Issuu on Google+


mons k a ll entof t

k evätk uolem a Suomentaneet Arja Gothoni ja juha saikkonen

Werner Söderström osakeyhtiö helsinki


Ruotsinkielinen alkuteos Vårlik © mons kallentoft 2010 First published by Natur & Kultur, Sweden Published by arrangement with Nordin Agency AB, Sweden

suomenkielinen laitos © arja gothoni, juha saikkonen ja wsoy 2013 isbn 978-951-0-39520-2 painettu eu:ssa


Prologi Toukokuu 2010 [Pimeyden kammiossa]

Isi, missä sinä olet? Haluan että olet minun luona. Minne sinä olet mennyt? Isi, isi sinun pitää tulla nyt. Pikkuveli itkee. Se on niin pieni. Se makaa lattialla ja itkee ja lattialla on pissaa, isi. Täällä on hämähäkkejä ja pääseekö käärmeet sisään? Liskot, keltahampaiset varaanit, nekö täällä rapistelevat? Isi, on sinun vika jos me kuollaan. Pikkuveli sanoo tuhma tuhma. Niin kuin kotona altaalla, isi. Se ei uskaltanut hypätä veteen, ei vaikka sillä oli kellukkeet. Minä uskallan. Minä olen rohkea. Minä olen rohkeampi kuin pikkuveli, koska minä olen kuusi vuotta ja se on kolme, melkein neljä. Minulla on hiki ja on liian lämmin. Mutta vain välillä. Riisuin villapuseron, saanko minä? Nyt kuuluu taas ääniä ja kuulen että sedät tulee, isi, valo häviää oven alta, tikittää ja tulee ihan pimeää, ja pikkuvelin pitää nyt olla hiljaa tai muuten ne ehkä lyö meitä, minua pelottaa ja nyt minä huudan: Ei saa lyödä minua, ei saa lyödä, ja sitten oven alla on taas valoa ja sedät menee pois, minä kuulen sen mutta pian ne tulee takaisin ja kuolenko minä silloin? Tappaako ne meidät isi? Meidät on lukittu tänne ja minä haluan että ne päästää meidät ulos. Ne tuo ruokaa, meillä on potta ja me ollaan saatu väriliituja ja 5


me piirretään kuvia lattiaan ja seiniin. Me ei nähdä niitä mutta me piirretään kumminkin kuvia. Minua pelottaa. Pikkuveliä pelottaa vielä enemmän. Mikä täällä tikittää? Missä ne kamalat liskot on? Ne kiiltää pimeässä. On kamalaa pelätä. Minä halaan pikkuveliä ja se on lämmin ja se itkee ja tämä on se painajaisuni josta en ikinä halunnut kertoa. Senkö takia se tapahtuu nyt, isi, kun en ikinä kertonut siitä? Jos on kiltti kaikille, kaikki on kilttejä minulle. Niin kuin sinä isi, sinä olet kiltti eikö niin olethan sinä kiltti, ja minä päästän irti velistä, hakkaan lukittua ovea ja kiljun: Älkää tulko. Minä en halua kuolla. Me ei haluta kuolla. Tule, tule äkkiä.

kuusi vuotta aikaisemmin Ruumiini huutaa, haluaa tuntea valtoimen rakkauden ja unohduksen poreilevan suonissaan, muuta se ei halua. Tämä tunteista mahtavin on ainoa mitä kaipaan, muuta en halua. Teidät on viety minulta. Näin tahdon, kukaan ei tiedä teistä. Luovutan teidät toivon mukaan ystävällisille ihmisille. Ei ollut tarkoitus että olisitte edes olemassa, sitten teitä olikin kaksi, ja minä katselen sairaalan vuodeosastolla kuinka Tukholman kevättaivaan kalmankalpea valo langettaa röntgensäteitään lattian täplikkäälle linoleumille ja yrittää karkottaa minut täältä. Minä luovun teistä nyt, ikiajoiksi, minä luovutan teidät pois eikä teillä tule olemaan mitään muistikuvaa minusta, eikä sillä kuka isänne oli ole mitään merkitystä. Ehkä minut raiskattiin, kun makasin tolkuttomana jossain asuntolassa tai teräksensinisessä valossa jossain T-centralenin käymälässä tai sitten joku käytti tilaisuutta hyväkseen jossain metrotunnelien autiossa kammiossa, jonne olin nukahtanut autuuden jälkimainingeissa. 6


Mutta yhtenä päivänä te vain olitte minussa. Ja nyt te olette viereisessä huoneessa, tapaatte pian uuden äitinne ja isänne, ja minun tekee mieleni kirkua, mutta sen täytyy tapahtua, minä haluan jonnekin muualle, rakkaus ei ole minua varten ja te saatte jäädä suureksi, kaikkea muuta varjostavaksi salaisuudekseni. Teidän isänne voi olla kuka tahansa. Niin että älkää koskaan kysykö sitä itseltänne. Nyt avautuu ovi minun osastolleni, minä näen teidät eikä tällä planeetalla ole mitään muuta kaunista, älkää ikinä unohtako sitä. Nyt te itkette, onko valo liian kirkas? Ja te lepäätte sylissäni, saan teidät nukahtamaan, ole vain kaikessa rauhassa, kätilö sanoo, saat niin paljon aikaa kuin tarvitset ja sitten hän vie teidät taas ja minä pitelen kiinni sängystä ja itken, mutta näin on parasta, näin on parasta. Ja te olette poissa, mutta tietäkää, että äiti rakastaa teitä. Karoliininen yliopistosairaala haisee kuolemalta ja bakteereilta joihin mitkään antibiootit eivät tepsi ja minä kierähdän sängystä, vedän ylleni kaapissa roikkuvat vaatteet ja sitten laahustan pitkin käytävää hissille, pidän varani ettei kukaan sairaalaväestä näe, silloin he yrittäisivät estää minua. Mutta kukaan ei näe, sillä osaan tehdä itseni näkymättömäksi. En tunne syyllisyyttä enkä häpeää. Vai tunnenko? Ei mitään järkeä tunnustella. Kaipaan teitä niin kovasti. Enkä minä pysty, en halua panna vastaan. Pian istun taksissa, se jättää minut Sergelstorgetille ja taitettu tuhatlappunen kädessäni tervehdin tuttua tummaihoista miestä, tiedän miten pääsen alas T-centralenin syrjäisimpiin tunneleihin ja saan lainata välineitä eräältä kaltaiseltani, sitten liekki, neulanpisto, ja maailma muuttuu siksi mikä sen pitäisi aina olla, avoimeksi syliksi vailla kovia tunteita. Tunnin kuluttua seison Hötorgetin tukahduttavassa iltapäivän valossa. Valvontakameroita joka puolella. Ne näkevät minut. Näen kahden ehkä seitsemänvuotiaan tytön juoksevan yli tasanteen mustavalkoisen betonikuvioinnin kohti Kulturhusetin ikkunoita, näen heidän heijastuvan lasista mutta en erota heidän 7


k­ asvojaan. Käännyn ympäri. Ihmisjoukkoja, jotkut heistä nyökkäävät minuun päin sanoakseen: »Olet siis tullut takaisin.» Minä nyökkään. Käännyn taas ympäri. Tytöt ovat poissa. Oman peilikuvansa nielaisemina.

8


Osa I Ahnas rakkaus


1. Linköping, maanantai seitsemäs toukokuuta

Taivas on niin pökerryttävän, järisyttävän kirkkaansininen, että siinä voi melkein peilailla itseään. Siinä on sama väri kuin hitsausliekin sisimmässä, äiti ajattelee astellessaan Stortorgetin katukivillä, jotka ovat pakkautuneet likelle toisiaan tuhansien ihmisten askelten yhdistäminä, ihmisten jotka ovat harhailleet sinne tänne tavoitellessaan sitä mitä elämältä haluavat. Aurinko on matalalla ja sen säteet kiitävät läpi ilmakehän kuin välkkyvät teräsnuolet ennen kuin polttavat ihmisten kasvoja, niiden jotka istuvat Mörnersin ja Stora hotelletin ulkoterasseille avattujen jättimäisten aurinkovarjojen alla. Petollista lämpöä, jonka ytimessä kylmyys vielä piilee. Äiti katsoo taloa jossa kiinteistötoimisto sijaitsee, hän aavistaa epätoivoiset ilmoitukset ikkunoissa. Hän panee merkille, ettei pankkiautomaatilla ole ketään, ja kohottaa katseensa kelloon katonharjan alla, jäykkiin viisareihin jotka näyttävät jämähtäneen paikoilleen, mutta ne pystyvät liikkumaan, hän tietää sen. Varttia yli kymmenen. Tyhjiä näyteikkunoita torin kaikilla laidoilla. Kauppoja ja kahviloita, jotka ovat joutuneet lopettamaan toimintansa talouskriisin kourissa. Ale- ja loppuunmyyntikyltit ovat yhä paikoillaan ikään kuin pyytämässä, että ihmiset noudattaisivat niiden kutsua valossa leijuvassa siitepölyssä. 11


Merkillisen vähän väkeä liikkeellä, hän ajattelee, ei torikauppiaita tänään, ei yhtään viljelijää, joka yrittäisi tyrkyttää kasvihuoneessa kasvatettuja luomuvihanneksia, ei maahanmuuttajia, jotka yrittävät kaupata hedelmiä ilman kuittia, ei lumppukauppiaita, jotka pyytävät hävyttömiä hintoja rihkamasta, joka olisi joutanut kaatopaikalle aikaa sitten. Mutta torinkulman makkaraukko on paikalla. Hän kyyristelee oranssin ja keltaisen ja punaisen aurinkovarjonsa alla odottelemassa, että aamupäivän nälkäiset tulisivat syömään vatsansa täyteen hänen tarjoamallaan hintavaihtoehdolla. Kymmenen kruunua makkarasta. Ja kukkakauppiaskin on siellä, hänen vaaleanpunaiset, keltaiset, punaiset, oranssit tulppaaninsa. Lapset, kaksoset, tytöt, ovat nyt kuusivuotiaita, juoksevat hänen edellään kohti SEB:n pankkiautomaattia, josta hänellä on tapana ottaa vähän käteistä ennen kuin he menevät tekemään päivän ostokset. Samanlaiset vaaleanpunaiset jakut, samanlaiset farkut, valkoiset lenkkitossut, neljä punaista raitaa sivuilla. Heitä on kaksi mutta he elävät, liikkuvat, puhuvat kuin yksi, he ovat kaikessa yhtä. Ventovieraat eivät aina erota heitä toisistaan, he lumoutuvat sen sijaan elämästä, ilosta ja kauneudesta jota tytöt säteilevät, ikään kuin koko heidän olemassaolonsa ylistäisi sitä tosiseikkaa, että maailma on olemassa ja he itse saavat olla siellä. Tuuli pörröttää heidän vaaleita hiuksiaan, heidän ruumiinsa liikkuvat joustavasti mutta silti nykivästi ja hiukan kömpelösti osoituksena siitä, että on saatava vielä loputtoman paljon selville sekä omasta ruumiista että kaikkialle levittäytyvästä maailmankaikkeudesta, joka tällä hetkellä, tällä torilla, tässä pikkukaupungissa kuuluu heille. Äiti hengittää syvään keväistä ilmaa. Hän tuntee vastapuhjenneiden tulppaanien tuoksun, epätoivoinen tuoksu aivan kuin kukat yrittäisivät kuiskia hänelle: Miksi meidän elämämme pitää olla niin lyhyt, kun sinun, teidän, on niin pitkä? Teille nykyhetki on itsestäänselvyys, äiti ajattelee katsellessaan 12


tyttöjään, minulle mikään ei ole itsestään selvää, hän ajattelee, tiedän että kaiken voi menettää. Mies mustassa hupparissa, huppu päähän vedettynä, asettaa polkupyörän pankkiautomaatin viereen. Hän ei lukitse pyörää, kohentaa varovasti reppua tavaratelineellä hansikoiduin käsin. Mies jättää repun siihen eikä pysähdy ottamaan rahaa, vaan jatkaa torin poikki kohti Bokhållaregatania. Äiti ei mieti kuka mies on. Miksi hänellä on huppu päässä kevätauringossa, miksi hän jättää polkupyörän ja repun. Tytöt ovat nyt pankkiautomaatin luona. He kääntyvät äitiin päin ja hymyilevät, ja hänen tekee mieli rynnätä heidän luokseen, nostaa molemmat käsivarsilleen ja suukottaa ja halata heitä, saada heidät ymmärtämään kuinka suuri hänen rakkautensa on, kuinka kovasti hän haluaa heidän tuntevan olonsa turvalliseksi ja vapaaksi maailmassa. Silloin he näkevät nakkikioskin. Tottumus ja nälkä saavat tytöt juoksemaan äidin ohitse aurinkovarjon alla seisovan miehen, höyryävien pönttöjen ja makkarankuvien luokse. He pomppivat miehen edessä ja äiti kiiruhtaa paikalle. Onko minulla käteistä? Pitäisihän laukussa olla kaksi kymmenen kruunun kolikkoa. Hän penkoo esiin lompakkoa ja kun hän tulee paikalle, mies, jonka kasvoja kehystää musta parta, on jo antanut molemmille tytöille makkaran, tunnistaa hänet ja nyökkää. Festis-mehu, he tykkäävät päärynästä, vai mitä? Paaruna. Tai omeni. Mies puhuu voimakkaasti korostaen ja äiti kaivelee mustan nahkalaukkunsa pohjaa, siellä kympit ovat, juuri niin kuin hän muisti, ja ne tuntuvat kylmiltä sormissa. Hän ojentaa ne makkarakioskin miehelle, joka kiittää, painaa hiukan päätään ja toivottaa heidät tervetulleiksi takaisin. Tytöt kipittävät kohti sokeripalaa muistuttavia ajoesteitä ­Stora hotelletin edessä olevien pyörätelineiden lähellä, ulkoterassin aurinkokatoksen luona. Tyttöjen varjot venyvät pitkiksi ja äiti ryntää heidän peräänsä, huutaa että heidän pitää varoa tiputtamasta ketsuppia uusille 13


pusakoille, sitten hän muistaa, palaa makkarakioskille, ja mies seisoo käsi ojossa, pitelee paperiserviettejä häntä varten. Hän pudistelee päätään unohdukselleen ja pian hän istuu sokeripalalla kylmässä auringonvalossa tyttöjensä vieressä ja katselee kun he syövät, avaavat suunsa ammolleen ja iskevät tottuneesti hampaansa rasvaiseen makkaraan. Aurinko hyväilee heidän poskiaan, saa veren hulvahtamaan iholle ikään kuin lämmittelemään. Ihmiset ulkoterasseilla. Keitä te olette? äiti ajattelee. Haluaa pitää ajatukset poissa sellaisesta mitä ei jaksa miettiä tai tuntea. Asiallisesti pukeutunut eläkeläinen sinisessä klubitakissa, beigeissä housuissa, hiuksissa vesikampaus. Onko mies ollut insinööri Saabin lentokonetehtaalla? Yliopiston professori? Tai ehkä yliopistosairaalaan neurokirurgian klinikan tai palovammaosaston ylilääkäri? Vai onko hän vain tavallinen vanha mies, vanhan liiton työläinen, joka haluaa juhlistaa vanhuudenpäiviä hienoilla vaatteilla? Joka jalostaa omaa elämäänsä kestääkseen vääjäämättä lähestyvän kuoleman. Äiti moittii itseään ajatuksistaan. Mörnersin ulkoterassilla istuu neljä keski-ikäistä maahanmuuttajaa pelaamassa noppaa, pöydällä on tulitikkuja, joten hänestä on selvää että he pelaavat rahasta. Toisessa pöydässä jokunen lintsaava lukiolainen, sillä kyllä kai he lintsaavat, ellei heillä sitten ole hyppytuntia tähän aikaan päivästä. Muissa pöydissä istuu kaikenikäisiä ihmisiä, varmaankin työttömiä jotka ovat menettäneet työpaikkansa, kun tuhannet irtisanomisuhat alueen yrityksissä ovat toteutuneet. Silmissä lannistunut katse, huoli, saanko minä enää minkäänlaista työtä? Tähänkö se tyssäsi, enkö enää pysty elättämään perhettäni ja tarjoamaan lapsilleni säällistä alkua elämään? Vahvasti meikattu valkeaan takkiin pukeutunut nuori nainen polttaa tupakkaa. Tiedän kuka hän on, äiti ajattelee, hän on töissä kauneushoitolassa Sankt Larskyrkanin vieressä. Kolme tummapukuista miestä kävelee Mörnersin ohi, kenties asianajajia jostain kaupungin harvoista toimistoista. Tai pörssihai14


wannabees. Sellaisia on yhä, jopa Linköpingissä. He oikaisevat solmioitaan, jotka kiiltävät auringossa sillä halvalla tavalla, jolla huono, tehdasvalmisteinen silkki kiiltää. Ehkä he ovat kopiokoneiden tai matkapuhelimien myyjiä, tai sitten he ovat töissä jossakin torinvarren pankeista tai vakuutusyhtiössä. Muutama tyypillinen opiskelija istuskelee Stora hotelletin pöydässä – teknillisestä korkeakoulusta, päätellen kömpelöstä mutta silti älykkäästä yleisilmeestä. Farkut ja villapuserot ja mukavat vaelluskengät. Lisäksi pienet salkut, joissa he varmaankin kantavat tietokoneitaan. Pöydällä tavallista kahvia. Mitäpä minä tietäisin tämän kaupungin ihmisistä, äiti miettii kumartuessaan tyttöjään kohti ja pyyhkiessään heidän suunsa, makkarat on syöty ja sitten rakkaat kullanmurut imevät vuoronperään vihreää keinotekoisen makuista mehua, jota he pitävät niin suuressa arvossa. Minähän en oikeastaan tiedä mitään muuta, hän ajattelee sitten, kuin että me elämme rinnatusten, olemme niin erilaisia, ja onnistumme elämään sovussa vain siksi että olemme päättäneet suvaita toisiamme. Ja sitten meitä yhdistää sama yksinkertainen unelma onnesta, riippumatta siitä kuinka paljon rahaa meillä on tilillä tai mistä me tulemme. Toisinaan me kyllä haavoitamme toisiamme. Kunhan ei nyt. Ei täällä. Kun on näin ihmeen kaunis kevätpäivä, mitään pahaa ei voi sattua. Silloin Linköping on turvallistakin turvallisempi soppi ihmisen elää. Lähiliikenteen puna-oranssi bussi pysähtyy Ruotsin ensimmäisen kuningassuvun jälkeläisen Folke Filbyterin patsaan viereen. Muutama ihminen nousee bussiin ennen kuin se jatkaa matkaa kohti linnaa. Kerjäläinen, keski-ikäinen nainen jolla on harittava tukka, istuu käsi ojennettuna ostoskeskuksen edessä. »Tuliko masu täyteen?» »Tuli se, äiti.» »Sitten käymme ottamassa rahaa.» »Saanko minä painella nappuloita?» »Minä myös, minäkin haluan.» 15


»Me voimme tehdä sen yhdessä», ja sitten he lähtevät kulkemaan torin poikki kohti pankkiautomaattia, jonka luona polkupyörä ja reppu ovat yhä paikoillaan. Äiti näkee julisteet pankin ikkunassa. Tuntee tyylin ilmoituksista ja mainoskampanjoista, ei halua ajatella nimeä mutta se tulee tahtomatta mieleen. Kurtzon. Kurtzonin rahasto. SEB on antanut näyteikkunoissaan tilaa todistetusti nerokkaan, erittäin hämäräperäisen liikemiehen yhtiölle. Tytöt ovat ehtineet pankkiautomaatille ja heidän vieressään avautuvat pankin automaattiovet. Nahkaliiviin pukeutunut mies, jolla on paljaat, päivettyneet käsivarret ja toisessa kädessä musta nahkasalkku, astuu ulos. Hän katselee ympärilleen, hymyilee tytöille ennen kuin häipyy vanhan käräjäoikeustalon suuntaan. Äiti lähestyy nopeasti tyttöjä, mutta koholla oleva katukivi saa hänet kompuroimaan hiukan ja pudottamaan laukkunsa. Lompakko lentää ulos ja ilmaan. Vihreä Visa-kortti välkähtää hänen silmissään. Tilillä on vielä paljon. Kuun loppuun on pitkä aika eikä hän ole kajonnut vakuutusrahoihin. Hän laskeutuu polvilleen ja tuntee kuinka nivelet naksuvat. Lapset seisovat nyt pankkiautomaatin edessä, äiti näkee kuin hidastettuna kuinka he leikkivät, ovat työntävinään sinne kortin, painelevat nappuloita ja ottavat sitten mahtavan taika-aarteen setelien ottoaukosta. Laukku. Se on taas kädessä ja sillä hetkellä kun hän aikoo nousta ylös, hän kuulee sähinää joka muuttuu vinkunaksi, ikään kuin kalkkarokäärmeen kalistin kalisisi niin voimakkaasti että syntyy viheltävä ääni. Hän näkee tyttöjen jähmettyvän kesken liikkeen, pitelevän korviaan ja hän tajuaa, että ääni tulee polkupyörän tavaratelineellä olevasta repusta mutta hän ei pysty liikahtamaan, ruumis on lukkiutunut tökeröön asentoon ja hän näkee tyttöjensä kasvojen muuttuvan 16


ja laukusta tuleva ääni iskee heihin kolmeen kuin varaanin myrkkyhampaat. Silloin äiti kirkuu. Hän kirkuu tyttäriensä nimiä, mutta nimet katoavat hyytävään sinivalkoiseen salamaan, jota seuraa intensiivisempi kuumuus kuin hän oli koskaan osannut kuvitellakaan ja hän paiskautuu ilmaan. Sitten on vain hiljaisuus joka voittaa loputtoman, tuskallisen jyrinän sen levittäytyessä koko kaupungin ja sitten edelleen Itä-Götanmaan vasta havahtuneiden metsien, orastavien peltojen, avointen vesien ja ihmisasumusten ylle. Tytöiltä häviää koko maailma, miljoonat kuolaavat petoeläimet raastavat sen riekaleiksi ja sitten se liukenee kaiken kattavaksi valoksi, vaahtoavan valkeaksi taivaaksi vailla alkua ja loppua.

17


2. Oletko sinä nyt taivaassa, äiti? Kun Malin Fors lähestyy arkkua jossa hänen äitinsä makaa, hän tuntee maan värähtelevän hieman jalkojensa alla. Hän kuulee vaimeaa jylinää, mutta eivät vavahdukset sen enempää kuin äänetkään saa Ylösnousemuksen kappelin ikkunaruutuja helisemään. Lambohovin tietyömaalla räjäytetään, Malin ajattelee ja katselee mustan, pitkän H & M -leninkinsä pitsihelmaa. Linköpingissä rakennetaan kriisitoimien ansiosta paljon, räjäytellään usein ja mielellään. Vai tapahtuuko nyt jotain muuta, sinäkö, äiti, haluat sanoa jotain ja saada maailman särkymään kaikella sillä mitä olet kieltänyt? Viimeiset lumen rippeet sulivat aikaa sitten, paljastivat liejuiset pinnat joissa ruoho odotti malttamattomana päästäkseen työntymään esiin, ja Malin oli seisonut asunnossa olohuoneen ikkunan ääressä ja nähnyt paljaiden, kuolleen näköisten oksien heiluvan empivässä kevättuulessa, hän oli melkein ollut kuulevinaan kuinka elämä virtasi oksissa, halunnut saada kankean mustan vihertymään, muuttuvan joksikin muuksi. Niin, ehkä puiden oksissa lauloi itse elämä, ja Malinista tuntui että jotain oli tapahtumassa, että tämä kevät paljastaisi sen mikä oli ollut kätkössä sielujen pimeässä penseydessä. Hän oli hengittänyt syvään ikkunan edessä. Suhtautunut luottavaisesti kevääseen selviydyttyään talven yli kyltymättömästä alkoholinhimosta, sinniteltyään yksinäisyydessä, ja olihan jotain kyllä tapahtunut, kevät oli toteuttanut sinä päivänä antamansa lupauksen. 18


Punainen ruusu hänen kädessään nyt. Hän silmäilee kappelin temperaväreillä maalattuja seiniä, hiveleviä oranssin ja vaaleansinisen sävyjä ja koroketta, jolle valkoinen arkku on pyhyyden vaikutelman maksimoimiseksi asetettu paikkaan, missä katto on korkeimmillaan. Tärähtely ja jylinä ovat lakanneet. Hän seisoo selin seurakuntaan ja ajattelee, ettei se voinut olla ukkonen, koska ulkona taivas on sininen, ei yhtään valkoista läiskää, ja puut ja pensaat ja maa muovaavat jälleen kerran elämän esiin talven jälkeen, haluavat näyttää voimansa. Ruusun varsi on kuorittu, piikit ovat poissa, sitä on hyvä ja turvallista pidellä. Mikään ei saisi tuottaa kipua, sitäkö sinä halusit, äiti, oliko se sinun salaisuutesi? Malin seisahtuu arkun viereen. Kuulee hiljaisuuden, muiden hengityksen. Heitä ei ole monta, äitiä kaipaavat isä, minä, hänen lapsenlapsensa Tove. Mutta kaipaammeko me oikeastaan sinua, äiti? Se että edes kuiskaan tämän kysymyksen arkkusi ääressä on jonkinlainen häväistys, vai kuinka? En kuule selkäni takana nyyhkäisyjä, en itkua. Sen sijaan tunnen kappelin tunkkaisen hajun, sen kuinka ohuiden ikkunaverhojen lävitse tunkeutuva aurinko lämmittää koko tilan, mutta ei tätä hetkeä, ja suljen silmäni, näen sinun kasvosi, äiti, suusi ympärillä ankarat alaspäin pyrkivät rypyt ja katseesi, joka ei koskaan kyennyt kohtaamaan minun katsettani. Minä näen sinut, äiti, nyt kun käännyn kohti niitä jotka istuvat penkkirivistöissä, ja toivon että voisin sanoa tuntevani surua, mutta en tunne mitään. Puhelin soi eräänä sateisena lauantaiaamupäivänä kolme viikkoa sitten, kun hän oli yksin asunnossa ja valmisti juuressosetta. Se oli yksi niistä terapiajutuista, joita hän nykyisin harrasti torjuakseen himonsa tequilaan tai mihin tahansa kirottuun viinaan. Isä langan toisessa päässä, järkyttyneenä mutta silti hallittuna, asiallisena ja surullisena, mutta Malin oli silti kuulevinaan pohjimmiltaan huojentuneen sävyn hänen äänessään. 19


Isä alkoi itkeä ensimmäisten sanojen jälkeen, mutta sitten hän tyyntyi ja kertoi, että hän ja äiti olivat olleet Abaman golfkentällä, että kolmannella tai neljännellä reiällä äiti oli lyönyt pallon yli jyrkänteen reunan ja nähnyt sen katoavan Atlantin aaltoihin. Hän oli huomannut, että äiti kiukustui mutta hillitsi itsensä. Ja sitten seuraavalla lyönnillä hermo petti kun hän löi slaissin ja pallo lensi tuuheaan pensaikkoon muutaman istutetun palmun alle. »Ja minä näin että hänen kasvonsa muuttuivat punaisiksi. Sitten hän otti kiinni kaulastaan aivan kuin ei saisi henkeä, kaatui nurmikolle, ihan vasta leikatulle nurmikolle, eikä hän liikkunut, Malin, hän ei liikkunut eikä hän hengittänyt, ymmärrätkö mitä minä sanon, ymmärrätkö sinä, Malin?» Hän oli ymmärtänyt. »Isä, missä sinä olet nyt?» »Teneriffan sairaalassa. Hänet tuotiin tänne ambulanssilla.» Hän kysyi vaikka tiesi, oli tunnistanut sen erityisen sävyn isän äänessä, sävyn, jonka hän oli kuullut kymmenillä omaisilla joille oli vienyt kuolinsanoman työssään ylikonstaapelina. »Kuinka hän voi nyt?» »Hän on kuollut, Malin. Hän oli kuollut jo silloin kun hänet nostettiin ambulanssiin.» Isä. Hontelo, epävarma hahmo yksinään espanjalaisen sairaalan odotushuoneen penkillä. Käsi, joka sivelee rauhattomasti harmaanmustia hiuksia. Malin olisi halunnut isän luokseen, halunnut lohduttaa tätä, ja kun hän silloin sekoitti pataa jossa juurekset porisivat, hän oli tajunnut ettei hän hermostunut, ei pelännyt eikä edes surrut, vaan tunsi pikemminkin kuinka valtava vuori arkisia tehtäviä kasaantui hänen eteensä. Hän oli pidellyt puhelinta toisessa kädessään, sekoittanut pataa kauhalla, joka oli toisessa kädessä. Tove. Janne. Ex-mieheni. Minun on kerrottava heille. Tuleeko Tove surulliseksi? Malin oli tuijottanut keittiön Ikea-kelloa, nähnyt ikkunasta heijastuvat yhä raikkaammat kapeat kasvonsa, vaalean paasikampauksen kehystä20


mässä korkeita poskipäitä, ja ajatellut varaamaansa aikaa kampaajalle myöhemmin sillä viikolla. »Malin, hän on kuollut. Ymmärrätkö sinä?» »Onko sinulla joku luonasi?» »Malin.» »Kuka voi tulla luoksesi?» »Hasse ja Kajsa Ekvall ovat matkalla tänne. He voivat ajaa minut kotiin.» »Minä varaan lennon. Pääsen sinne huomiseksi.» »Älä, Malin, älä. Minä huolehdin tästä.» Ja Malin kuuli sen taas, helpottuneisuuden isän äänessä. Se sisälsi lupauksen siitä, että Malin itse saisi vallata takaisin jotakin, että hän voisi jonain päivänä kääntyä ympäri, katsoa itseään peilistä ja saada ehkä selville sisimmän salaisuutensa. Hautajaisvieraat kyyhöttävät kappelin penkeissä. Lähiomaiset ensimmäisessä rivissä. Äidin lentoteitse Teneriffalta kuljetettu ruumis. Malin on asettunut arkun taakse ja näkee että isä itkee, äänetöntä tyyntä itkua. Tove, suloisen kauniissa mustassa leningissä jossa on valkoisia kukkasia, näyttää lähinnä ikävystyneeltä. He päättivät aikaisemmin että Malin menisi ensin arkulle ja että Tove menisi isoisän jälkeen. Valkea ruusu Toven kädessä, hän sai valita itse. Ja Malin tuntee häpeän vihlaisun katsoessaan kuusitoistavuotiasta tytärtään. Häpeää sitä, että hän on niin usein ollut huono äiti, päästänyt työn ja lopulta viinan etusijalle. Toven vieressä Janne huonosti istuvassa sinisessä puvussa, jonka hän on varmaankin ostanut Dressmanilta yksinomaan tätä tilaisuutta varten. Penkkiriveissä heidän takanaan istuu kymmenisen ihmistä, hekin tummiin pukeutuneina. Pari isän ikäistä. Malin tunnistaa muutaman Stureforsista, ihmisiä joiden kanssa hänen vanhempansa seurustelivat kun hän oli pieni. Ei sisaruksia. Hänellä ei ollut yhtään. Ei muutakaan sukua. 21


Arkku on malliltaan yksinkertainen vailla koristeita, ja sen ympärillä on joukko kukkaseppeleitä Teneriffalta. Malin ei tunne nimiä seppeleissä, ajattelee ettei koskaan enää näe näitä ihmisiä ja hyvä niin. Hän sulkee silmänsä. Äiti on taas siinä, mutta hän on pelkkä kuva, ei missään yhteydessä inhimillisyyteen tai lihaan ja vereen ja tunteisiin. Malin avaa silmänsä, yrittää pusertaa esiin kyynelen isän tähden, mutta ei onnistu vaikka kuinka yrittää. Pappi, viisikymppinen nainen, hymyilee lempeästi tuolillaan ikkunan vieressä. Juuri äsken hän piti vakiopuheen siitä kuinka hieno ihminen äiti oli ollut, kertoi hänen kyvyistään sisustajana ja golfaajana. Ja salaisuuksien säilyttäjänä, Malin halusi lisätä. Hänellä oli kyky säilyttää salaisuuksia ja pitää julkisivu tahrattomana hinnalla millä hyvänsä, olla olevinaan tärkeä ja poikkeuksellinen, ikään kuin mikään ei olisi koskaan kelvannut hänelle, en varsinkaan minä. Papin puhuessa Malinille tuli tunne, että nyt oli myöhäistä, että jokin oli menetetty, että oli sittenkin ollut olemassa jonkinlainen mahdollisuus äidin ja hänen istahtaa pöydän ääreen ja puhua toisilleen kuin aikuiset ihmiset. Hän olisi voinut kysyä suoraan: »Äiti, mikset sinä ole koskaan välittänyt minusta? Tai Tovesta?» Tai vielä mieluummin: »Oletko sinä koskaan rakastanut minua, äiti? Rakastanut meitä?» Hän laskee ruusun arkulle. Sitten Malin liikuttelee huuliaan. Kuiskaa ädille valkoisen arkun sisään: »Rakastitko sinä minua koskaan, äiti? Luoja tietää että minä rakastin sinua. Vai mitä, rakastinhan?» Viisisataaneljäkymmentäkaksi päivää. Niin pitkään Malin on ollut raitis. Niin pitkään hän ja Janne ovat olleet sovussa, niin pitkään hän on kyennyt vastustamaan 22



Kallentoft, Mons: Kevätkuolema (WSOY)