Mäkinen, Kirsti - Topelius, Zacharias: Topeliuksen lukemisia lapsille (WSOY)

Topeliuksen

lukemisia lapsille kertoja k irsti mäkinen kuvat r isto suomi wsoy

Topeliuksen lukemisia lapsille kertoja

k irsti mäkinen

kuvat

r isto suomi

kuvittanut risto suomi

werner söderström osakeyhtiö • helsinki

© teksti kirsti mäkinen ja wsoy 2013 © kuvat risto suomi ja wsoy 2013 graafinen suunnittelu martti ruokonen isbn 978-951-0-39602-5 painettu eu:ssa

koivu ja tähti

»Sadut ja tarinat vievät meidät

taiteen alkulähteille. Sadun kaipuu on ajatonta ja täyttä nykyaikaa.»

Sisällys Koivu ja tähti

Koivu ja tähti: Kristofferin seikkailut 9

Lapin taikaa

Sampo Lappalainen 19 Tähtisilmä 27 Jäätehinen 37

Noitia ja haltioita

Vattumato 47 Sikku 53 Adalminan helmi 61 Turun linnan tonttu-ukko 71

Itäisten maiden lumoa Prinsessa Kultakutri 89 Mirza ja Mirjam 103

Tarua vai totta

Räätäli, joka ompeli yhteen Suomen ja Ruotsin 113 Miten rautatie sai seitsemän peninkulman saappaat 119 Vaivaisukko 129

Valtterin seikkailuja

Syntymäpäivä 137 Lumikuninkaan valtakunnassa 143 Kohtalokas kiekkopeli 148 »Ovatko nämä kärpäsiä?» 151 Robinpojan seikkailuja 155 Metsästysretki 159 Aarretta etsimässä 162

koivu ja tähti

Lapset sankareina

Pikku Matti 171 Moppe 179 Luistelija 187 Pikku Lassi 191 Pilvijättiläinen 197

Vanha satu ja nykyaika

Blankan ratsastaja 207 Parempi tie 214 Kunnioita isääsi ja äitiäsi 217

Satunäytelmä lastenkamarissa Totuuden helmi 223 Lintu sininen 239

Jälkisanat 251 Sananselityksiä 254

Koiv u ja täht i

K

ristoffer seisoi salin ikkunan edessä ja katseli alas Pietarin valtakadulle. Neva virtasi tyynesti patriisitalon alapuolella. Viimeisetkin jäähileet olivat sulaneet joen pinnalta, oltiin matkalla kohti uutta kevättä. Kristoffer ei kyennyt tyynnyttämään ajatuksiaan. Hän oli jälleen levoton, lähes epätoivoinen – niin kuin viime vuosina niin monena keväänä.

Mikä häntä painoi? Eihän hänellä ollut valittamista: kasvattivanhemmat halusivat hänelle pelkkää hyvää. Hän kävi koulua, opetteli lukemaan venäjänkielisiä aakkosia ja kirjoittamaan, hänestä tulisi venäläinen virkamies. Mutta mikä parasta, hän oli saanut opetella soittamaan klaveeria.

Perheenisä, rikas pajari, oli tsaari Pietarin suosikki, ja Pietari vieraili mielellään hänen luonaan. Kerran Kristoffer oli kutsuttu sisään ja häntä oli pyydetty soittamaan hallitsijan kuullen. »Igrai, malinkij! Soita, poikaseni!» tsaari oli sanonut. Ja hän oli soittanut niitä pieniä kappaleita, joiden nuotteja soitonopettaja oli hänelle antanut. Tsaari oli vaipunut mietteisiinsä ja katsonut häneen oudosti, kun hän oli lopettanut.

Toisinaan Kristoffer tapaili yksin ollessaan pianolla niitä vanhoja lauluja, joita hän muisti oman äitinsä laulaneen. Mutta kerran, kun talon rouva oli istunut viereisessä huoneessa koruompeleensa kera, hän oli kuullut laulun ja sanonut kireällä äänellä: »Kristoffer, lopeta.» Eikä muuta.

Luuliko rouva todella, että Kristoffer unohtaisi? Olihan hän ollut yksitoistavuotias, kun hänet oli ryöstetty. Seisoessaan siinä hämärtyvässä illassa Kristoffer muisti jälleen, mitä eräänä hirveänä päivänä oli tapahtunut.

9

koivu ja tähti

Isä oli tuonut heidät, äidin ja lapset, Muhokselle turvaan kotikaupungista Oulusta. Isä itse pakeni Oulujokea pitkin Ruotsiin, sillä venäläiset olisivat vanginneet ja surmanneet tullikirjurin heti Ouluun päästyään. Muhoksen Lumiaisissa syrjäisessä piilopirtissä äiti Maria elää kituutti lastensa kanssa talven yli. Isosisko Margaretha kalasteli ja pyydysti metsänriistaa ansoilla ja satimilla – mutta sekä äiti että lapset kaipasivat kotiin Ouluun.

Kristoffer muisti hyvin kotipihalla kasvaneen komean koivun, se oli kolmihaarainen ja siinä oli hienoa kiipeillä. Iltatähti säteili ihanasti pihakoivun lehvien välistä. Kyyneleet valuivat pojan poskille, kun hän jälleen muisti sen.

Oli talvikuu, äiti oli muiden lasten kanssa sisällä lämmittämässä pirttiä.

Hän, Kristoffer, leikki kelkkoineen lähettyvillä. Kasakat tulivat kiivaasti ratsastaen metsätietä ja sieppasivat hänet, kiskaisivat tukasta ja heittivät hevosen selkään. Näkikö äiti, kun hänet vietiin? Sitä Kristoffer oli pohtinut nämä kuusi vuotta.

Venäläiset kiirehtivät saaliinsa kanssa itään. Matkalla Kristoffer tapasi kymmeniä ryöstettyjä poikia, kaikki Pohjanmaalta. Hän tapasi myös Britan, tämäkin oli siepattu Muhokselta. Britan kanssa hän saattoi puhua ikävästään, he kertoivat toisilleen kotiväestä ja tutuista paikoista. Mutta sitten hän kadotti tytön eikä nähnyt tätä enää.

Lapset kuiskivat peloissaan siitä, mitä olivat kuulleet kasakoiden puhuvan: heidät piestäisiin, vietäisiin Venäjälle orjiksi ja pakkotyöhön, ja pojat joutuisivat sotaväkeen. Heille annettaisiin uusi venäläinen nimi, eikä kukaan sen jälkeen tietäisi heistä mitään. Tsaari oli kuulemma käskenyt ryöstää kaikki Pohjanmaan lapset rangaistukseksi siitä, että pohjalaiset olivat ryhtyneet vastarintaan ja jääneet Ruotsin puolelle Venäjän vallattua Suomen. Aikuiset oli tapettu ja talot poltettu.

Kristoffer vietiin Savon kautta Inkerinmaalle. Hänelle kävi hyvin, rikas pajari osti hänet lapsekseen. Lapseton pariskunta vietti kesän Inkerinmaalla kartanossaan ja tiluksillaan, ja syksyllä siirryttiin palvelusväen kera Pietarin kotiin. Se oli komea monikerroksinen talo Pietarin keskustassa. Kristofferilta ei puuttunut mitään. Paitsi vapaus, paitsi koti ja kotimaa.

Hän oli isäntänsä omaisuutta.

11

Topeliuksen lukemisia lapsille

Kristoffer oli torilla kuullut joidenkin aikuisten puhuvan suomea. Hänen omaa kieltään! Hän oli punastellen sopertanut muutaman suomen sanan – kieli oli alkanut jo unohtua. Miten hän riemastuikaan, kun häntä oli heti ymmärretty! Siitä hetkestä hänet oli vallannut voittamaton koti-ikävä. Hän oli päättänyt paeta. Suunnitelma oli pitänyt hänet virkeänä jo yli vuoden ajan. Talvea vasten ei kannattanut lähteä, hän karkaisi vasta ilmojen lämmittyä. Pajari ja hänen vaimonsa eivät saisi huomata mitään – ei myöskään palvelusväki, sillä he paljastaisivat hänet heti isäntäväelle.

Tänä kesänä hän lähtisi.

Eräänä päivänä hän oli noussut varhain, pukeutunut, luonut viimeisen katseen huoneeseensa. Palvelusväki näki hänen olevan lähdössä kouluun kuten tavallista. Päästyään ulos portaille hän pysähtyi hetkeksi ja hengitti kiivaasti. Aapinen ja leipäpala taskussaan hän suuntasi kaupungin sivukaduille ja lähti sitten kuin henkensä hädässä juoksemaan lähimpään metsään. Siellä hän pysytteli piilossa iltaan asti mutta jatkoi iltahämärissä rohkeasti matkaansa auringonlaskun suuntaan. Lopulta hänen oli lopen väsyneenä pysähdyttävä lepäämään. Hän keksi kömpiä maalla kumollaan olevan veneen alle. Se pelasti hänet, sillä hän näki isäntänsä ratsupalvelijan karauttavan ohi. Kristofferia oli alettu etsiä.

Ratsastaja palasi tyhjin toimin. Poika kömpi esiin veneen alta ja jatkoi matkaansa jälleen yöaikaan. Leipäpala oli pureskeltu kauan sitten.

Kristoffer söi nälkäänsä mitä metsästä löysi, marjoja ja juuria, eksyi tieltä ja harhaili metsässä peloissaan, nälkäisenä ja janoisena. Hän vaipui jo nääntyneenä maahan ja luuli loppunsa tulevan.

Silloin huomasi hänet mies, joka etsi hevostaan. Hän jakoi pojan kanssa eväspussinsa sisällön. »Jatka vain tuohon suuntaan», hän rohkaisi poikaa ja auttoi häntä eteenpäin. Kului pari päivää. Sitten Kristoffer tapasi oudon seurueen, naisen viiden lapsensa kera. Nainen puhui ruotsia. Hän kertoi olleensa monta vuotta vankeudessa Venäjällä ja oli nyt pakomatkalla. Nainen oli menettänyt vähän aikaa sitten yhden pojistaan, ja nyt hän antoi pojan passin Kristofferille. Matkaa jatkettiin yhdessä. Kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi, poika uskalsi jo toivoa mielessään.

12

koivu ja tähti

Matkalaiset pääsivät vihdoin Suomenlahden rannikolle kaupunkiin, jonka nimi oli Viipuri. Siellä oli suuri satama ja satamassa ulkomaisia laivoja. Roslagenilainen kippari oli lähdössä Tukholmaan ja suostui ottamaan heidät mukaansa. Niin alkoi merimatka. Se oli Kristofferille unelmien matka, hän sai laivalla syödäkseen, ja laivan kokka kynti aaltoja lähestyen suurkaupunkia Tukholmaa, josta hän oli lapsena Oulussa kuullut kerrottavan ihmeellisiä tarinoita.

Tukholma! Kaukana Pietarista, kaukana pajarista ja hänen ratsupalvelijoistaan! Tukholma, jossa kuuli suomea satamassa ja joka puolella kaupunkia!

Kristoffer astui laivasta lähes vavisten. Hän heittäytyi liikuttuneena rannalle ja suuteli maata, johon hänen jalkansa oli astunut. Hän polvistui ja kiitti nyyhkyttäen ja kyyneliä vuodattaen Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan.

Skeppsbron laiturilla oli naisia vaatteita pesemässä. Yhdeltä heistä sieppasi varas vaatemytyn. »Ottakaa varas kiinni!» nainen huusi suomen kielellä, Kristoffer juoksi miehen perään ja sai hänet kiinni. Nainen otti vaatteet kiitollisena, mutta sitten hän katsoi Kristofferia tarkemmin ja veti hänet kiihkeään syleilyynsä. »Poikani», nainen huusi, »tämä on minun poikani Kristoffer! Minä olen saanut poikani takaisin!» Satamassa tuli äkisti hiljaista. Maria-äiti oli tunnistanut poikansa, jonka hän oli luullut ainiaaksi menettäneensä.

Kristoffer oli löytänyt äitinsä Tukholman satamasta.

Vähin erin äiti alkoi kertoa perheen vaiheista. Ruotsiin paenneesta miehestään hän ei ollut saanut pitkään aikaan mitään tietoa. Vuosien jälkeen äiti oli saanut kuulla, että isä oli menehtynyt Pohjois-Ruotsissa Rånen ruukilla nälkään ja tauteihin. Äiti alkoi itkeä, kun hän muisteli kauheaa talvipäivää. Hän oli nähnyt pirtin ikkunasta, miten kasakat sieppasivat Kristofferin. Hän oli huutanut poikansa perään mutta kaatunut sitten pyörtyneenä maahan. Kauhuissaan hän pakeni heti seuraavana päivänä lapsineen Muhokselta ja pääsi monien seikkailujen jälkeen Ruotsin puolelle, käveli pitkän matkan Tukholmaan asti ja sai siellä töitä pyykkärinä.

13

Topeliuksen lukemisia lapsille

Rauha oli sitten vihdoin solmittu, äiti kertoi. Vihan ja vainon vuosien jälkeen koitti erämaiden kevät, kuten rauhan aikaa alettiin kutsua.

Maria-äiti oli jäänyt Tukholmaan lapsineen rauhanteon jälkeen. Lapset saivat käydä koulua, ja armeliaat ihmiset olivat auttaneet perheen vähitellen uuteen alkuun. Nyt Kristofferin saavuttua äiti halusi vielä odottaa, että Pohjanmaalla olisi varmasti turvallista. Vihdoin hän sitten kokosi lapsensa ja nousi alukseen, joka veisi heidät kaivattuun kotikaupunkiin Ouluun.

Kristoffer oli nyt 20-vuotias, reipas ja vahva nuorukainen.

Oulu oli sodan jäljiltä surkeassa kunnossa. Kaduilla lojui hevosten luurankoja, talot olivat törkyisiä ja hoitamattomia, kirkkokin. Koko kaupunki oli autio, vain muutama kalastaja ja saksalainen kauppias oli jäänyt paikalleen. Toppeliusten vanha talo oli sentään ränsistyneenäkin pystyssä paikoillaan. Tänne köyhä perhe päätti nyt asettua. Kaikki oli aloitettava jälleen alusta, jokaista huonekalua myöten.

Oli kesäilta, kun perhe saapui tuttuun pihapiiriin. Kristoffer pysähtyi liikuttuneena. Tuossa oli rakas kolmihaarainen koivu, jonka oksilla hän oli kiipeillyt ja istunut omissa ajatuksissaan. Ensimmäiset tähdet kimmelsivät jo elokuisella iltataivaalla. »Tähti», Kristoffer huudahti, »näettekö iltatähden! Tuolla se loistaa koivun oksien välistä, minun tähteni! Teidät minä muistin, koivun ja tähden, kun itkin ikävääni vieraalla maalla. Nyt olen vihdoin kotona.»

Maria-äiti kokosi lapset ympärilleen. Eivät he murehtineet köyhyyttään eivätkä tulevien päivien ponnisteluja. He kiittivät Jumalaa siitä, että olivat jälleen yhdessä. Ja maassa oli rauha, heidän rakkaassa synnyinmaassaan. *** Christoffer Toppelius ei tiennyt, että hänen nuoruuden vaiheistaan kerrottiin suvussa monen sukupolven ajan ja hänen venäjänkielistä aapistaan ihmettelivät lapsijoukot toisensa perään.

Hänen pojanpojan poikansa Zacharias kirjoitti sitten isoisänsä isän kokemusten pohjalta sadun, josta tuli suomalaisten rakastama, kaikenikäisille lukijoille tärkeä kertomus. Tämän sadun nimi on koivu ja tähti.

14

koivu ja t채hti

koivu ja tähti

Lapin taikaa k Lappi on ollut pitkään salaperäinen, tuntematon maa.

Harva siellä muinoin kulki, mutta sitä useampia se kiehtoi.

Lappi oli taikain ja tarinain maa.

Lappalaiset, niin saamelaisia ennen kutsuttiin, asuivat kodassa toisin kuin etelän eläjät. He kaitsivat porolaumojaan kylmän ja karun luonnon keskellä ja vaihtoivat kotansa paikkaa vuodenaikojen mukaan.

Karaistuneita he olivat, tunturien ja lumikenttien kansaa.

Lapin asukkailla oli salaista tietoa ja yhteys tuonpuoleiseen maailmaan.

Lapissa asui noitia ja tietäjiä, näin uskottiin.

Lappi oli sadunhohtoinen revontulten, jään ja lumen maailma, jonka asukkaat hallitsivat erämaan susiakin noitakeinoillaan. Heitä oli syytä pelätä, sillä noitavoimat olivat sekä hyvän että pahan palveluksessa. Lappi oli tarinain, ikiaikaisten uskomusten ja mahtitietäjien valtakuntaa.

Lapissa kaikki on mahdollista.

Sam p o L ap pal ainen

K

atsopas joskus Suomen karttaa ja sen pohjoisinta reunaa: siellä virtaa Tenojoki Suomen ja Norjan valtakuntien välillä.

Luminen Lapinmaa on kuin valkoinen myssy Suomi-neidon päässä – paras paikka maailmassa, jos Tenonvarren vanhoilta asukkailta kysyt. Puoli vuotta valo hellii Lapinmaata, aurinko ei malta koko kesänä mennä mailleen, mutta talvella maa kääriytyy pimeään, vain taivaan tähtöset säteilevät valoaan.

Siellä pohjoisessa, lumen ja revontulten keskellä asuivat kauan sitten Lapin ukko ja akka ja heidän pieni poikansa Sampo, kodassa kuten kaikki lappalaiset ennen vanhaan. Tunturissa ei kasva puita, ja Lapin vaivaiskoivutkin ovat pieniä kuin pensaat. Niinpä kota tehdään pitkien sauvojen varaan: isketään puiset sauvat lumeen ja sidotaan ylhäältä yhteen. Koko komeus vuorataan porontaljoilla, ja kun kumarrut kotaan sisään, pääset ihanaan lämpimään. Lumen päällä on paksu kerros porontaljoja, ja kodan keskellä höyryää pata ja loimuaa nuotio. Yöllä näet kodan yllä Pohjantähden ja kaistaleen ääretöntä, hiljaista avaruutta. Eipä ihme, että Lapin ukko ja akka viihtyivät somassa kodassaan.

Sampo on oiva nimi Lapin pojalle, se tietää onnea ja rikkautta. Kerran kotaan poikkesi vieraita herroja turkiksineen. Heillä oli mukanaan valkeita, kovia lumipalasia – sellaisia ei lappalaisakka ollut nähnyt koskaan. »Sokeria», vieraat sanoivat ja antoivat palasen Sampollekin, taputtivat häntä poskelle ja naurahtelivat: »Lappalainen, lappalainen!» Muuta he eivät osanneet lapin kielellä sanoa.

19

Topeliuksen lukemisia lapsille

Akka oli mielissään hienojen vieraiden suosiosta, ja makeista lumipalasista. Niinpä hän alkoi kutsua poikaansa Lappalaiseksi. Se ei ukkoa miellyttänyt. »Älä pilaa pojan nimeä», hän murisi. »Samposta tulee vielä lappalaisten kuningas ja tuhannen poron hallitsija, saatpa nähdä!» Pojalla oli nyt kaksi nimeä, vaikka häntä ei ollut edes kastettu. Pappila oli kahdenkymmenen peninkulman päässä, ei sinne hevin lähdetty.

Sampo oli jo seitsenvuotias, pieni pullukka poika, nykerönenäinen ja mustatukkainen niin kuin isänsäkin. Sampo oli reipas nuorimies, hän lasketteli suksilla korkeita mäkiä Tenojoen törmäillä ja ajoi kinosten yli porollaan niin että lumi tuprusi pyrynä ympärillä. Eikä häntä ollut vielä kastettu.

Hänen äitinsä sitä murehti. »Miten pojan käy, jos vaikkapa Hiiden kultasarvinen poro saa hänet», akka motkotti miehelleen. »Mikä kumman Hiisi, missä se asuu?» poika alkoi heti kysellä. »Hiisi asuu Rastekaisella, ja varo menemästä sitä lähellekään, se on oikea peikkojen pesä», äiti mutisi peloissaan. Mutta Sampo halusi kuulla lisää. »Rastekainen on autio vuorenharjanne», äiti kertoi, »siellä asuu Hiisi, vuoren kuningas, joka ahmaisee poron yhtenä suupalana ja nielee pikkupoikia kuin sääskiä.» Eiköhän poika nyt osaisi varoa, äiti tuumi.

Sampo ei vähästä hätkähtänyt. Nyt vasta Rastekainen Hiisineen alkoi häntä kiehtoa – ja kultasarvinen poro, se oli sentään yliveto!

Oli kulunut jo viikkoja joulusta, ja yhä piti pimeys Lappia vallassaan.

Vain revontulet loimusivat ja tähdet tuikkivat pakkastaivaalla. Pikkupojan aika kävi pitkäksi. Pimeässä oli hiihtäminenkin hankalaa. Eräänä päivänä isä vihdoin näytti hänelle pienen taivaan rannalla kajastavan valoviivan: »Se on auringon enne», isä myhäili, »pian näemme jo auringonkin. Katsopas, miten somasti valo punertaa Rastekaisen huippua tuolla lännessä!»

Sampo muisti heti Hiiden. Millaista olisi nähdä oikea vuoren kuningas? Poika ei saanut yöllä unta silmiinsä. Ulkona paukkui pakkanen, mutta Sampo konttasi ulos kodasta. Lumi narskui lapikkaiden alla, kun hän haki poronsa ja valjasti sen ahkion eteen. Ajelenpa vähän matkaa vaikkapa Rastekaiselle päin, hän tuumi ja päästeli aika vauhtia pitkin autiota 20

Topeliuksen lukemisia lapsille

lumikenttää yli Tenojoen ja ylös toista rantaa. Hän oli jo Norjan puolella, vaikkei sitä tiennytkään.

Sudet äkkäsivät poron ja alkoivat juosta pimeässä reen ympärillä. Sampo ei siitä piitannut, hän tiesi poronsa nopeammaksi kaikkia. Pulkka lensi yli mäkien, harjanteet jäivät taakse ja korvissa vain soi, kun poro kiiti eteenpäin. Tämä se oli herkkua!

Mutta kerran alamäessä pulkka lensi kumoon, ja Sampo syöksyi lumikinokseen. Poro ei sitä huomannut vaan meni lujaa vauhtia tiehensä, eikä Sampo saanut edes huudetuksi, sillä hän oli saanut suunsa täyteen lunta. Siinä poika nyt makasi keskellä ääretöntä erämaata, lähimmät ihmiset monen peninkulman päässä.

Sampo kömpi esiin lumesta. Vähän hän oli ihmeissään. Kuun valossa hän erotti kinokset, lumiharjanteet ja sitten kauempana korkean vuoren.

Se oli Rastekainen. Nyt häntä jo pelotti eikä itku ollut kaukana. Vuoren synkkä varjo muistutti häntä siitä, mikä kohtalo odotti pieniä poikia vuoren kuninkaan kynsissä. Mutta lumeen ei voinut jäädä istumaan, oli vain lähdettävä eteenpäin. »Hyvä on, syököön sitten minut», poika tuumi uhmakkaana. »Parempi hänen olisi kyllä syödä nuo sudet, niitä riittää ja niistä saa minua paremman paistin!»

Sampo alkoi vaivalloisesti kiivetä ylös vuoren rinnettä. Pian hän kuuli lumessa askeleita ja näki edessään suuren pörröisen suden. Arvaat, että pienen pojan sydän vavahti kauhusta. »Pois tieltä», hän huusi kuitenkin tomerasti, »minulla on asiaa vuoren kuninkaalle!» »Ei kiirettä, pikku pallero», susi haukahti, »kuka sinä olet, miksi ihmeessä kahlaat täällä lumessa?» »Minä olen Sampo Lappalainen, kuka sinä sitten olet?»

Susi kertoi: se oli vuoren kuninkaan mestarisusi, joka oli juossut kutsumassa kuninkaan väkeä suureen auringonjuhlaan. »Meillä on sama matka, hyppää selkääni!»

Sampo kiipesi suden selkään ja niin mentiin taas täyttä laukkaa yli rotkojen.

22

T

opeliuksen satuja ovat lapsena lukeneet ja kuunnelleet tämän päivän äidit ja isät – ja monta sukupolvea ennen heitä. Koivu ja tähti, Adalminan helmi, Vattumato, Prinsessa Kultakutri, Turun linnan tonttu-ukko ja monet muut sadut ovat muuttuneet yhteiseksi kansalliseksi kuvastoksi.

Siihen kuuluvat myös satujen suosikkihahmot kuten Pikku Matti, Sampo Lappalainen ja Lintu sinisen prinssi Amundus ja noita Sysis.

Nyt Topeliuksen klassikkosadut heräävät henkiin alkuperäisessä lumossaan mutta oman aikamme kielellä, Kirsti Mäkisen uudelleen kertomina. Sadulla on ihmeellinen voima – se on ajaton ja täyttä nyky-aikaa. Se opettaa meille jotakin elämästä ja itsestämme.

Yhteisistä satuhetkistä nauttivat lapset sekä aikuiset!

Kouluneuvos Kirsti Mäkinen muistetaan myös suositun, uudelleen kerrotun Suomen lasten Kalevalan tekijänä.

Topeliuksen lukemisia lapsille -kirjan kauniit ja kiehtovat kuvat ovat taidemaalari Risto Suomen käsialaa. Ne kutsuvat eläytymään ja ihmettelemään.

www.wsoy.fi 85.12 isbn 978-951-0-39602-5