Page 1


8 14 26 36 44 52 62 72 82 92


– Miten ihmeessä tuo tyttö uskaltaa mennä noin lähelle hevosia? Minä en ainakaan uskaltaisi, Clara supisi äidilleen. Äiti kääntyi vaivihkaa katsomaan ihmetyksen aihetta. Torin laidalla ruskehtavahiuksinen tyttö jutteli kaikessa rauhassa vossikkakuskien kanssa ja siveli samalla hellästi hevosen turpaa. Tytöllä oli yllään valkoharmaa jänisturkki ja hänen turkispäähineensä oli

8


sidottu leuan alta silkkinauhoilla. Jalassa hänellä oli punaiset huopikkaat ja kädessä punaiset villalapaset, ja näytti siltä että niskan takaa kulki punos, joka kiinnitti ne yhteen. Tyttö hymyili huomatessaan uteliaat katseet. Kun Clara äitinsä kanssa tuli lähemmäksi, tyttö alkoi ujostelematta jutella vieraiden kanssa. – Minun isänisälläkin, Karl-papalla, oli vossikoita ja hän ajoi yhtä niistä itsekin. Hänellä oli hevostalli tuon kaukana näkyvän kirkon takana. Pappa kuoli jo ennen kuin minä synnyin, mutta Matilda-mummu puhuu hänestä usein, tyttö kertoi ruskeat silmät iloisesti vilkkuen. Kun äiti ja Clara esittäytyivät, tyttö vastasi: – Kutsukaa vaan Neidiksi, ihan niin kuin kotonakin. – Kuinka sinä saat olla yksin kaupungilla? Clara tahtoi tietää. – Minä asun Itäharjulla, mutta tulen tarhan jälkeen Fiina-tätini luo silloin kun meidän apulaisella, Helvillä, on vapaapäivä, Neiti selitti. – Miksi sinä olet lastentarhassa, vaikka teillä on apulainen kotona? Claran äiti uteli. – No sen takia kun kaikki minun aikani menee kuulemma Helvin kiusaamiseen. Mutta kyllä tarhassa on kivaa se kun voi leikkiä toisten lasten kanssa. Ja siellä oppii kaikenlaisia pelejä ja lauluja. Neiti veti jo henkeä aloittaakseen laulun, mutta lopetti huomatessaan Claran äidin ihmettelevän ilmeen. Laulun sijaan hän ilmoittikin vakavana: – Syksyllä minä aloitan koulun. – Minä menen jo toiselle luokalle, Clara sanoi. – Clara käy ruotsinkielistä koulua, Claran äiti lisäsi. – Niin minä vähän arvelinkin, kun te äännätte suomen kieltä niin hienosti, Neiti sanoi tietävän näköisenä ja katsoa tapitti Claran sinisiä silmiä ja myssyn alta ryöpsähtäviä vaaleita, luonnonkiharaisia hiuksia. Torin vilske alkoi siltä päivältä vähitellen hiljentyä ja torikauppiaat kiikuttivat myyntipöytiään läheisten kivitalojen makasiineihin. Claran

9


äiti meni tervehtimään tuttavaansa ja tytöt jäivät juttelemaan keskenään. Ohikulkijoita pikkutyttöjen aikuismainen juttutuokio näytti kovasti huvittavan. – Oletko sinä saanut ajaa vanuliikkeen rullaportaissa? Neiti kysyi ja osoitti kadun toisella puolella kulman takana olevan täkki- ja verholiikkeen suuntaan. – Muutaman kerran äidin kanssa, Clara vastasi. – Entä sinä? – Yhden kerran, mutta en uskaltanut ajella monta kertaa ylös alas, kun olen kuullut, että liikkeen omistaja on kieltänyt lapsia ajelemasta turhaan, Neiti vastasi. – Olisi hauska mennä yhdessä. – Odota, Clara sanoi hymyillen ja huikkasi sitten äidilleen: – Äiti, saanko mennä Neidin kanssa käymään tuolla vanuliikkeessä? Äiti nyökkäsi vastaukseksi. Tytöt jäivät odottamaan, että kulman takaa kääntyvä vanha, rämisevä ”koppafoordi” pääsi ohi. Neiti osoitti vanhanmallista autoa ja sanoi: – Kerran joku tuollaisen auton omistaja oli kirjoittanut valkoisella maalilla autonsa oveen: ”Älä hymyile, vanhenet sinäkin!” Kuulin jutun äidinisältä, Frans-papalta. Auton mentyä ohi tytöt kiipesivät jalkakäytävän reunassa olevien lumivallien yli ja kipaisivat kadun poikki kohti vanuliikettä. – Minun kieleni jäi eilen kiinni lastentarhan aidan rautaiseen kaiteeseen, Neiti kertoi. – Martta-täti irrotti sen lämpimällä vedellä. Mutta kyllä sekin sattui! Neiti irvisti ja työnsi kielen varovasti ulos suustaan, jotta Clara näkisi miltä se näytti. Claran onneksi kieli näytti vain vähän punehtuneelta. Neiti potkiskeli jääpalasta, pyyhkäisi lapasellaan nenäänsä ja jatkoi jutustelua: – Lastentarhan pihasta ei saa kurkkia viereiselle hautausmaalle, ei

10


ainakaan silloin, kun haudankaivaja on työssä. Mutta kun oli niin kova pakkanen, että kielikin jäätyi kiinni kaiteeseen, halusin tarkistaa, voiko niin kylmänä päivänä kaivaa hautoja. Ja arvaa mitä minä näin? – Clara ei osannut sanoa muuta kuin ”No?”. – Luita ja pääkallon! Huusin pojatkin katsomaan ja yhdessä me koko sakki kiipesimme aidan yli. Pyysin haudankaivajalta pääkalloa lainaksi, koska ajattelin että Salme-täti, lempiopettajani tarhassa, haluaisi nähdä sen. Mutta Salme-tätihän suuttuikin. – Mitä sitten tapahtui? Clara pysähtyi jännittyneenä paikalleen. – Opettajat veivät meidät haudankaivajan luokse, ja minun piti antaa pääkallo pois, Neiti tuhahti harmistuneena. – Haudankaivaja virnisteli minulle opettajien selän takana, mutta en siltikään saanut pääkalloa takaisin. Samassa Claran äiti tuli keskeyttämään tyttöjen keskustelun. – Joko te kävitte tuolla vanuliikkeessä? hän kysyi. – Emme me ole vielä ehtineet. Aika on mennyt jutellessa, ja katsellessa kaikkia näitä tavaroita, Clara vastasi ja osoitti näyteikkunaan laitettuja silkkitäkkejä, kankaisia mustekynänpyyhkimiä, neulatyynyjä ja muita ompelutarvikkeita. – Noista värikkäistä villalangoista voisi virkata hienoja patalappuja, Neiti sanoi. – Vai mitä, Clara? Clara nyökkäili hymyillen uudelle ystävälleen. Il-

11


miselvästi hän viihtyi vilkkaan ja sanavalmiin tytön seurassa. – Haluaisitko tulla joskus meille leikkimään? Claran äiti kysyi. – Se olisi oikein mukavaa, Neiti sanoi ja hymyili iloisesti. – Ja Clara voi milloin tahansa tulla katsomaan missä minä asun. Minulla on paljon näytettävää. – Minä uskon sen, Claran äiti vastasi. – Mutta mennäänpä nyt vanuliikkeeseen sisälle. Arvaan että tahdotte päästä jo ookaamaan. Neiti lähti ensimmäisenä juoksemaan ja peräkanaa tytöt ryntäsivät rullaportaille, jotka veivät toiseen kerrokseen. – Hui kuinka jännittävää! tytöt huusivat yhteen ääneen. – Clara, katso! Neiti sanoi ja osoitti seinällä olevaa liikkeen omistajan muotokuvaa. – Eikö tuolla rouvalla olekin hienot vaatteet ja kampaus? Ja hauskat pyöreäsankaiset silmälasit. Tuollainen turkki ja korut ovat varmasti arvokkaita. Minäkin ryhdyn isona kauppiaaksi, niin voin pukeutua yhtä hienosti. – Sitten sinun pitää tehdä todella kovasti työtä, sillä ei raha taivaasta tipu, Clara totesi pikkuvanhasti. – Jos kerran työtä tekee, voi sitä samalla tehdä vähän enemmänkin, Neiti tirskahti.


Puolen tunnin päästä tytöt putkahtivat taas kadulle. Clara tarttui Neitiä kädestä. – Tule, minä näytän sinulle meidän kotitalomme. Se on tässä ihan lähellä. Osaat sitten tulla meille. Kun he olivat kävelleet muutaman talon ohi, Clara huudahti: – Tuo tuossa kulmassa! Hämmästyneenä ja ihaillen Neiti tuijotti valtavan kokoista kivitaloa, jonka koristeellinen torni ylsi korkealle ja piirtyi komeana jo tummunutta taivasta vasten.

13


Pakkasherra paukutteli talojen nurkissa, kun Neiti seisoi posliinitehtaan portin edessä. Hän odotti malttamattomana milloin tehtaan pilli viheltäisi työpäivän päätteeksi. Äidin astellessa ulos tehtaan portista Neiti huusi ilouutisensa: – Clara soitti ja kutsui minut ensi viikolla kylään! – Sehän on hauskaa! äiti iloitsi. Hän yritti pidätellä nauruaan, kun näki Neidin hiuksilla vanhan, turbaanimallisen hattunsa. Neiti oli kiinnittänyt hattuun korurasiasta löytämänsä korun, riikinkukon, jolla oli punaiset, kiiluvat silmät. – Mutta mitä ihmettä minä puen päälleni? Neiti kysyi. – Voisit laittaa sen tummansinisen samettipuvun, jossa on valkoinen, pyöreä kaulus ja valkoiset napit, äiti ehdotti. – Sen jota käytin kun täytin seitsemän? – Niin, minusta se on riittävän juhlallinen noin hienoon kyläpaikkaan, äiti totesi. Claran perheen varakkuus oli kaikkien kaupunkilaisten tiedossa. – Ja juokset sitten reippaasti tarhasta kotiin, että ehdit syödä jotain ennen lähtöäsi, äiti vielä muistutti. – Helvi lupasi jo laittaa minulle sianlihakastiketta ja perunamuusia, Neiti sanoi. – Mutta mitä minä vien Claralle lahjaksi? – Mitä jos askartelisit erivärisistä kreppipapereista perhosen. Clara voisi kiinnittää sen vaikka ikkunaverhoonsa.

14


– Nii…iin, Neiti empi, – se voisi olla ihan kiva vieminen. Lopulta odotettu päivä koitti. Jännityksen puna hehkui Neidin poskilla eikä lempiruokakaan oikein maistunut. – Älä nyt ota sitä äitisi kulunutta laukkua, Helvi kielsi, kun tyttö teki eteisessä lähtöä. – Otanpas, Neiti sanoi itsepintaisesti ja sulloi laukkuun pikkukenkänsä, lahjapaketin ja raitiovaunuliput. Helvi seurasi kuistin ikkunasta Neidin reipasta askellusta. Lumi natisi tytön askelten alla, kun tämä tarpoi tomerasti kohti raitiovaunupysäkkiä. Neiti näki jo mielessään komean tornitalon, jonka toisessa kerroksessa Clara asui.

15


– Kiva kun pääsit tulemaan! Clara huudahti. Hän oli jo hetken odotellut Neitiä kotinsa ulko-ovella. – Kyllä minä olen tätä kutsua ehtinyt jo odottaakin, Neiti virnuili kiivetessään Claran jäljessä ylös kaikuvia kiviportaita. Neiti pani merkille mustat, koristeelliset rautakaiteet ja hienot koristemaalaukset seinissä. – Tämä on sitten komea talo, Neiti kehaisi. – Javisst, tämä meidän kotimme on äidin lapsuuden koti. Kun äidinisä, morfar, kuoli niin mormor, siis äidin äiti, tunsi itsensä sen verran raihnaiseksi, että hän halusi muuttaa kerrostalosta vanhainkotiin. Hän käy kyllä usein meidän luona, niin kuin isänkin vanhemmat, jotka asuvat Helsingissä, Clara selosti sukuaan. Kun he saapuivat toiseen kerrokseen, Clara otti esiin avaimen. Claran kotiovessa oli ovikello ja metallilaatta, jossa luki koristeellisin kirjaimin: Ström. – Sinun ystäväsi soittavat ovikelloa, minulle huudetaan pihalla: ”Neitiii! Tule uuulooos!” Naurua pidätellen Clara avasi oven ja sanoi: – Käyhän sisään! Eteisessä Neiti vaihtoi jalkaansa kiiltävät lakeerikengät ja oikoi peilin edessä Helvin huolella solmiman rusetin. Sen oli turkislakki matkalla litistänyt. – Onpa hieno, Clara sanoi silittäen Neidin kulunutta paperinaruista tehtyä laukkua. – Eikö olekin, Neiti naurahti ja kumartui suoristamaan sukkanauhoilla kiinnitettyjä, valkoisia villasukkiaan. Sitten Neiti nappasi laukusta lahjapaketin ja seurasi Claraa saliin, jossa tämän äiti jo odotti. – Sydämellisesti tervetuloa, Claran äiti toivotti. – Kiitos, kiitos, Neiti kiitteli ja niiata niksautti. Hän ojensi Claralle lahjapaketin, jonka hienoa paperia ja suurta silk-

16


kirusettia Clara oli ehtinytkin jo ihailla. – Oi, kuinka kaunis perhonen! Clara huudahti paketin avattuaan. – Niinpä onkin, oikein neitoperho, Claran äitikin yhtyi ihailuun ja tutki perhosen siipiin liimattuja täplänmuotoisia koristeita. – Kylläpä täällä on hienoa, Neiti vaihtoi puheenaihetta. Neiti katseli uteliaana korkeita huoneita, koristeellisia ikkunoita ja katossa loistavia kristallikruunuja. Hän silmäili seinällä olevia maalauksia ja lipastoilla olevia maljakoita. Hän siveli kevyesti vääräsääristen tuolien taidokkaasti kaiverrettuja ruusukoristeita. Hetkeksi katse pysähtyi kullatussa kynttiläjalassa lepattaviin kynttilöihin. – Mennään minun huoneeseeni! Clara huudahti ja tarttui Neidin käteen. – Minä menen keittiöön katsomaan, onko Anna, apulaisemme, saanut jo tarjoilun valmiiksi, Claran äiti sanoi.

17


– Kuinka suloinen huone! Neiti huudahti nähdessään vaaleanpunaiset ruusutapetit ja valkoiset huonekalut. Häkeltyneenä hän pysähtyi avonaisen kaapin eteen. Kaapin hyllyt olivat pieniä huoneita, täynnä pikkuruisia huonekaluja ja nukkeja. – Nukkekoti! Neiti huudahti. – Eihän noin hienoilla esineillä uskalla edes leikkiä. – Kyllä uskaltaa, Clara naurahti. – Äitikin on lapsuudessaan leikkinyt niillä ja nyt minä. Tuo yksijalkainen koira on ainoa, joka on mennyt leikkiessä rikki. Kaapin hyllyllä oli myös palikkapalapeli, josta sai syntymään kuusi erilaista kuvaa, kun vain jaksoi käännellä kuutioita. Neidin sormet syyhysivät halusta kokeilla.

18


Neiti asteli kuitenkin ikkunan edessä olevan kirjoituspöydän luo. Pöydällä oli mustepullo, siro mustekynä, viivoitin ja maalauksin koristeltu puinen penaali. – Sinä osaat jo lukea ja kirjoittaa, Neiti totesi katsellessaan siistissä järjestyksessä olevia vihkoja ja kirjoja. – Niin osaan, mutta på svenska, Clara kiusoitteli. Neiti oli kerran kertonut ystävälleen kadehtivansa tämän hienoa korostusta. – Tulkaapas nyt tänne ruokasaliin nauttimaan kuumaa kaakaota ja juuri leivottua pullaa, Claran äiti kehotti.

19


Neiti totteli kutsua hieman vastahakoisesti, sillä hän oli juuri innokkaasti tutkimassa sohvalla istuvia nalleja ja vanhanaikaisia posliininukkeja, jotka oli puettu pitsikoristeisiin silkki- ja samettivaatteisiin. Joukossa oli myös vaaleanpunaiseen pukuun puettu suomalainen Martta-nukke. Ja oli siinä vielä poikanukkekin! Ja ihanat koristeelliset nukenvaunut! – Onpa sinulla kaunis mekko, Claran äiti kehaisi, kun he astelivat kohti ruokasalia. – Kii…iitos, Neiti takelsi. – Pidin tätä ensimmäisen kerran kaksi viikkoa sitten, kun täytin seitsemän. Sitä juhlittiin oikein koko suvun voimin, Neiti sanoi ylpeänä. Pöydän ääreen päästyään hän kaivoi laukustaan valokuvan. – Tässä kuvassa me olemme kaikki, Neiti sanoi ja esitteli sitten vanhempansa, isovanhempansa, tätinsä ja serkkunsa Raijan ja Pertin. – Sinulla on kuvassa oikein helminauhakin, Claran äiti ihaili. – Juu niin on. Se on äidin helminauhasta lyhennetty. – Kylläpä äitisi silmät loistavat iloisina, Claran äiti sanoi kuvaa tutkiessaan. – Ja hiukset on kammattu muodikkaasti hiuslisäkkeen ympärille. Se näyttää oikein hienolta. – Äidillä on hieno nimikin, Neiti sanoi ja lisäsi: – Rakel. – Sinun isäsi on komea mies, Claran äiti

20


sanoi. – Hänellä on tummemmat hiukset kuin äidilläsi. – Niin on. Kerrassaan upeat! Neiti huudahti. – Isää kutsutaan Olaviksi, vaikka hänet kastettiin Kaarloksi niin kuin monet suvun miehet aiemminkin. – Clara on kertonut, että sinä haluat muistuttaa enemmän isääsi kuin äitiäsi, Claran äiti totesi. – Niin haluankin, ja äiti kieltää kaikkia sanomasta, että meissä olisi samaa näköä, siis äidissä ja minussa.

21


– Miksi? Claran äiti ihmetteli. – No kun kerran eräs meillä kylässä ollut täti oli sanonut äidille minut nähdessään, että meissä on kovasti samaa näköä, ja silloin minä olin livahtanut ulos ja tullut takaisin vasta kun vieras oli jo lähtenyt. Claran äiti purskahti nauruun. – Taidat olla oikea isän tyttö? – Samaa muutkin sanovat. Mutta onhan minulla kuitenkin tämä äidiltä peritty perunanenä, Neiti lisäsi virnistäen ja osoitti pyöreätä nenänpäätään. – Missä sairaalassa sinä olet syntynyt? Claran äiti uteli Annan kaataessa kuppeihin lisää höyryävää kaakaota. – Minä en ole syntynyt sairaalassa, vaan viholliskoneet pudottivat minut yhteen maalaistaloon, joka on tässä aika lähellä, Neiti sanoi. – Hyvänen aika sentään! – Miten se on mahdollista? Clarakin yhtyi äitinsä kauhisteluun. – No sillä tavalla, että kaupunkia alettiin pommittaa juuri kun minun syntymähetkeni läheni. Isä oli vielä sodassa ja Frans-pappa ja Lempimamma veivät äidin perhetuttujensa luokse maalle turvaan, Neiti kertoi ja pyyhki kermavaahtoparran ylähuuleltaan. – Onpa jännittävää! Clara huudahti. – Juu niin onkin, Neiti sanoi ja piti pienen jännitystä lisäävän tauon. – Sitten kävi niin että sitä paikkakuntaa siellä maalla alettiin pommittaa juuri silloin kun äidin olisi pitänyt lähteä synnytyssairaalaan. Joten lähdöstä ei tullut mitään. Neiti haukkasi taas palasen pullaviipaleesta. – Mitä sitten tapahtui? Clara ja hänen äitinsä huudahtivat miltei yhtä aikaa. – Sitten minä synnyin sen talon yläkerrassa. Kätilö tuli pommitusten välillä avustamaan äitiä. – Olipa rohkea kätilö, Claran äiti huokaisi.

22


– Juu niin oli. Ja nähdessään lähestyvät pommikoneet Lempi-mamma oli ottanut minut syliinsä ja huutanut: ”Viholliskone tulee! Viholliskone tulee!” – enemmän leikillään kuin kauhuissaan. Siitä minun syntymähetkestäni on jäänyt muistoksi sirpale talon yläkerran ikkunan alle, Neiti lopetti tarinansa tyytyväisenä saamastaan huomiosta. – Ei siinä kuitenkaan ollut vielä kaikki, Neiti lisäsi. – Kun olimme palanneet takaisin kaupunkiin pommitusten jälkeen, koko kaupunki oli ollut täynnä kristallipalatseja. – Kristallipalatseja? Clara toisti. – Frans-pappa on kertonut minulle, että pommit sytyttivät tulipaloja ja palolaitoksen ruiskutuksen jälkeen pakkanen jäädytti talojen rauniot häikäisevän kirkkaiksi. Talvipäivän auringossa rauniot kimalsivat aivan kuin olisivat olleet kristallien peitossa. – Olipa runollisesti sanottu, Claran äiti totesi ja kehotti tyttöjä ottamaan lisää pullaa. – Anna leipoi sen ihan teitä varten. – Tämä on kyllä hyvää ja harvinaisen hienosti palmikoitu. Ja Annalla on sitten kaunis valkoinen esiliina ja hilkka, Neiti kehaisi pikkuvanhasti. – Muistatko sinä jotakin sota-ajasta? Clara kysyi yllättäen. – Minulle ei ole jäänyt siitä mitään mielikuvia. – Muistan vain kaksi asiaa, Neiti vastasi. – Sen kun vaatteet piti laskostaa huolella tuolin karmille, josta ne sai nopeasti puettua ylle, kun korvia vihlovat hälytyssireenit alkoivat soida. Sitten me juoksimme niin lujaa kuin pääsimme talon kellariin, jonne pappa oli muurannut pommisuojan. – Entä se toinen asia? – Se jännittävä hetki, kun isä tuli kotiin sodan loputtua. Minua ujostutti valtavasti, kun hän asteli komean näköisenä kamariin, jossa me äidin kanssa odottelimme. – Hyvin sinä muistat, vaikka olet minua vuotta nuorempi, Clara sanoi. – Minua taas ihmetyttää se, kun ihmiset jaksavat jatkuvasti puhua van-

23


hasta hyvästä ajasta, jota elettiin ennen kuin sota alkoi, Clara marmatti. – Mutta olihan sota-aika vaikeaa. Monessa perheessä koettiin surua, oli ruokakortteja ja monenlaista säännöstelyä, Claran äiti puuttui keskusteluun. – Frans-pappa on kertonut, että ihmiset jonottivat ruokajonoissa ja välillä turhaan, kun ruokaa ei saatukaan, Neiti sanoi ja jatkoi: – Niin ja ihmiset yrittivät olla mahdollisimman kekseliäitä ja avuliaita. Pappa kertoi, että he vaihtoivat jopa kultasormuksensa rautasormuksiin niin että Suomeen voitaisiin hankkia sotatarvikkeita. Ja naiset ompelivat valkoisista lakanoistaan sotilaille lumipukuja. – Surullista, Clara huokaisi. – Mutta mennään nyt vielä hetkiseksi leikkimään minun huoneeseeni. Leikitään vaikka raitiovaunun rahasta-

24


jaa. Minä olen kerännyt rahastajalaukkuun ihmisten pois heittämiä raitiovaunulippuja. Me voimme leimata niitä. Tai leikitään paperinukeilla tai kootaan palapeli. Ja arkustakin löytyy kaikenlaista kivaa… Neiti huomasi, että Anna alkoi jo siivota pöytää. Niinpä hän joi kaakaonsa loppuun, kiitti kauniisti ja nousi pöydästä. Claran äitiä hymyilytti. Neiti vietti selvästi paljon aikaa aikuisten seurassa ja kuuli monenlaista. Claran kertoman mukaan Neidille myös luettiin paljon. Ihmekö tuo jos tytöstä oli kasvanut pikkuvanha tuumailija ja taitava tarinoitsija. Että oikein kristallipalatseja…

25


Ruola, Marjo: Terveisin Neiti ja Clara (WSOY)  

?Voi voi tuota flikkaa sentään?

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you