Page 1

el채m채ni sodassa ja rau hassa

ko f i a n na n na de r mou s av i z a de h w s oy


Kofi Annan Nader Mousavizadeh

elämäni sodassa ja rauhassa Suomennos Markus Hotakainen

Werner Söderström osakeyhtiö

helsinki


Englanninkielinen alkuteos Interventions. A Life in War and Peace. By Kofi Annan with Nader Mousavizadeh Copyright Š 2012, Kofi A. Annan All rights reserved Suomenkielinen laitos Š wsoy 2013 isbn 978-951-0-39676-6 Painettu eu:ssa


Omistan tämän teoksen vaimolleni ja kumppanilleni Nanelle, tyttärelleni Amalle, pojalleni Kojolle ja tytärpuolelleni Ninalle. Olen ikuisesti kiitollinen heidän rakkaudestaan, pitkämielisyydestään ja tuestaan.


Sisällys esipuhe 11 Intervention kaari  11 INTERVENTIOT 17 prologi 19 Rauhanturvaaja, rauhantekijä  19 i itsenäisyys 33 Afrikkalaiset juuret  33 ii  pidettävät lupaukset   47 Somalia, Ruanda, Bosnia ja rauhanturvaamisen haasteet sisällissotien maailmassa  47 Somalia: nälänhätä ja sisällissota  57 Ruanda: Somalian varjossa  65 Bosnia: epäonnistumisen kohtaaminen  79 Pahan kumppanina  93 iii  itsenäisyys ja ihmisoikeudet   100 Kosovo, Itä-Timor, Darfur ja vastuu suojella  100 Viisi minuuttia vaille puolenyön Itä-Timorissa  100 Itsenäisyys ja interventio  102 Kosovo: Balkanin sodan paluu  105 Kansakunnan pelastaminen: Itä-Timor  120 Vastuu suojella: interventio huolenpidon velvollisuutena  133 Darfur: suojelun epäonnistuminen  138


iv kansojen yhdistyneet kansakunnat 153 Globaalin hallinnon uudistaminen ja laillisuusperiaatteen palauttaminen 153 Viidakon laeista laillisuusperiaatteeseen  165 v maanosan tulevaisuus 177 Afrikan sota ja rauha  177 Afrikan hallinnon haaste: vahvat miehet ja laillisuusperiaate 185 Puoli miljoonaa ruandalaista haamua: Kenian kriisi  202 Aikaansaava Afrikka  223 vi ihmisten turvallisuuden uudelleenmäärittely 227 Globaali taistelu köyhyyttä vastaan ja YK:n vuosituhattavoitteet 227 vii maailman murroslinja 272 Rauhanrakentamista Lähi-idässä  272 YK:lle paikka neuvottelupöydässä?  275 Kädenojennus luottamukselle  277 Legitiimi poistuminen: Israelin vetäytyminen Libanonista vuonna 2000  281 Kohti syvyyksiä: Camp David ja toinen intifada  288 Kvartetin muodostaminen  295 Arabien rauhanaloite, pääsiäisen pommi-iskut, operaatio Suojakilpi  297 Jenin 301 Tiekartta 304 Kyvykäs palestiinalainen pääministeri?  307 Länsirannan valli ja vetäytyminen Gazasta  308 Hamas ja Kvartetti  312 Libanon: Haririn salamurha  317 Libanon: setrivallankumous ja Syyrian vetäytyminen  322 Libanon: vuoden 2006 sota ja päätöslauselma 1701  325 8


Pohdintoja rauhanturvaamisesta ja rauhanhieronnasta Lähi-idässä  331 Arabikevät ja alueen tulevaisuus  333 viii 9/11-sodat 336 Terrorismi, Afganistan, Irak ja Yhdistyneet Kansakunnat kuilun partaalla 336 Elokuun 19. päivänä 2003  336 Irak ja Yhdistyneet Kansakunnat  339 Syyskuun 11. päivä, Afganistan ja uusi sota  357 Ennalta nähdyn sodan aikakirjat  367 Myrskyn silmään: Irak invaasion jälkeen  378 Kun pommitus lakkaa: Irakin opetukset  387 epilogi 392 Realistin unelmat  392 henkilöhakemisto 398

9


Esipuhe Intervention kaari

M

ikä on asemamme globaalissa yhteisössä? Mitkä ovat vastuumme yhteisestä kohtalostamme maailmassa, joka on samaan aikaan muuttumassa tiiviimmäksi ja hajanaisemmaksi, ja miten kannamme nuo vastuumme? Miten saamme luotua tasapainon kasvun ja kehityksen, tasavertaisuuden ja mahdollisuuksien, ihmisoikeuksien ja ihmisten turvallisuuden välille? Ja miten Yhdistyneet Kansakunnat – järjestö, joka perustettiin liki 70 vuotta sitten San Franciscossa estämään uusi maailmansota – istuu maailmaan, kun sitä muuttavat globalisaation ja teknologian voimat, joita eivät määritä valtioiden tai ideologioiden väliset rajat? Olemme uuden globaalin linjauksen tienhaarassa, joka on yhtä merkittävä kuin YK:n perustajien vuonna 1945 kohtaama. Siinä missä viimeksi kuluneiden 25 vuoden aikana sadat miljoonat ihmiset Aasiassa, Afrikassa ja latinalaisessa Amerikassa ovat päässeet upealla tavalla köyhyydestä, ovat sodan, terrorin ja joukkotuhoaseiden vitsaukset yhä suurempana uhkana. Se, mikä on muuttunut, on yksilöiden – eri puolilla maailmaa asuvien miesten ja naisten, joita ovat rohkaisseet koulutus ja kasvavat odotukset paremmasta elämästä vapaammassa maailmassa – voima nousta vaatimaan, että he pääsevät määräämään, miten heitä hallitaan ja kuka sen tekee. Yksilöiden voimaantuminen Tahririn aukiolta Piilaaksoon ja Chengdusta Jubaan tarjoaa ennennäkemättömän mahdollisuuden edistää ihmisarvoa. Samaan aikaan muutos haastaa perinteiset vallan keskiöt presidenttien palatseista yritysjohtajien 11


elämäni sodassa ja rauhassa

työhuoneisiin palauttamaan kansan luottamuksen, joka on edellytyksenä jokaisen yhteiskunnan menestyksekkäälle kehitykselle. Palvellessani neljänkymmenen vuoden ajan Yhdistyneitä Kansakuntia minulla oli etuoikeus työskennellä poikkeuksellisen sitoutuneiden ja lahjakkaiden diplomaattien, kehitysyhteistyön asiantuntijoiden ja humanitaaristen avustustyöntekijöiden kanssa. Heille nämä kysymykset olivat etusijalla kaikessa, mitä yritimme saada aikaan. Matka oli harvoin helppo. Yhtä usein kuin onnistuimme lievittämään kärsimystä tai ratkaisemaan konfliktin, totesimme pystyvämme siihen vasta sitten kun liian korkea hinta oli jo maksettu. Ensimmäisenä järjestön sisältä valittuna pääsihteerinä astuin virkaani tuskallisen tietoisena voimavarojemme rajoista, mutta yhtä lailla päättäväisenä, ettemme anna takaiskujen takia periksi; että voimme tehdä ja teemme enemmän niiden ihmisten hyväksi, joita varten Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja laadittiin. Yritin saada aikaan toimintaa monilla alueilla aidsin vastaisesta taistelusta tyttöjen koulutukseen, Afrikan kehittämisestä tsunamin jälkeiseen avustustyöhön, ihmisoikeuksien ja laillisuusperiaatteen edistämisestä sen korostamiseen, että itsenäisyyteen liittyy aina sekä oikeuksia että vastuita. Keskityin pyrkimään siihen, että Yhdistyneet Kansakunnat ei katselisi vierestä, vaan astuisi esiin, vastaisi uuden vuosisadan vaatimuksiin eikä lannistuisi niistä ja pitäisi ohjenuoranaan ylevämpää tarkoitusta kuin valtioiden etujen vaaliminen. Se muodostaa intervention kaaren, joka on kehyksenä kertomukselleni kansainvälisen yhteisön nykyisin kohtaamista keskeisistä ongelmista. Se kuvastaa myös vakaumustani, että samalla kun humanitaarinen interventio on moraalinen ja strateginen välttämättömyys, jos vaihtoehtona on kansanmurha tai ihmisoikeuk­ sien räikeät rikkomukset, sotilaalliset toimet rajatummassa tarkoituksessa ilman globaalia legitimiteettiä tai seurausten ennakointia, kuten Irakissa tapahtui, voivat olla yhtä tuhoisia kuin pahuus, jota vastaan niillä on käyty. Vahvistuva kansainvälinen käytäntö – »vastuu suojella» – omaksuttiin yleiseksi periaatteeksi ihmisten 12


esipuhe: intervention kaari

perusoikeuksien varjelemiselle, ei oikeutukseksi julistaa sota rauhan nimissä. Tämän kirja ilmestyessä on kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun ensi kertaa astuin Yhdistyneiden Kansakuntien palvelukseen Maailman terveysjärjestön WHO:n virastoon Genevessä. Kuluneen puolen vuosisadan aikana Yhdistyneet Kansakunnat on saanut aikaan huomattavaa edistystä joissakin sen perustajien ylevimmissä tavoitteissa, mutta kohdannut myös epäonnistumisia ja pettymyksiä, jotka heijastelevat ihmisen suurinta julmuutta toista ihmistä kohtaan. Perustin oman työni pääsihteerinä näkemykseen, että järjestö on saatava lähemmäs ihmisiä, joiden palvelemiseksi se perustettiin, ja jokaisen yksilön pyrkimys kohti turvallisuutta, kehitystä, terveyttä ja ihmisoikeuksia on asetettava kaiken toimintamme keskiöön. Otin yhteyttä uusiin kumppaneihin kansalaisjärjestöissä ja liikeyrityksissä sekä kaikkien maanosien kansalaisiin siirtääkseni päämäärämme Yhdistyneistä Kansakunnista sen perinteisessä merkityksessä kohti yhtenäisempää maailmaa – maailmaa, jossa jokainen valtio ja yhteisö, uskontokunta ja järjestö tiedostaa globaalin kansalaisuuden vastuut. Tämä kirja kertoo omasta elämäntyöstäni pääsihteerinä merkittävimpien kohtaamieni kriisien ja kysymysten kautta. Se kertoo myös, miten ne kuvastavat valtioiden muodostaman kansainvälisen yhteisön kohtaamien haasteiden laajempia seuraamuksia. Valinta on kohdistunut ja etusija annettu asioille, jotka valaisevat kansainvälisten suhteiden lähihistoriaa ja auttavat näyttämään tietä sekä valtioiden että yksilöiden kohtaamien tulevien uhkien ja mahdollisuuksien käsittelyyn. Sen vuoksi kirja ei noudata tapahtumien täsmällistä kronologiaa eikä se tarkastele perinpohjaisesti kaikkia Yhdistyneiden Kansakuntien toimintaohjelmassa olevia asioita. Sen sijaan se käsittelee oman virkaurani keskeisiä teemoja siten kuin ne nousevat esiin kanssakäymisessäni maailman johtajien kanssa viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana keskellä erilaisia konflikteja ja kriisejä. Tämä on omakohtainen kertomus toiminnastani Yhdistynei13


elämäni sodassa ja rauhassa

den Kansakuntien palveluksessa ja yrityksistäni vastata keskeisiin diplomaattisiin, kehitysyhteistyöhön liittyviin ja humanitaarisiin kysymyksiin, jotka kansainvälinen yhteisö on kohdannut. Tällä valtaisan palkitsevalla ja vaativalla matkalla uupumattomana kumppanina on kaiken aikaa ollut vaimoni Nane. Kun matkustimme yhdessä eri puolilla maailmaa, hän vieraili kouluissa, pakolaisleireillä ja aidsia sairastavien luona ja loi pohjaa työllemme kaikkein hädänalaisimpien tarpeiden tyydyttämiseksi ja tuki YK:n pyrkimyksiä naisten aseman parantamiseksi. Kuitenkin vain pieni osa siitä, mitä sain aikaan työskennellessäni Yhdistyneiden Kansakuntien palveluksessa, olisi ollut mahdollista ilman niiden työryhmien ammattimaisuutta, luovuutta ja lojaalisuutta, joita minulla oli etuoikeus johtaa. Urani aikana palvelin useissa YK:n organisaatioissa ja virastoissa, ja minulla oli onni työskennellä lukuisten työlleen omistautuneiden, eri puolilta maailmaa tulleiden kansainvälisten virkamiesten ja diplomaattien kanssa. Monet ansaitsevat tulla erikseen mainituiksi ainutlaatuisesta panoksestaan asioissa, jotka ovat tämän kirjan keskiössä. Johtamaltani Yhdistyneiden Kansakuntien rauhanturvaoperaatioiden osastolta toin mukanani pääsihteerin toimistoon pienen läheisten avustajien piirin. Kansliapäällikköni Iqbal Riza oli heidän joukossaan todellinen kumppanini ja luotettavin uskottuni kaikissa virkakauteni merkittävissä haasteissa ja saavutuksissa. Wagaye Assebe, Tasa Delenda, Fred Eckhard, Elisabeth Lindenmayer, Lamin Sise ja Shashi Tharoor muodostivat ryhmän, jonka neuvokkuuteen ja sitoutuneisuuteen saatoin luottaa toimintaohjelmamme toteuttamisessa yli kymmenen vuoden ajan. Pääsihteerinä minulla oli etuoikeus turvautua kokeneiden idea­ listien muodostaman upean ryhmän johtamistaitoihin. Heidän omistautumisensa YK:n tehtävälle ei koskaan horjunut: KY Amoako, Hedi Annabi, Louise Arbour, Alicia Bárcena, Yves Bertholet, Lakhdar Brahimi, Sammy Buo, Patrizio Civili, Joseph Connor, Hans Corell, Antonio Maria Costa, Robert Dann, Álvaro de Soto, Nitin Desai, Michael Doyle, Jan Egeland, Ibrahim Fall, 14


esipuhe: intervention kaari

Ahmad Fawzi, Louise Frechette, Ibrahim Gambari, Victor Gbeho, Jean-Marie Guehenno, J. P. Halbwachs, Peter Hansen, Patrick Hayford, Noeleen Heyzer, Abdoulie Janneh, Bruce Jones, Søren Jessen-Petersen, Tuliameni Kalomoh, Georg Kell, Angela King, Rolf Knutsson, Stephen Lewis, Carlos Lopes, Rachel Mayanja, Haile Menkarios, Nicolas Michel, Bernard Miyet, Michael Moller, Edward Mortimer, Nader Mousavizadeh, Jose Antonio Ocampo, Hisham Omayad, Robert Orr, Kieran Prendergast, Terje Rød-Larsen, Gert Rosenthal, John Ruggie, Warren Sach, Jeffrey Sachs, Mohamed Sahnoun, Stephen Stedman, Gillian Sorensen, Danilo Turk, Sergio Vieira de Mello, Marguerita Walstrom, Nadia Younes ja Ralph Zacklin. YK:n järjestöjen ja ohjelmien sekä kaikissa käymissämme taisteluissa etulinjassa toimineiden muiden organisaatioiden johtajat – Carol Bellamy, Catherine Bertini, Hans Blix, Gro Harlem Brundtland, Michel Camdessus, Jacques Diouf, Mohamed ElBaradei, Mark Malloch Brown, Thoraya Obaid, Sadako Ogata, Peter Piot, Mary Robinson, Nafis Sadik, Juan Somavia, Gus Speth, Anna Tibaijuka, Klaus Topfer, Hans Van Kinkle ja James Wolfensohn – olivat keskeisessä roolissa, kun uudistimme tavoitteitamme. Monet heistä antoivat myös avokätisesti aikaansa lukiessaan käsikirjoituksen joko osittain tai kokonaan. Olen kiitollinen heidän kommenteistaan ja näkemyksistään. Kun olin päättänyt laatia muistelmani 2000-luvun globaalin valtiomiestaidon ideoiden ja käytännön muodostamaa laajempaa taustaa vasten, pyysin Nader Mousavizadehia mukaani hankkeeseen, joka pohjaisi hänen huomattavaan ymmärrykseensä kansainvälisten suhteiden vähitellen muotoutuvasta arkkitehtuurista. Kansainvälisiä asioita näin laajasti ja näin pitkältä ajalta tarkastelevan kirjan kirjoittaminen vaatii monen ihmisen työskentelyä. Saimme nauttia lukuisten ystäviemme ja yhteistyökumppaneidemme avusta ja kannustuksesta. Yksi heistä nousee muita korkeammalle, sillä ilman häntä projektia ei olisi saatu päätökseen: Tom Hill, joka on etevä ja äärimmäisen neuvokas nuori tutkija Lontoon King’s Collegen sotatutkimuksen laitokselta, uhrasi lukemattomia 15


elämäni sodassa ja rauhassa

tunteja tutkimustyöhön ja antoi merkittävän panoksen koko kertomukseen. Mats Berdal esitti ainutlaatuisia oivalluksiaan YK:n rauhanturvatoiminnan vaaroista ja mahdollisuuksista, ja Robert Dunn tarjosi syvää ymmärrystään arabien ja israelilaisten konfliktista ja sen laajemmasta merkityksestä Lähi-idässä. Simon Chesterman esitti arvokkaita näkemyksiä globaalia vallankäyttöä ja lainsäädäntöä koskevista kysymyksistä. Anthony Appiah ja Kwame Pianim lukivat nuoruusvuosiani Ghanassa käsittelevän luvun ja tekivät suuresti arvostamiani huomautuksia. Lopuksi on todettava, että meillä oli etuoikeus lähteä tälle matkalle kahden merkittävän kustannusalan edustajan kanssa: agenttimme Andrew Wylien ja kustannustoimittajamme Ann Godoffin. Koko mutkikkaan ja vaativan prosessin ajan he osoittivat meitä kohtaan kärsivällisyyttä, yksityiskohtiin paneutumista ja kattavaa kirjallista arvostelukykyä, josta jokainen kirjailija olisi kiitollinen. Kaikki virheet ja epätarkkuudet ovat luonnollisesti meidän vastuullamme. Toivon, että tämä kirja antaisi kaikenikäisille lukijoilleen syvemmän ymmärryksen maailmaamme muokkaavista voimista, konfliktien katastrofaalisista kustannuksista ja kansainvälisen yhteistyön suuresta lupauksesta köyhyyden ja sairauksien vastaisessa taistelussa. Ennen kaikkea toivon maailmaa, jossa kaikkien valtioiden miehet ja naiset saavat omassa elämässään arvonantoa ja mahdollisuuksia, joiden turvin he voivat palvella muita ja nousta vastustamaan epäoikeudenmukaisuuden ja epätasa-arvon voimia kaikkialla, missä niitä esiintyykin – toisin sanoen tehdä interven­ tion. Siis runoilijan sanoin, »toimia, jotta joka huominen vie / tätä päivää edemmäs».

16

Accrassa ja Genevessä toukokuussa 2012 Kofi Annan


Interventiot


Prologi Rauhanturvaaja, rauhantekijä

K

»

ofi, he ovat tehneet minusta rehellisen miehen», Colin Powell totesi ja hymyili leveästi. Helpotus ja uupumus oli käsinkosketeltava. En voinut olla hymyilemättä ystäväni tavoin, sillä halusin jakaa hänen huojennuksensa. Yhdysvaltain ulkoministeri oli soittanut ja ehdottanut tapaamista New Yorkissa kuusi viikkoa Irakin miehityksen jälkeen. Yhtä itsevarmana kuin aina ennenkin hän ilmaantui Yhdistyneiden Kansakuntien päämajan 38. kerrokseen yksin, ilman avustajia tai Yhdysvaltain suurlähettilästä rinnallaan. En voinut olla vaikuttumatta tämän miehen sinnikkyydestä, kun hän oli kestänyt niin paljon puolustaessaan sotaa, johon hän ei selvästikään uskonut. »He ovat löytäneet siirrettävät laboratoriot. Emme ole vielä valmiita julkistamaan tietoa, mutta näet uutisraportit huomenna.» Yhdysvaltain Irakin-joukot uskoivat löytäneensä joukkotuhoaseiden kehittelyssä käytettyjä siirrettäviä laboratorioita, ja Powell arveli, että tällä kertaa he olivat oikeassa. Sota oli saanut oikeutuksensa; perusta oli varmistettu. Vaikka minulla ei ollut mitään syytä epäillä Powellin vilpittömyyttä, en ollut vakuuttunut siitä, että tämäkään olisi Yhdysvaltain joukkojen epätoivoisesti Irakista etsimä kiistaton todiste joukkotuhoaseista. Olin ollut samassa tilanteessa aiemminkin. Päällimmäisenä mielessäni oli, kun puoli vuotta aikaisemmin Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs John Negroponte pyysi kahdenkeskistä tapaamista, jotta hän voisi esitellä todisteita, joita Yhdysvallat oli kerännyt Saddam Husseinin luvattomasta aseohjelmasta. 19


elämäni sodassa ja rauhassa

Kun Negroponte ja hänen seurassaan ollut CIA:n vanhempi virkailija näyttivät kuvan toisensa jälkeen ja selittivät vakavasti todisteiden painoarvoa, alkoi häiritsevä piirre käydä ilmeiseksi: kyse oli aihetodisteista. He näyttivät esimerkiksi viisi vuotta aiemmin otettua kuvaa rakennuksesta ja sitten toista, kaksi vuotta myöhemmin pian Yhdysvaltain iskun jälkeen otettua kuvaa samasta rakennuksesta, joka oli nyt korjattu. Siinä oli uusi katto ja rekat ajoivat sisään ja ulos. Yksi avustajistani huomautti: »Eihän tämä todista mitään muuta kuin että rakennus oli pystytetty, sitten pommitettu ja sen jälkeen pystytetty uudelleen. Mistä te tiedätte, mitä noissa rakennuksissa on? Siellä voi olla mitä tahansa!» Tätä Negroponte ei ollut odottanut. Kun CIA:n virkailija istui vaiti ja kokosi kuvia, esitin lisää kysymyksiä, joihin heillä ei ollut tyydyttäviä vastauksia. Negroponten esityksen oli määrä olla ainutlaatuinen tilaisuus ymmärtää uhan vakavuus, mutta se toimi täysin päinvastaisesti. Kun siirryimme kokouksen jälkeen työhuoneeseeni, toinen avustajistani pohti ääneen: »Miksi he lupailivat kiistattomia paljastuksia, mutta esittelivät parhaimmillaankin aihetodisteita? Luulevatko he, että meidät on niin helppo saada vakuuttuneiksi, vai eikö heillä ole mitään muuta, ja me esitämme peruskysymyksiä, joita he itse välttelevät?» Pian saisimme vastauksen. Syyskuun 11. päivän jälkeen Yhdysvallat sai osakseen laajaa tukea, mutta pian Amerikan ja muun maailman väliin laskeutui raskas verho. Monille amerikkalaisille ja erityisesti Bushin hallinnolle globaalin reaktion teki ilmeisen oikeutetuksi raakamaisuus, joka oli kohdannut maata ja sen kahta tärkeintä kaupunkia. Tuolloin suurimmalle osalle globaalia yhteisöä merkittävin uhka maailmanrauhalle – vaikka se monille amerikkalaisille oli järkytys – ei ollut ­Saddam, vaan raivostunut ja kostonhimoinen Yhdysvallat. Traagista kyllä, Irakin miehityksen kaoottiset ja veriset jälkimainingit ei­ vät juurikaan muuttaneet tätä käsitystä. Jos kohta syyskuun 11. päivä muutti maailmaa, Irakin sodan seuraamukset olivat mittasuhteiltaan yhtä lailla dramaattisia. Ne 20


prologi: rauhanturvaaja, rauhantekijä

ulottuivat Saddamin kaatumisen tuottamaa sekasortoa kauhistuneista arabivaltioista turvallisuusneuvoston jäsenmaiden väliseen vakavaan luottamuspulaan, jonka aiheuttivat sodan valmisteluun liittyneet hankalat neuvottelut, ja yhä pahenevaan Yhdysvaltain eristyneisyyteen, kun sitä ei enää pelätty eikä kunnioitettu. Miehityksen seurauksena Yhdysvallat oli menettänyt epäilyksen suoman edun. Se sai minut tuntemaan syvää tuskaa. Pääsihteerinä toimies­ sani olin usein joutunut globaalin tulkin rooliin, kun yritin selittää Yhdysvaltoja maailmalle ja maailmaa Yhdysvalloille. Huolimatta Yhdysvaltain merkittävästä panoksesta Yhdistyneiden Kansakuntien perustamisessa ja toiminnassa sitä seuranneina vuosikymmeninä, Irakin jälkeen Amerikka oli liian usein haluton kuuntelemaan ja muu maailma kyvytön sanomaan mitä ajattelee. Irakissa sodan hinta voitiin laskea miehitystä seuranneessa sekasorrossa henkensä menettäneinä yli 100 000 siviilinä. Kansainvälisesti sodasta oli seurauksena särkyneitä suhteita ja jyrkentyneitä erimielisyyksiä, mutta siitä oli myös vahinkoa monien keskeisten toimijoiden henkilökohtaiselle moraalille ja asemalle. Kukaan ei kärsinyt näistä seuraamuksista kivuliaammin tai näkyvämmin kuin Colin Powell, joka lopulta erosi virastaan, kun Bushin hallinto oli ensin käyttänyt häntä hyväkseen ja uhrannut hänen arvovaltansa. Eikä yksikään toinen johtaja saanut Irakin sodan seurauksista pysyvämpää painolastia kuin Tony Blair. »Hoi Blair, kuis sujuu?» Kun luin ensimmäiset sanat Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin ja Ison-Britannian pääministerin Tony Blairin välisestä keskustelusta, jonka mikrofoni oli sattumoisin taltioinut heinäkuussa 2006 G8-maiden huippukokouksessa Pietarissa, näin sieluni silmin Blairin kavahtavan. Blair tarjoutui matkustamaan Lähi-itään ja totesi Bushille olevansa valmis lähtemään vaikka heti voidakseen yrittää lieventää jännitteitä. Kun Bush vastasi, että hänen ulkoministerinsä Condoleezza Rice matkustaisi sinne kohdakkoin, Blair huomautti voi­ vansa tasoittaa tietä Ricen diplomatialle. Avustaja, joka oli antanut 21


elämäni sodassa ja rauhassa

minulle keskustelun tekstin, kehotti jatkamaan lukemista. He olivat puhuneet myös minusta ja kuten kävi ilmi, ei erityisen mairittelevaan sävyyn. Saapuessani G8-huippukokoukseen Israelin ja Hizbollahin välinen sota oli raivonnut neljän päivän ajan. Hizbollah oli aloittanut sodan ampumalla raketteja Israelin rajakaupunkeihin ja ylittämällä sitten Libanonin rajan. He hyökkäsivät israelilaisen partion kimppuun ja ottivat kaksi panttivankia. Israel vastasi ankaralla sotilaallisella iskulla, joka kohdistui paitsi militanttiryhmään myös Libanonin valtioon ja maan koko infrastruktuuriin. Olin päättänyt painostaa osapuolia vihollisuuksien lopettamiseen ja perustella kansainvälisten joukkojen tarvetta, jotta rauhasta saataisiin kestävä. Tiesin saaneeni ainakin yhden paikalla olleista johtajista närkästymään pyydettyäni Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia muuttamaan esityslistaa ja antamaan minulle puheenvuoron huippukokouksen pääistunnossa. Käydessäni Bushin kanssa muiden johtajien edessä perusteluistani kiivaan ja kärkevän keskustelun, johon ainoastaan Ranskan presidentti Jacques Chirac osallistui aivan istunnon lopussa, oli selvää, että Bushin mielestä kyse oli yksinkertaisesti hyvän ja pahan vastakkaisasettelusta. Hän oli Blairin kanssa keskustellessaan vielä suorasukaisempi. »Entä Kofi?» Bush oli tekstin mukaan jatkanut. »En pidä hänen aseleposuunnitelmastaan – – Hänen mielestään aselevon myötä kaikki järjestyy – – Sen sijaan heidän on saatava Syyria pakottamaan Hizbollah lopettamaan touhunsa ja se on siinä – – Olin vähällä käskeä Kofia soittamaan Assadille ja tekemään asialle jotain.» Toivon totisesti, että minä tai kuka tahansa muu voisi yksinkertaisesti »tehdä asialle jotain» yhdellä ainoalla puhelinsoitolla. Syyrian eristämiseen tähtäävästä Yhdysvaltain politiikasta oli seurauksena se, että olin yksi harvoista Syyrian johdon kanssa puheväleissä olevista maailman johtajista, joten ratkaisun löytyminen vaatisi enemmän kuin yhden puhelinkeskustelun. Kun sekä Syyrian että sen naapureiden, mukaan lukien Israelin, intressit ja motiivit olivat mutkikkaita, kyse oli kolmiulotteisesta šakkipelistä, 22


Rauhantekijän punnittua puhetta aikamme selkkauksista Miksi Yhdistyneet Kansakunnat epäonnistui Ruandan verilöylyn ja Srebrenican joukkosurman kaltaisten murhenäytelmien estämisessä? Mikä ylipäätään on yk:n merkitys kansainvälisten kriisien selvittämistyössä? Muistelmissaan, jotka kietoutuvat ansiokkaan yk-uran ja intervention ajatuksen ympärille, Kofi Annan pohtii niin konfliktien heikoimpien osapuolien suojeluvelvollisuutta kuin kansainvälisen yhteisön epäonnistumisia ja voittoja. Teos avaa ainutlaatuisia näkökulmia viime vuosikymmenten kriisien kulissientakaiseen diplomatiaan. »Elämäni sodassa ja rauhassa on vahva muistutus yk:n yhä korvaamattomasta roolista.» bill clinton

www.wsoy.fi 99.1 isbn 978-951-0-39676-6

: Elämäni sodassa ja rauhassa (WSOY)  

Arvosteluotteita

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you