ja nosti pöydälle tietokonesalkun. Hän avasi laukun tottunein elein, otti esiin kannettavan tietokoneen ja käynnisti sen. Eden nappasi laitteen virtajohdon käteensä ja kiinnitti pistokkeen neuvottelupöydällä olevaan pistorasiaan. – Voisitko käynnistää projektorin? hän kysyi Fredrikalta. Edenin ääni oli käheä, ja hänen puheessaan oli korostus, jota Fredrika ei tunnistanut. Hänellä oli pitkät, hoikat sormet, joiden kynnet olivat lyhyet ja lakkaamattomat. Jos hän olisi antanut kynsiensä kasvaa ja lakannut ne punaisiksi, hän olisi pystynyt iskemään kenet tahansa miehen mistä tahansa kapakasta. Fredrika pani merkille Edenin vasenta nimetöntä koristavan sormuksen. Nainen oli siis joko kihloissa tai naimisissa. Se oli jostain syystä yhtä yllättävä yksityiskohta kuin tupakanhaju. – Totta kai, Fredrika sanoi ja käynnisti parilla napin painalluksella katonrajassa olevan projektorin. Analyysipäällikkö aloitti esitelmän. Kankaalle ilmestyi ensimmäinen kuva. Sininen tausta, turvallisuuspoliisin logo oikealla reunalla. Valkoisia pilkkuja eri muodostelmissa. Otsikko oli muotoiltu yksinkertaisesti. 22


"Page-turnereiksi kutsutaan kirjoja joita vain lukee ja lukee voimatta lopettaa. Paratiisiuhrit on tällainen kirja" >> Aftonbladet Arlandasta New Yorkiin suuntaava lento numero 573 saa pian nousun jälkeen dramaattisen käänteen. Matkustamosta löytyy kirje, jossa neljääsataa ihmistä kuljettava jumbojetti uhataan räjäyttää, mikäli Ruotsi ei peru algerialaissyntyisen terroriepäillyn karkotuspäätöstä. Koneessa on polttoainetta 13 tunniksi, ja poliisilla saman verran aikaa torjua pahin mahdollinen lopputulos. Ruotsin turvallisuuspoliisin terrorisminvastaisen yksikön johtaja, vahvatahtoinen ja partaveitsenterävä Eden Lundell turvautuu siviilitutkija Fredrika Bergmanin ja rikospoliisi Alex Rechtin apuun selvittääkseen terroristien henkilölli­ syyden. Mutta terroristit ovat peittäneet jälkensä hämmäs­ tyttävän ­hyvin. Piinaavien tuntien kuluessa ryhmä alkaa oivaltaa etsineensä vastauksia väärästä suunnasta, eikä tilannetta ­helpota Yhdysvaltain asevoimien ehdo­ ton suhtautuminen ilma­ tilaansa lähestyvää, tuomit­ tua lentokonetta kohtaan.

Kannen kuva: Michael Balderas

www.wsoy.fi 84.2 isbn

978-951-0-39698-8

9 789510 396988


Ohlsson, Kristina: Paratiisiuhrit (WSOY)