Page 1

W S O Y POKKARI

Keith Richards & James Fox

Elämä Suomentaneet Seppo Hyrkäs ja Kristiina Vaara

Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki


Englanninkielinen alkuteos Life Copyright © 2010 by Mindless Records, LLC All rights reserved. Except as permitted under the U.S. Copyright Act of 1976, no part of this publication may be reproduced, distributed, or transmitted in any form or by any means, or stored in a database or retrieval system, without the prior written permission of the publisher. Little, Brown and Company Hachette Book Group 237 Park Avenue, New York, NY 10017 www. hachettebookgroup.com First Edition: October 2010 Little, Brown and Company is a division of Hachette Book Group, Inc. The Little, Brown name and logo are trademarks of Hachette Book Group, Inc. Kirjailija kiittää luvasta lainata sanoituksia seuraavista lauluista: ”(I Can’t Get No) Satisfaction.” Written by Mick Jagger & Keith Richards. © 1965 Renewed, ABKCO Music, Inc. www.abkco. com. Used with permission. All rights reserved. ”Get Off of My Cloud.” Written by Mick Jagger & Keith Richards. © 1965 Renewed, ABKCO Music, Inc. www.abkco.com. Used with permission. All rights reserved. ”Gimme Shelter.” Written by Mick Jagger & Keith Richards. © 1970 Renewed, ABKCO Music, Inc. www.abkco.com. Used with permission. All rights reserved. ”Yesterday’s Papers.” Written by Mick Jagger & Keith Richards. © 1967 Renewed, ABKCO Music, Inc. www .abkco.com. Used with permission. All rights reserved. ”Salt of the Earth.” Written by Mick Jagger & Keith Richards. © 1969 Renewed, ABKCO Music, Inc. www.abkco.com. Used with permission. All rights reserved. ”As Tears Go By.” Written by Mick Jagger, Keith Richards & Andrew Oldham. © 1964 ABKCO Music, Inc. Renewed U.S. © 1992 and all publication rights for U.S.A. and Canada – ABKCO Music, Inc. / Tro-Essex Music Inc. Used by permission. International © secured. ”Can’t Be Seen.” Written by Mick Jagger and Keith Richards. Published by Promopub B.V. ”Torn and Frayed.” Written by Mick Jagger and Keith Richards. Published by Colgems-EMI Music Inc. ”Casino Boogie.” Written by Mick Jagger and Keith Richards. Published by Colgems-EMI Music Inc. ”Happy.” Written by Mick Jagger and Keith Richards. Published by Colgems-EMI Music Inc. ”Before They Make Me Run.” Written by Mick Jagger and Keith Richards. Published by Colgems-EMI Music Inc. ”All About You.” Written by Mick Jagger and Keith Richards. Published by Colgems-EMI Music Inc. ”Fight.” Written by Mick Jagger, Keith Richards and Ron Wood. Published by Promopub B.V. and Halfhis Music. ”Had It with You.” Written by Mick Jagger, Keith Richards and Ron Wood. Published by Promopub B.V. and Halfhis Music. ”Flip the Switch.” Written by Mick Jagger and Keith Richards. Published by Promopub B.V. ”You Don’t Have to Mean It.” Written by Mick Jagger and Keith Richards. Published by Promopub B.V. ”How Can I Stop.” Written by Mick Jagger and Keith Richards. Published by Promopub B.V. ”Thief in the Night.” Written by Mick Jagger, Keith Richards and Pierre de Beauport. Published by Promopub B.V. and Pubpromo Music. Suomenkielinen laitos © Werner Söderström Osakeyhtiö 2010 Suomennos Seppo Hyrkäs sivut 7–455, Kristiina Vaara sivut 457–568 ISBN 978-951-0-39368-0 978-951-0-35366-0 Kustantaja WSOY WS Bookwell Oy Yhteistyössä Bonnier Books Finland Juva 2010 Painettu EU:ssa


Patricialle

s


Valokuvat

s

Sivu Sivu

26 72

Sivu 104 Sivu 152 Sivu 198 Sivu 238 Sivu 294

Sivu 328 Sivu 382 Sivu 426 Sivu 456 Sivu 518

Elokuu 1945 – Dorisin kanssa Kentin Ramsgatessa. Vuonna 1959 – Minä viisitoistavuotiaana ja Dorisin ostama ensimmäinen kitarani. Marquee-klubi 1963 – Ian Stewart (ylhäällä oikealla) on luonut Rolling Stonesin. Redlands 1966 – Olin juuri ostanut tämän talon Sussexista. Brian, Anita ja minä – kireä tunnelma Marrakešissä. Altamontin kilparata 1969 – Tilanne alkaa pahentua. Sielujen sympatiaa Gram Parsonsin kanssa, joka vieraili Nellcôtessa, kun äänitimme Exile on Main St. -albumia. Bobby Shermanin vanha lentokone Starship vuoden 1972 STP-kiertueella Yhdysvalloissa. Marlonin kanssa tien päällä 1975. Uusi romanssi. Patti Hansen, New York, 1980. Minä ja Voodoo, pelastamani kissa, sen loungessa Barbadoksella elokuussa 1994. Amsterdam Arena, 31. heinäkuuta 2006.


!

1. !

ark ansasin poliisit nappa avat minut hoteisiinsa vuoden

1975

kiertueemme aik ana , mutta

seur auksena on tasapeli .

M

iksi pysähdyimme lounaalle 4 Dice -ravintolaan Arkansasin Fordycessa itsenäisyyspäivän viikonloppuna? Tai ylipäätään koskaan? Ja huolimatta kaikesta siitä, mitä tiesin raamattuvyöhykkeestä kierreltyäni sitä kymmenenä vuotena? Fordyce oli käpykylä ja Rolling Stones poliisien ruokalistalla kautta Yhdysvaltojen. Joka ainoa jepari halusi käräyttää meidät millä keinolla hyvänsä saadakseen ylennyksen ja vapauttaakseen isänmaanystävänä Yhdysvallat tietyistä pienistä brittihinteistä. Elettiin vuotta 1975, väkivallan ja yhteenottojen aikaa. Stones oli julistettu vapaaksi riistaksi edellisen kiertueemme jälkeen, joka kulki vuonna 1972 nimellä STP. Ulkoministeriö oli kiinnittänyt huomiota mellakoihin (totta), kansalaistottelemattomuuteen (totta sekin), luvattomaan seksiin (mitä se sitten onkin) ja väkivaltaan ympäri Yhdysvaltoja. Ja se kaikki oli meidän vikamme, kiertelevien laulajien. Me olimme kiihottaneet nuoria kapinaan, me korruptoimme Amerikkaa, ja he olivat päättäneet, etteivät enää koskaan antaisi meidän matkustaa Yhdysvalloissa. Nixonin aikana siitä oli tullut vakava poliittinen kysymys. Nixon oli käyttänyt kätyreitään ja likaisia temppujaan 9


Keith RichaRds

henkilökohtaisesti John Lennonia vastaan pelätessään tämän aiheuttavan hänelle vaalitappion. Ja mitä meihin tuli, he olivat kertoneet lakimiehellemme virallisesti, että olimme maailman vaarallisin rock and roll -bändi. Muutamaa päivää aiemmin suurenmoinen lakimiehemme Bill Carter oli omin neuvoin pelastanut meidät vakavista kärhämistä, jotka olivat Memphisin ja San Antonion poliisivoimien juonimia ja aikaansaamia. Ja nyt vuorossa oli Fordyce, pieni 4 237 asukkaan kaupunki, jonka koulun vaakunassa oli joku outo punainen ötökkä ja joka saattaisi napata meistä jättipotin. Carter oli varoittanut meitä ajamasta Arkansasin läpi tai ainakin poikkeamasta valtatieltä. Hän kertoi Arkansasin yrittäneen hiljattain laatia lakia, joka kieltäisi rock and rollin. (Näkisin mielelläni sen asetuksen sanamuodon – ”Kyseen ollessa kovaäänisistä ja itsepintaisista neljästä lyönnistä per tahti…”) Ja tässä me nyt ajoimme pikkuteitä upouudella keltaisella Chevrolet Impalalla. Koko Yhdysvalloista tuskin löytyi typerämpää paikkaa pysäyttää huumeilla lastattu auto kuin syvän etelän konservatiivinen punaniskayhteisö, joka katsoi vinoon erilaisilta näyttäviä muukalaisia. Autossa olivat kanssani Ronnie Wood ja Freddie Sessler, uskomaton tyyppi, ystäväni, joka on minulle melkein kuin isä ja jolla on tässä tarinassa monta roolia, sekä Jim Callaghan, monivuotinen turvallisuuspäällikkömme. Olimme taittamassa reilun 600 kilometrin matkaa Memphisistä Dallasiin, jonka Cotton Bowlissa meidän oli määrä soittaa seuraava keikkamme jo seuraavana päivänä. ”Wild Horses” -biisillä pianoa soittanut etelän poika Jim Dickinson oli kertonut meille, että Texarkanan maisemat olivat ajomatkan arvoiset. Ja me olimme jo saaneet lentämisestä tarpeeksemme. Lentomme Washingtonista Memphisiin oli ollut pelottava, putosimme yhtäkkiä useita satoja metrejä, kone täyttyi nyyhkytyksestä ja huudosta, valokuvaaja Annie Leibovitz löi päänsä kattoon, ja laskeuduttuamme matkustajat suutelivat kiitorataa. Minun nähtiin menevän koneen takaosaan ja käyttävän kaikenlaista kamaa tavallista uutterammin heittelehtiessämme taivaalla, koska en halunnut aineiden menevän hukkaan. Karsea reissu Bobby Shermanin vanhassa koneessa, Starshipissä. Niinpä me lähdimme ajamaan, ja Ronnie ja minä olimme olleet 10 10


eläMä

aivan erityisen typeriä. Pysähdyimme siihen 4-Dice-nimiseen tienvarsikuppilaan, istuimme pöytään, teimme tilauksemme, ja sen jälkeen menin Ronnien kanssa vessaan. Päästäkseni vain käyntiin, kuten hyvin tiedätte. Sikäläinen asiakaskunta ei ollut meidän mieleemme sen paremmin kuin ruokakaan, joten notkuimme vessassa nauraen ja huulta heittäen. Istuimme siellä neljäkymmentä minuuttia. Ja sellaistahan syvässä etelässä ei tehdä. Ei siihen aikaan. Juuri se kiihdytti ja pahensi tilannetta. Ja henkilökunta hälytti poliisin. Kun poistuimme, kuppilan viereen oli pysäköity musta auto ilman rekkareita, ja kun olimme ajaneet tietä pitkin vain parikymmentä metriä, meitä alettiin hätistellä sireenillä ja pienellä sinisellä vilkkuvalolla. Ja siinä he sitten jo olivatkin haulikot turpaamme työnnettyinä. Minulla oli taskuilla varustettu denimlippis, ja taskut olivat täynnä huumeita. Joka paikka oli täynnä huumeita. Jopa auton ovissa, ei tarvinnut kuin irrottaa niiden sisäpaneelit, niin tarjolla oli muovipusseittain kokaiinia ja marihuanaa, peyotea ja meskaliinia. Herranjumala, miten me tästä selviämme? Tämä oli pahin mahdollinen hetki kärytä. Oli suoranainen ihme, että meidät oli ylipäätään päästetty Yhdysvaltoihin tälle kiertueelle. Viisumeihimme liittyi joukko ehtoja, ja sen tiesivät myös kaikkien suurkaupunkien poliisit. Viisumit oli junaillut Bill Carter tekemällä rankkaa jalkatyötä kahden edellisen vuoden aikana ulkoministeriössä ja maahanmuuttovirastossa. Ja ehdottomin vaatimus oli tietysti se, ettei meitä pidätettäisi huumeiden hallussapidosta, ja sen varmistamisesta oli vastuussa Bill Carter. En käyttänyt siihen aikaan kovia aineita, sillä olin siistinyt käytöstäni kiertuetta varten. Ja olisin voinut aivan hyvin jättää kaikki ne huumeet lentokoneeseen. En vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miksi vaivauduin raahaamaan kaikkea sitä paskaa mukanani ja ottamaan sellaisen riskin. Minulle oli annettu se kama Memphisissä, ja olin haluton luopumaan siitä mutta olisin silti voinut jättää sen koneeseen ja ajella huumeitta. Miksi minun piti lastata se autoon kuin olisin leikkinyt jotain diileriä? Ehkä havahduin liian myöhään siihen lentokonevaihtoehtoon. Käytin paljon aikaa ovipaneelien avaamiseen ja sen paskan piilottamiseen, vaikka peyote ei edes erityisemmin kuulu suosikkiaineisiini. Lippiksen taskuissa oli hasista, Tuinal-pillereitä ja vähän kokaiinia. 11 11


Keith RichaRds

Tervehdin poliisia lippistä heilauttamalla ja heitin pillerit ja hasiksen pusikkoon. ”Hei, konstaapeli” (lippiksen heilautus). ”Oho! Olenko rikkonut jotain paikallista lakia? Suokaa minulle anteeksi. Olen englantilainen. Ajoinko tien väärää puolta?” Sekin riitti saamaan ne takajaloilleen, mutta olin päässyt eroon kamasta. Kylläkin vain osasta. He näkivät istuimella metsästysveitsen, jota päättäisivät myöhemmin käyttää todisteena ”kätketystä aseesta”, ne valehtelevat paskiaiset. Ja sitten he panivat meidät ajamaan perässään johonkin kaupungintalon alla sijaitsevaan parkkihalliin. Ajon aikana he näkivät varmasti meidän paiskovan lisää kamaa tielle. He eivät tutkineet meitä heti parkkihalliin tultuamme. He sanoivat Ronnielle: ”Okei, mene autoon ja tuo tavarasi ulos.” Ronniella oli autossa pieni käsilaukku tai jotain, mutta samalla hän kippasi kaiken hallussaan olevan kaman Kleenex-rasiaan. Tultuaan ulos hän sanoi minulle: ”Se on kuskin istuimen alla.” Minulla ei ollut autosta mitään haettavaa, minun oli vain teeskenneltävä hakevani jotakin ja huolehdittava rasiasta. Mutta koska en tiennyt, mitä vittua minä sille tekisin, en osannut muuta kuin vähän murjoa sitä ja työntää sen takaistuimen alle. Tulin sitten ulos ja sanoin, että no, eipäs minulla mitään ollutkaan. On käsittämätöntä, etteivät ne repineet sitä autoa hajalle. Tässä vaiheessa poliisit tiesivät jo, ketkä heidän kynsiinsä olivat joutuneet (”No mutta, kappas vain, keitäs meillä täällä onkaan”). Mutta yhtäkkiä he eivät näyttäneet tietävän, mitä näiden huostaan joutuneiden kansainvälisten tähtien kanssa tulisi tehdä. Nyt heidän oli hankittava apuvoimia muualta osavaltiosta. Eikä heillä näyttänyt olevan aavistustakaan, mistä he meitä syyttäisivät. He tiesivät myös, että me yritimme saada käsiimme Bill Carterin, ja sen on täytynyt pelottaa heitä, sillä olimme Bill Carterin kotikentällä. Bill oli varttunut läheisessä Rectorin kaupungissa ja tunsi osavaltion jokaisen lainvalvojakihon, jokaisen seriffin, jokaisen yleisen syyttäjän ja kaikki poliittiset johtajat. Poliisit alkoivat ehkä katua, että olivat antaneet uutistoimistoille vinkin saaliistaan. Valtakunnallisten tiedotusvälineiden edustajia alkoi jo kokoontua oikeustalon ulkopuolelle – eräs dallasilainen televisioasema oli vuokrannut Learjetin saadakseen jutussa paalupaikan. Oli lauantai-iltapäivä, ja he soittelivat Little Rockiin saadakseen neuvoja osavaltion viran12 12


eläMä

omaisilta. He eivät siis lukinneet meitä selliin ja antaneet välittää siitä kuvaa maailmalle vaan pitivät meitä väljässä ”turvasäilössä” poliisipäällikön toimistossa, joten saimme jaloitella jonkin verran. Missä Carter oli? Virastot olivat loman takia kiinni, eikä silloin ollut matkapuhelimia. Hänen paikallistamisensa vei melkoisesti aikaa. Tällä välin yritimme päästä eroon kaikesta siitä kamasta. Olimme pyörällä päästämme. Minä leijuin pilvissä kuin leija kiitos Merckin puhtaan kokaiinin, tuon lääketehtaan untuvaisen nuuskan. Menin Freddie Sesslerin kanssa vessaan, eikä meillä ollut siellä edes saattajaa. ”Jeesuskristus,” niin Freddie aloitti kaikki puheensa, ”mä oon täysin pöllyssä.” Hänellä oli purkkikaupalla Tuinalia. Ja hän oli niin hermona niiden huuhtomisesta vessasta alas, että hän pudotti purkin, ja kaikki ne vitun turkoosipunaoranssit pillerit pyörivät joka paikkaan, ja samaan aikaan hän yritti vetää kokaiinia alas. Minä heitin hasiksen ja ruohon pönttöön, huuhtelin sen, mutta se vitun kama ei huuhtoutunut, maria oli liian paljon, minä huuhtelin ja huuhtelin, ja sitten niitä pillereitä alkoi pyöriä vessakoppiini. Yritin poimia niitä ja heitellä niitä pönttöön, mutta ei se mitään auttanut, koska Freddien kopin ja omani välillä oli yksi koppi. Viitisenkymmentä pilleriä oli päätynyt keskimmäisen kopin lattialle. ”Jeesuskristus, Keith.” ”Ota rauhallisesti, Freddie, olen kerännyt kaikki omastani, onko sinulla kaikki omastasi?” ”Luulen niin, luulen niin.” ”Okei, mennään keskimmäiseen ja hoidetaan ne pois.” Sitä vitun paskaa suorastaan satoi. Se oli uskomatonta, katsoi mihin taskuun tai paikkaan hyvänsä… en ikinä ollut tiennytkään, että minulla oli niin paljon kokkelia! Yllätystekijä oli Freddien salkku, joka oli auton takakontissa yhä avaamattomana. Tiesimme että hänellä oli siinä kokaiinia. Poliisit löytäisivät sen väistämättä. Päätimme Freddien kanssa, että kääntäisimme hänelle sinä iltapäivänä strategisesti selkämme ja sanoisimme, että hän oli liftari, mutta sen sortin mies, jolle me tarjoaisimme mielellämme lakitieteellisen neuvonantajamme palveluksia, jos tarvetta ilmenisi ja tämä lopulta ilmestyisi paikalle. Missä Carter oli? Voimiemme kokoaminen vei oman aikansa, ja samaan aikaan Fordycen väkiluku paisui mellakkamaisiin mittasuhteisiin. Tätä lystiä saapui seuraamaan väkeä Mississippistä, Texasista ja 13 13


Keith RichaRds

Tennesseestä asti. Mutta mitään ei tapahtuisi ennen kuin Carterin olinpaikka selviäisi. Hän oli jossakin kiertelemässä, mutta ei kaukana, vain viettämässä hyvin ansaittua vapaapäivää. Joten oli aikaa miettiä, miksi en ollut pitänyt varaani vaan unohtanut säännöt. Älkää rikkoko lakia ja joutuko pidätetyiksi. Jepareilla on kaikkialla, varsinkin etelässä, erilaisia puolilaillisia kikkoja teidän käräyttämiseksenne, jos he sattuvat olemaan sillä päällä. Ja silloin he pystyvät pistämään teidät häkkiin 90 päiväksi ilman minkäänlaisia ongelmia. Juuri siksi Carter käski meitä pysymään valtatiellä. Raamattuvyöhykkeellä oli tuohon aikaan paljon tiukempi linja. Noiden varhaisten kiertueiden aikana liikuimme autolla lukemattomia kilometrejä. Tienvarsikuppilat olivat aina kiinnostavaa uhkapeliä. Ja niihin oli paras varautua – olla valmis siihen kokemukseen. Sen kun vain yritti mennä rekkojen pysähdyspaikkaan vuonna 1964, 1965 tai 1966 alhaalla etelässä tai Texasissa. Se tuntui paljon vaarallisemmalta kuin mikään kaupungissa. Sitä käveli sisään, ja siellä olivat ne vanhat kunnon kaverit, ja vähitellen tajusi, ettei niiden pystytukkaisten ja tatuoitujen rekkakuskien joukossa ollutkaan luvassa mitään järin miellyttävää ateriaa. Sitten sitä alkoi hermona perääntyä – ”Jaa, minäpäs otankin sen mukaan, jos sopii.” Ne kutsuivat meitä pitkän tukkamme takia tytöiksi. ”Mites tytöillä hurisee? Tanssitko kanssani?” Tukka… on vaikea kuvitella, että sellaiset pikkujutut muuttivat kokonaisia kulttuureita. Tapa, jolla meidän ulkonäköömme reagoitiin Lontoon tietyissä osissa, ei poikennut liiemmin tavasta, jolla siihen reagoitiin etelässä. ”Hei kulti,” ja sen sellaista paskaa. Jälkeenpäin ajatellen se oli jatkuvaa kärhämää, mutta ei sitä niin heti ajattele. Aluksi ne olivat uusia kokemuksia, eikä sitä ollut todella tietoinen siitä, miten se kaikki saattaisi vaikuttaa tai olla vaikuttamatta. Asteittain siihen sopeutui. Noissa tilanteissa päähäni pälkähti, että jos ne näkisivät kitarat ja tietäisivät meidän olevan muusikkoja, niin yhtäkkiä kaikki olisi täysin okei. Paras ottaa kitara mukaan rekkakuppilaan. ”Osaatsä rämpyttää tota, poju?” Joskus me jopa teimmekin niin, otimme kitarat esiin ja lauloimme illallisemme edestä. Mutta todelliseen elämänkouluun pääsemiseksi tarvitsi vain kävellä rautatiekiskojen yli mustien asuma-alueelle. Kun me soitimme mus14 14


eläMä

tien muusikoiden kanssa, he pitivät meistä huolta tyyliin: ”Hei haluutsä persettä tänä iltana? Se rakastais sua. Se ei ole koskaan nähnyt ketään sun kaltaistasi.” Meidät toivotettiin tervetulleiksi, meitä kestittiin ja me saimme persettä. Valkoisten kaupunginosa oli kuollut, mutta kiskojen toisella puolella oli rockmeininki. Mikäli tunsi oikeat tyypit, oli tosi cool. Kunnon elämänkoulua. Joskus teimme kaksi tai kolme keikkaa päivässä. Ne eivät olleet pitkiä lavaesiintymisiä, soittoa kaksikymmentä minuuttia tai puoli tuntia kolme kertaa päivässä, vuoromme odottelua, sillä nämä olivat valtaosaltaan katselmuksia – mustien juttuja, amatöörejä, paikallisia valkoisia tähtiä, mitä vain, ja jos meni etelään, niitä oli taukoamatta. Kaupunkeja ja osavaltioita toisensa perään. Sitä kutsutaan keskiviivakuumeeksi. Jos on hereillä, tuijottaa tien keskellä kulkevia valkoisia viivoja, ja silloin tällöin joku sanoo: ”Täytyy käydä paskalla” tai ”Mulla on nälkä”. Sitten kävellään teiden varrella oleviin teatterintapaisiin rakennuksiin. Ne ovat Carolinojen, Mississippin ja sen sellaisten pikkuteitä. Kusihätä pakottaa nousemaan autosta, mutta joku musta kaveri seisoo miestenhuoneen edessä ja sanoo: ”Tää on ainoastaan värillisille”, ja silloin sitä ajattelee: ”Mua diskriminoidaan!” Jos sattuu ajamaan pienten musamestojen ohi, ulos kuuluu uskomaton jytä ja ikkunasta tunkee höyryä. ”Hei, pysähdytään tässä.” ”Se voi olla vaarallista.” ”Älä viitti, kuuntele tota kamaa.” Ja siellä soittaa bändi, isojen mustien korstojen trio, ja muutama mimmi tanssii ympäriinsä dollarin seteleitä stringeissään. Ja sitten vain kävelee sisään, ja hetken siellä on lähes hyytävä fiilis, koska siellä ei ole ennen nähty valkoisia kavereita, mutta he tietävät, ettei muutama valkoinen jätkä pysty niin energistä fiilistä liiemmin pilaamaan. Ja he ovat tosi uteliaita, ja me todella viihdymme siellä, mutta sitten meidän on taas painuttava tien päälle. Voi paska, mä olisin voinut jäädä tänne päiväkausiksi. On kuitenkin pakko häipyä, vaikka upeat mustat naiset litistelevät meitä valtavien rintojensa väliin. Kävelemme ulos ja olemme yltä päältä hiessä ja hajuvedessä kaikkien astuessa autoon, haisemme hyvältä, ja musiikki häipyy taka-alalle. Minusta tuntuu, että eräät meistä ovat kuolleet ja päässeet taivaaseen, sillä vaikka me olemme 15 15


Keith RichaRds

vuotta aiemmin kolunneet Lontoon klubeja ja pärjänneet hyvin, niin seuraavana vuonna olemmekin jossain, missä emme koskaan ole edes voineet kuvitellakaan olevamme. Me olemme Mississippissä. Olemme soittaneet sitä musaa kaiken kaikkiaan hyvin kunnioittavalla tavalla, ja nyt pääsemme oikein haistelemaan sitä. Sitä haluaa olla bluesmuusikko, ja seuraavana vitun hetkenä sitä onkin sellainen, ja vieressä seisoo Muddy Waters. Se tapahtuu niin nopeasti, ettei oikeastaan edes kykene rekisteröimään kaikkia saamiaan vaikutelmia. Ne tulevat myöhemmin, flashbackeinä, koska kaikkea on niin paljon. On yksi asia soittaa Muddy Watersin kappaletta. Hänen kanssaan soittaminen on ihan toinen juttu. Bill Carter jäljitettiin lopulta Little Rockiin, jossa hän oli nauttimassa grilliruoasta erään ystävänsä kotona. Tämä sattui olemaan tuomari. Erittäin hyödyllinen yhteensattuma. Bill vuokraisi lentokoneen ja saapuisi paikalle parissa tunnissa tuomari mukanaan. Carterin tuomariystävä tunsi osavaltion sen poliisin, jonka oli määrä tutkia automme, ja sanoi tälle, ettei tällä ollut oikeutta tehdä sitä, ja käski tätä pidättäytymään etsinnöistä, kunnes hän itse saapuisi paikalle. Kaikki polki taas paikallaan kaksi tuntia. Bill Carter oli collegeaikanaan osallistunut paikallisiin poliittisiin kampanjoihin, joten hän tunsi osavaltion lähes jokaisen silmäätekevän. Ja jotkut niistä ihmisistä, joille hän oli paiskinut töitä Arkansasissa, olivat nyt nousseet Washingtonin vaikutusvaltaisimmiksi demokraateiksi. Hänen suojelijansa oli Kensettistä kotoisin oleva Wilbur Mills, edustajainhuoneen menettelytapavaliokunnan puheenjohtaja, Yhdysvaltain toiseksi vaikutusvaltaisin mies presidentin jälkeen. Vaatimattomissa oloissa varttunut Carter liittyi ilmavoimiin Korean sodan aikana, suoritti lakitieteen opintonsa sotaveteraanituen avulla, liittyi sen loputtua Salaiseen palveluun ja toimi lopulta presidentti Kennedyn turvamiehenä. Hän ei kuitenkaan ollut Kennedyn murhapäivänä Dallasissa jouduttuaan koulutuskurssille, mutta hän oli seurannut Kennedyä kaikkialle ja suunnitellut tämän matkoja, joten hän myös tunsi kaikki tärkeimmät virkamiehet jokaisessa osavaltiossa, jossa Kennedy oli vieraillut. Carterilla oli hyvät suhteet vallan keskukseen. Kennedyn kuoleman jälkeen hän toimi tutkijana murhaa selvit16 16


eläMä

täneessä Warrenin komissiossa ja aloitti sen jälkeen oman lakipraktiikkansa Little Rockissa, jossa hänestä tuli eräänlainen kansan asianajaja. Hän suhtautui intohimoisesti lain noudattamiseen, asioiden korrektiin hoitamiseen ja perustuslakiin, josta hän luennoi poliisien seminaareissa. Hän kertoi minulle ryhtyneensä puolustusasianajajaksi, koska hän oli kyllästynyt poliisien tapaan käyttää rutiininomaisesti valtaansa väärin ja kiertää lakia. Se koski myös lähes kaikkia niitä poliiseja, joihin hän törmäsi melkein jokaisessa kaupungissa Rolling Stonesin kiertueella. Carter oli luonnostaan meidän liittolaisemme. Kun meiltä evättiin kiertueviisumit Yhdysvaltoihin 1973, Carterin valttina olivat olleet hänen Washingtonin-kontaktinsa. Matkustaessaan ensi kerran Washingtoniin puolestamme myöhemmin samana vuonna hän sai havaita, että Nixonin ukaasi oli yhä voimassa ja ulottui byrokratian alimmille tasoille asti. Hänelle ilmoitettiin virallisesti, ettei Stonesia päästettäisi enää koskaan kiertueelle Yhdysvaltoihin. Me emme olleet ainoastaan maailman vaarallisin rock and roll -bändi, joka lietsoi mellakoita ja yllytti törkeään käytökseen sekä lain halveksuntaan. Kyse oli myös suuttumuksesta Mickiä kohtaan, joka oli esiintynyt lavalla pukeutuneena Setä Samuliksi Yhdysvaltojen lippu yllään. Pelkästään se olisi riittänyt syyksi viisumin eväämiseen. Sehän oli sentään maan lippu! Oli syytä varoa, ettei syytöksiä alkanut sinkoilla siitä aiheesta. Brian Jones pidätettiin, koska hän oli 60-luvun puoli-välissä poiminut takahuoneen lattialta Yhdysvaltojen lipun, muistaakseni New Yorkin osavaltion Syracusessa. Hän asetti lipun hartioilleen, mutta sen kulma hipaisi maata. Tämä tapahtui show’n jälkeen, ja olimme jo lähdössä, kun meitä valvonut poliisi raahasi meidät kaikki toimistoonsa ja alkoi karjua: ”Laahasitte lippua maata pitkin. Te halvennatte maatani, se on kansankiihotusta.” Ja olihan minullakin ”ansioluetteloni” – ei sitä käy kiistäminen. Sekin oli yleisessä tiedossa – mistä muusta lehdistö minuun liittyen kirjoittikaan? –, että kärsin heroiiniaddiktiosta. Minut oli juuri tuomittu Englannissa huumeiden hallussapidosta. Se tapahtui lokakuussa 1973, ja Ranskassa minut oli tuomittu samasta syystä 1972. Carterin aloittaessa kampanjansa Watergate-skandaali oli kuumenemassa – muutama Nixonin kätyri oli passitettu vankilaan, ja pian Nixon itse 17 17


Keith RichaRds

kaatuisi Haldemanin, Mitchellin ja muun porukan ohella, josta osa oli sekaantunut FBI:n kanssa John Lennonin vastaiseen salaiseen kampanjaan. Carterin valttina maahanmuuttovirastossa oli se, että siellä häntä pidettiin ”yhtenä heistä” – hän oli toiminut lainvartijana, ja häntä kunnioitettiin yhteyksistään edesmenneeseen Kennedyyn. Hän otti ”minä tiedän, miltä teistä tuntuu, kaverit” -asenteen ja sanoi haluavansa asian uutta käsittelyä, koska hänen mielestään meitä ei ollut kohdeltu reilusti. Hän soluttautui siihen joukkoon ja puursi kuukausitolkulla. Hän keskittyi erityisesti alemman tason henkilöstöön, sillä hän tiesi sen edustajien pystyvän sabotoimaan asioita teknisiin yksityiskohtiin vetoamalla. Kävin itse lääketieteellisissä testeissä todistaakseni, etten käyttänyt enää huumeita. Testit teki pariisilainen lääkäri, joka oli aiemminkin todistanut minut useaan otteeseen terveeksi. Sitten Nixon erosi. Sen jälkeen Carter pyysi erästä huippuvirkamiestä ottamaan Mickin vastaan ja tekemään hänestä oman arvionsa. Ja totta kai Mick pani silloin puvun päälleen ja hurmasi siltä mieheltä jalat alta. Mick on tosi monipuolinen kaveri. Siksi minä hänestä pidänkin. Hän pystyisi käymään filosofista keskustelua Sartren kanssa tämän äidinkielellä. Mick pärjäsi erittäin hyvin paikallisten kanssa. Carter kertoi tehneensä viisumianomukset Memphisissä New Yorkin tai Washingtonin sijasta, koska siellä oli hiljaisempaa. Seurauksena oli ällistyttävä täyskäännös. Päätökset peruttiin ja viisumit myönnettiin yhdellä ehdolla: Bill Carterin oli oltava mukana Stonesin kiertueella, ja hän vastaisi hallitukselle henkilökohtaisesti siitä, ettei mellakointia esiintyisi ja ettei kiertueella tapahtuisi mitään laitonta. (Meidän oli otettava mukaan myös lääkäri – lähes fiktiivinen tyyppi, joka tulee esiintymään myös jatkossa. Kiertue koitui hänen kohtalokseen, sillä hän sotkeutui omiin huumeisiinsa ja karkasi erään bändärin kanssa.) Carter oli vakuuttanut heille järjestävänsä kiertueen Salaisen palvelun tyyliin poliisin tukemana. Muiden kontaktiensa avulla hän myös saisi aina vinkin, jos poliisi suunnittelisi ratsiaa. Ja se pelasti meidän persuksemme monta kertaa. Nixonin kauden kaikki mielenosoitukset ja sodanvastaiset marssit olivat kiristäneet ilmapiiriä sitten vuoden 1972 kiertueen. Saimme siitä 18 18


eläMä

ensimmäisen todisteen kesäkuun 3. päivänä San Antoniossa. Tällä kiertueella oli mukana jättiläismäinen puhallettava mulkku. Se kohosi ylös lavalta, kun Mick lauloi kappaletta ”Starfucker”. Se oli mahtava mulkku, mutta me saimme maksaa siitä, sillä sen jälkeen Mick vaati kaikille kiertueille rekvisiittaa oman epävarmuutensa peittämiseksi. Memphisissä syntyi valtava mekkala, kun lavalle haalittiin elefantteja, jotka romahtivat lopulta ramppien läpi ja paskoivat pitkin näyttämöä harjoitusten aikana, jolloin niistä oli luovuttava. Kiertueen avauskonserteissa Baton Rougessa meillä ei ollut mitään ongelmia sen mulkun takia, mutta se oli varsinainen houkutin jepareille, jotka eivät enää yrittäneet käräyttää meitä hotellissa tai matkalla pukuhuoneeseen. Ainoa paikka, jossa he pystyivät nappaamaan meidät, oli esiintymislava. He uhkasivat pidättää Mickin, jos se kyrpä kohoaisi tuona iltana, ja siitä syntyi varsinainen kähinä. Carter varoitti heitä, että nuori yleisö polttaisi silloin koko areenan. Hän oli kuulostellut mielialoja ja tajunnut, etteivät nuoret sietäisi sitä. Lopulta Mick päätti kuitenkin myötäillä viranomaisten tunteita, eikä se mulkku kohonnut San Antoniossa. Memphisissä he uhkasivat pidättää Mickin, jos tämä laulaisi ”Starfucker, starfucker”, mutta Carter sai heidät aisoihin esittämällä paikallisen radioaseman soittolistan, joka todisti radioaseman soittaneen kappaletta kahden vuoden ajan ilman minkäänlaisia protesteja. Carter oli päättänyt taistella tinkimättä kaikissa kaupungeissa joka kerta, kun hän katsoi poliisin rikkovan lakia, toimivan lainvastaisesti tai yrittävän ratsioita ilman kotietsintälupaa tai ruumiintarkastuksia ilman todennäköistä syytä. Meistä oli siis jo jonkinlaisia virallisia merkintöjä, kun Carter lopulta saapui Fordyceen tuomari käsipuolessaan. Kaupunkiin oli jo kokoontunut suuri joukko toimittajia, ja sinne oli pystytetty katusulkuja uusien tulijoiden pysäyttämiseksi. Poliisi halusi nyt tutkia auton takakontin, koska he uskoivat löytävänsä sieltä takuuvarmasti huumeita. Ensin he syyttivät minua edesvastuuttomasta ajosta, koska renkaat olivat ulvoneet ja lennättäneet soraa lähtiessäni ravintolan pysäköintialueelta. Parikymmentä metriä holtitonta ajoa. Syytös kaksi: minulla oli ”kätketty ase”, metsästysveitsi. Mutta takakontin avaamiseen he tarvitsivat ”todennäköisen syyn”, 19 19


Keith RichaRds

mikä tarkoitti sitä, että heillä oli oltava jonkinlaista näyttöä tai perusteltu epäilys mahdollisesta rikoksesta. Muussa tapauksessa tutkinta olisi laiton, ja vaikka he löytäisivätkin kamaa, juttu jätettäisiin käsittelemättä. He olisivat voineet avata takakontin, jos he olisivat nähneet kiellettyä tavaraa kurkistaessaan auton ikkunan läpi, mutta sellaista he eivät olleet nähneet. Iltapäivän kuluessa tuo kysymys ”todennäköisestä syystä” sai viranomaiset tuon tuosta karjumaan kilpaa toisilleen. Carter teki heti alkajaisiksi selväksi, että hän piti syytöksiä tekaistuina. Todennäköisen syyn keksimiseksi minut pysäyttänyt poliisi sanoi haistaneensa auton ikkunasta tulvivan marihuanan savun, kun lähdimme pysäköintipaikalta, ja se oli heidän perusteensa takakontin avaamiseen. ”Niiden täytyy pitää minua puusta pudonneena,” Carter sanoi meille. Jeparit yrittivät siis väittää, että ravintolasta lähdön ja parkkipaikalta poistumisen välillä oli riittävästi aikaa sytyttää spliffi ja täyttää auto savulla niin, että sen saattoi haistaa monen metrin päästä. Juuri siksi he olivat pidättäneet meidät, poliisit inttivät. Pelkästään se vei poliisin todisteilta uskottavuuden. Carter keskusteli kaikesta tästä jo aiemmin raivostuneen poliisipäällikön kanssa, jonka kaupunki oli nyt piiritettynä, mutta joka tiesi pystyvänsä estämään seuraavan illan loppuunmyydyn konserttimme Dallasin Cotton Bowlissa pitämällä meitä Fordycessa. Carter piti poliisipäällikkö Bill Goberia punaniskajeparin perikuvana, raamattuvyöhykkeen versiona ystävistäni Chelsean poliisiasemalla, jotka olivat aina valmiita kiertämään lakia ja käyttämään valtuuksiaan väärin. Gober oli henkilökohtaisesti raivoissaan Rolling Stonesille – häntä ärsytti meidän asumme, meidän tukkamme, kaikki mitä me edustimme ja ennen kaikkea meidän uhmamme virkavaltaa kohtaan, kuten hän asian näki. Tottelemattomuutta. Elviskin sanoi ”Kyllä, herra”, mutta eivät nämä pitkätukkaiset nilkit. Niinpä Gober avasi kuin avasikin takakontin, vaikka Carter varoitti, että hän haastaisi tämän vaikka korkeimpaan oikeuteen asti. Ja kun takakontti avattiin, niin siitäkös riemu repesi. Nauru oli viedä jalat alta. Tennessee oli siihen aikaan valtaosaltaan ”kuiva” osavaltio, mutta kun sieltä siirtyi joen yli Arkansasin puolelle West Memphisiin, tarjolla oli viinakauppoja, joissa myytiin lähinnä ruskeilla käärepaperietiketeillä varustettua kotipolttoista viskiä. Me vauhkoonnuimme Ronnien kanssa yhdessä niistä ja ostimme jokaisen merkillisen bourbonpullon, 20 20


eläMä

jossa oli upea etiketti tyyliin Flying Cock, Fighting Cock tai Grey Major. Ne olivat pieniä taskumatteja, joiden eksoottiset etiketit oli kirjoitettu käsin. Meillä oli niitä takakontissa kuutisenkymmentä. Joten nyt meitä epäiltiin salapolttajiksikin. ”Ei, me ostettiin ne, me maksettiin niistä.” Luullakseni se viinamäärä sai ne ymmälle. Silloin elettiin 70-lukua, eivätkä juopot olleet narkkareita, tuohon aikaan nämä kuuluivat eri kastiin. ”On ne ainakin miehiä, kun juovat viskiä.” Sitten he löysivät Freddien salkun, joka oli lukittu, ja hän väitti unohtaneensa sen lukon numeroyhdistelmän. Niinpä he läjäyttivät sen auki ja – tottahan toki – siellä oli kaksi pientä lääketehtaan kokaiiniampullia. Gober uskoi jo saaneensa meidät verekseltään kiikkiin, tai ainakin Freddien. Tuomarin löytäminen kesti jonkin aikaa, koska oli jo myöhäinen ilta, ja kun hän saapui, hän oli täydessä pierussa oltuaan koko päivän golfkentällä. Alkoi täysin absurdi komedia Keystone Kopsin tyyliin, kun tuomari istuutui pöytänsä ääreen ja erilaiset lakimiehet ja poliisit yrittivät taivuttaa häntä omiin versioihinsa lain tulkinnasta. Gober halusi tuomarin päättävän, että kokaiinin etsintä ja löytäminen oli tapahtunut laillisesti ja että meidät kaikki pidätettäisiin törkeästä rikoksesta syytettyinä – eli meidät pistettäisiin häkkiin. Tämä pieni lain tulkinta ratkaisisi Rolling Stonesin tulevaisuuden, ainakin Yhdysvalloissa. Sen jälkeen tapahtumien kulku oli suurin piirtein seuraava sen perusteella, mitä satuin kuulemaan Bill Carterin myöhemmästä todistajanlausunnosta. Ja tämä on nopein tapa kertoa se (pyydän anteeksi Perry Masonilta). Henkilöt: Bill Gober. Poliisipäällikkö. Kostonhimoinen, raivoissaan. Tuomari Wynne. Fordycen oikeuden puheenjohtaja. Erittäin humalassa. Frank Wynne. Yleinen syyttäjä. Tuomarin veli. Bill Carter. Tunnettu aggressiivinen rikosasianajaja, joka edustaa Rolling Stonesia. Syntynyt Arkansasin Little Rockissa. Tommy Mayes. Yleinen syyttäjä. Idealistinen, valmistunut hiljattain juristiksi. 21 21


Keith RichaRds

Muut läsnä olevat: Tuomari Fairley, jonka Carter toi mukanaan todistamaan jutun oikeudenmukaisuutta ja säästämään hänetkin vankilalta. Oikeustalon ulkopuolella: Kaksituhatta Rolling Stonesin fania, jotka ovat painautuneet kaupungintaloa ympäröiviä barrikadeja vasten ja huutavat: ”Vapauttakaa Keith! Vapauttakaa Keith!” Oikeussalissa: Tuomari: No niin, minusta me käsittelemme täällä törkeää rikosta. Törkeää rikosta, herrrllat. Kuulen nyt yhteenvedot. Herra syyttäjä? Nuori syyttäjä: Teidän kunnia-arvoisuutenne, todistusaineistossa on ongelma. Tuomari: Teidän kaikkien on suotava minulle anteeksi, hetki vain. Pidän tauon. (Hämmennystä oikeussalissa. Käsittely keskeytyy kymmeneksi minuutiksi. Tuomari palaa. Hänen piti käydä kadun toisella puolella ostamassa pintin pullo bourbonia ennen kaupan sulkeutumista kello 22.00. Pullo on nyt hänen sukassaan.) Carter (puhuu puhelimessa Frank Wynnelle, tuomarin veljelle): Frank, missä sinä olet? Sinun on parasta tulla tänne. Tom on humalassa. Näin on. OK. OK. Tuomari: Jatkakaa, herra… aah… jatkakaa. Nuori syyttäjä: Me emme voi lain mukaan tehdä tätä, teidän kunnia-arvoisuutenne. Meillä ei ole perusteita heidän pidättämiseensä. Minusta meidän on laskettava heidät vapaaksi. Poliisipäällikkö (tuomarille, karjuen): Eikä ole, piru vie. Aiotteko te vapauttaa nämä paskiaiset? Tiedoksi vain, että minä pidätän teidät, tuomari. Niin piru vie teen. Te olette humalassa. Te olette humalassa julkisella paikalla. Tuossa kunnossa te ette voi istua oikeutta. Te olette häpeäksi yhteisöllemme. (Yrittää käydä tuomariin käsiksi.) Tuomari (kiljuen): Senkin paskiainen. Näpit irti minusta. Sinä uhkailet minua, minä järjestän sinun perseesi… (käsikähmää) Carter (siirtyy erottamaan heitä toisistaan): Ptruu. No, pojat, pojat. Lopetetaan nahistelu. Jatketaan keskustelua. Ei nyt ole sopiva aika 22 22

Richards, Keith: Elämä (WSOY)  

Rollareiden riffimestarin aseistariisuvan mutkattomat muistelmat. ?Kirjan flow on käsittämättömän hyvä (?) juttu luistaa.? Anssi Mehtälä, Lä...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you