Page 1

W S O Y POKKARI

Tom Clancy ja Grant Blackwood

Elävänä tai kuolleena Suomentaneet Kimmo Paukku ja Jorma-Veikko Sappinen

Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki


Englanninkielinen alkuteos Dead or Alive ilmestyi 2010. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 2011. Piirrokset Jeffrey L. Ward © Rubicon, Inc. 2010 Suomenkielinen laitos © Kimmo Paukku, Jorma-Veikko Sappinen ja WSOY 2011 ISBN 978-951-0-39359-8 Kustantaja WSOY Yhteistyössä Bonnier Books Finland Painettu EU:ssa


1

K

evyissä joukoissa palvelevien jalkaväensotilaiden – koodi 11B Yhdysvaltojen armeijan erikoisalajärjestelmän MOS:n mukaan – on tarkoitus olla ”nättejä” ja huoliteltuja miehiä, joilla on moitteettoman siistit univormut ja sileäksi ajellut posket, mutta ylivääpeli Sam Driscoll oli tyystin toista maata ja oli ollut jo pitkään. Naamioinnin käsitteeseen sisältyi usein muutakin kuin BDUkuvioidut asut. Ei hetkinen, eihän niistä enää sitä nimitystä käytetty, vai kuinka? Nykyään maavoimien maastopuvun virallinen nimi oli ACU. Ihan sama. Driscollilla oli kymmensenttinen parta, ja siinä oli niin paljon valkoisia haivenia, että hänen miehensä olivat alkaneet nimittää häntä Joulupukiksi – mikä oli melko rasittavaa, sillä hän oli hädin tuskin 36-vuotias, mutta kun useimmat hänen asetovereistaan olivat keskimäärin kymmenen vuotta häntä nuorempia… No jaa. Asiat olisivat voineet olla huonomminkin. Hänen lempinimensä olisi voinut olla ”Isukki” tai ”Pappa”. Paljon enemmän Driscollia keljuttivat kuitenkin pitkät hiukset. Ne olivat tummat ja takkuiset ja rasvaiset, parta puolestaan karhea, mikä tuli tarpeeseen tässä maailmankolkassa, missä ajelemattomat kasvot olivat tärkeä osa hänen naamiotaan ja missä paikalliset asukkaat vaivautuivat leikkaamaan hiuksensa vain harvoin. Hänen vaatetuksensa oli täysin paikallista tyyliä, ja sama päti koko ryhmään. Heitä oli yhteensä viisitoista. Heidän komppaniansa päällikkö, sotilasarvoltaan kapteeni, oli katkaissut jalkansa otettuaan yhden harha-askeleen – mitään sen kummempaa pelistä putoamiseen ei tässä maastossa tar-

5

5


vittu – ja istua nökötti nyt kukkulan laella odottamassa kuljetushelikopteria, joka evakuoisi hänet ja ryhmän toisen lääkintämiehen, joka oli jäänyt pitämään huolta siitä, ettei hän menisi sokkiin. Siksi Driscoll oli nyt tehtävän johdossa. Hän ei pannut pahakseen. Hän ei ollut vielä suorittanut korkeakoulututkintoa niin kuin kapteeni Wilson, mutta hän oli viettänyt aikaa kentällä kapteenia kauemmin. Yksi asia kerrallaan. Hänen pitäisi ensin selviytyä hengissä tästä komennuksesta, jotta voisi jatkaa opintojaan Georgian yliopistossa. Hänestä oli huvittavaa, että oli mennyt melkein kolme vuosikymmentä ennen kuin hän oli alkanut pitää opiskelusta. No, hitto vie, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, hän tuumi. Driscoll oli uuvuksissa, tunsi puuduttavaa väsymystä, joka oli turhankin tuttua Ranger-erikoisjoukkojen jäsenille. Hän osasi nukkua kuin koira graniittilohkareella pelkkä kiväärin perä tyynynään ja pysytellä valppaana jopa silloin, kun hänen mielensä ja ruumiinsa suorastaan huusivat lepoa. Ongelmana oli vain se, että nyt kun hän oli lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä ikävuotta, säryt ja kolotukset vaivasivat häntä enemmän kuin kaksikymppisenä ja jäykkien jäsenten vetreytymiseen meni aamuisin kaksin verroin kauemmin. Mutta toisaalta hän oli saanut kolotusten vastapainoksi viisautta ja kokemusta. Hän oli oppinut vuosien mittaan, että hengen voitto aineesta oli sanonta, joka piti paikkansa kliseisyydestään huolimatta. Hän oli oppinut häivyttämään pahimmat kivut pois, mikä oli näppärä taito, kun joutui johtamaan huomattavasti nuorempia miehiä, joiden hartioilla raskaat kantamukset tuntuivat taatusti paljon kevyemmiltä kuin hänen. Elämä oli pelkkiä kompromisseja, hän päätteli. He olivat olleet vuorilla kaksi vuorokautta, pysyneet kaiken aikaa liikkeellä, nukkuneet kaksi tai kolme tuntia yössä. Driscoll kuului 75. Ranger-rykmentin erikoisosastoon, joka oli sijoitettu pysyvästi Fort Benningiin Georgian osavaltioon, ja tukikohdassa oli mukava aliupseerikerho, jossa oli tarjolla hyvää hanaolutta. Hän pystyisi varmasti yhä maistamaan kylmän oluen suussaan, jos vain sulkisi silmänsä ja keskittyisi, mutta hän sivuutti ajatuksen nopeasti. Hänen oli pakko keskittyä ympäristöönsä joka ikinen sekunti. He olivat 4 500 met6

6


riä merenpinnan yläpuolella Hindukušvuoristossa, harmaalla vyöhykkeellä, joka oli sekä Afganistania että Pakistania tai sitten ei kumpaakaan – ei ainakaan paikallisten mielestä. Driscoll tiesi, että rajoja ei luotu vain vetämällä viivoja karttoihin, ei etenkään tällaisella villillä seudulla. Hän varmistaisi tarkan sijainnin GPS-laitteestaan, mutta leveys- ja pituusasteilla ei ollut järin suurta merkitystä heidän tehtävänsä kannalta. Tärkeää oli vain heidän päämääränsä, riippumatta siitä missä se oli kartalla. Paikallinen väestö ei tiennyt eikä välittänyt rajoista oikeastaan lainkaan. Heille todellista oli vain se, mihin heimoon ja sukuun he kuuluivat ja mitä islamin suuntausta he noudattivat. Täällä muistot säilyivät sata vuotta, tarinat sitäkin kauemmin. Ja kaunat vielä kauemmin. Paikalliset asukkaat kerskailivat yhä, kuinka heidän esi-isänsä olivat ajaneet Aleksanteri Suuren maasta, ja jotkut heistä muistivat edelleen jopa niiden soturien nimet, jotka olivat päihittäneet siihen asti voittamattomat makedonialaiset keihäsmiehet. Eniten paikalliset puhuivat kuitenkin neuvostoliittolaisista ja siitä, kuinka monta neuvostoliittolaista sotilasta he olivat tappaneet – lähinnä väijytyksissä, mutta myös kasvotusten veitsillä. He hymyilivät ja naureskelivat kertoessaan tarinoitaan, legendoja, jotka periytyivät isiltä pojille. Driscoll arveli, että Afganistanista selvinneet neuvostoliittolaiset eivät naureskelleet omille kokemuksilleen. Hän tiesi, että paikalliset olivat kaikkea muuta kuin mukavaa väkeä. He olivat pelottavan sinnikkäitä, sääolojen ja sodan ja ruoanpuutteen karaisemia, ja he yrittivät vain pysyä hengissä seudulla, joka tuntui tekevän koko ajan parhaansa, että eläminen siellä olisi mahdollisimman hankalaa. Driscoll tiesi, että hänen pitäisi tuntea jonkinlaista sympatiaa heitä kohtaan. He olivat saaneet elämässä kehnot kortit, eikä se ollut välttämättä heidän omaa syytään. Mutta ei se ollut myöskään hänen syytään, saati sitten hänen murheensa. He olivat hänen kotimaansa vihollisia, ja koska vallanpitäjät olivat antaneet hänelle lähtökäskyn, täällä hän nyt sitten oli. Se oli vallitsevan tilanteen keskeisin totuus, syy siihen että hän oli näillä kirotuilla vuorilla. Toinen keskeinen totuus tuntui olevan, että vuoria riitti loputto-

7

7


miin. He olivat talsineet kaksikymmentäviisi kilometriä, melkein koko matkan ylämäkeen terävien irtokivien peittämiä rinteitä pitkin, hypättyään ulos Delta-mallin CH-47 Chinookista, ainoasta heidän käytettävissään olevasta helikopterista, jolla pystyi lentämään näin korkealla. Tuolla… harjanteen reuna. Vielä viisikymmentä metriä. Driscoll hidasti askeliaan. Hän kulki kärjessä ja johti partiota sen korkea-arvoisimpana aliupseerina, kun taas hänen miehensä olivat levittäytyneet avojonoon sadan metrin matkalle hänen taakseen, tähystivät valppaina vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas, M4-karbiinit ampumavalmiina ja määrättyyn ampumasuuntaan kohdistettuina. He olettivat, että harjanteen reunalla olisi muutama vartiomies. Paikalliset saattoivat olla kouluttamattomia sanan perinteisessä merkityksessä, mutta typeriä he eivät missään nimessä olleet, minkä vuoksi operaatio oli määrä suorittaa yöllä – Driscollin digitaalikellon näytössä luki nyt 01.44. Taivas oli kuuton, ja korkealla lipuvat paksut pilvet riittivät peittämään tähtien valon. Hyvä metsästyssää, hän pohdiskeli. Driscoll piti katseensa lähinnä maassa. Hän ei halunnut aiheuttaa pienintäkään ääntä, joten hän varoi tarkasti askeliaan. Jos hän osuisi yhteenkin irtonaiseen kivenmurikkaan, se saattaisi lähteä vierimään rinnettä alas ja he kaikki paljastuisivat. Ja se olisi anteeksiantamatonta huolimattomuutta. Hän ei voisi heittää hukkaan niitä kahta päivää ja kahtakymmentäviittä kilometriä, jotka he olivat kulkeneet jalan päästäkseen näin lähelle. Kaksikymmentä metriä harjanteen reunalle. Driscoll etsi katseellaan liikettä. Lähettyvillä ei näkynyt mitään. Muutama askel eteenpäin, vilkaisu vasemmalle ja oikealle, äänenvaimentimella varustettu karbiini ampumavalmiina rinnan poikki, sormi liipaisimella mutta vain höyhenenkeveästi. Ulkopuolisille oli vaikea selittää, miten vaikeaa hänen työnsä oli, miten uuvuttavaa ja rasittavaa – paljon rasittavampaa kuin pitkä patikkaretki metsässä – kun tiesi, että jossain edessäpäin saattoi väijyä vihollinen, jolla oli sormi AK-47:n liipaisimella ja valitsin sarjatulella. Hän oli varma, että hänen miehensä hoitelisivat vihollisen lopulta 8

8


pois pelistä, mutta siitä ei olisi enää hyötyä hänelle. No, jos hänet ammuttaisiin, hän ei todennäköisesti edes tajuaisi mitään, hän lohdutti itseään. Hän oli tappanut niin monta vastapuolen sotilasta, että tiesi miten kaikki tapahtuisi: hän ottaisi askeleen eteenpäin, tähystäisi maastoa, höristäisi korviaan kuulostellen vaaran merkkejä… ja sitten ei mitään. Vain kuolema. Driscoll tiesi, mitä sääntöä erämaassa kannatti noudattaa keskellä yötä: Hiljaa hyvä tulee. Liiku hitaasti, etene hitaasti, ota varovaisia askelia. Sääntö oli palvellut häntä hyvin jo monta vuotta. Oli kulunut vasta kuusi kuukautta siitä, kun Driscoll oli sijoittunut kolmanneksi Ranger-sotilaiden välisessä kilpailussa, joka oli eräänlainen erikoisjoukkojen Super Bowl. Itse asiassa hän ja kapteeni Wilson olivat osallistuneet kisaan yhdessä parinumerolla 21. Kapteeni oli taatusti vihoissaan, kun oli mennyt katkaisemaan jalkansa. Hän oli melko hyvä sotilas, Driscoll ajatteli, mutta murtunut sääriluu oli murtunut sääriluu. Sille ei mahtanut mitään. Revähtänyt lihas teki helvetin kipeää mutta parani nopeasti. Katkennut luu vaati sen sijaan pitkän toipumisajan, ja silloin ei voinut tehdä muuta kuin lojua armeijan sairaalassa, kunnes lääkärit antaisivat luvan laskea painoa jalalle. Sitten piti oppia taas juoksemaan, kunhan oli ensin opetellut kävelemään uudestaan. Mikä pirunmoinen riesa… Driscollilla oli ollut onnea urallaan, sillä hänen pahimmat vammansa olivat nyrjähtänyt nilkka, murtunut pikkurilli ja mustelmille ruhjoutunut lonkka, eikä yksikään niistä ollut sysännyt häntä syrjään kuin reiluksi viikoksi. Ei edes luodin tai kranaatinsirpaleen raapaisua. Erikoisjoukkojen jumalat olivat totisesti hymyilleet hänelle. Vielä viisi askelta… Kappas vain… siellähän sinä oletkin. Harjanteella oli vartiomies, kuten Driscoll oli arvellutkin. Kahdenkymmenen metrin päässä hänen oikealla puolellaan. Paikka oli aivan liian näkyvä, mutta vartiomies näytti olevan muutenkin surkea hommassaan, sillä hän vain istui paikoillaan ja vilkuili lähinnä taakseen, oli luultavasti ikävystynyt ja puolinukuksissa ja laski minuutteja seuraavaan vahdinvaihtoon. No, ikävystyminen voi koitua joskus kuolemaksi, ja tämä kaveri kuolisi siihen

9

9


alle minuutin kuluttua eikä ehtisi edes tajuta mitään. Paitsi jos minä ammun ohi, Driscoll huomautti itselleen, vaikka tiesi ettei ampuisi. Hän käänteli päätään vielä kerran ja tutki ympäristöä PVS-17-pimeänäkölaseilla. Ei muita lähettyvillä. Selvä. Hän otti ampuma-asennon, painoi kiväärin perän oikeaa olkapäätä vasten, otti tähtäimeen vartiomiehen oikean korvan ja hengitti rauhallisesti – Vasemmalla oli kapea polku, jolta kuului kiveä vasten hankautuvan nahan rahinaa. Driscoll jähmettyi. Hän kävi asetelman nopeasti läpi mielessään ja sijoitti ryhmän muut jäsenet omille paikoilleen. Oliko kukaan heistä hänen vasemmalla puolellaan? Ei ollut. Muut olivat hänen takanaan ja oikealla puolellaan. Hän liikkui liioitellun hitaasti ja käänsi päätään äänen suuntaan. Pimeänäkölasien läpi ei näkynyt liikettä. Hän laski aseen viistosti rinnalleen. Hän katsoi vasemmalle. Collins kyyristeli kiven takana kolmen metrin päässä. Driscoll antoi käsimerkin: Ääntä vasemmalla; ota mukaan kaksi miestä. Collins nyökkäsi, lähti kulkemaan takaperin kuin rapu ja hävisi näkyvistä. Driscoll teki samoin ja asettui sitten makuulle kahden kitukasvuisen pensaan väliin. Polulta kuului nyt toisenlaista ääntä: kiveä vasten roiskui nestettä. Driscollia hymyilytti. Kusihätä. Virtsaamisen äänet hiljenivät ja lakkasivat kokonaan. Sitten polulta kantautui askelten töminää. Reilun kuuden metrin päässä, Driscoll arveli, mutkan takana. Hetkeä myöhemmin näkyviin tuli yksinäinen hahmo. Hän käveli kiireettömään, lähes laiskaan tahtiin. Driscoll näki pimeänäkölaseilla, että vartijalla oli olallaan rynnäkkökivääri, jonka piippu osoitti maahan. Vartija jatkoi eteenpäin. Driscoll ei hievahtanutkaan. Viisi metriä… kolme. Polun varren varjoista nousi esiin hahmo, joka livahti vartijan taakse. Vartijan hartian yläpuolelle ilmestyi käsi, ja hetkeä myöhemmin toisen hartian tuntumassa erottui veitsen terän välähdys. Collins riuhtaisi vartijaa oikealle ja laski hänet maahan, jolloin heidän varjonsa sulautuivat yhteen. Meni kymmenen sekuntia. Collins nousi seisomaan, pujahti pois polulta ja raahasi vartijan näkymättömiin. 10

10


Malliesimerkki vartiomiehen tappamisesta, Driscoll ajatteli. Jos elokuvat jätti pois laskuista, veitsen käyttö oli melko harvinaista heidän alallaan, mutta Collins ei ollut selvästikään unohtanut taitojaan. Hetkeä myöhemmin Collins palasi omalle paikalleen. Driscoll kohdisti huomionsa harjanteen reunalla olevaan vartiomieheen. Hän oli yhä siellä. Hän ei ollut liikkunut laisinkaan. Driscoll kohotti asettaan, suuntasi tähtäimet vartijan niskan yläosaan ja tiukensi liipaisinsormen otetta. Varovasti, varovasti… purista… Poks. Ase päästi vaimean äänen. Laukaus ei todennäköisesti kuulunut edes viidenkymmenen metrin päähän, mutta luoti lensi suoraan kohteen pään läpi ja jätti jälkeensä vihreän pöllähdyksen, ja hän meni tapaamaan Allahia tai mitä jumalaa sitten tunnustikaan; noin kaksikymmenvuotiaana hänen varttumisensa ja syömisensä ja oppimisensa, luultavasti myös sotimisensa, saivat äkillisen ja odottamattoman lopun. Kohde lyyhistyi ja kaatui kylki edellä pois näkyvistä. Paska mäihä, Driscoll tuumi. Mutta me metsästämme tänä yönä sinua suurempaa riistaa. ”Vartiomies maassa”, hän sanoi hiljaa radiopuhelimeensa. ”Harjanteen reuna on tyhjä. Lähdetään eteenpäin. Pitäkää välit lyhyinä.” Viimeinen huomautus oli oikeastaan turha – ainakin näiden kavereiden kanssa. Driscoll katsoi taakseen ja näki, että hänen miehensä liikkuivat nyt hieman rivakammin. He olivat jännittyneitä, mutta maltillisia ja kärkkäitä ryhtymään toimeen. Hän näki tämän kaiken heidän ryhdistään ja liikkeittensä taloudellisuudesta, ja ne erottivat oikeat ampujat teeskentelijöistä ja komennusmiehistä, jotka odottivat vain paluuta siviilielämään. Heidän todellinen kohteensa saattoi olla nyt alle sadan metrin päässä, ja he olivat ponnistelleet ankarasti kolmen edellisen kuukauden aikana saadakseen sen paskiaisen kiinni. Vuorenrinteillä kapuaminen ei ollut hauskaa ajanvietettä, paitsi ehkä Mount Everestin ja K2:n huipun saavuttamisesta haikailevien sekopäiden mieles-

11

11


tä, mutta se oli silti osa heidän työtään ja nykyistä tehtäväänsä, joten kaikki pitivät vain pintansa ja pysyivät liikkeessä. Viidentoista miehen partio jakautui kolmeen viiden sotilaan vahvuiseen tuliryhmään. Yksi niistä jäisi ulos vartioon raskaamman aseistuksen kanssa – he olivat ottaneet mukaansa kaksi M249 SAW -konekivääriä tulitueksi. Lähistöllä olevien vihollisten määrästä ei ollut tarkkaa tietoa, mutta M249 oli erinomainen vahvuuserojen tasoittaja. Satelliiteilla pystyi hankkimaan vain tietyn määrän tiedustelutietoa; jotkut muuttuvat tekijät oli pakko hoitaa sitten, kun ne sattuivat ilmaantumaan eteen. Kaikki Driscollin miehet tutkivat rinnettä ja etsivät katseellaan liikettä. Mitä tahansa liikettä. Joku pahiksista voisi tulla ulos käymään paskalla. Tällä seudulla jokainen vastaantulija oli 90 prosentin todennäköisyydellä vihollinen, Driscoll pohdiskeli, mutta sehän teki heidän työstään vain himpun verran helpompaa. Hän liikkui yhä hitaammin ja hitaammin, kun hän hiipi ylös rinnettä, vilkuili jalkoihinsa irtokivien ja risujen varalta ja tähysti taas eteenpäin, tähysti… Yksi viisauden suomia etuja oli myös se, että hän osasi pitää innostuksensa aisoissa, vaikka oli näin lähellä maaliviivaa. Juuri tässä vaiheessa, kun kohde oli aivan käden ulottuvilla, aloittelijat ja kuolleet miehet tekivät usein ratkaisevan virheen erehtyessään ajattelemaan, että vaikein osuus oli jo takanapäin. Hän tiesi, että se oli hetki, jolloin vanha ukko Murphy hiipi yleensä selän taakse, naputti olalle ja järjesti lakinsa mukaisen epämiellyttävän yllätyksen. Odotukset ja toiveet olivat yhtä tappavia. Jos jommallekummalle antautui väärällä hetkellä, sotilas oli kuollut sotilas. Mutta ei tällä kertaa. Ei jumalauta minun vahtivuorollani. Eikä näin ammattitaitoisten miesten kanssa. Driscoll näki harjanteen reunan häämöttävän vain muutaman metrin päässä, ja niinpä hän kyyristyi ja piti päänsä visusti reunan alapuolella, jotta ei tarjoaisi houkuttelevaa siluettimaalia jollekin tarkkaavaiselle viholliselle. Hän eteni loppumatkan matalaksi painautuneena, nojautui sitten eteenpäin vasen käsi kiveä vasten ja kurkisti reunan yli. Ja siellä se oli… Luola.

12

12


2

”P

olttoaine vähissä, polttoaine vähissä”, tietokone ilmoitti varoitusäänten säestämänä. ”Tiedetään, tiedetään”, pilotti murahti vastaukseksi. Hän näki tarvittavat tiedot mittariston kuvaputkinäytössä. Tietokoneen päähälytysvalo oli vilkkunut viimeiset viisitoista minuuttia. He olivat ylittäneet Kanadan rannikon kymmenen minuuttia aikaisemmin ja pystyivät nyt näkemään kituliaiden puiden peittämän maaston, joka olisi päivänvalossa hehkunut vihreänä. Jos hän oli navigoinut oikein, he näkisivät pian myös valoja. Joka tapauksessa he lensivät vihdoin kuivan maan yllä, mikä oli suuri helpotus. Pohjois-Atlantin tuulet olivat olleet paljon ennustettua navakampia. Tähän vuorokaudenaikaan valtaosa liikenteestä suuntautui itään, ja kaikissa sinne menevissä koneissa oli paljon enemmän polttoainetta kuin Dassault Falcon 9000:ssa. Polttoaine loppuisi kahdessakymmenessä minuutissa. Mutta he tarvitsivat sitä enää kymmeneksi minuutiksi. Mittariston mukaan koneen lentonopeus oli hieman yli 500 solmua, lentokorkeus puolestaan 25 000 jalkaa ja parhaillaan laskussa. ”Ganderin torni”, pilotti sanoi langattomaan mikrofoniin, ”täällä on Hotel nolla-yhdeksän-seitsemän Mike Foxtrot, tulossa sisään tankkaamaan.” ”Mike Foxtrot”, kuului vastaus, ”täällä Gander. Sää on tyyni. Suosittelemme kiitorataa kaksi-yhdeksän, normaali lähestyminen.” ”Tyyntäkö?” lentoperämies ihmetteli. ”Voihan helvetti.” He olivat juuri puskeneet vastatuuleen yli sadan solmun suihkuvirtauksessa, joka oli piiskannut koneen nokkaa kolmen tunnin ajan, mikä ei ollut

13

13


järin paha juttu 41 000 jalan korkeudessa, mutta kyllä jytyytys oli silti tuntunut. ”Tämän pitempää hypähdystä ei tee meren yli mielellään.” ”Ei varsinkaan näin kovalla tuulella”, pilotti vastasi. ”Toivottavasti moottorit toimivat pelkillä höyryillä.” ”Ovatko tulliasiat järjestyksessä?” ”Pitäisi olla. CANPASS on tehty, ja meille on annettu lupa lentää Moose Jawiin saakka. Mitä jos hoidetaan maahanmuuttomuodollisuudet siellä?” ”Joo, ihan varmasti.” Molemmat miehet olivat tilanteen tasalla. Lento olisi hieman poikkeuksellinen, kun he lähtisivät Ganderista lopulliseen määränpäähänsä. Mutta juuri siitä heille maksettiin. Euron ja dollarin vaihtokurssi toimisi sitä paitsi heidän edukseen. Etenkin kun oli kyse Kanadan dollarista. ”Valot näkyvät. Enää viisi minuuttia”, perämies sanoi. ”Selvä, kiitorata näkyvissä”, pilotti tokaisi. ”Laskusiivekkeet.” ”Laskusiivekkeet kymmeneen asteeseen.” Perämies sääti kytkimiä, ja he kuulivat laskusiivekkeitä kääntävien sähkömoottorien hurinan. ”Herätänkö matkustajat?” ”Ei. Mitä turhia”, pilotti sanoi. Jos hän tekisi kaiken oikein, matkustajat eivät edes huomaisi mitään ennen kuin hän kiihdyttäisi seuraavaa nousua varten. Hän oli hankkinut kannuksensa ja 20 000 lentotunnin kokemuksensa Swissairin palveluksessa, minkä jälkeen hän oli jäänyt eläkkeelle ja ostanut käytetyn Dassault Falconin kuljettaakseen miljonäärejä ja miljardöörejä ympäri Eurooppaa ja koko maailmaa. Puolet niistä ihmisistä, joilla oli varaa palkata hänet, menivät yleensä samoihin paikkoihin – Monacoon, Bahamasaarien Harbor Islandiin, Saint-Tropeziin, Aspeniin. Se, että tämänhetkinen asiakas oli menossa jonnekin aivan muualle, oli eriskummallista, mutta määränpää oli merkityksetön sivuseikka, kunhan hän vain saisi rahansa. Kone laskeutui 10 000 jalkaan. Kiitoradan valot näkyivät helposti: pimeyden halkaiseva suora kaista oli ollut aikoinaan F-84-torjuntahävittäjistä koostuvan Yhdysvaltojen ilmavoimien lennoston koti. Viisi tuhatta jalkaa ja yhä alemmas. ”Laskusiivekkeet kahteenkymmeneen asteeseen.” 14

14


”Laskusiivekkeet kahteenkymmeneen”, pilotti vahvisti. ”Laskuteline”, hän sanoi seuraavaksi, ja perämies ojensi kätensä kahvoille. Ohjaamoon kantautui kovaa ilmavirran huminaa, kun luukut avautuivat ja laskutelineen varret lukittuivat ala-asentoon. Kolmesataa jalkaa. ”Laskuteline on alhaalla”, perämies sanoi. ”Sata jalkaa”, tietokoneääni ilmoitti. Pilotti jännitti ja rentoutti käsiään, hivutti konetta hyvin hellävaraisesti alemmas ja valitsi sopivan laskeutumispaikan. Ainoastaan hänen harjaantuneet vaistonsa pystyivät kertomaan, milloin kone kosketti kiitoradan kymmenen metrin mittaisia betonilaattoja. Hän vaihtoi moottorien suihkuvirtauksen jarruttamaan laskukiitoa, jolloin Dassaultin vauhti hidastui. Vilkkuvaloilla varustettu vaunu kertoi, minne hänen pitäisi mennä ja ketä hänen pitäisi seurata, ja hän ohjasi paikkaan, missä säiliöauto oli odottamassa heitä. He olivat maassa kaikkiaan kaksikymmentä minuuttia. Maahanmuuttovirkailija esitti heille kysymyksiä radion välityksellä ja tuli siihen päätökseen, että Kanadan tulli- ja rajavalvontaviranomaisille annetut CANPASS-tiedot pitivät paikkansa. Koneen ulkopuolella säiliöauton kuljettaja irrotti letkun ja sulki polttoaineventtiilin. No niin, sekin on sitten tehty, pilotti tuumi. Seuraavaksi vuorossa olisi heidän kolmiosaisen matkansa toinen etappi. Falcon rullasi takaisin kiitoradan pohjoispäähän, missä pilotti kävi läpi lentoa edeltävän tarkastuslistan, kuten aina odottaessaan omaa vuoroaan. Kiihdytys sujui jouheasti; pyörät irtautuivat maasta, minkä jälkeen siivekkeet vedettiin sisään ja kone nousi ilmaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat 37 000 jalassa, joka oli Toronton aluelennonjohdon heille alun perin määräämä lentokorkeus. He lensivät länteen 0,8 Machin nopeudella – toisin sanoen noin 520 solmua tai 960 kilometriä tunnissa – samaan aikaan, kun matkustajat uinuivat koneen peräpuolella ja moottorit ahmivat polttoainetta tasaista tahtia 1 540 kilogrammaa tunnissa. Lentokoneen transponderi

15

15


lähetti jatkuvasti tietoja heidän nopeudestaan ja korkeudestaan lennonjohtotutkille, mutta muutoin heillä ei ollut tarvetta minkäänlaiselle radioliikenteelle. Myrskysäällä he olisivat saattaneet pyytää lupaa nousta toiselle, todennäköisesti korkeammalle lentopinnalle, jotta matka sujuisi mukavammin, mutta Ganderin torni oli ollut oikeassa. Nyt kun he olivat selviytyneet kylmästä rintamasta, joka oli hankaloittanut matkantekoa Newfoundlandiin, he olisivat tuskin tienneet liikkuvansa, jos eivät olisi kuulleet pyrstöön kiinnitettyjen suihkumoottoreiden vaimeaa pauhua. Pilotti ja perämies eivät vaivautuneet edes puhumaan paljon. He olivat lentäneet yhdessä niin kauan, että tiesivät kaikki samat vitsit, eikä heillä ollut mitään syytä vaihtaa tietoja näin yksitoikkoisella lennolla. Kaikki oli suunniteltu tarkoin viimeistä piirtoa myöten. Molemmat heistä miettivät, millaista Havaijilla olisi. He odottivat jo innokkaina, että pääsisivät luksushotellista varattuihin sviitteihinsä ja saisivat nukkua torjuakseen aikaerorasituksen, joka varmasti iskisi heitä odottavan kymmenen ylimääräisen valoisan tunnin takia. No, pienet torkut aurinkoisella rannalla maistuisivat heille molemmille, ja ennusteiden mukaan Havaijin sää olisi yhtä tasapaksun täydellinen kuin yleensäkin. He ajattelivat viipyä perillä kaksi vuorokautta ennen kuin lähtisivät taas itään ja palaisivat kotikentälleen Geneven ulkopuolelle, eikä heillä olisi silloin kyydissä asiakkaita. ”Neljäkymmentä minuuttia Moose Jawiin”, perämies huomautti. ”Pitää varmaan ryhtyä taas töihin.” Suunnitelma oli yksinkertainen. Pilotti tarttui HF-radioon, joka oli jäänne toisen maailmansodan ajoilta, otti yhteyttä Moose Jawiin ja teki ilmoituksen lähestymisestä, laskeutumisen aloittamisesta sekä arvioidusta saapumisajasta. Moose Jawin lähestymislennonjohto sai tarvittavat tiedot aluelennonjohtojärjestelmästä ja näki koneen transponderin koodin tutkassa. Dassault alkoi laskea korkeutta täysin tavallisen lähestymisen mukaisesti, minkä Toronton aluelennonjohto pani asianmukaisesti merkille. Paikallinen aika oli 3.04 eli Zulu –4.00 suhteessa koordinoituun yleisaikaan ja Greenwitchin aikaan, joiden perustana oleva nollameridiaani sijaitsi neljän tunnin päässä idässä. 16

16


”Tuolla”, perämies sanoi. Moose Jawin lähestymisvalot erottuivat pimeän maaseudun keskellä. ”Korkeus kaksitoista tuhatta jalkaa, laskeutumisnopeus tuhat jalkaa minuutissa.” ”Transponderi valmiiksi”, pilotti määräsi. ”Selvä”, perämies vastasi. Miehistö oli asentanut transponderin koneeseen itse. ”Kuusi tuhatta jalkaa. Laskenko siivekkeet?” ”Anna olla”, pilotti sanoi. ”Hyvä on. Kiitorata näkyvissä.” Taivas oli pilvetön, ja Moose Jawin lähestymisvalot välkkyivät kirkkaassa ilmassa. ”Moose Jaw, tässä on Mike Foxtrot, loppu.” ”Mike Foxtrot, Moose Jaw, loppu.” ”Moose Jaw, meidän laskeutumistelineemme ei halua ilmeisesti tulla alas. Odottakaa hetki. Loppu.” Ilmoitus sai tornin heräämään. ”Selvä. Haluatteko ilmoittaa hätätilanteesta, loppu?” lähestymislennonjohdosta tiedusteltiin viipymättä. ”Emme halua. Tarkastamme sähkölaitteet. Odottakaa.” ”Selvä, jäämme odottamaan.” Äänestä erottui pieni huolen häivähdys. ”Okei”, pilotti sanoi perämiehelle, ”pudottaudutaan tutkasta tuhannen jalan korkeudessa.” He olivat tietenkin käyneet suunnitelman läpi aiemmin. ”Korkeus kolme tuhatta jalkaa.” Pilotti käänsi konetta hieman oikealle. Liikkeen tarkoituksena oli, että kurssinmuutos pantaisiin merkille Moose Jawin lähestymistutkassa. Muutos ei ollut vakava, mutta muutos se oli joka tapauksessa. Koneen lentokorkeuden laskuun yhdistettynä se saattaisi näyttää mielenkiintoiselta tutkanauhoilla, jos joku vaivautuisi niitä joskus tutkimaan, mikä oli kuitenkin epätodennäköistä. Kyseessä oli vain yksi täplä, joka katoaisi tutkan näytöltä. ”Kaksi tuhatta jalkaa”, perämies sanoi. Ilma oli hieman kuoppaisempaa alhaalla, mutta ei niin kuoppaista kuin olisi kohtapuoliin. ”Tuhat viisisataa. Kannattaa ehkä muuttaa laskeutumisnopeutta.” ”Mikäpä siinä.” Pilotti hivutti ohjaimia taaksepäin pienentääkseen

17

17


laskeutumiskulmaa, jotta voisi vetää koneen vaakatasoon 900 jalan korkeudessa maanpinnan yläpuolella. He olisivat silloin niin alhaalla, että häviäisivät Moose Jawin maavälkkeen joukkoon. Vaikka Dassault ei ollut mikään häivekone, useimmat siviililiikennetutkat näkivät lähinnä transponderin lähettämät signaalit, eivät itse koneita. Kaupallisessa lentoliikenteessä tutkalla näkyvä kone ei ollut muuta kuin käsitteellinen signaali taivaalla. ”Mike Foxtrot, Moose Jaw, ilmoita korkeus, loppu.” Torni osasi asiansa. Paikallinen lennonjohto oli poikkeuksellisen valppaana. Ehkä he olivat lentäneet jonkinlaiseen koulutusharjoitukseen, pilotti pohti. Harmillista, mutta ei mikään vakava ongelma. ”Automaattiohjaus sammutettu. Kone käsiohjauksella.” ”Kone käsiohjauksella”, perämies toisti. ”Selvä, kaarran oikealle. Sammuta transponderi”, pilotti käski. Perämies katkaisi transponderin virran. ”Sammutettu. Ollaan nyt näkymättömissä.” Tapahtuma herätti lennonjohdon huomion. ”Mike Foxtrot, täällä Moose Jaw. Ilmoita korkeus, loppu”, ääni vaati terävämpään sävyyn. Yhteydenottoa yritettiin heti toistamiseen. Dassault Falcon teki pohjoiseen suuntautuvan kaarroksen loppuun ja asettui suuntimaan kaksi-kaksi-viisi. Alapuolella levittäytyvä maa oli tasainen, ja vaikka pilotin teki mieli laskea koneen korkeus 500 jalkaan, hän tuli kuitenkin toisiin aatoksiin. Se olisi ollut turhaa. Kone oli hetki sitten kadonnut Moose Jawin tutkalta, kuten he olivat suunnitelleetkin. ”Mike Foxtrot, Moose Jaw. Ilmoita korkeus, loppu!” ”Kaveri kuulostaa aika kiihkeältä”, perämies huomautti. ”Ei mikään ihme.” Transponderi, jonka he olivat juuri sammuttaneet, kuului täysin toiseen lentokoneeseen, joka seisoi luultavasti kotihallinsa edustalla Söderhamnissa Ruotsissa. Lento maksoi heidän asiakkailleen 70 000 euroa enemmän kuin tavallisesti, mutta sveitsiläinen miehistö tiesi miten rahaa kannatti tehdä. Heidän kyydissään ei ollut huumeita tai mitään vastaavaa. Salakuljetuksella saattaisi tienata, mutta se ei ollut kaiken vaivan arvoista. 18

18


Moose Jaw oli nyt yli 60 kilometrin päässä heidän takanaan ja loittoni koneen dopplertutkan mukaan 11 kilometriä minuutissa. Pilotti sääti ohjaimia tasatakseen sivutuulen vaikutuksen. Hänen oikean polvensa tuntumassa oleva tietokone ottaisi sorron huomioon, ja tietokone tiesi täsmälleen mihin he olivat menossa. Ainakin osan matkasta.

19

19


3

K

ohde näytti erilaiselta kuin kuvissa – kuten kohteet aina näyttivät – mutta he olivat taatusti oikeassa paikassa. Driscoll tunsi, kuinka hänen uupumuksensa vaihtui keskittyneeksi odotukseksi. Kymmenen viikkoa sitten CIA:n satelliitti oli siepannut täältä radiolähetyksen, kun taas toinen satelliitti oli ottanut kuvan, joka oli nyt Driscollin taskussa. Paikka oli eittämättä oikea. Kolmionmuotoinen kivimuodostuma luolan huipulla vahvisti sen. Ulkonäöstään huolimatta muodostuma ei ollut keinotekoinen, vaan täysin luonnollinen piirre, joka oli syntynyt, kun viimeiset jäätiköt olivat raivanneet tiensä laakson läpi ties kuinka monta tuhatta vuotta sitten. Samat sulamisvedet, jotka olivat muokanneet kivimuodostuman, olivat todennäköisesti auttaneet uurtamaan itse luolan. Tai miten luolat nyt ylipäänsä muodostuivatkaan. Driscoll ei tiennyt eikä sen kummemmin välittänytkään tietää. Jotkut niistä olivat melko syviä, jopa satojen metrien syvyisiä, täydellisiä ja turvallisia koloja joihin piiloutua. Mutta tästä luolasta oli tullut radiosignaali. Ja se teki siitä erityisen. Ihan helvetin erityisen. Washingtonilta ja Langleylta oli mennyt yli viikko tarkan sijainnin selvittämiseen, mutta ne olivat tutkineet asiaa poikkeuksellisen perusteellisesti. Tehtävästä tiesivät vain harvat ja valitut. Kaikkiaan alle kolmekymmentä ihmistä, ja useimmat heistä olivat Fort Benningissä. Siellä missä aliupseerikerhokin oli. Siellä minne Driscoll ja hänen miehensä palaisivat alle kahdessa vuorokaudessa. Jos Luoja suo – inšallah, kuten paikalliset sanoivat. Driscoll edusti toista uskontokuntaa, mutta ajatuksessa oli silti järkeä. Hän oli metodisti, joskaan 20

20


se ei estänyt häntä juomasta joskus olutta. Hän oli etupäässä sotilas. Okei, miten me hoidamme tämän? hän kysyi itseltään. Rajusti ja nopeasti, totta kai, mutta millä tavalla rajusti ja nopeasti? Hänellä oli kuusi käsikranaattia. Kolme tavallista sirpalekranaattia ja kolme M84sokaisukranaattia. Jälkimmäisissä oli muovinen kuori metallisen sijasta sekä kosolti voimakasta räjähdysainetta, joka oli tehty jonkinlaisesta magnesiumin ja ammoniumin yhdistelmästä, ja räjähtäessään se loistaisi kirkkaammin kuin aurinko, häikäisisi ja sokaisisi kaikki, jotka olivat lähellä. Tässäkään tapauksessa kapineiden kemialliset ja fyysiset ominaisuudet eivät kiinnostaneet häntä juuri lainkaan. Merkityksellistä oli vain se, että ne toimivat pirun hyvin. Ranger-joukkojen sotilaat eivät olleet reiluja kavereita. He osallistuivat taisteluoperaatioihin, eivät olympialaisiin. He saattaisivat antaa ensiapua mahdollisille henkiin jääneille vihollisille, mutta siinä kaikki, ja senkin he tekisivät vain siksi, että elävät tapasivat olla jonkin verran puheliaampia kuin kuolleet. Driscoll tähyili taas luolan suuaukkoa. Joku oli seisonut aivan sen tuntumassa ja soittanut satelliittipuhelun, jolloin sähköiseen tiedusteluun erikoistunut RHYTHMsatelliitti oli kopioinut puhelun, KEYHOLE-satelliitti oli merkannut paikan muistiin ja erikoisoperaatioiden johto SOCOM oli antanut luvan tehtävän suorittamiseen. Driscoll pysytteli hiljaa suurikokoisen kiven vieressä niin että hänen ääriviivansa sulautuivat siihen. Sisällä ei näkynyt liikettä. Hän ei ollut yllättynyt. Jopa terroristien oli pakko nukkua. Ja sehän kelpasi hänelle oikein mainiosti. Vielä kymmenen metriä. Hän lähestyi luolaa tavalla, joka olisi näyttänyt huvittavalta asiaan vihkiytymättömän silmissä, sillä hän liikutti jalkojaan liioitellusti ylös ja alas välttääkseen irtokivet. Lopulta hän pääsi perille, pudottautui toiselle polvelle ja kurkisti sisään. Sitten hän vilkaisi olkansa ylitse ja varmisti, että miehet pitivät etäisyydet sopivina. Huoli oli turha. Mutta hän tunsi silti levottomuuden nipistävän vatsanpohjaansa. Vai oliko se sittenkin pelkoa? Pelkoa, että hän kusisi koko homman, toistaisi aiemmin tehdyt virheet. Että hän tapattaisi miehensä. Vuotta aiemmin Irakissa kapteeni Wilsonin edeltäjä, kokematon luutnantti, oli suunnitellut tehtävän – yksinkertainen kapinallisten

21

21


ajojahti Buhayrat Saddamin etelärantaa pitkin Mosulin pohjoispuolella – jota Driscoll oli kannattanut. Ongelmana oli vain se, että nuori luutnantti oli ollut kiinnostunut pikemminkin hienon raportin laatimisesta kuin alaistensa turvallisuudesta. Hämärän laskeuduttua hän oli jakanut joukon kahtia tekemään hyökkäyksen bunkkeriryhmän sivustaan vastoin Driscollin neuvoja, ja kuten tapana oli, harkitsemattomasti tehty suunnitelmanmuutos meni päin seiniä heti, kun viholliseen saatiin kosketus – tässä tapauksessa kyseessä oli komppanian kokoinen joukkio Saddamin armeijan lojalisteja, jotka saartoivat ja teurastivat nuoren luutnantin partion ja kohdistivat huomionsa sitten Driscolliin ja hänen johtamiinsa miehiin. Vetäytymistaisteluun oli mennyt melkein koko yö, kunnes viimein vain Driscoll ja kolme muuta oli päässyt Tigrisjoen toiselle puolelle ja tulitukiaseman kantaman sisäpuolelle. Driscoll oli tiennyt, että luutnantin suunnitelma päättyisi katastrofiin. Mutta oliko hän vastustanut sitä riittävän voimakkaasti? Jos hän olisi vain hangannut vastaan… Ehkäpä sitten… Kysymys oli kalvanut hänen mieltään koko vuoden. Nyt hän oli jälleen vihollisalueella, mutta tällä kertaa kaikki päätökset – hyvät, huonot ja tuhoisat – olivat hänen vallassaan. Ole tarkkana, Driscoll komensi itseään. Älä anna ajatusten harhailla. Hän otti taas yhden askeleen eteenpäin. Edessäpäin ei näkynyt vieläkään mitään. Paštut saattoivat olla kovia – ja niin piru vie olivatkin, hän oli oppinut kokemuksesta – mutta heitä ei ollut koulutettu kuin tähtäämään kiväärillä ja painamaan liipaisinta. Jonkun olisi pitänyt olla vartiossa luolan suuaukolla. Hän näki lähellä tupakantumppeja. Ehkä joku taistelija oli seissyt vartiossa, kunnes hänen savukkeensa olivat loppuneet. Paha tapa, Driscoll ajatteli. Kaverilla on kehnot kenttätaidot. Hän hivuttautui varovasti sisään. Pimeänäkölasit olivat kuin taivaan lahja. Luola jatkui suoraan noin viisitoista metriä, sen seinät olivat rosoiset ja se oli poikkileikkaukseltaan enimmäkseen soikea. Ei valoja, ei edes kynttilää, mutta hän näki luolan tekevän mutkan oikealle, joten hän jatkoi valon etsimistä. Luolan pohja oli raivattu puhtaaksi. Se kertoi ylivääpelille paljon: joku asui siellä. He olivat saa22

22


Clancy, Tom: Elävänä tai kuolleena (WSOY)  

Menestyskirjailijan ajankohtainen ja voimakas trilleri vie lukijan keskelle maailmanlaajuista valtataistelua.

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you