REINO

LEHVร„SLAIHO

korven peura

Werner S รถd er st rรถ m Os a k e y h tiรถ He ls in ki

Reino Lehväslaihon teokset Panssarisotaa 1941–1944  1958

Iskuryhmä Risu  1993

S/S Bombata  1959

Sallasta itään  1994

Tuuloman tie  1967

Tukikohta palaa  1995

Viimeiseen mieheen  1969

Tie helvettiin  1996

Sissit  1971

Kuoleman suo  1997

Syväri murtuu  1973

Kolttasissit  1998

Partio yli Äänisen  1974

Koukkaus itään  1999

Arkangelin partio  1975

Kairanmaan sota  2000

Uhtualta itään  1976

Rytinällä läpi  2001

Poventsan korpit  1977

Sotkalla sodassa  2002

Syvärin sissit  1978

Soturit  2004

Äänisen tie  1979

Röhön Korpitaistelu  2005

Sissivääpeli  1980

Ei tuumaakaan  2006

Tulimarssi  1981

Seesjärven sissit  2007

Aunus tulessa  1981

Isku itään  2008

Läpimurto  1982

Kontion sissit 2009

Vienan partisaanit  1983

Alakurtin tie 2010

Jänkä palaa  1984

Korven Peura 2012

Ritarivääpeli  1985 Kenttävartio Susi  1986

Rintamalotat  1978

Sissikapteeni  1987

(Tammi, nimellä Veikko Remes)

Lottien sota  1988 Uhtuan sissit  1989

Panssarisotaa 1941–1944

Tuntsan sota  1990

5. p. 2003 lopussa Markus Ånäsin

Maaselän sissit  1991 Rajavääpeli Peura  1992

© Reino Lehväslaiho 2012 ISBN 978-951-0-39391-8 Painettu EU:ssa 2012

pienois­elämäkerta Lehväslaihosta

Sisällys

Tiedustelupartio Sissit Tukikohta tulessa Kahakka yöllä Suunta länteen Metsätaistelu Kovaa tietä! Päälle perkele! Vienan korvessa Koukkaus Sotilaan tie Koltan partio Soturien soturi Yllätys yöllä Kersantti Väisänen Kahakasta kahakkaan Teräsmies Läpimurtoon hurjat! Korven Peura Vielä kerran pojat

7 17 38 54 61 71 78 93 105 128 138 151 162 178 190 197 220 237 260 279

Tiedustelupartio Uhtuan rintama syksyllä 1943, kun raemyrskyt repivät pensaista lehdet ja pakkanen puserteli kairanmaan puita… Sissivääpeli Korpi makasi vähän tukalassa paikassa, ja hänen toisella puolellaan maastoa kiikaroi ylikersantti Kivi ja toisella kersantti Majava. Edessä levisi puolikilometrinen suo ja sen lähellä melkoiset kukkulat. Vasemmalla kasvoi vankkoja korpikuusia, ja oikealla huojuivat lähes oksattomat männyt. Metsässä pyörteili usvaiseen aamuun kolmetkin savut. –  Siellä on jokin porukka, voisiko olla vallan kenttävartiokin, kersantti Majava murahti. –  On muitakin savuja, ylikersantti Kivi kuiskasi. – Mä vaistoon vaan… –  Nyt päät kiinni ja kiikaroidaan suon taaksekin. Tästä ei suota myöden ryömi eteenpäin pirut, eikä menninkäisetkään, vääpeli Korpi murahti. Korpi oli suuren maatalon ainoa poika. Sissiluutnantti Karhun lisäksi vain Korpi oli tässä joukossa käynyt viisi luokkaa yhteiskoulua ja viimeisen luokan kahteenkin kertaan. Korpea oli vuosi sitten ehdotettu upseerikouluun, mutta vetelää sälliä muistuttava oli sanonut, että tapellaan vielä vähän, kun on tappeluiden aika. 7

–  Ei tässä mikään selvii – heti hittoon täältä, Majava ryömi katajikossa taaksepäin. Matalana mentiin ja miesten leuka hankasi sammalta ja mättäitä. Kun oli satakunta metriä ryömitty ja kastuttu kuin vaatteet yllä uineet, noustiin hyppelemään rinteeseen, mikä vietti etelään. –  Nyt ei tippa tappas, Majava murahti, ei niin kellekään, itselleen kai, mutta hyppelyt loppuivat, kun Korpi kiersi kenttäpullon auki, otti ryypyn, toisenkin, ja totesi: –  Ootte hyvinkin oikeassa, nyt on paukkujen aika. Tosson pojaat ja sitten toolta vasemman kautta eteenpäin. Sieltä kompurointimme kestää suon taakse toista tuntia, joten mennään. Itse kärkeen ja te heti takanani ja tähystys kaikkialle. –  Miten kaukaa toi mäki kierretään? Majava kysyi. –  Puolen kilsan päästä. Kun ovat oikealla, voivat olla jollakin partiolla vasemmallakin. Nyt rivakkaa menoa, niin kyllä me pojaat sentään. Kolmatta armeijakuntaa komensi kuuluisa kenraali Siilasvuo ja hän yksin pystyi käskemään luutnantti Karhun sissiosastoa, hän oli sen itse käskyllään pannut pystyynkin. Kenraali oli miehet itse valinnut ja osa olikin hänen omia miehiään talvisodasta. Tällä sissiosastolla oli papereissa ja päiväkäskyissä merkintä: OSASTO K. Tätä monetkaan eivät tienneet, kun ei tarvinnut. Sen kyllä tuhannet sotilaat tiesivät, että Uhtuan rintama oli jossakin Kuittijärvistä pohjoiseen, kohti Röhön tukikohtaa ja etelää. Sadan kilometrin matkalle suomalaiset olivat rakentaneet kymmeniä kenttävartioita. Niin olivat venäläisetkin omalla puolellaan kaataneet puut ja heilläkin kenttävartiot olivat aina miehitettyjä. Nyt kun vääpeli veti kairanmaassa kolmen sissin partiota, itse sissiluutnantti Karhu istui kaatuneella puunrungolla ja ympärillä levisi asumaton korpi. Kartta oli polvilla ja vieressä karttaa tutkivat ykkösjoukkueenjohtaja, vänrikki Virtanen, tämän joukon varajohtaja. Ja miten sattuikaan, »Iso-Virtanen» oli maatalon poika, ja joskus, kun maattiin lepokorsuilla, Virtanen levitteli suuria 8

kouriaan ja selosti, miten jyvät maahan ja miten oikea vuoroviljely pelaa ja tollai… Sitä jurinaahan ei kukaan koskaan kuunnellut, mutta annettiin ison miehen jurista. Korpi johti kakkosjoukkuetta, kun kolmosta käski ja johti vääpeli Peura ja nelosta vääpeli Kesti. Peura ja Kesti olivat Peräpohjolasta, eli oikeita Lapinmaan jätkiä, mutta eivät aivan jätkiä, koska kumpikin oli jatkosotaan lähtenyt savottapomon paikalta. Viimeinen työmaa oli ollut jossakin »helvetin kaukana» Kemijoen latvoilla, missä ei nähty kuin Lapinmaan karhut, sudet, ahmat ja ­ilvekset ja tietenkin porotokkia ja Venäjältä tulleita villipeuroja. Karhun kynä liikkui kartalla ja upseeri selosti: –  Me oomme nyt omasta kenttävartiostamme tulhet tommoset parikin peninkulmaa ja Korven partion pitäisi olla tossa, kynänpää pysähtyi pienen suon länsireunaan. –  Oonkin aivan varma, ettei ne hullut lähde suota, vaan koukkaavat noin… –  Siis vasemmalta? Peura kysyi, iso mies hänkin. –  Niin taikka oikealta. –  Paljonko matkaa tästä Korpeen, Kesti kysyi, takkupää ja vääpeli pureskeli pihkamöttiä, eli jätkän purukumia. –  Noin kolme kai ja me lähdemme perään heti, mutta suunta ensin pohjoiseen ja sanon, kun itään, niin tapaamme pojat, kuin suunniteltu on. Kärkeen Virtasen revohka, heti perään Peura ja hännät Kestille. Mennään, niin parissa tunnissa perillä. Tällä erikoisosastolla joukkueiden vahvuus oli vain 15 miestä ja se kuudestoista johti. Näin tänäänkin, täällä Venäjän kaukamaassa, tunnustelijoiden perään käveli noin 60 hampaisiin saakka aseistettua sissiä. Kaikilla oli konepistooli, lipas aseessa ja liiveissä vielä kuusi lipasta. Neljä käsikranua ja kilon panos painoi leipälaukussa. Kuusi pikakivääriä oli jätetty kenttävartio Saukkoon, sillä konepistooli oli erittäin tehokas ase tosi soturin käsissä ja nämä miehet jo osasivat, jopa hyvinkin. Kersantti Väisänen oli sissiryhmänjohtaja ja hän kiirehti pitkin askelin kärkeen, ja rinnalle tuli kaksi alikersanttia, koltat 9

Kipri ja Susi. Kyllä Susikin oli koltta, vaikka isä oli rajavääpeli ja äiti koltta. Sudella oli koltan tiedot ja taidot kairanmaassa. Tämä pitkä takkupää olikin taitava jälkien etsijä ja tiedustelija. Susi oli kerran jopa väittänyt, että hetki sitten pienen suoaukean ylitse oli lentänyt kahdeksantoista joutsenta. Mistä tiesikään, taisi puhuakin paskaa, lähetti Moisio oli miettinyt. Mutta koltta sanoi, että hän tommottet kyllä haistaapi, jäähän linnuista aina ilmaan hajut leijumaan. Näin täällä hyvinkin erilaisista miehistä oli kouliintunut taitava ja kovaotteinen sissijoukko. Sodan alusta lähtien joukosta oli kaatunut yhdeksän ja kaksitoista haavoittunut. Korven partio makasi jälleen yhdessä kuusikkomäessä, joita täällä oli tuhansia, kuin soitakin ja järviä, jokia ja lampareita. Ei ollut teitä, ei polkuja, ja jos polunpään näitkin, se oli peurojen sotkema ja vei mihin johtikaan. –  Me kyttäämme nyt tässä ja heti kukin katkoo havuja alleen, ja minä kyttään ensin ja te lepäätte. Porukka on täällä puolessatoista tunnissa, kahessa ainakin, ja ei polteta ja kusettekin maaten – tollai vaan – pojaat. Ja nyt, kun maattiin havuilla, syötiin vähän jätkänmakkaraa, leipää ja kylmää korviketta kenttäpullosta. Mitään ei puhuttu, mutta ylikersantti Kivi kuiskasi: –  Mikähän teki minusta sissin, kun velipoikakin on sotapoliisina Rovaniemellä ja nukkuupi yöt oikiassa talossa lakanoitten välissä ja minä täällä aina perse märkänä ja talvisin hyvinkin kovilla ja aina kusessa ja… –  Vapaaehtoisia ootte tänne joka sälli, nyt suut kiinni ja minä, kun puolen tuntia tähystän, herätän Kiven. –  Ei täällä nuku menninkäisetkään maan päällä, on niillä maan alla asumukset ja hovit… –  Pää kiinni, saatana – tuolla… Suon päässä nähtiin kaksi lammikkoa ja niihin oli matkaa 10

noin kaksisataa metriä. Nyt idästä päin työntyi kannakselle venäläisiä jonossa näkyviin. Sissit olivat liikkumatta ja niin ääneti kuin olivat jo täällä oppineet vuosien aikana. Mitään venäläiset eivät puhuneet, ääniä ei kuultu, mutta viiden sotilaan kärki seisahtui ja kärkisotilas viittoi eteenpäin. Noin viidenkymmenen sotilaan joukko käveli lampien jälkeen hetken etelään ja häipyivät puolessa tunnissa näkyvistä. Hetken vielä sissit olivat liikkumatta, mutta nyt Korpi nousi seisomaan ja saneli nopeasti. –  Olipa taasen tuurien tuurit, ja suurikin vaara on, että Karhun revohka tulee noitten kanssa vastakkain. –  Mehän voisimme vaikka juosta vastaan ja siten varmistaa, vai? Kivi murahti. –  Me emme juokse, siellähän ovat koltat kärjessä. Kyllä isokärsät kuulevat ja vaistoavat, mutta meidän on tässä odotettava, joskin kiivetään tuonne vasempaan mäkeen. Kyllä se nähtiin, että tämä mäki oli noin kolmesataa metriä pitkän kuusikkoharjun länsipää. Kiivettiin ja edellä konttasi Korpi, kun rinne oli paikoin lähes pystysuoraa seinää. Mutta puista otettiin tukea ja nyt seistiin ylhäällä ja viima iski voimalla päälle. –  Täältä tähystys, niin ainahan jotakin, Korpi murahti, kun tiesi, että täällä kaksi joukkoa voi mennä toisistaan ohi helposti ja silloin koko retki on menossa päin mäntyä. Aivan kuin olisi jossakin sovittu, että täällä oli kaksi suurta kiveä vierekkäin ja toisessa »rappuset», joten niitä mies heti ylös. Kiveltä näkikin kairanmaata joka suuntaan kilometreittäin. –  Tosson kiikari ja tähystys koko ajan päin länttä, niin kyllä met pärjäthän. Mutta aivan niin varma vääpeli ei ollut, kun jäi seisomaan kiven viereen ja tähysti siitä kourakiikarilla metsään, soille ja joskus itäänkin. Oli jatkosodan kolmas vuosi menossa, eli vuosi 1943, ja syyskuun loppupäivät. Tuulet olivat temponeet suurimman osan ­puitten ja pensaitten lehdistä, mutta yhä rinteen koivuista irtosi 11

vauhdilla lehtiä ja hetken näytti kuin sadat moniväriset linnut olisivat lähteneet parvina lentoon. Ylikersantti Kivi seisoi nyt Majavan jälkeen kivellä tähystämässä, ja hänellä oli karvalakki päässä tiiviisti korvilla ja paksu harmaa villahuivi kiedottuna kaulaan. Käsissä oli vuorilla varustetut nahkasormikkaat, kun nämä olivat siitä hyvät käytössä, että konepistoolia voi hyvin käyttää. Täällä kiven päällä oli muutama neliö tilaa astella, kahdeksan askelta ja toiseen suuntaan viisi. Mutta oli kivellä vaikka kyykyssä, niin tuuli painoi päin silmiä niin, että niitä särki ja hyvin voi hengittää vain silloin, kun käänsi selän vasten tuulta. Juuri nyt Kivi tähysteli myötätuuleen, eli sinnepäin, mistä venäläiset olivat tulleet. Jokin epävarmuus kokenutta sissiä painoi ja hetken hän kääntyili ja katseli moniinkin suuntiin nopeasti. Täällä on muitakin kuin me, koska hengitys tihenee ja sehän ei ole pettänyt koskaan. –  Pojaat hei, heti maahan, kuului kuiskaus ja toiset näkivät miten Kivi makasi kivellä. Hetkessä koko partio oli mahallaan ja vähän nostelivat päitä, että näkisivät paremmin. –  Mitä niinku? –  Jotakin vaan – tässä jossakin on muitakin kuin me. –  Kyttää nyt koko aika itään ja me muut kaikkialle, kuului Korven kuiske. – Meitähän eivät näe läheltäkään ja voi olla niinkin, kun mies väsyy, niin tuntee mitä tunteekaan. Hetki sitten nähdyn vihollispartion tulosuunnalta nousi valkoinen raketti, mikä sammui hetkessä tuuleen, ja toinenkin ­valkoinen raketti lensi tuulessa pätkän ja sammui. Tähystyskiven eteläpuolella kasvoi tuuhea kuusi ja oksien väleistä Kivi näki, miten jokin lintuparvi nousi noin kolmensadan metrin päässä olevalta suolampareelta… –  Jotakin on tulossa – liikkumatta, kuului varoitus. Niin tulikin. Neljä venäläistä tunnustelijaa tarpoi kupevat reput selässä ja jossakin viidenkymmenen metrin päässä suonreunaa seuraten 12

työntyi näkyviin parijonossa lisää venäläisiä, joilla kaikilla oli raskas kantamus. Pysähtymättä tämä noin 40 sotilaan joukko asteli samaan suuntaan kuin edellinenkin. Korpi oli lähes liikkumatta vetänyt kartan eteensä ja hetken veteli sormella karttaa, rauhoittui ja kuiskasi. –  Ei tässä vaaraa, eivät voi mennä vastakkain meikäläisten kanssa, mutta miten pystyit varoittamaan, kun et vielä nähnytkään. Niin miten, Kivi mietti. Sanonpa mitä vain: –  Tuli tommonen väkevä kusihätä ja se samalla painaapi jotakin aivolohkoo. –  Uskotaan, mutta Suomessa älä kerro, pistävät sinut häkkiin. Nyt me heti menemme noin kilometrisen pätkän pohjoiseen ja sielläkin tarkka tähystys. Käveltiin peräkkäin ja Majava työntyi Kiven viereen ja kuiskasi, kun mentiin synkässä kuusikossa: –  Sinä näit ne taikka kuulit? –  Kyllä, minä kuulin. –  Sitähän minäkin, ei täällä kusihätä mitään ennusta. –  Ei tietenkään, mutta toinen ei nähnyt, kun Kivi hymyili ja sylki taitavasti pihkamällin puun kylkeen heilumaan. Noustiin taasen kerran yhteen Vienan Karjalan kuusikko­ mäkeen ja käskykin tuli: –  Majava kiipeehän kuuseen, kun oot nuorin ja ota kiikari ja tähystys kaikkialle, mutta pääsuunta etelään, sieltähän kaverit ovat tulossa. Korpi ja Kivi istuivat sammalkiville rukkaset allaan, kun Majava kiipesi puuhun ja jostakin kahdeksan metrin korkeudesta kuului: –  Joko selostan, eli mehtää näkkyypi joka suunnalla ja järviä ja värisoita, ne on tonne joku maalannut ja viima repii juuri nyt viimeisetkin lehet koivuista ja sitten… –  Pää kiinni ja kiikaroi. Tunnissa porukka on täällä, taikka meidät nokkii piru. Kaikissa partioissa pitäisi olla ainakin kymmenen miestä, täällä jos sattuu jotakin niin… 13

Siinä murahteli vääpeli Korpi ja siihen ei kantaa otettu. Vartin Majava istui vankalla oksalla ja vapisi viimassa koko ajan, kunnes alhaalta kuului: –  Tuuhan pois, kyllä ne lähellä ovat. Kivikin oli miettinyt asioita ja kysyi: –  Miten sitten, jos Karhu näkikin nuo venäläisten valot? –  Voi hyvinkin nähdä, mutta me kun emme valoja roiski, niin osaa väistää, kun täällä osaapi, niin asiat ovat aina jonossa. Kohta joukko on täällä. –  On täällä ollut useinkin mokkulapaikkoja ja isot pomot ovat soittaneet suutaan. –  Jätetään ennustelut ja tästä tähystys koko ajan etelään. Jos näkivät ne raketit, niin koukkaavat tuolta lännen maastoista. –  Hei – lännessä päin linnut siivilleen, sorsia nousi iso parvi, Kiven käsi näytti suuntaa. Kyllä muutkin ehtivät sorsaparven nähdä, kun se räpisteli kohti etelää. –  Tässä vaan – tulevat mistä suunnasta vain, niin nähdään. Korpi nousi metriselle kivelle kiikaroimaan ja mutisi itsekseen, mutta kyllä sen toiset kuulivat: –  Mehtää, sanoi Majava, soita, mättäitä ja käkkyrämäntyjä, jokia ja järviä sammakoiden sukeltaa ja perhana pojat – liikkumatta –  etteivät sissisällit pelästy, täällä kun kulkeepi menninkäisiäkin. Osasivathan, mutta keulassa heiluukin itse PunakkaVäisänen ja siinä rinnalla heti Kipri kipittääpi, kun Susi jolkottaa pitkin askelin – ja Karhukin näkyy ja Moisio. Kuiskiessaan Korpi seisoi koko ajan vasten kuusenrunkoa ja veti povestaan punaisen kankaanpalan, nousi näkyville kivelle seisomaan ja läväytti lähes metrisen punakankaan auki. Sen täytyi olla sellainen äkkiyllätys sissiosasto Karhun tunnustelijoille, että syöksyivät kivien ja puitten taakse suojaan ja hetkessä koko paska, niin kuin kersantti Moisio sanoi, iski maihin ja ääntähän siitä tulikin, kun kymmenet ottivat muutamassa sekunnissa »asemat». Mutta itse sissiluutnantti astui vain kuusen 14

taakse, koska näki kai ensimmäisenä punaisen kankaan. Ja käskykin tuli äkkiä: –  Hyvä pojaat, sehän meni jälleen reippaasti. Mutta nyt: heti ylös ja eteenpäin, koska Korpi »liputtaa». Vähän yli vartissa vääpeli Korpi selosti, miten oli mennyt ja mitä oli nähty. Luutnantti Karhusta, tai »Karhunpoikasesta» kuten miehet sanoivat, moni kertoi, että on se semmonen änkyränkänkyrä voimanpesä, kun sattuupi sille päälle. Toista tommosta upseeria ette näiltä kairoilta löydä. Mitä tarkoittivatkaan. Karhu seisoi lähes asennossa, kun Korpi veteli sormella viivoja karttaan, kertaakaan Karhu ei kysynyt mitään, eikä selostusta keskeyttänyt. Nyt sissiluutnantti vilkaisi nopeasti, miten miehet maastossa ovat ja käsky tuli: –  Siirrytään heti pohjoiseen kilometrin verran ja joukkueiden välit vain parisenkymmentä, kärkeen samat ja olen siinä itsekin. Kesti hännille viiden kanssa ja silmät auki – mennään. Alikersantti Kipri pureskeli jotakin, kun istui kivellä ja kuunteli. Nyt koltta nousi ja sanoi Väisäselle: –  Mä lähren nyt yksin kärkhen, niin kuulen ja sillai nyt… –  Meehän, niin siinä tämäkin korpimarssi, mutta mä oon kyllä heti takanasi. Tämä pieni sotajoukko kiersi melko korkean mäen, ohitti kaksi lampea, missä sammakot polskivat, ja nyt kierrettiin suota ja saavuttiin yhteen kairanmaan ikikuusikkoon, missä eivät kirveet ja sahat olleet koskaan puuta purreet. Kuusikosta tultiin kuin niitylle, missä pajut nokkivat maata ja täällä oli puissakin lehdet. Aukea jäi taakse ja käveltiin taas metsään ja oikealla, eli idässä päin, näkyi satametrinen katajaharju. Nyt koltta kyykistyi, murahti taakseen käden näyttäessä itään: –  Savua. Niin hyvin joukko oli koulutettu, että kahdessa sekunnissa oltiin maassa ja ase eteen. –  Mitä nyt, luutnantti kuiskasi, kun makasi Väisäsen takana. –  Savua vaan irässä. 15

–  Kuka? –  Kipri. –  Ryömitään länteen satanen ja heti. Tähän »harjoitukseen», niin kuin miehet sanoivat, kului vartti ja nyt sissit seisoivat tiheässä kuusikossa ja koltta selosti Karhulle: –  Muutama nuotio siellä ja matkaa voisi olla puolen kilometriä. –  Piru sittenkin – jäädään hetkeksi tähän, ja vääpeli Peura, varmistus itään ja toiset levätkää.

16

Sissit Jälleen kerran otettiin asumattomassa kairanmaassa lyhyt tauko ja täällähän oli oltu, tapeltu, juostu, maattu ja ryömittykin lähes kaikkiin ilmansuuntiin. Mitään ei puhuttu, kun kukin haki lepopaikan. Joku istui kivelle, monet heti puitten juurille nojaamaan runkoon silmät kiinni. Vääpeli Kesti varmisti joukon hännät ja hän näytti nopeasti sormella viittä sissiä, kiepasi konepistoolin hihnasta olalle, ja pikkupartio muodostui heti. Kun pääjoukko käveli jo, Kesti seisoi hetken ja lähti joukon jälkeen. Hänen rinnalleen kiirehti kaksi kersanttia, Repo ja Koski, ja heti takana kävelivät alikersantit Eronen ja Kanerva, autokuski ja seppä. Aivan yksin joukon perässä käveli korpraali Kuha ja tähysteli hyvinkin usein taakseen. Nyt tämä Kestinkin ryhmä istui rinteessä, mikä jyrkkänä oli päin itää. Hetki vain istuttiin, kun Repo murahti omia ajatuksiaan: –  Jälleen kerran me menemme pahantekoon mutta kuin jotenkin säkki silmillä. Joku lentäjä on nähnyt jossakin kuusikkokukkulalla pari kolmekin korsua, niin kenraali saa sätkyn ja Lapin jätkäsakki heti liikkeelle. Tietenkin se on holjaa esikunnasta ilmoittaa Mikkeliin, että jyskäsimme kolmen korsun tukikohdan ilmaan ja sotilaita kaadoimme viitisenkymmentä ja kaadoimme kolmenkymmenen hevosen kolonnan ja poltimme kuorman ja tollai… 17

Kyllä tämän Kestikin kuuli, mutta katseli vain rinteestä kohti itää ja laajaa metsäerämaata. –  Minä vaan sitä tässä jännitän, että luti käskee meijät sitten myöhemmin partioimaan, tähän revohkaan pari – neljäkin muuta, niin Kesti kärkeen ja me jätkät perään niin että pää täräjääpi… –  Suotta messuat, siinä väsyy vaan. Me teemme käskyjen mukaan. Jos käsky tulee, niin tulee ja saan mukaamme Kiprin ja Suden ja on muitakin. Nyt lähdetään jälleen, joten saappaille pojat. –  Kesti kärkeen ja hännille Väisänen. Tämän käskyn kuulivat kaikki, ja Kirpi ja Susi jäivät rinnakkain mäen päälle seisomaan. Mutta käskyyn tulikin heti lisää: –  Puolisen kilometriä pohjoiseen ja Kipri ja Susikin Kestin partioon. Kesti kiirehti yksin kärkeen ja näki, että Susi asteli jo vieressä ja vääpeli murahti: –  Hyvä, kun tulit, niin kyllähän me. –  Sama se täällä, missä saappaitaan kuluttaapi, armeijan nahkaa. Vähän Kesti hämmästyi, kun kersantti Repo asteli tiedustelupartion kärkeen, ja Kesti sanoikin taakseen: –  Susi meehän Revolle kaveriksi, niin sillai vaan. Jälleen käveltiin ja kaikki miettivät, isketäänkö näin pienellä joukolla johonkin vahvaan tukikohtaan vai tiedustellaanko vain. Yhtään taistelua emme ole käyneet ilman tappioita, Susi muisteli, ja samassa ajatukset kääntyivätkin Suomeeen ja Inariin saakka. Olipa siellä kohdekin, kultasormuksella kihlattu morsian. Miten siellä meneekään? –  Katsele eteesi vaan, Kipri murahti. –  Kyllä ne Suomessa pärjäävät, on sentään hampaisiin poronlihaa ja… –  Seis, kuului Kestin kumea murahdus, ja koko joukko oli polvillaan kuusikossa. –  Etuvasemmalta viimassa savua. Maassa maaten sissit nuuskivat, mitä kukin haistoikaan, mutta käsky kulki heti: 18

–  Päin pohjoista vielä kilometri, niin varma on aina varmaa. Lopun kuuli vain lähettikersantti Moisio, ja nyt puskettiin päin tuulta, kun hetki sitten viima työntyi idästä päin. Olihan täällä harjuja ja kukkuloita. Kesti oli nyt yksin kärjessä ja johti joukon rinnettä ylös ja vähän toista alas ja kuultiin: –  Tähän rinkiasemaan. Vielä ei kunnolla istuttu, kun lähetti kiersi ja sanoi matalalla äänellä: –  Joukkueidenjohtajat lutin luo, se istuu ton kuusen alla. Vänrikki Virtanen lähti heti, kun vääpelit Korpi, Peura ja Kesti hidastelivat. Nyt tämän sotajoukon käskijät olivat paikalla. –  Minulla on kaksikin käskyä, luutnantti Karhu sanoi yllättäen. Ensin on tiedustelu ja mikäli kohde on helppo, me sen tuhoamme. –  Koskaan emme ole iskeneet mihinkään näin pienellä joukolla, murahti Peura. Kyllä Karhu sen tiesi, ettei kantaa ottanut pelkuri, totesi vain asian niin kuin se oli. –  Tilanne on joka kerta erilainen. Kyllä tälläkin joukolla pystyy tukikohdan piirittämään ja iskuunhan riittää hyvinkin vaikka viisi kahden soturin partiota, on sekin tehty jo. Katselin kävellessäni karttaa, ja siihen kenttävartioon, mikä voi tulla kohteeksi, on vielä toista peninkulmaa. Joten tässä nyt en voi kysellä mitään neuvoja. Sitten lähempänä kyllä. Ja sanokaa kaikille, että pois meitä täältä ei kutsuta niin, että meidät marssitetaan tänne ja ilman kahakoita kotia kohti. Tämä sissiosasto oli lähtenyt kolme vuorokautta sitten Rita­ lahden vahvasta kenttävartiosta kohti itää, ja kenttävartion oli miehittänyt jokin mosurijoukkue vänrikin johdolla, 45 miestä. Lisäksi kenttävartioon oli jäänyt neljä sissiä, kolme kuumeessa ja yksi haavoittunut, kun hevosta ei ollut vielä saatu. –  Koska se toinen käsky käskee iskemään, niin marssitaan suoraan sinne ja panokset entiseen malliin nurkille ja lätkitään pois, vääpeli esitti ja jatkoi: 19

–  Kyllä minä vien yhdet jytinäpaukut ja avuksi lähtee Kopra, Kuusi, Järvi ja varmistukseen Kokkonen, Aho ja Samuli. –  Hyvä on, nyt olemma tässä hämärään ja matkaan. Nämä miehet eivät koskaan puhuneet pelosta, he eivät edes tienneet, miltä se tuntuu. Mutta kyllä kaikki olivat useinkin tunteneet epävarmuutta ja se tuli esille ennen taistelua, kun piti kusta niin usein, ettei lopulta letkusta tullut tipan tippaa. Mutta kun ryömi, heitti viiden kilon räjähteen, niin epävarmuuskin oli pois, kun räjähdys, tuli ja savu iskivät puunromujen seassa taivaalle, ja sitten ammuttiin kuin kilpaa konepistoolien lippaita tyhjiin ja tiedettiin, että kolmen minuutin kuluttua lähdetään ja kaveri ammutaankin vieressä läpi, niin toimi siinäkin kovassa ja verisessä tilanteessa kuin soturit toimivat. Kuoleman uhallakin. Nämä olivat olleet vuosien mittaan niin monissa kahakoissa ja suurissakin taisteluissa, että osattiin jo… Vääpeli Korpi vain viittoi ja saikin heti miehet lähelleen, Kopran, Kuusen, Järven, Kokkosen, Ahon ja Samulin. Kopra ja Kuusi olivat alikersantteja, toiset sissikorpraaleja. –  Mä kuiskin nyt. Jos iskemme yöllä, sehän meneekin ton matkan vuoksi kai toiseenkin yöhön, niin itse vien räjähteen ja Kopra ja Kuusi sivuillani ja te toiset varmistatte taakse. Ja entisen mukaan. Jos on kolme korsua, niihin riittää kolme panosta. Joten minä kärkeen ja juurihan sanoin ja nyt hetkeksi pojat – silmät kiinni. Maattiin kuusenjuurilla eikä puhuttu, mutta nyt kersantti Kopra kuiskasi: –  Ne tekee vielä Korven pojasta täällä upseerin, kuulithan. –  Kuulin, mutten nyt enää puhu, kun mua sittenkin jännittää, mitä hemmettiä me teemme jossakin helvetin kaukana, me emme koskaan tuu näihin kusikorpiin asumaan. Täällä eivät muut asu kuin korven pedot. Piru vie joku on Mikkelissä seonnut… –  Ollaan suu kiinni vaan, on eessä mitä onkaan, niin me selvitään kyllä. Jos Kestikin räjäyttää. Mä pyyränkin sen oikealle puolelleni ja Kosken Villenkin. 20

Ilta tummui niin äkkiä, että sen vasta huomasi, kun pimeys vyöryi lampien päälle, notkoihin ja jokiuomiin, ja hetken vain näkyivät suolla kelopiikit, kun yö yllätti ja kaksikin tähystäjää mäen päällä näki vain yön. Kun kello näytti vasta 18.00, oli jo mustaakin mustempi yö ja tuuli vielä hetken liikkui mäkirinteissä, kunnes sekin nukkui. Tässä rinteessä, kun yritti unta tai edes lepoa, se oli kylmän tullen toivetta vain. Sillä suurilta soilta nousivat usvarullat pyörimään, hitaaasti tietenkin – eihän täällä ollut kellään kiire, ei luojan luomalla maastolla, ei korven eläimillä, eikä sisseilläkään – mutta kun usva kietoi tämän sotajoukon sisäänsä niin siinähän paleltiin. Räkä valui leukaan, silmiä kirveli, ja jos kivellä istuit, kastui housut. Jos nojasit puuhun, jalat puutuivat ja väsähdit. Tässä kuusikkorinteessä kuultiinkin monenlaista jupinaa, eniten kai kirosanoja suomeksi. Vänrikki Virtanen, tämä Iso-Virtanen, hakeutui Karhun luo ja sanoi, ei kysynyt: –  Pojille viestin, että keittävät tenulla. Pakinkannellinen mieheen riittää. –  Sanohan, mutta tuolla etelärinteessä, sinne lettosuolle venäläiset eivät mustassa yössä eksy. Näin kului tämä syyskuun musta korpiyö, mutta kyllä Suomen sissit hyvin kestivät, koska he olivat monenkin sukupolven korpikansan jälkeläisiä. Olivat eläneet niin, että aina oli töitä, eli suo, kuokka ja jätkä varteen kiinni. Lääkintäryhmän vahvuus oli viisi, lääkintäylikersantti Laakso, kersantti Tulonen ja alikersantit Muhonen, Tuomi ja Seppälä. Pojat olivat tehneet rinteeseen vähän havuseinää, ja autokuski Koski Kajaanista oli kokkina, eli keitti neljä pakinkannellista suovettä, mutta kyllä sitä juotiin, kun sekaan tiputettiin sakariinia ja syötiin näkkileipää. Muuta ei tässä usvarinteessä puhuttu, kun Laakso, kivityömies, mutisi: –  Minä tästäkin sekasopasta lämpimästi kiitän. 21

–  Hyvä, kun joku kiittää – ootteko, pojaat miettineet, miten meille käy? –  Annetaan olla, ainahan joku saa siipeensä, mutta nyt ei ennustella – levätään. Vääpeli Kestin joukkueenvarajohtaja kersantti Repo seisoi rinteessä etelään ja toisena vartiossa seisoi Kuha. Ääneti oltiin ja kuunneltiin, koska ainahan voi jotakin tapahtua. Venäläiset olivat liian usein päässeet yllättämään. –  Hiljaista on, sotamies kuiskasi. Mutta sammalissa suhisi, kun mies kusi. –  Montako käsikranua sulla on? –  Neljä ja viisi lipasta. –  Nyt äänet pois. Kersantti seisoi rinteessä vähän ylempänä kuin sotamies ja jokin ääni suolta varoitti. Heti karvalakki käteen. No eihän hemmetti, ovatkohan hurjat nyt juuri suolla ryömimässä. Saatana, nyt loiskahti, joku sälli painoi kätensä veteen. Nyt kuuluu suhinaa. –  Kuha, ryömi viivana lutin luo ja sano, että tulevat etelän suota. Tossa heti takanamme on Kestin revohkaa, hälytä ne. –  Heti, koska nousin juuri korpiksi… Se oli kolmisen minuuttia, kun Kesti ryömi kymmenen sissin kanssa ketjuun ja niin tarkkanokkaisia nämä korpikarhut olivat, että Kesti tuli suoraan Repoa päin. Tämä murahti: –  Ammutaan ainakin kolmella pistoolilla valot, ja samalla tuli auki kun sulla on suurempi suukin – valmiina… Ja huuto kuului: –  AMPUKAA HURJAT! Kolme valkoista valoammusta suhisi päin pilviä ja räjäytti taivaalle monetkin tivolivalot, ja samalla suolta avattiin rajut tulet. Kokeneet sissit tajusivat suutulista ja äänistäkin, että siellä on satakunta sotilasta peräkkäin kolmessa ketjussa. Ja suon reunasta, jostakin neljänsadan metrin päästä tulitettiin viidellä pikakiväärillä. Pauke, käsikranaattien räjähdykset, käskyhuudot ja karjunta olivat kuin suuressakin taistelussa. 22