Ahde, Matti - Hakkarainen, Timo: Matti Ahde Sähkömies (WSOY)

Matti Ahde – Timo Hakkarainen

wsoy

s ä hkö mie s

matti ahde timo hakkarainen

Matti A hde - sähkömies

werner söderström osakeyhtiö helsinki

Š matti ahde, timo hakkarainen ja wsoy 2013 isbn 978-951-0-39419-9 painettu eu:ssa

Sisällys Lukijalle 11 Turvemökin poika 17 Kellon ressukat 23 Ilman isää 29 Hintta on ihana perä 34 Sähkömies 38 Ammattimiehen elämänkoulussa 40 Hirmuinen jysäys 41 Onnellinen alikersantti 44 “Oomi kertaa käämi” 46 Elämän linjavalinta 48 Opettajia ja opiskelutovereita 51 Ongelmia kotona 53 Oulun piiriin punaista 56 Taistelu ehdokkuudesta 62 Eduskunnan herrahissi 67 Nuorten esiinmarssi 70 Hengessä mukana Pälkäneellä 73 Seppo Tiitinen – renessanssihahmo 80 Valtakunnanpoliitikko 81

Lapsuudenystävät 83 Kanniselle lähtö 86 Maan ääriin kuuluu kutsumus 89 Družba 89 KGB ja Stasi 92 Sairaala Vietnamiin, poro Koreaan 93 Lenin ja Janajev 99 Rauha, ystävyys, solidaarisuus 103 Yhteyksiä länteen(kin) 106 Pienen ja keskisuuren ihmisen palveluksessa 110 Kotikaupunkiin työväentalo ja kaupunginjohtaja 114 Politiikan tekemisen juhlaa 121 Eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi 123 Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen... 127 Sorsa lentää itään 137 Kilpaveikkoni Erkki Liikanen 141 Sorsan ja Koiviston taistelu 142 Vaimoni Hilkka 155 Neidonryöstö 163 Kulkumiehen perhe-elämää 168 Politiikka on kestävyyslaji 171 Taiteiden maailma 180 Vähän oopperaan höyrähtänyt 182 Ystäväni Martti Talvela 184 Pää paljaana oopperatalon pihalla 187 Alfons Almi – pronssinen keulakuva 194 Suuria tähtiä, suurta draamaa 195

Kuusi pääjohtajaa 195 Erkki Korhosen potkut 203 Oopperan tähtihetkiä 205 Seppo Heikinheimo, puolustajani 212 Kuhmo-talo, “sivurakennus” 214 Ookko nää Oulusta 216 Punavihreä ministeri 218 Laaja vai suppea, kas siinä pulma 220 Ministeriön puikkoihin 222 ”Pohjois-Suomen pahin vihollinen” 231 Savotta, josta voi olla ylpeä 233 Talvivaaran tiellä 235 Pitkä piina ilotytöstä 236 Urheilu: eheytystä ja mutapainia 240 Hajaannuksen kehto ja viimeinen bunkkeri 241 Urheilupiireihin vaihtokaupalla 242 Vetoomus eheytyksen puolesta 244 Iso vaihde päälle 246 Työväenurheilun vuosikymmen 251 Olympiakomitean viimeinen mohikaani 256 Dopingin aseistariisunta 257 Los Angelesin painajainen 260 TUL:n ja SVUL:n pitkä marssi 265 SVUL:n kuolo ja SLU:n synty 271 SLU syntyi mutta kasvoi kieroon 275 TUL:n malli toteutui 277 Herrojen lajit – tennis ja golf 278

Tilinpäätös TUL-vuosistani 281 Mäkikotka ja keihäslegenda 283 Salibandy käy terapiasta 286 “Jompikumpi teistä. Tapelkaa!” 289 Kassakaappisopimus 291 Sinipunan synty 294 Sorsalle töitä etsimässä 298 Suomen kakkonen 302 Tuhatta ja sataa 305 Operaatio ”Paasio hallitukseen” 310 Tyly syrjäytys 313 Kun Kale pettää ja Pepe jättää… 316 Jäähyväiset politiikalle 319 Ventti riittää 320 Levoton aika puolueessa 321 Maran mafia 324 Kaikki presidentin miehet – ja pari naista 325 Sorsa pulassa 328 Esivaalikampanjan huumaa 330 Sorsa löysi syntipukin 332 ”Avoin kirje ystävälleni Kalevi Sorsalle” 334 Ahtisaaren apuna 335 Mihin kaatui jatkokausi 337 Kovaa peliä Veikkauksessa 343 Vihdoinkin normaalia perhe-elämää 345 Työ tekijäänsä kiittää 351 Tarkkailuluokalla 359 Nimettömiä ilmiantoja 361

Myymäläkaupat ja remontti 363 Etsi kahdeksan virhettä 364 Remonttikuitit tallessa 373 ”Käpälöintiä, etten sanoisi” 375 Kenttäoikeus 382 Potkut 389 Tutkivaa journalismia joka lähtöön 394 ”Vaarallinen ennakkotapaus” 399 Onko elämää potkujen jälkeen 401 Paluu politiikkaan 406 Äänestäjien vastaanotto 411 Eduskunnan omatunto 412 Uusia luottamustoimia 416 Puoluevaltuuston johtoon 419 Vaalirahajupakka 420 Toisen kauden tilinpäätös 422 Puheenjohtajat vaihtuvat 424 AKT – kolme kirjainta ja ahdistus 429 Kiusaus 431 Sylkykuppi ja alhainen ihminen 435 Onnellinen mies 438 Mihin menet sosiaalidemokratia 439 Elämän korkeakoulu 441 Oululaisena Helsingissä 445 Julkisuuden tenho ja kirous 446 Elämälle kiitos – ja perheelle 449 Henkilöhakemisto 452

Lukijalle

Olin 17-vuotias, kun syksyllä 1969 muutin Oulun läänin Pyhäjärveltä lukioon Savonlinnaan. Käydessäni kotipuolessa syyslomalla kuulin ensi kerran vanhempieni mainitsevan lupaavasta nuorisopoliitikosta, Matti Ahteesta. Maalisvaaleissa 1970 hän nousi 23-vuotiaana ensi yrittämällä eduskuntaan, ja samalla tukijoukoille kaivoskylässäkin aukesi suora yhteys pääkallonpaikalle.

Matti Ahteen nopea nousu turvemökistä suomalaisen yhteiskunnan korkeimmalle huipulle oli lähes satumainen. Silloin en vielä tavannut tätä ilmeisen valovoimaista poliitikkoa, mutta sain aina kotona käydessäni kuulla ”meijän Matista”.

Yliopistovuosinani 1970-luvun lopulla olin kesätöissä kotikunnan kunnanvirastossa. Eräänä iltana, kun olin jo yöpuulla, puhelin soi kotona vähän iltakymmenen jälkeen. Outokummun hallintoneuvoston jäsenenä Matti oli vierailulla Pyhäsalmen kaivoksella ja soitti illallisen jälkeen kysyäkseen, oliko liian myöhäistä piipahtaa tervehtimässä. Niin kuulin suurimman eduskuntaryhmän puheenjohtajan liikuskelevan seinän takana olohuoneessamme ja vaihtavan kuulumisia. Kun äitini päivitteli ihaillen Matin huimaa urakehitystä ja kysyi, kuinka poika siellä isoissa ympyröissä niin nuorena pärjäsi, Matti vastasi leikkisän itsevarmasti: ”Kyllä siellä pärjää, kunhan katsoo, etteivät sukset pääse tökkäämään.”

Vuosikymmen myöhemmin nuo sanat tulivat mieleeni, kun kuulin eduskunnan puhemiehen katkeilevaa, tukahtunutta puhetta radiouutisissa. Hänet oltiin tylysti syrjäyttämässä valtakunnan kakkosen paikalta. Matin sukset taisivat nyt ensi kerran tökätä, ajattelin.

Tullessani töihin eduskuntaan Iltalehden toimittajaksi keväällä 1990 Matti Ahde oli jättämässä politiikan ja aloittamassa uuden uran Veikkaus Oy:n toimitusjohtajana. Haastattelin 11

häntä yhtiön pääkonttorissa. Kertoessaan aikeistaan hän ohimennen mainitsi suunnittelevansa poliitikkovuosiensa muistelmia. Sanelunauhurikin oli jo hankittu ja arkistoja järjestelty.

Veikkaus Oy:n vuosina en juuri ollut tekemisissä Ahteiden kanssa, mutta perheen vaiheita oli helppo seurata median välityksellä. Juttuja riitti. Kun ”käpälöintiskandaali” johti 2001 toimitusjohtajan potkuihin, ajattelin ihmepojan suksien lopullisesti katkenneen.

Taistelijan luonteen omaava Matti Ahde ei jäänyt kuitenkaan tuleen makaamaan, vaan jaksoi ottaa vastaan uusia haasteita ja palata vielä eduskuntaan tärkeään rooliin. Uusi tarkastusvaliokunta, jonka perustaminen oli edellyttänyt perustuslain muuttamista, jäi komean parlamentaarisen uran merkkipaaluksi. Matti Ahteen tarinasta muodostuu vaikeuksineenkin valoisa kuva.

Kun monien viivytysten – ei vähiten Hilkan raastavan kiusaamiskohun – jälkeen syksyllä 2012 vihdoin aloitimme muistelmaprojektin, minusta tuntui pian kuin olisimme olleet yhteisellä tutkimusretkellä Matti Ahde -nimisen miehen menneisyyteen. Vähitellen neljän vuosikymmenen tapahtumat, tuttavuudet ja tekemiset alkoivat vyöryä esiin Matin uskomattoman hyvän muistin lokeroista, arkistomapeista ja taskukalentereiden hengästyttävän täysiltä sivuilta.

Pedantin ja yksityiskohtia rakastavan miehen elämäntarinan rajaaminen tuotti joskus pulmia. Joissakin kohdin, kuten kafkamaisessa Veikkaus-kohussa, olemme sisällyttäneet kirjaan laajahkoja lainauksia ”kenttäoikeuden” asiakirjoista, jotta lukija voi itse arvioida tuon prosessin luonnetta.

Henkilöhistorian ohella tässä kirjassa on etusijalla työ, jota Matti Ahde on urallaan tehnyt politiikassa, ympäristöasioissa, kulttuurin saralla, Veikkaus Oy:n johtajana ja urheilujärjestöissä. Matin sanoin: ”Olen tahtopoliitikko ja itse asiassa vakavahenkinen ihminen, vaikka julkisuudessa minusta on varmaan 12

muodostunut toisenlainen kuva. Tärkeintä ovat minulle olleet tulokset.”

Olen kirjoittanut tämän materiaalin mahdollisimman yhtenäiseksi kertomukseksi, jossa puhuu Matti Ahteen ääni. Tekstiä ryydittävät päähenkilölle läheisten ihmisten lyhyet kommentit ja muistelot. Kronologisen tarinan rinnalla on ooppera- ja urheiluteemat käsitelty selkeyden vuoksi erikseen omina lukuinaan. Laajahkosta lähdeaineistosta huolimatta tämä on nimenomaan muistelmateos, ei elämäkerta. Muistelmien sisällöstä ja tulkinnoista vastaa viime kädessä muistelija ja minä sen sanallisesta ilmiasusta.

Kirjaprojektia ovat tukeneet WSOY:n kirjallisuussäätiö, Kansan Sivistysrahasto ja Palkansaajasäätiö, mistä esitän tässä kiitokseni. Kiitän myös Työväen Arkiston johtoa ja henkilökuntaa avuliaisuudesta ja hyvistä työtiloista. Vaimoani Tuulikkia kiitän pitkämielisyydestä, ammatillisesta tuesta ja ensiluokkaisesta huolenpidosta.

Helsingin Arabianrannassa, elokuussa 2013 Timo Hakkarainen

Sen jälkeen kun olin kesällä 1990 jättänyt eduskunnan ja siirtynyt Veikkaus Oy:n toimitusjohtajaksi, presidentti Mauno Koivisto kysyi minulta pariinkin otteeseen, olinko jo alkanut kirjoittaa muistelmiani. Samantyyppisiä kyselyitä tai toivomuksia tuli useilta muiltakin ihmisiltä.

Ajatus jäi hautumaan tai pikemminkin hautautui työkiireisiin, ja vasta neljännesvuosisataa myöhemmin ryhdyin toimeen.

Tiesin tarvitsevani tälle vaativalle matkalle kumppaniksi jonkun kokeneen kirjoittajan. Useammasta tarjokkaasta valitsin 13

toimittaja Timo Hakkaraisen, joka oli haastatellut minua muutamia kertoja eri elämänvaiheissani. Olin saanut hyvän kuvan hänen ammattitaidostaan ja työtavoistaan. Timo Hakkarainen oli aina kirjoittanut niin kuin olin sanonut ja mitä olin tarkoittanut, mikä ei ole aina itsestään selvää varsinkaan poliittisessa journalismissa.

Yhteinen kirjaprojektimme on ollut myös Timolle valtava urakka, jonka laajuus lienee ollut yllätys meille molemmille.

Työväen Arkistoon koottu aineistoni toimi sytykkeenä ja muistin tukena, mutta pääosin sisältö muokattiin liki sadan tunnin haastattelujen pohjalta. Puolen vuoden pituiseksi kaavailtu työrupeama venyi melkein vuodeksi. Lukuisat istunnot ja pikkutarkka luonteeni ovat vaatineet toimittajalta suurta joustavuutta ja ymmärtämystä – jopa huumorintajua. Niitä kaikkia Timolla on hyvän ammattitaidon lisäksi riittänyt. Suurkiitokset hänelle tästä yhteisestä ponnistuksesta ja opettavaisesta matkasta!

Kenties sittenkin vahvin motiivi muistelmien kirjoittamiseen on ollut oma perheeni. He ovat myötäeläneet urani huippuhetket ja tuskaiset karikot. Halusin omin sanoin kertoa uskomattomalle vaimolleni Hilkalle ja rakkaille lapsilleni Timolle, Juha-Matille ja Tiinalle myös matkasta köyhyyden Suomesta hyvinvointi-Suomeen. Tuolle matkalle minäkin olen osallistunut sekä näkijänä että tekijänä.

Aivan erityisesti haluan kirjallani muistaa suurenmoista äitiäni, joka joulukuussa 2013 täyttää pyöreät 90 vuotta. Paljosta kiitollisena omistan nämä muistelmat hänelle syntymäpäivälahjaksi.

Pertunmaalla, elokuussa 2013 Matti Ahde, sähkömies

14

Mihály Vácin runon ”Ei vielä riitä!” (suom. Anna-Maija Raittila) kolmessa ensimmäisessä säkeistössä on tiiviillä ja säkenöivällä tavalla ilmaistu se, mitä pidän elämässä tärkeänä: Ei virittely riitä, vaan hehku tarvitaan!

Ei leimahtelu riitä, vaan syty palamaan!

Ei palaminen riitä: Myös vilua sietää saa, joka tahtoo terästä olla, perille suhahtaa.

Ei unelmointi riitä.

Uni suurensuuri tarvitaan.

Ei tunnustelu riitä, opi pohjaan asti tuntemaan!

Ei riitä aavistella, mikä aika tulossa on; se tiedettävä on.

Ei etäinen maali riitä; tie maaliin tarvitaan!

Tien löytäminen ei riitä, on mentävä kulkemaan!

15

Turvemökin poika Kuulun niin sanottuihin suuriin ikäluokkiin, sen ensimmäiseen vuosikertaan 1945. Tarinani alkaa keväästä 1944, kun vanhempani tapasivat pommitusten runtelemassa Oulussa. Kaukaa Orimattilasta kotoisin ollut Risto Allan Ahde oli tullut kaupunkiin suorittamaan asepalvelustaan. Neljä vuotta jatkuneen sodan raskaimmat taistelut olivat vasta ovella, kun kaksikymmentäyksivuotias Lahja Himanka ja häntä vuotta nuorempi Risto Ahde tutustuivat. Suomen kohtalo oli vaakalaudalla. Äitini Lahja on syntyperäinen oululainen. Hän raatoi sodan aikana kaupungin keskellä olevan Merikosken voimalaitoksen rakennustyömaalla. Kun miehet olivat rintamalla, töitä tehtiin naisten, vanhusten ja sotavankien voimin ja enimmäkseen käsin. Äiti: ”Se oli kova työmaa. Kivikärryjä pukattiin urakalla, kun patoallasta ja uomaa ruopattiin. Oltiin nuoria, minäkin vasta kahdeksantoistavuotias neiti-ihminen. Mutta oli siellä minun äitinikin töissä. Hän oli vinssissä, ja minä kärryn perässä. Siellä oli työssä myös monta venäläistä sotavankia. Meitä varoitettiin, ettei heille saa antaa mitään, mutta kyllä me leipää annettiin. Säälitti vähän ne poikarukat. Yksi heistä kuoli, seisaalleen kuoli. Se oli hirviä pakkastalvi.”

Sotavuosina Oulu oli usein Neuvostoliiton pommikonelaivueiden hyökkäysten kohteena, mutta muutaman kilometrin päässä keskustasta sijaitsevalle Hintanperälle, jossa Himangan per17

he asui, ei pommeja juuri osunut. Ilmahälytyksen kuullessaan Lahja juoksi äitinsä kanssa metsään puiden alle piiloon.

Syyskuussa 1944 Risto joutui Lapin sotaan. Kun sota Neuvostoliiton kanssa oli jo päättynyt, pantiin nuorimmat asevelvollisuusikäluokat vielä karkottamaan maasta saksalaiset, entiset aseveljet, jotka olivat vuosia olleet tuttu näky oululaisessakin katukuvassa. Tätä ”lasten ristiretkeksi” kutsuttua jatkosodan jatkosotaa kesti seuraavaan kevääseen saakka. Risto palasi siviiliin päästyään kotiinsa Orimattilaan, mutta saapui sieltä pian noutamaan Lahjaa. Siinä vaiheessa heidän seurusteluaan oli jatkunut jo vuoden päivät. Äiti: ”Risto tuli käymään Oulussa ja vei minut kotiinsa. Siellä mentiin kihloihin. Komia kotitalohan siellä oli, ja hän oli talon ainua poika. Mutta minä en ollenkaan halunnut muuttaa Oulusta Niinikoskelle. Jotenkin anoppi oli vähän semmoinen tyly. Jospa minä en ollut hänelle suopuisa. Anoppi oli sanonut, että vissiin on saksalaisten entinen morsian. Se leima, se jäi! En halunnut sinne jäähä.”

Kun morsian ei suostunut muuttamaan etelään, pariskunta palasi takaisin Ouluun, missä heidät vihittiin avioon Lahjan Vieno-sisaren kotona Parkkisenkankaalla. Äitini isä Jussi Himanka oli syntyisin Kalajoelta. Kertoman mukaan hän oli poikkeuksellisen väkivaltainen mies – ja kova kommunisti. Äidin äiti Alma Ulrika (omaa sukua Hekkala) taas oli harras uskovainen, joka kulki lestadiolaisseuroissa.

Heille syntyi yhdeksän lasta. Isän väkivaltaisuuden vuoksi elämä perheessä oli hyvin rankkaa. Jussi hakkasi vaimoaan ja lapsiaan kunnes jätti perheen oman onnensa nojaan. Hän muutti uuden naisen luo ja meni tämän kanssa naimisiin. Perhe ei merkinnyt hänelle mitään. Jussi ei juonut eikä tupakoinut vaan oli sananmukaisesti raivoraitis.

Koko perheen ahdistusta ja vihaa isää kohtaan kuvastaa sekin, että yksi Lahjan veljistä kirjoitti rintamalta kotiväelle ja vannoi 18

kotiin palatessaan tappavansa isän ja sanoi olevansa valmis istumaan teosta vankilassa. Veli kuitenkin kaatui ennen kuin ehti toteuttaa uhkauksensa.

Sodan lopulla Lahja muutti äitinsä kanssa pois kotoa, pieneen hellahuoneeseen Asemakadulle. Asunto kävi pian ahtaaksi, kun sinne muutti sulhasmies Ristokin. Joukon jatkoksi synnyin minä joulun aatonaattona 1945. Äiti synnytti minut Tuiran synnytyslaitoksella, jossa tulivat maailmaan myöhemmin myös kaikki kuusi sisarustani: Marja-Leena (1949), Esko (1950), Seppo (1952), Riitta (1956), Ismo (1957) ja Markku (1961).

Aseman taakse Raksilan Syrjäkadulle valmistuneeseen taloon haettiin talonmiestä. Tilavamman asunnon toivossa isäni lähetti hakemuksen ja saikin paikan. Isoäitini oli siinä vaiheessa jo vakavasti sairas. Hän kuoli vatsasyöpään ollessani muutaman kuukauden ikäinen. Äidinisääkään en tavannut koskaan, vaikka hän asui samassa kaupungissa ja kuoli vasta 1957. Myös kaukana Orimattilassa asunut isänisäni kuoli ennen kuin ehdin tavata häntä, ja isänäitiä näin lyhyesti kaksi kertaa ennen kouluikää.

Autonkuljettajana työskennellyt isäni oli paljon poissa kotoa, joten talonmiehen hommat jäivät käytännössä äidin vastuulle. Ajan oloon se kävi hänelle liian raskaaksi. Äidin siskon Sirkan huushollissa kaivattiin apua, kun Sirkka oli heti kolmannen lapsen synnytettyään joutunut mielisairaalaan. Perheemme muutti sinne, ja talonmiehen paikkaa tarjottiin Riston velipuolelle Unto Ahteelle. Niin hänkin muutti Orimattilasta Ouluun. Äidin sisarista kolme vietti vuosikymmeniä Oulun A-mielisairaalassa. En tiedä, oliko kyse perinnöllisestä rasitteesta vai jostakin muusta. Toinen äidin puolen suvussa kulkeva ”hulluus” on siivousvimma. Muistan lapsuudesta, kuinka äidin sisarista viimeisenä sairaalaan joutunut ja sinne myöhemmin kuollut Vieno-täti siivosi ja pesi pyykkiä alinomaa, vaihtoi lakanatkin kolmesti viikossa. Siivousvimma vaivasi myös äitiäni.

19

Äiti: ”Vaan mulla ei tuo järki ole sentään aivan sumentunut!

Mielisairaalassa oli Sirkka, Hilkka ja Vieno, jotka kuolivatkin siellä. En tiedä, mistä nämä sairaudet heillä johtuivat. Sirkalla oli ilkeä alkoholistimies, joka oli väkivaltainen, mutta Vienolla ei. Hilkalla, joka joutui sairaalaan alle kaksikymmentävuotiaana, ei ollut miestä ollenkaan.”

Jo ensimmäisinä elinvuosinani äidille kävi selväksi, ettei hän voinut aviomiehensä varaan paljon laskea. Äiti: ”Juominen alkoi heti kun Risto lähti autonkuljettajaksi. Hän oli viikot poissa kotoa matkatöissä monilla voimalaitostyömailla kaukana ympäri Pohjois-Suomea. Mies ei monesti ollut kotona selvin päin, ja juopolle miehelle lapsia siunaantui.”

Siihen aikaan ei ollut tapana erota, vaikka avioliitto olisi osoittautunut kuinka epäonnistuneeksi tahansa. Äitini on melko katkera aviomiehelleen, mitä en ihmettele. Elämämme oli silloin levotonta, ja varhaisimpia muistikuviani hallitsevat toistuvat muutot. Köyhyys leimasi lapsuusvuosiani, enkä niistä oikein muuta muistaakaan. Rahat olivat aina lopussa. Vaikka olin pikkupoika, tiesin että vuokrat olivat rästissä ja ettei äidillä ollut rahaa niiden maksamiseen. Äiti kertoi sen minulle suoraan. Olin esikoinen ja neljä vuotta sisartani vanhempi, eikä äidillä ollut kai oikein muitakaan, joille purkaa huoliaan, isä kun oli omilla teillään. Äiti hoiti yksin koko lapsikatraan, mutta aina jotenkin tultiin toimeen. Hän oli päivät töissä rakennuksilla ja kävi vielä iltaisin siivoamassa aina kun vain pääsi. Hänelle oli kunnia-asia tulla toimeen ilman kunnan apua. Meistä lapsista hän piti hyvää huolta, mutta ei seitsemän lapsen yksinhuoltajana juuri ehtinyt jakaa hellyyttä ja yksilöllistä huomiota. En muista koskaan olleeni äidin tai isän sylissä. Se myönteinen piirre isässä äidinkin mielestä sentään oli, ettei hän humalassa ollessaan ollut pahapäinen.

20

Isäni sukua tunnen vielä huonommin. Ahde-nimisiä on Suomessa vähän, Oulussakin taitaa olla vain meidän suurperheemme ja isän velipuolen jälkeläiset. Yhteydenpito etelän sukulaisiin jäi lapsuudessani kovin niukaksi. Etäisyydet olivat pitkät ja kulkuyhteydet hankalat. Joinakin jouluina saimme Olga-mummilta postipaketissa talviomenoita. Paketin tulo oli meille lapsille aina suuri tapaus. Muistan vieläkin elävästi, kuinka postitoimistona ollut Kellon Asematien pieni kyläkauppa tuoksui omenoille, kun menin hakemaan sieltä mummin joulupakettia.

Vuonna 1953 matkustimme koko perheen voimin Orimattilan Niinikoskelle. Ainoastaan alle vuoden ikäinen Seppo jätettiin kotiin sukulaisten hoitoon. Olimme Niinikoskella viikon päivät, ja sinä aikana äitini ehti siivota ja pestä talon sekä pyykit perusteellisesti. Sen koommin en ole mummolassa käynyt. Olga-mummini kuoli 1960-luvulla, ja isäni peri talon. Perintöä tuli kai jonkin verran muutenkin, mutta äiti ei nähnyt niistä rahoista äyriäkään. Tuskin perintö mikään iso oli, mutta isä sai sen joka tapauksessa muutamassa viikossa sileäksi.

Lapsuuteni oli ylipäätään aika tapahtumaköyhää. Odottelin kansakoulun alkamista. Sisaruksia siunaantui lisää ja lisää, mutta rahaa ei. Marja-Leena syntyi, kun olin kolme- ja puolivuotias, siitä vuoden päästä Esko ja sitten Seppo. Hieman sisaruksiani vanhempana olin hyvin usein heidän lapsenvahtinaan ja omaksuin varhain eräänlaisen isänroolin.

Muutimme pian syntymäni jälkeen äidin Sirkka-sisaren miehen Eino Loukkolan huusholliin. Sieltä pääsimme jossakin vaiheessa omaan asumukseen muutaman sadan metrin päähän Määtän mökkiin, joka oli pieni vuokralla ollut hellahuone liiterin ja huussin jatkeena. Se on lapsuusaikani asumuksista ainoa, joka on vielä pystyssä – tosin tyhjillään ja ränstyneenä. Tässä kortteerissa vietimme puolenkymmentä vuotta, ja aloitin kansakoulun siellä asuessamme.

21

Ensimmäisiä luottamustehtäviäni oli jo alakouluikäisenä hoitaa Parkkisenkankaalla naapureiden lapsia, kun vanhemmat lähtivät huvittelemaan. Toisinaan siitä sai palkkaa kolikon tai pari, mutta useimmiten vain ruokaa syödäkseen. Kun olin saanut lapset nukkumaan, kuuntelin kaikessa rauhassa musiikkia radiosta, jota meillä ei ollut. Palkkio sekin.

Yhdessä naapuritaloista asusti seppä Yrjö Kilponen. Kulkiessaan joskus pihamme poikki kotiinsa pienessä hiprakassa, hän saattoi herkässä mielentilassa minut huomatessaan pyytää, että laulaisin ”sen Tyhjän kujan”. Tiesin heti, mitä laulua Yrjö tarkoitti, ja kajautin tangon ”Hiljainen kylätie”. Sain palkkioksi milloin karkin, milloin kolikon. Opin tämän ja monta muutakin sen ajan suosikki-iskelmää äidiltäni, joka oli innokas ja hyvä laulaja.

Jouduimme muuttamaan Määtän mökistä takaisin Loukkoloille, koska usean kuun vuokrat olivat maksamatta. Lain mukaan vuokraisännällä oli tällöin oikeus irtisanoa vuokralainen.

Näihin aikoihin liittyy tarina äidin veljen Aarnen tupakoista. Pilli-Klubia polttanut Aarne oli erittäin tarkka tavaroistaan. Kerran Loukkoloilla kyläillessään hän lähti käymään pihalla mutta jätti takkinsa keittiön naulaan. Menimme vuotta vanhemman serkkuni Sakarin kanssa tutkimaan enon taskuja, koska tiesimme, että siellä oli tupakka-aski. Sakari nappasikin askista yhden tupakan.

Kun Aarne sitten palasi, hän tarkasti heti tupakka-askinsa. ”Kuka on käynyt minun tupakka-askillani”, hän kysyi meiltä syyttävällä äänellä. Ihmettelimme, kuinka hän oli näpistyksen huomannut. Nuukana miehenä Aarne piti tupakka-askinsa taskussa aina pillit alaspäin, jotta tupakkaa ei varissut askin pohjalle. Tätä Sakari ei ollut kiireessä huomannut vaan oli pannut askin väärin päin taskuun, ja filunki paljastui.

Joulukuussa syntyneenä menin jo kuusivuotiaana Laanilan kansakouluun, joka seisoo aivan Oulujoen törmällä. Opettajani Suoma Hellevirta oli pannut laulutaipumukseni merkille, ja 22

© Kari Suomalaisen perikunta

Nuori oululainen sähköasentaja Matti Ahde nousi vuoden 1970 protestivaaleissa kansanedustajaksi ja Kekkosen ”lastenkutsujen” kautta ilmiömäisen nopeasti vallan huipulle: ministeriksi, presidenttien tekijäksi ja lopulta eduskunnan puhemiesaitioon, josta omat puoluetoverit kampesivat hänet ulos.

Ahde luotsasi TUL:n uuteen nousuun talouslaman ja dopingkäryjen keskelläkin. Veikkaus Oy:n liikevaihto ja tuotto tuplaantuivat hänen toimitusjohtajakaudellaan. Sitten vuosikausien ajojahti huipentui potkuihin ja valtakunnankäpälöitsijän poltinmerkkiin. Vaimon yritys meni nurin, ja poika sai huumesyytteen, mutta perhe pysyi tiiviisti yhdessä ja kansa äänesti Matin uudelleen eduskuntaan. Vasta Hilkka Ahteen kiusaamiskohu repi auki vanhat haavat.

Tahdonvoima ja ahkeruus ovat korvanneet niukaksi jääneen koulutuksen, urheilu ja musiikki lohduttaneet musertavien takaiskujen tullessa. Matti Ahteen avomielisesti kerrottu elämäntarina on huikea retki halki suomalaisen yhteiskunnan muutosten vuosikymmenten.

turvemökistä vallan huipulle _ millä hinnalla?

ISBN 978-951-0-39419-9 KL 99.1 Kannen suunnittelu Laura Rahinantti Etukannen kuva Jarmo Hietaranta / Lehtikuva