Issuu on Google+

Katja Kaukonen

vihkivedet novelle ja

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki


Kiitokset WSOY:n kirjallisuussäätiö Taiteen keskustoimikunta, kirjastoapurahalautakunta; Taiteen keskustoimikunta, valtion kirjallisuustoimikunta

© katja kaukonen 2012 ISBN 978-951-0-39307-9 painettu eu:ssa 2012


Henrille, Sallelle, Veikalle ja Raakelille


Sisällys 1

Lauteille mahtui vain kolme 11 Ei kivitetty väärintekijää 25 Aloitin tinasotilaista 39

Minun vuoroni astua näyttämölle 60 11

Vihkivesille 87

Kuolinkosto 101

Tämän näyn hän jätti 127 Täydellinen ajoitus 140 111

Ennen kuin sopulit saapuvat 155 Kirjoitan nimeni 170

Sylissä kokonainen elämä 182

Aurinko ei tänä yönä laske 197 Mitä yhdestä tyttärestä 206


I


Lauteille mahtui vain kolme Väittivät niitä uusiksi lauteiksi, mutta ruumislautojahan

ne olivat. Sieltä suulin sivulta, ulkohuussin ja vajan pe-

rältä ne oli otettu ja hiottu puhtaiksi kaikista nesteistä, joita kuolleista tihkui. Siksi minä en kiivennyt löylyjen

kuumuuteen, vaikka pyysivät. Vielä en ollut valmis.

Kyykin lattian rajassa pienellä puisella jakkaralla, joka oli aina ollut siellä minua varten. Kaikki he ylösnousseet

olivat istuneet siinä vuorollaan odottamassa mieheksi

kasvamista ja huutelivat nyt minua luoksensa. Minun puolestani oli päätetty, että tämä tällainen ihmisen poikana oleminen saisi kohta loppua.

Katselin, miten miehet hikoilivat. Harmaa vesi juoksi

heidän karvaisia kehojaan pitkin ja putosi pisaroina ki-

viselle lattialle. Yhä enemmän viskottiin vettä kiukaalle. 11


Vihaiset kivet sylkivät miehiä päin, mutta eivät he säikkyneet vaan remahtivat nauruun. Katselin miesten nahkoja, punakka iho yritti verhota moninaisia kul-

mikkuuksia. Hiljalleen ukon äreys suli ja sedän hilpeys vaimeni. Setä hyräili hiljaa ja alkoi sitten laulaa: ”Elo ihmisen huolineen ja murheineen, se on vain väliaikainen.

Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen, se on vain väliaikainen…”

Siinä se oli. Veden kummallinen kiertokulku täällä: pisaroita, höyryä, hikeä ja kyyneliä.

”Noh, noh, eipäs nyt anneta surulle sijaa”, isä sanoi

ja nousi lauteilta.

Setä haroi tukkaansa ja kakisteli kurkkuaan. Hän oli

herkkä mies.

”Niin, kyllä se on niin, että päivä kerrallaan, pojat.

Päivä kerrallaan”, ukko lisäsi ja kyhnytti selkäänsä. ”Vieläkö heitetään?” isä kysyi.

”Ei heitetä, nyt mennään jokeen!” ukko päätti ja nousi

ylös. Sitten nousi isä ja hänen jälkeensä setä, joka tönäisi vuorostaan minua ja sanoi:

”Tules sinäkin kokeilemaan, miten märkää se vesi on.” 12


Sinne joen rantaan me laskeuduimme. Setä liu-

kastui ja kaatui takapuolelleen, siinä hän liukui hetken matkaa selällään. Ukko naurahti ja sanoi, ettei jokeen sovi mennä ylpeällä mielellä vaan nöyränä.

”Katsokaa rannan puita, miehet!” hän sanoi.

Seisoimme hetken tuijottamassa vastarannalle, jossa

pajut taipuivat kohti vettä. Ne etsivät kuvajaistaan, joka

oli alituisessa liikkeessä.

”Vesi on pyhä, muistakaa se!”

Ukko otti jokivettä kämmeniinsä, voiteli sillä niskaa

ja rintaa. Hän jatkoi:

”Vesi antaa ja ottaa. Sellaista se on, tämä elämä.”

Hän lähti kahlaamaan syvemmälle. Siellä hän jo ui.

Isä meni perässä ja sitten setä. Minä seisoin vielä rannassa ja pelkäsin liukasta, savista pohjaa.

”Rohkeasti nyt vain, poika. Peljätä ei saa”, ukko huu-

teli vastarannan tuntumasta. Tuossahan hän oli ihan ki-

venheiton päässä, mutta ääni kumisi silti kuin olisi tullut kaukaa, menneestä ajasta.

Ei minusta koskaan tulisi heikäläistä, vaikka olinkin alkanut saada samoja piirteitä, kasvoin vauhdilla ja ääneni

käväisi satunnaisesti heidän matalassa maailmassaan. Vesi erotti meidät, piti loitolla toisistamme. Lopulta se 13


veisi minut heiltä kokonaan. Ehkä osasin uida, en ollut

koskaan kokeillut. En halunnut mennä veteen makaa-

maan. Seisoin paikallani, annoin joen tunnustella tulijaa, kävelin hitaasti syvemmälle. Jäin siihen, missä pinta kosketti napaa. En antaisi sille enempää itsestäni. Viileät vedet, loputtomat rispaantuneet loimilangat pohjan

tuntumassa koskettelivat jalkoja ja yrittivät punoutua solmuiksi nilkkojen ympärille, kaataa minut, saada vir-

taamaan mukanaan. En antautunut. Joki sai tyytyä rypyttämään ihoani ja merkitsemään sillä tavalla omak-

seen. Kavensin haara-asentoa, annoin jalkojen koskettaa

toisiaan. Näin kun seisoisin, piirtyisin aaltokuvioille, raajat sulautuisivat hitaasti toisiinsa, kaikki pinnan-

alainen kävisi tarpeettomaksi, ja minä saisin pyrstön. Sääri- ja reisiluut putoaisivat lopulta pois. Niissä näkyisi

veden kirjoitus.

Varpaani olivat kylmästä jähmeät, mutta liikutin niitä silti, kokeilin. Saven sekaan pohjan lietteisiin oli pai-

nunut kapea puun runko. Tai ehkä se oli valtava luu. Siellä se odotti kosteassa piilossaan kuin tiukkaan kääritty papyrusrulla, että saisin kalan muodon ja sukel-

taisin lukemaan syvyyksien sanoja. Pinnan alta, toisesta maailmasta poimisin kaiken tarvittavan tiedon, sitten 14


minäkin osaisin olla mies. Tätä oli turha selittää kenellekään. Yritin vain sopeutua, annoin kaiken tapahtua.

Isä ja setä kisailivat. Ukko kääntyi vedessä selälleen ja katseli taivasta. Hän ei pelännyt, että virta veisi. Sanoi

aina, että hänen aikansa on sitten, kun on. Mitä sel-

laista etukäteen suremaan? Eikä hän surrut, kellui vailla huolia. Niin kevyt on ihminen, joka ei pyristele turhaan vastaan, luottaa vain. Miltä tuntui maata veden päällä

kasvot kohti korkeutta, uskoa veteen noin lujasti? On-

nelliselta ukko minusta näytti. Hän oli maiseman viiva, osa horisonttia. Merkillinen kupru tukki, joka rikkoi veden kalvon, mutta yhtä lailla ilman, pönötti siinä kuin se kaikki olisi ollut hänen omaansa. Niin kuin olikin.

Ukko oli asunut täällä jo vuosikymmeniä eikä kuitenkaan tiennyt yhtä paljon kuin minä. Kaikella oli hinta ja

joki otti omansa. Piikojen pyykit, ukon veneen, muorin

kissanpennun, sen pienen ja sähäkän, jonka piti pär-

jätä niin hyvin tässä maailmassa. Joen pohjalla makasi myös äidin kihlasormus. Äiti sanoi, että sormus

oli liukunut irti saippuan takia, olisi pitänyt olla varovaisempi ja huuhdella jo saunassa. Sieltä lattialta sen

olisi voinut helposti poimia takaisin sormeensa. Äiti 15


oli ollut kuriton, hän luuli että voisi kuljettaa saippuavaahdon virran vietäväksi. Jokeen piti astua paljaana ja

hyvin huuhdottuna. Ei sinne saanut kantaa mukanaan mitään vieraita aineita, ei edes myrkyllisiä ajatuksia, kyl-

lähän siitä oli sanottu. Äiti ei sen enempää kertonut, vaikka usein kyselin. Ehkä häntä harmitti, kun isä ei

ollut lähtenyt sukeltelemaan sormuksen perään, vaikka

oli luvannut seistä äidin rinnalla niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

”Mitä yksistä kihloista? Vihittyhän sinä jo olet”, isä

oli vastannut eikä ollut välittänyt tonkia paksua savea. Ties mitä hautautunutta sieltä olisi löytynyt! Parempi oli antaa olla vain. Joskus arvokasta hukkuu, mutta kaiken

menettämänsäkin kanssa oppii elämään. Se oli asenne, joka kannatti opetella varhain, niin säästyi isoilta suruilta. Niin ukko oli opettanut minua ja aikoinaan myös

isää. Minä tiesin, että joki oli ottanut sormuksen, jotta äiti saisi minut. Sellainen tasapaino täällä vallitsi. Minut vesi ottaisi, jotta äiti saisi pitää isän. Lupasin vedelle vain

puolet enkä miettinyt, mitä se tarkoittaisi.

Siirsin jalkaa hieman ja sitten toista. Uskalsin astua vielä

syvemmälle. Nostin vasemman jalan hetkeksi pyörteen päälle. Sen alla makasi äidin sormus. Se sai vedet ka16


vahtamaan ja kiertämään ympyrää, eivät ne uskaltaneet koskea sitä, hipaista vain, katsella. Sormus oli joen aarre ja minä äidin.

En laskenut jalkaa alas, seisoin kurkena vedessä, levitin siivet, jotta pysyisin pystyssä. Lentoon en nousisi. Setä sen

sijaan lentäisi. Taas hän oli kiivennyt vastarannalle, kis-

konut itsensä ruohojen varassa ylös jyrkkää törmää. Siinä

hän nyt esitteli kämmeniään ja niistä tihkuvaa verta. Sel-

lainen hän oli. Setä asetti kämmenet vastakkain, sinetöi kaiken niiden väliin jäävän piiloon ikuisiksi ajoiksi – mitä

näistä tämän jälkeen puhumaan – ja muuttui linnuksi

hänkin. Tuonne hän sukelsi pää edellä, kuningaskalastaja, ja nyt jo nousi ylös, ravisti pisaroita hiuksistaan. Ukko ei

tykännyt, leikkiä tuolla lailla, aikuinen mies, häiritä vettä ja sen pyhää rauhaa. Ukko nousi joesta hitaasti. Siinä

hän seisoi valuvana, odotti että kuivuu. Hän ei pyydys-

tellyt pisaroita pyyheliinaan vaan antoi putoilla maahan tai tuulen puhallella pois. En minäkään saanut kuivata hänen nähtensä, rivakasti juoksin saunaan, kun en ha-

lunnut palella. Hötkyilystä sai toruja, että mikäs tuli se jalan alla poltteli, kiukaassahan se odotteli, ei sitä muka-

nansa saanut kuljettaa. Siitä ei hyvää seurannut, jos vettä ja tulta ruvettiin sekoittamaan. Niiden voimien piti pysyä 17


puhtaina. Ukko ei tiennyt, että tämä tuli oli toisenlainen, se oli veden herättämä, piilossa ihon alla.

Ukko otti palasaippuan, se oli menettänyt neliskant-

tisen muotonsa. Halkeillut suunnikas, näytti samanlaiselta kuin ukon iho, ryppyjä ja uurteita. Ojensin hänelle

harjan. Ukko alkoi pestä. Annoin raastaa ihosta ker-

roksen pois, sen joka oli vanhaa minua, ja valua veden mukana maan alle. Sinne se kuului. Uudella minällä oli selässä vaaleanpunainen iho, joka saisi jokivedessä

sinertävän sävyn, jaloissa oli irronneen kerroksen alla suomut. Ne painuivat nyt piiloon ja odottivat, nousisivat

pystyyn, taipuisivat veden alla virran mukana ja myö-

täilisivät pyrstön liikkeitä sitten, kun olisi sen aika – ei

vielä. Ukko mutisi itsekseen. Se kuului tähän pesuun, pyöreitä, sisäänpäin kääntyneitä sanoja, joita ei ollut tarkoitettu kuultaviksi. Lopuksi hän pesi kätensä ja ravisti

ranteita sormet harallaan. Sen jälkeen kaatoi päälleni sangollisen vettä ja sanoi:

”Heh! Se on hyvä nyt.”

Siihen ei kuulunut sanoa mitään, piti istua vielä aloil-

laan, antaa pisaroiden valua ja odottaa, että ukko pesi itsensä. Sitten me kaksi lähdimme, jätimme isän ja sedän heittämään jälkilöylyjä.

18


Astuimme pieneen eteiseen. Lattia painui jalan alla ja narahti hiukan, käännyimme oikealle. Siellä oli kapea huone, jonne jätettiin vaatteet. Kaksi pitkää penkkiä ja

seinässä koukut. Ylhäällä katonrajassa oli ikkuna, josta

ei näkynyt taivasta vaan naapurin peltoa. Oven päällä

oli hylly, hyllyllä kampa ja kolme vihreää palasaippuaa. Huone tuoksui kostealta kesäpäivältä, niin kuin niitä

olisi ollut siellä monen kymmenen vuoden ajalta tii-

viisti pienessä tilassa. Ukko kuivasi minun selkäni, sitten minä sain kuivata hänen. Minulla oli vohvelikankaasta

ommeltu sinapinkeltainen saunatakki, sappitakiksi

ukko sitä sanoi, hädin tuskin mahtui enää päälleni. Ukko kiepautti pellavapyyhkeen vyötärölleen ja nappasi vaatteet syliinsä. Isä toisi minun nyyttini. Nyt me voisimme näyttää itsemme maisemalle.

Saunasta kuului pauketta, kiuas sylki vihaisena. Eivät he

yrittäneetkään lepytellä kiviä, päinvastoin. Kun ukko ei

ollut näkemässä, isä ja setä käyttäytyivät kuin poikaset. Sellaisia ilonpitäjiä he keskenään olivat. Mietin, miltä

tuntui olla veli. Minä olin ainut lapsi. Joskus olin liikaa, joskus liian vähän, useimmiten tarpeeksi. ”Aarre”, äiti sanoi.

Kuulin miesten äänet. Kohta he juoksisivat veteen. 19


Minä istuisin ukon kanssa tovin ulkopenkillä ihan siinä saunan edessä mietiskelemässä. Piti sulatella ko-

kemaansa, niin hän sanoi. Äidin mielestä kyse oli siitä, ettei ukon sydän enää jaksanut. Hän hengitteli rauhal-

lisesti penkillä ennen kuin lähti nousemaan jyrkkää mäkeä talolle. Istuin mielelläni hänen kanssaan. Oli

aikaa. Istuin aina ukon oikealle puolelle.

”Vasen on vaimolle”, sanoi Ukko, vaikken minä ky-

synyt.

Yleensä me vain tuijotimme eteenpäin kohti mar-

japensaita ja niiden takaista niittyä. Joki virtasi siinä

oikealla ja talolle mentiin vasemmalta. Ukko alkoi aina kertoa jotakin. Kaikista niistä ihmisistä, keitä saunassa

oli kylvetetty. Talkoolaisia, joutilaita ja juhlavieraita, vastasyntyneitä ja henkensä heittäneitä. Ja se tyttö, voi sitä pientä raasua. Ei ukko tiennyt, että olin nähnyt

hänet kevättalvella. Totinen tyttö oli noussut jään alta

törmälle, vetänyt savisia polvisukkia ylemmäs. Silloin juoksin sisälle, itkin ja valehtelin. En voinut kertoa, että

olin nähnyt kuolleita ja että kuollut oli kääntänyt pää-

tään ja katsonut minua. Olisivat panneet peiton alle,

mitanneet kuumeen ja juottaneet karvasta sipulimaitoa. Yhtä karvaana ukko oli kokenut sen, kun paikkakunta-

laiset olivat tulleet porukalla katsomaan saunaa. Olivat 20


epäilleet, etteivät evakot osaisi rakentaa, kunhan pitivät lystiä, nauroivat ja tanssivat. Moni pilkkaaja oli

sittemmin istunut saunan lämpimässä sylissä, kehunut löylyjä ja taputellut pyöreitä hirsiä.

”Jotta tiedät, millaisessa saunassa kylvet. Ajatella, että

joutilaat tulivat kirkolta asti katsomaan saunaa. Johan on!”

”Onhan se… On se”, ukko sanoi nyt, mutta ei jat-

kanut juttua.

”Vieläkö me tullaan?” kysyin minä.

”Kyllä se taisi nyt olla viimeinen kerta. Talvi tulee.

Ettet tule kipeäksi, siekin, pikku mies.”

Katselin varpaita, niiden iho ei ollut enää rypyllä.

Jonnekin suomut olivat kadoneet. Suljin silmät ja panin

jalat ihan rinnakkain. Odotin, että lämpö kietoisi ne

yhteen, mutta en tällä kertaa tuntenut sitä. Viileä kulki

ruohon pintaa, sivalsi jalkoja ja nosti ihokarvat pystyyn. Kylmä jatkoi matkaa. Maan pinnalla humisi.

Ajattelin kertoa ukolle äidin sormuksesta, siitä kaikesta, minkä tiesin. Siitäkin, etten minä enää ensi ke-

sänä tulisi. Että joki oli puhunut minulle. Saunan jakkara alkoi käydä pieneksi ja uusille lauteille mahtui

vain kolme kerrallaan: Isä, Poika ja Pyhä henki. Ko21


konaista joki ei saisi, mutta jos puolikkaan minusta ja

isästä aavistuksen. Ehkä se riittäisi. Jospa ukko tiesi näistä. Hänen kasvonsa olivat totiset. Olin juuri aikeissa kysyä, kun hän sanoi:

”Mie olin poikasena tuollainen, samanlainen kuin sie.

Katselin elämän reunalta, en välittänyt ihan kaikkeen mennä mukaan. Hyvän elämän sain. Omani.”

Mitä tuohon nyt saattoi sanoa? Saunan ovi kävi, isä

ja setä juoksivat veteen.

”Varovasti, varovasti nyt!” huusi ukko heidän peräänsä. Setä sukelsi. Isä heilautti meille kättä ja kävi veteen

verkkaisemmin, hän sai herkästi suonenvetoja. Minä tiesin, että se tyttö vedessä pisteli isän jalkoja ohuella

neulallaan, varoitteli. Hääpukua ompeli jo, sulhanen

vain puuttui. Katsoin ukkoa. Pitäisikö hänelle kertoa? Ukko hymyili.

”Pojat on poikia. Niin se on”, hän sanoi ja pörrötti

minun hiuksiani.

Ehkä murehdin ihan turhaan. Käänsin päätä ja katselin ukon kanssa joelle. Isä ui hitaita vetoja, setä sukelsi ja pärskytti, piti meteliä niin kuin pieni poika, olisi voinut olla veljeni. Silloin minä tajusin. Miten tyhmä

olin ollut. Eihän joki minua halunnut, näin nuorta ja 22


Kaukonen, Katja: Vihkivedet (WSOY)