Page 1


Jani Saxell

sotilasrajan unet

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki


Š jani saxell ja wsoy 2014 isbn 978-951-0-39543-1 painettu eu:ssa


Sisällys i Kaikki tiet vievät Hopeakaupunkiin 11 ii Syntyjä 75 iii Profeettoja 231 iv Ikkuna puhdistuskesään 425 v Lasiveitsipäivät, elohopeayöt 533


To n

PUOLA

av a

M

Wien PYHĂ„ SAKSALAISROOMALAINEN KEISARIKUNTA UNKARI

O LD AV IA

sotilasra

ja

Belgrad

VALAKIA O

Adrianmeri

a Tonav

TT O

Mustameri

M A A N IE N VA

IR

U

S

K

O

A LT

EP

N

Egeian meri

TA

Balkanin niemimaa ottomaanien valtakunnan aikana 1512


ITÄVALTA

ITALIA

Ljubljana

SLOVENIA

Zagreb

KROATIA Venetsia

BOSNIA-HERTSE

Saraj

Adrianmeri

Entinen Jugoslavia kansainvälinen raja osavaltion raja autonomisen provinssin raja pääkaupunki hallinnollinen pääkaupunki rautatie valtatie

Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta 1945–1992


UNKARI

ROMANIA

Belgrad a Tonav

EGOVINA

jevo

BULGARIA

MONTENEGRO

Skopje

MAKEDONIA

ALBANIA

KREIKKA


i Kaikki tiet vievät Hopeakaupunkiin ”Nyt mä sulle kerron kaiken sen, josta muuten vaikenen, Suuri kuolonjuhlapäivä tänään on, niinkuin huomenna ja eilenkin, Sekaisin.” Sielun Veljet: Kansallispäivä


Tukholma–Turku, 4.–5. joulukuuta 2015 Sinä yönä he kaikki näkivät samoja unia. Valaan, jäämurskassa etenevän Ruotsin-laivan vatsassa, hyteissä, joihin mahtui neljä miestä kuhunkin. Unissa näkyi valkeita, terrakottakattoisia taloja pitkulaisen rotkon pohjalla ja ryppäinä jyrkillä rinteillä. Oli kouluja, ortodoksikirkko ja minareetti, Itävalta-Unkarin aikuinen hotelli, valtionyhtiön tavaratalo, tehtaita ja kaivoksia. Ihmisten puheissa se oli ollut hyvinvoiva 6000 asukkaan pikkukaupunki, elintaso silkkaa Länsi-Eurooppaa: kodeissa oli jääkaapit, pesukoneet, videonauhurit, kotistereot ja autotalli. Ihan uusinta uuttakin löytyi: mikroaaltouuneja, Sony Walkmanien kuulokkeita naisten huivien alla, patterisyöppöjä Game Boy -käsikonsoleja. Ihmisten puheissa, karvaissa kuin nokkonen ja myrkkysumakki. Sillä kolmen vuoden piirityksen myötä Srebrenica on lipunut 300 vuotta ajassa taaksepäin, kaikkien valistusten ja sähköistymisten ja teollisten vallankumousten ulottumattomiin. Rotkolaakso on niin täynnä kuin olla ja saattaa. Kenties 40 000 tai 50 000 pakolaista Itä-Bosnian muslimikylistä nukkuu kapsäkkeineen lattioilla, portailla ja kellareissa. Heidän mukanaan tulee virtsanhaju, hikinorot juovittavat kasvojen nokea ja laastia. Kuin jokin korkeampi voima olisi vetänyt ex-voimalaitoksen pääkatkaisijasta: autot seisovat siellä, missä bensa on loppunut. Puita kaadetaan lämmitykseen ja ruoanlaittoon, omatekoiset kynttilät ja lyhdyt tupruttavat. Entiset tehdasduunarit, insinöörit, lukion opettajat ja kirjurit opettelevat lapioimaan lantaa, hoitamaan kanoja ja lehmiä pihoillaan. On kuin edellisen sodan, toisen maailmansodan jälkeen: kukat revitään penkeistään, perunaa ja porkkanaa istutetaan tilalle. Luumu- ja aprikoosipuista on tullut tärkeitä ravinnonlähteitä. Siellä, missä niitä ei ole kaadettu. 13


Pihamuurien takana pakolaiset kulkevat kerjuulla, tonkivat roskiksia, syövät pähkinäpuiden kukkia, ruohoa ja juuria. Hylätty ostoskärry käy lastenrattaista, banaanilaatikko tai jalkakäytävälle levitetty muovi vauvansängystä. Sotaa johtaa psykiatri, lastenkirjailija, runoilija ja urheiluvalmentaja, Bosnian serbitasavallan presidentti Radovan Karadžić. Harmaantunut, tuiskutukkainen, huuhkajakulmainen mies kiikaroi piiritettyä Sarajevoa vuoristoisesta päämajastaan, Palen hiihtokeskuskaupungista. Hänen salainen ohjeensa toisen piiritetyn kaupungin varalle kulkee nimellä Direktiivi 7: »… harkituilla ja suunnitelluilla sotilasoperaatioilla luodaan Srebrenican asukkaille kestämätön tilanne: täydellinen turvattomuus ilman toivoakaan selviytymisestä pitkällä tähtäimellä.» Ei ole muuta jumalaa kuin Karadžić, ja Ratko Mladić on hänen profeettansa. Serbiarmeijan tynnyrinmuotoisella, auringon päivettämällä komentajalla on iänikuinen maastopukunsa, naama leveä kuin lapio ja valtavat kourat. Eikä hän pelkää sanoa ylemmilleen suoria sanoja: »Ihmiset eivät ole pikkukiviä, tai avaimia jonkun taskussa. Niitä ei siirrellä noin vain… emme voi kivuttomasti järjestää asioita niin, että serbit pysyvät yhdessä osassa maata ja toiset vain lähtevät kävelemään. Herra Karadžić selittäköön sen maailmalle.» Autolautalla, syvällä alakansien moottorinhuminassa kääntyiltiin, heräiltiin ja pudottiin toisiin uniin. Niihin, joissa serbit ovat jo kaupungissa, sen kaikkeinpyhimmässä. Pakolaiset ovat pakkautuneet YK:n tukikohtaan, akkutehtaaseen Potočarin teollisuusalueelle. Naapurirakennuksetkin ovat täynnä: sinkin jälleenkäsittelylaitos, jarrupalatehdas ja bussivarikko. Samoin nurmet ja parkkipaikat rakennusten välissä. Hollantilaiset vetävät häthätää punavalkoista teippiä aidaksi Yhdistyneiden Kansakuntien suojeluksessa olevien ihmisten ympärille. Jos sitä voi suojelukseksi sanoa. Sillä heillä on vastassaan hajdukeja, Balkanin vuorten romanttisten rosvojen jälkeläisiä. Niiden, jotka ottivat rikkailta ja antoivat jos eivät köyhille, niin omalle klaanilleen. 14


Auringonlaskun jälkeenkin on tukahduttavaa. Serbit kulkevat maastopukujen napit auki, karvainen rinta paljaana. Panosvyöt kulkevat ristiin rastiin mahan päältä. Taskuissa on käsikranaatit, käsissä Kalašnikovit ja Zastavat. Ja kaulassa ortodoksiristi, lakissa tšetnikkikokardi. Pääkalloliput eivät jaksa seisovassa ilmassa hulmuta. Kallon päällä lukee kyrillisin kirjaimin »Kuninkaan ja isänmaan puolesta», sääriluiden alla »Vapaus tai kuolema». Rakijaa ryystetään pullonsuusta. Balkanilaisen uskomuksen mukaan menee hyvin, kun pysyttelee kännissä. Armeijat ovat osanneet juopotella, joka ikinen niistä. Isänmaallisia lauluja viritellään, pakettiauton stereoista tulee turbofolkkia. Aina silloin tällöin serbikaksikko pujahtaa teippiaidan ali. He repivät mukaansa muslimivanhuksen, jonka pärstä ei miellytä tai jolla on ollut maanomistuskiistoja jonkun pravoslaavin eli ortodoksin kanssa. Mennään muuntaja-aseman taakse, kuuluu laukaus ja virnistelevät hajdukkiveikot palaavat muina miehinä. Tai sitten viedään nuori nainen, kuuluu nyyhkytystä ja soperrusta. Maastopukuiset miehet ottavat vuoroja. Eikä kukaan pakolaisista uskalla hiiskahtaakaan. Paitsi lapset, jotka huutavat suoraa huutoa. Serbi, jolla on massiivinen metsästysveitsi, pysähtyy yhden vauvan luo ja näyttää, mitä tekisi, jos meteli ei lopu siihen paikkaan: viiltäisi korvat, nenän ja kurkun, lopuksi vinoristin otsaan. On sula mahdottomuus ajatella, että viisi vuotta aiemmin nämä ihmiset ovat olleet samoissa kouluissa, tehtaissa, kaupoissa ja kapakoissa. He ovat puhuneet samaa kieltä ja toistaneet titolaisia hokemia: veljeyttä ja yhtenäisyyttä, kehittynyttä sosialismia. Mutta jo silloin ovat olleet uudet iskulauseet, usko ennaltaehkäisevään iskuun. »Muistakaa… kaikki, mitä EMME tee niille, on tuleva takaisin, vainoamaan meitä. Vaimojemme ja lastemme kurkut viilletään. Hautakivet kaadetaan, rakennukset tuikataan tuleen.» Hollantilaisilla on siniset baretit, luotiliivit ja nappikuulokkeet korvissa. Aivan kuin niistä olisi jotain iloa: teollisuusalueen pihoilla partioivat rauhanturvaajat ovat jalustakonekiväärien ja tarkka-ampujien ulottuvilla. Rauhanturvaajien täytyy pitää päänsä kylmänä, säilyttää puo15


lueettomuutensa. Sillä tavalla oli toiveita puhuttaa edes naiset ja lapset pois tästä kusen, savun ja emalipadoissa pohjaan palaneen maidon hajuisesta loukosta. Mutta kun pömppömahainen, lihaksikas hajduk uhoaa edelleen veitsellään, tekee kuvioita ilmassa ja saa poikavauvan äidin sekaiseksi pelosta, Dirk ei enää kestä. Hän antaa Uzin konepistoolin edelleen roikkua rintaansa vasten, ottaa vauhtia ja törmää miestä päin. – Mitä… vittua te teette? Filmaatte Schindlerin lista kakkosta vai, hän puhisee englanniksi. Kestää hetken, ennen kuin mies edes kunnolla tajuaa hollantilaishujopin karanneen kimppuunsa. Ihmetys vaihtuu maireaksi hymyksi. Jalustakonekivääri ja valonheitin osoittavat suoraan Dirkiin. Niin, että se polttaa silmiä suljettujen luomienkin läpi. Tämä sotaretki päättyisi tähän. Toinen serbi tulkkaa, kuiskuttaa puukkomiehen korvaan. Tämän kasvot alkavat punertaa. Vastaus tulee kuin ukkonen näillä vuorilla, rajuna ja äkkiarvaamatta – samalla saksan, englannin, serbokroatian, eleiden ja ilmeiden sekakielellä, jolla hollantilaiset ja paikalliset muulloinkin kommunikoivat. – Siis kutsutko mua natsiksi vai? Ettäs kehtaat. Mun isäni oli partisaani… ja nyt me pistetään kuriin islamilainen fasismi. Dirk kiskoi ilmaa sisäänsä kuin elävältä haudattu, löi päänsä yläpetiin, päästi niin paljon huutoa muistuttavan äänen kuin haudankuivasta kurkusta lähti. Luutnantti Schutz sytytti valot. – Mitä se sotamies oikein panikoi? Pahoja unia vai? Hukuta ne, ota ryyppy siitä tax free -pullosta. Kersantti Terhoef vain raotti luomiaan ja vaipui takaisin horteeseen. Vastakkaisen seinän yläpedillä kevyesti kuorsaava lääkintämies Krol käänsi kylkeään. Dirk teki työtä käskettyä, laskeutui sängystä ja kulautti hammastahnan makuista minttulikööriä. Sitten hän kipusi takaisin ylös ja katsoi kännykästä kelloa. 4:09. Kai se oli automaattisesti päivittynyt Suomen aikaan, operaattorin kohdallakin luki Sonera. 16


Oli jotenkin hellyttävää, surkuhupaisaakin, että he kutsuivat toisiaan 20 vuoden takaisten sotilasarvojensa mukaan. Vaikka ani harva »ydinryhmästä» oli jäänyt armeijan palvelukseen Bosnian jälkeen. Ei voinut, kehdannut. Sen jälkeen, kun he olivat astuneet tilauslennolta salamavalojen välkkeeseen ja media huusi »Hollannin omaa Vietnamia». 430 Dutchbat-III:n miestä ei kyennyt suojelemaan YK:n suojaaluetta. 40 000 muslimia joutui serbien käsiin. »Meidän poikamme» ampuivat jokusen varoituslaukauksen. Puolustusministeriöllä oli ollut kova kriisinhallinto-operaatio mediassa: haalittiin kuvia, joissa hollantilaispataljoonan miehet jakavat vettä ja ruokaa, auttavat muslimeja maatöissä, mittaavat verenpaineita ja pelaavat jalkapalloa srebrenicalaisia vastaan. Parlamentaarisen Srebrenica-komitean selvitystyö johti yhden hallituksen kaatumiseen. Pelättiin, että komentavat upseerit, kenties puolustusministeri itsekin, joutuisivat Haagiin syytettyjen penkille. Mutta ei: Dutchbatin sotilaat vierailivat sotarikostuomioistuimessa vain todistajina. Sellainen itsesyytöksissä vellonta, kansallinen surutyö oli mahdollista 1990-luvun Hollannissa. Ei enää, kun muistissa olivat Pim Fortuynin ja Theo van Goghin murhat, tanskalaisnaapureiden Muhammad-pilapiirrosjupakka, Utrechtia ja Amsterdamia ravistelleet etniset mellakat. Ja tietenkin kesä 2014: Pyramidijupakka, jonka jälkeen maailma ei olisi entisensä. Aika moni alankomaalainen saattaisi nyttemmin sanoa, että »paskaiset muslimit» saivat, mitä kerjäsivätkin. Aika moni iltapäivälehtikin, ja Kairon esikaupunkien vielä savutessa Hollannin suurimmaksi äänestetyn, islam- ja EU-kriittisen Vapauspuolueen euroedustaja. Heidän johtajansa Geert Wildersin puheissa Koraani oli samanlainen kirja kuin Mein Kampf. Jos ei haluttu likaisia pommeja ja räjähteleviä ydinlaitoksia, Euroopasta pitäisi karkottaa kymmeniä miljoonia muslimeja. Oost west thuis best, oli päivän sana. Oma koti kullan kallis – ja turvapaikkashopparit työleireille, toimettomat maahanmuuttajat kotimaihinsa. 17


Dirk van der Heide ei tuntenut enää olevansa kotonaan tulppaanien ja tuulimyllyjen, Baruch Spinozan ja Erasmus Rotterdamilaisen boheemissa kotimaassa. Ei harmaan taivaan loputtomien heijastusten, kanavien ja pittoreskien pikkutalojen Amsterdamissa. Paljon oli ennallaan, yhtä hengittävää kuin ennenkin: Rijksmuseum, Artisin kukkatori, Kasvitieteellinen puutarha, coffee shopien ikihipit. Ja eräs talo Prinsengrachtilla, se, jossa Anne Frank piileskeli natsimiehittäjiä: muistutus kaukaisesta ja sittenkin läheisestä historiasta. Siitä, mitä ei pitänyt tapahtuman koskaan enää. Mutta oli myös poliisien lisääntyvä varustelu, valvontakamerat ja vartiointiliikkeet. Ja sellaiset siirtolaisuuden muodot, jota Vapauspuolueen mahtisonnitkaan eivät panneet pahakseen: Moldovasta, Ukrainasta, Bulgariasta ja Romaniasta rahdatut, punaisten lyhtyjen alueiden naiset. Kanaalitalojen lasivitriinien takana odotti kaikkia rotuja ja hiusvärejä, pitsejä ja lateksia, greippi-, meloni-, kirsikka-, ananas- ja omenarintaa. Nuorimpien täytyi olla täysi-ikäisiä, juuri ja juuri. Securistaten vartijat tsekkasivat lakkaamatta papereita. Yläikärajaa ei ollut, sen määräsi kysynnän ja tarjonnan laki. Jos joku halusi sikaria polttavaa, ryppyisen mustaa isoäitiä Karibian saarilta tai viiksekästä Jakartan muoria, niin siitä vain. Vapauspuoluelaiset olivat kenties ensimmäisinä tuomitsemassa muslimirikollisuutta ja ääriajattelua. Mutta yhdellä jos toisellakin sen kansan- ja euroedustajilla oli taustansa – pornoelokuvien miestähtenä, kuntosaliyrittäjänä, kasvuhormonien kauppiaana, hämybaarien portsarina tai velanperintäalalla. Menneen vapaamielisyytensä muistoksi Hollannissa oli myös kymmeniä tuhansia jugoslaaveja. Osa heistäkin oli päätynyt punaisten lyhtyjen alueelle, töihin tai vartijoiksi. Tai kauppaamaan dildoja, mustaa nahkaa ja käsirautoja alueen kauppoihin. Ehkä myös… joku Srebrenicasta. Jonka elämä oli loppunut Hopeakaupunkiin, mutta jonka Sotilasrajan polttomerkitsemä epäelämä jatkui aina vain. Dirk oli viimeiset 18 vuotta ollut pystyyn nostettu vainaja: yhtä läikähtelevää perussurua koko maiharitakkinen, parrakas satakiloinen karhu. Masennuslääke lisäsi ruokahaluja. Kun asui vähän missä sat18


tui, teki niitä töitä, joita tuli eteen, se merkitsi pakastepizzaa, Heinekenia ja Amstelia päivästä toiseen. Ja reissuja, joiden jälkeen heräsi missä heräsi. Yleensä yksin. Ei hänestä ollut seurustelijaksi, viikkoa tai paria kauempaa. Kun oli se yksi ihminen, joka kummitteli mielessä aina vain. Jasmila, Punaisen puolikuun sairaanhoitajatar. Ja keikkui, keikkui… pitkien kastanjanruskeiden hiusten roikkuessa poskea vasten. Kuin kaksi kania, jätteiden tonkijaa, juuresten syöjää ja hämäränretkeläistä, jotka nuuhkivat toisiaan ei-kenenkään maalla. Kaikki tulevat yöt ja vuodet se olisi se yksi kohtaaminen… ja Dirkin sydämen paikalla särjetty olutpullo. Jos joku uskaltautui tulemaan lähelle, sai kätensä vereen siruista. Miten pullonkaula saattoikin edelleen viiltää, kastroida kaikki olevat ja tulevat suhteet. Kuin haava, joka ei umpeudu, koska se erittää jäteastioiden ja YK -muovin hajua. Ja kaikkein kirkkainta valoa: rakkautta padassa keitettävien vaatteiden, syyhypunkin ja keltataudin aikaan. Kukkuloita rotkolaakson yllä, maailman viattomimpia kävelyretkiä käsi kädessä.

Hollanti 1972–81 Dirk oli lapsena sonnustautunut armeijapyjamaan, liimannut kokoon Messerschmitt-lennokit ja Sherman-tankit, pitänyt kavereilleen kesähuvilalla survivalistileiriä. Siellä mentiin köysiä pitkin puumajasta toiseen, punnerrettiin ja ryömittiin maha kiinni Itämeren rantahiekassa. Aivan kuin edessä olisi ollut konekivääripesäke, ilma täynnä luotiherhiläisiä ja pikkusoturien olisi pitänyt katkoa piikkilankaa tieltään. Äiti, mahtisuvun musta lammas ja dokumentaristi-isä olivat vilpittömän kauhistuneita. Heidän maailmassaan omistaminen oli olemisen vastakohta, destruktiivista käpertymistä. Maailman syrjästä sai kiinni, kun oli on the road, psykedeelisesti kuvioidussa terroristivolkkarissa. Matkalla pohjoiseen, kohti Jäämeren karuja rantoja, vuonoja ja lokkisaaria. Tai Amsterdamin coffee shopeissa käymässä loputtomia eksistentialistisia ja New Age -keskusteluja. Tai Aasiassa, sellaisten kansojen keskuudessa, joita kapitalismi ei ollut onnistunut pilaamaan. 19


Dirkistä piti kasvaman Tähtipoika, androgyyni Ziggy Stardustin hengenheimolainen. Sellainen, joka näkee jo kuusivuotiaana sukupuolen kulttuurisidonnaisuuden ja länsimaisen ihmisen sisäänrakennetun kolonialismin läpi. Eikä leiki poikien tai tyttöjen, vaan ihmislasten leikkejä. Joka pukeutuukin kuin vanhempansa: itämaisiin kaftaaneihin, joissa tuntuu, kuin olisi päivät pitkät kylpytakissa. Kauniita ajatuksia. Niin kuin sekin, että isä ja äiti heittivät häähumussa kalenterinsa Amsterdamin läpi virtaavaan kanavaan. Rannekellot saivat mennä perässä. Alkaisi Vapaan ihmisen elämä, ilman normeja tai sidonnaisuuksia. Dirk olisi halunnut katsoa telkkaria, mutta ei. Sieltä tuli jenkki-imperialistien lännensarjoja. Tai leikkiä muiden lasten kanssa, mutta ei. Tutuilla pariskunnilla ei ollut lapsia, ne olisivat häirinneet erinäisiä luovia projekteja. Lähihuviloissa asui perheitä, jotka elivät väärässä tietoisuudessa: ikivanhojen etuoikeuksiensa, käytöskoodiensa ja materian kahminnan maailmassa. Vähemmästäkin tulee sotahulluksi. Varsinkin, kun isän ja äidin ero oli yhtä Iwo Jimaa ja Pearl Harboria, käsittämätöntä kamikaze-syöksähtelyä ja rumputulta. Ja isä lähti Aasiaan, kuvaamaan jotain punakhmerejä, uskoi heidän käsitykseensä uudistuvasta ihmiskunnasta ja väestön laajamittaisesta uudelleenkoulutuksesta. Isä jäi sille tielleen. Kenties hän tosiaan löysi punakhmerien leiriin – ja teloitettiin vakoojana. Kenties hän päätyi Bangkokin jokilaivojen rantapummiksi tai Nepaliin valaistumaan. Äiti asettui sukunsa merenrantahuvilaan ja päätti, ettei enää orjuuttaisi ketään tai olisi itse orja. Miten keinotonta oli kaikki arki, siivoaminen tai laskujen maksaminen. Miten äiti ei masennuskausinaan jaksanut ymmärtää, että lapsi täytyi laittaa joskus nukkumaan – tai auttaa läksyissä, kun tämä pyysi. Äiti-Cornelian hermot paukkuivat jo siitä, että matikantehtävissä vihanneskauppias laski guldeneitaan. Porvarillista ajattelutapaa tungettiin kahdeksanvuotiaiden kurkusta alas! Tuli isäpuoli Ykkönen, Kakkonen ja Kolmonen, kaikki omalla tavallaan ok ja sittenkin vähän ressukoita. Kuin tyyppejä, joille kerro20


taan etukäteen, että sinä olet Korvike, laastaria kohtaan, jossa oli elämäni rakkaus. Cornelia jäi lopulta aina yksin, istumaan sateella huvilan terassille algerialaisine punaviineineen ja pilvijointteineen. Eikä jaksanut enää edes paheksua poikansa sotaleikkejä.

Saaristomeri, lauantaina 5. joulukuuta 2015 4:38, ja Dirk mietti ydinryhmää. Perinne oli alkanut vuosikymmen takaperin, kun kersantti Terhoef katraineen oli törmännyt Suomen-reissullaan Karlssoniin. Möreä-ääninen, kolmoisleukainen Karlsson muistutti niitä eläimiä, joita loiskutteli Suomen järvissä – norppia: lyhyt kuono, litteä naama, aurinkolasit ja havaijilaispaita kesät talvet. Karlsson oli ollut UNPROFOR-joukkojen esikuntaupseerina Zagrebissa silloin, kun Kuninkaallinen laskuvarjopataljoona pakkasi kamojaan Itä-Bosniaa varten. Ikuinen optimisti Karlsson takoi lähtijöitä olalle ja vakuutti, että Srebrenicassa oli tuikirauhallista, vähän tylsääkin. Kesäksi kannatti ottaa aurinkovoidetta, shortsit ja jalkapallo mukaan. Elohopea pysyttelisi kolmenkympin ja kolmenviiden välissä. Uimaan ei välttämättä pääsisi, Guber-vuoren kylpylä oli pommitettu paskaksi heti sodan alussa. Mutta sieltä löytyi muita huvituksia. Ja viivotinnenäisiä, suurisilmäisiä brunetteja. Norpannaaman univormu oli jäänyt pysyvästi kaappiin. Terhoefin kanssa kahvitellessaan Karlsson kertoi bisneksestä, johon oli heittäytynyt YK-pestin jälkeen: leirikeskukseen ja asuntovaunuparkkiin Turun saaristossa, puolen tunnin lauttamatkan päässä mantereella. Kesällä oli tungosta: vaunuilevia perheitä, lintubongareita ja urheilukalastajia, pitkää juhannusta tai kahden viikon festarireissua viettäviä nuorhumalikkoja. Mutta talvisin… voisi vaikka järjestää metsästysretkiä. Oli kauriita, joiden emot olivat luistelleet jäätä pitkin saareen, sorsia, rusakoita ja jäniksiä. 21


Siitä saivat alkunsa »ydinryhmän» kokoontumiset. Marras- tai joulukuussa mentiin halpalennolla Tukholmaan, sieltä laivalla Turkuun ja edelleen pikkubussilla tai tilatakseilla lauttarantaan. Perillä odotti Karlsson, alituisessa pikkupöhnässään, hengitys huuruten, keikkuen talvikengissään kuin optimistijolla. Harvemmin reissuilla ihan kaatamalla juopoteltiin – muut kuin heidän isäntänsä. Piti olla heti aamusta metsällä. Karlsson taas oli niin innoissaan talvimökkihöperyytensä katkeamisesta, että korkkasi jo pari päivää ennen hollantilaisten saapumista. Ei Karlssonilla siellä ketään ollut – paitsi joku metsäsuomalainen tai puolalainen peräkammarinpoika apurina, kantamassa tavaraa lauttarannasta ja hakkaamassa lapiolla jäähän reikää. Ex-esikuntaupseerilla oli tosin pysyvästi thaimaalainen, ukrainalainen tai romanialainen vaimo hankintalistalla, kirjeenvaihtoa oli käyty ja etumaksukin lähetetty. Karlsson näytti koneensa ruudulta kuvia, topeissa, minihameissa tai ilman rihmankiertämää. Läheskään kaikkia Dutchbat III:n veteraaneja eivät kiinnostaneet tapaamiset ja metsästysretket. Ei ollut intoa muistella, olla tekemisissä koko asian kanssa. Ja lähtijöitä oli vuosi vuodelta vähemmän. Kun alkusyksystä 2015 oli ruvettu sähköpostittelemaan ja keräämään nimilistaa, ilmoittautumisia kertyi 20. Yksi perui lasten korvatulehduskierteen takia. Viisi hyttiä ja kolme tilataksia riittäisi siis hyvin.

Srebrenica, Bosnia-Hertsegovina, kevät 1995 Olihan Srebrenicassa rauhallista, aluksi. Juuri niin kuin Karlsson oli lupaillut. Rotkon eteläpuolen tähystysasemilla oli lempiniminä Holiday, Sun Beach ja Relax. Hiekkasäkkien suojaamista bunkkereista kiikaroitiin kun jaksettiin. Useimmiten vain hikoiltiin, maastokuvioisissa T-paidoissa ja -shortseissa. 22


Kun hollantilaiset ottivat turva-alueen haltuunsa, oltiin asemasotavaiheessa. Yksikään merkittävä bosniakkikaupunki ei ollut vaihtanut omistajaa kahteen vuoteen. Tuskin ne Srebrenicasta aloittaisivat. Juoksuhaudat oli kaivettu kamaraan lähimmillään 70 metrin päähän toisistaan. Joskus serbit ja bosniakit ampuivat toisiaan, kiivaastikin. Joskus käytiin kauppaa kotipolttoisella rakijalla, vaihdettiin sitä leipään, kahviin ja tupakkaan. Joskus huudeltiin herjoja, tai laulettiin. Ainakin yksi asia sotajalalla olevia kansoja yhdisti: härskeistä herjoista oli lyhyt matka sydäntä raastavaan lauluun rakkaudesta ja menetyksestä. Yhtenä iltana muslimit innostuivat laulamaan serbikansanlauluja. Hetken päästä vastapuolen juoksuhaudasta kajahti kuorossa vanhoja ottomaanilauluja. Nuorisoa sieppasi tukahduttava tapahtumattomuus, ja että heidän maailmansa rajoittui kolmen kilometrin pituiseen, vajaan kilometrin levyiseen rotkoon. Kerran niin vehmaaseen laaksoon, jonka lehtimetsiä sahattiin öisin polttopuiksi. Oli parin metrin korkuisia jätevuoria, luteita, torakoita ja rottia. Ei kerta kaikkiaan ollut ulkomaailmaa. Paitsi silloin, kun saatiin generaattorin avulla telkkariin tai radioon virta. Kaikkialla Bosniassa oli arvaamattoman vuolaita vuoristopuroja, ja miesväellä aikaa näpertää. Vesirattaat pyörivät vinhasti, täytyi varoa, etteivät arvokkaat sulakkeet palaneet. Sen tähystysaseman, jolla Dirk palveli, naapurissa asui muslimiperhe, jonka 16-vuotias nuorimmainen poika oli virittänyt autotalliin valkokankaan ja videotykin. Päivästä toiseen katseltiin, kun Sylvester Stallone potki ovia sisään ja Arnold Schwarzenegger sanoi »hasta la vista, baby». Sisäänpääsy maksoi savukkeen verran, kaikki merkit kelpasivat. d-markalla pääsi kahdesti, Amstel-tölkki merkitsi sarjalippua. Hollantilaisetkin istuivat siellä tekemisen puutteessa. Toimintasankareita Srebrenicalla oli toki omastakin takaa. Kuten Naser Orič, prikaatinkomentaja ja kaupungin epävirallinen suojelupyhimys. Kolmikymppinen entinen poliisi oli yhtä jännettä, pohje- ja hauislihasta koko mies. Orič oli ehtinyt palvella ennen sotaa kaikkein suurimman šejtanin, itsensä Slobodan Miloševićin henkivartijana. 23


Ensimmäisenä, katastrofaalisena sotakesänä 1992 Bosnian serbiarmeija oli tyhjentänyt Drina-joen laakson kaikkialta ympäriltä. Siinä menivät Bratunac, Zvornik ja Bijeljina, ikivanhat ottomaanikaupungit. Moskeijat, minareetit ja sillat räjäytettiin, niiden kivet kärrättiin louhoksille. Sillä tämä ei olisi koskaan enää turkkilaisten maata. Srebrenica vain pisti kampoihin, Naserin johdolla ja täysin olemattomilla aseilla: metsästyskivääreillä, omatekoisilla singoilla, varsijousilla ja naulapyssyillä. Naserin prikaati onnistui jopa laajentamaan reviiriään, avaamaan käytävän bosniakkien hallussa olevaan Keski-Bosniaan. Naser, aina vain Naser. Lihaskimppu, jolla oli korpinmustat, taakse kammatut hiukset. Hän jaksoi raahata raskasta konekivääriä, panosvöitä ja jalustaa, periaatteessa kolmen miehen kantamuksia. Ennen taistelua Naser nautti hunajasta ja saksanpähkinöistä valmistettua »taikajuomaansa». Kun rääsyläisarmeija lähti kostoretkilleen, hurraavat maanviljelijät tarjoilivat hänelle taikajuomaa kupillisen toisensa jälkeen. Kaikki halusivat osansa Naserista. Prikaatinkomentajan henkivartiokaartiin riitti tunkua, ja kaartilaisilla vientiä. Ennen pitkää Srebrenican yleisin poikavauvojen nimi oli Naser. Kaupungin pormestari, sotilaskomentaja ja merkittävimmät perheet olivat kaikki Naserin lähipiiriä. Rauhanturvaajat katselivat vierestä, kun Naserin sotilaat, muslimiarmeijan 28. divisioona, kulki yön turvin Srebrenican ja Žepan väliä. Sokerilla, kahvilla, bensalla ja riisillä tehtiin hyvät rahat. Tavara oli alun perin YK:n varastoista peräisin. Välistäveto nyt vain sattui olemaan tämän sodan henki. Eikä Dutchbatilla ollut mitään valtuuksia siihen puuttua. Osa rauhanturvaajista ja Sarajevon diplomaateistakin eli herroiksi avustustarvikkeilla ja juoksi huorissa. Enemmän Dirkiä huolettivat Naserin kostoretket, se, että hän teki murkkumittakaavassa samaa, mitä Bosnian serbiarmeija oli tehnyt muurahaiskarhun ottein: jätti jälkeensä poltettuja serbikyliä, 10–20, joskus 50 ruumista kerrallaan. Silmä silmästä, hammas hampaasta. Ja irtileikattu pää päästä, silvotut korvat ja nenä silvotuista muslimien elimistä. Ja häväisty hauta toisesta samanlaisesta: Naserin miehet potkivat valloittamiensa serbikylien vinoristit kumoon. 24


Kerran saaliina oli lauma lampaita. Sotilas, joka niitä kaitsi, johdatti katraansa Srebrenican ortodoksikirkkoon, piti niitä siellä viikkokausia ja myi karjaa eteenpäin 100 d-markkaa kappale. Kerran Naser videokuvautti itseään molemmat jalat päättömän serbitalonpojan rintakehällä. Ja Dirkiä hirvitti. Oli urkkijoita, ilmiantajia. Tämäkin promovideo saavuttaisi Srebrenicaa ympäröivät kukkulat. Ja Mladićin. Pian koittaisi muurahaiskarhun aika.

Saaristomeri, lauantaina 5. joulukuuta 2015 Kello 5:08 Dirk otti vielä yhden yömyssyn minttua ja kapusi vuoteelleen varmana, ettei nukkuisi enää. Ja vaipui kuitenkin luomiensa takaiseen maailmaan. Kaikki tiet, kaikki unipolut veivät Srebrenicaan. Srebrenica, Hopeakaupunki, roomalaisten Argentaria. Sen kukkuloille oli kohonnut legioonalaisten varuskunta vahtaamaan kaivoksia ja niissä hyöriviä orjia. Vastakkaiselle puolelle oli keskiajalla rakennettu serbialaisen soturiruhtinaan linna. Mies kaatui taistelussa turkkilaisia vastaan. Hänen leskensä Jerina, tumma kalpeankalvakka nainen, ulvoi tuskaansa laaksoon, raapi kyntensä rikki linnoituksen kiveen. Jerinan aika ei ollut vielä ohi, ei vimma ja vitaalisuus. Joka yö haettiin uusi orja leskiruhtinattaren makuukammariin. Joka aamu viskattiin tyhjiin imetty kaivosmies linnan muurilta alas. Keskiaikaiset tarut sekoittuivat uudempiin: serbitalonpoikien kansannousuihin 1800-luvulla, janitsaariratsuväen kostoihin – ja toiseen maailmansotaan, aina vain siihen. Kuka oli jättänyt tälläkin alueella jälkeensä enemmän joukkohautoja, tšetnikit, ustašat vai partisaanit. Ei ihme, että Srebrenican vuoristopuroista pullotetut kivennäisvedetkin olivat punertavia, raudan kyllästämiä – hyviä anemiaan ja kaikenlaisiin kolotuksiin.

25


Onko ihmiskunnan koston kierre katkaistavissa? Hollantilaisten ex-rauhanturvaajien metsästysretki Turun saaristossa keskeytyy, kun paikalle saapuu mystinen kostaja Flavius. Hän muistaa Bosnian sodan kauhut ja Srebrenican vuoden 1995 verilöylyn, jota rauhanturvaajat katsoivat sivusta. Vuonna 2016 Sarajevossa kuiskitaan Osattomien armeijasta, joka hakee oikeutta tehottomien sotarikostuomioistuinten ulkopuolelta. Yliluonnollisilla kyvyillä siunattu Romanian romani Florian Tímar lähtee henkivartijansa Ruben Holkin kanssa Sarajevoon Osattomien armeijan jäljille. Sotilasrajan unet kartoittaa entisten Jugoslavian maiden menneisyyttä ja fiktiivistä lähitulevaisuutta. Se on tummansävyinen seikkailu, tarina menetetyistä rakkauksista ja kaihoisa kunnianosoitus Balkanin alueen kulttuurille sekä Unenpäästäjä Florianista (2010) alkaneen trilogian toinen, itsenäinen osa.

Päällys: Timo Mänttäri

*9789510395431* 84.2

ISBN 978-951-0-39543-1

Saxell, Jani: Sotilasrajan unet (WSOY)  

Onko ihmiskunnan koston kierre katkaistavissa?

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you