Persson, Per Ole: Jaco (WSOY)

Kutsumaton vieras ja saari jota .. oisin valvotaan .. ..

Saari on elavaä olento, Elias kertoo

Per Ole Persson Jaco

Nuori mies on ajautunut Itä-Timoriin keskelle sisällissotaa, outoja maisemia kuin lavasteita. Autiolla rannalla hän tapaa kaksi paikallista, Eliaksen jonka sokea silmä tuijottaa tyhjyyteen, Miriamin joka on viimeisillään raskaana.

Saari on elävä olento, Elias kertoo. Öisin se avaa toisen silmänsä ja vahtii viereistä saarta. Sinne he lähtevät, Jacolle jossa tunnetut rajat alkavat venyä ja lopulta rikkoutuvat. Etäältä näkemäänsä seuraava vieras imaistaan kaoottisen maan alitajuntaan kohtalokkain seurauksin.

www.wsoy.fi | 84.2 | isbn 978-951-0-39286-7

wsoy

päällys Claes Gustavsson etukannen kuva Nordic Photos / Biosphoto liepeen kuva Kennet Ruona

ROMAaNi - ISBN 978-951-0-39286-7 wsoy

Per Ole Persson Jaco

Ruotsalainen Per Ole Persson (s. 1975) on opiskellut kehitysmaatutkimusta ja työskennellyt yk:n kehitysaputehtävissä mm. Guatemalassa ja Itä-Timorissa. Hän lähetti Jacon käsikirjoitusta Peter Høegille, joka tunnisti lahjakkuuden ja kannusti Per Olea kirjoittamisessa. Poikkeuksellista romaania on verrattu mm.

Conradin Pimeyden sydämeen.

Jaco Per Ole Persson

Suomentanut Sanna manninen

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Ruotsinkielinen alkuteos Jaco © 2012 Per Ole Persson First published by Albert Bonniers Förlag, Sweden.

Published by arrangement with Nordin Agency AB, Sweden Suomenkielinen laitos © Sanna Manninen ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-39286-7 Painettu EU:ssa

timor 2006

K

oneeni on juuri laskeutunut, ja astun kirkkaaseen valoon, ruohotuppaiden ja roskien valtaamalle, auringossa halkeilleelle paikoitusalueelle. Ympärilleni kerääntyy lapsia, joilla on kapeat ruskeat kasvot ja kellertävät silmät.

Dollar, dollar.

Aurinko on aivan liian kirkas. Missään ei näy mitään taksin näköistä. Pysäköintialueen toisella puolella on kaksimetrinen verkkoaita ja sen takana pakolaisleiri. Isoja likaisia muovipressuja. Lapsia on varmasti jo kymmenen. Minulla on paljon dollareita, mutta en uskalla ottaa niitä esiin. En tiedä mitä tapahtuisi. Vähän kauempana parin palaneen auton luona on nuorisojoukko. He seisovat toisiinsa päin kääntyneinä mutta koko heidän huomionsa on suuntautunut minuun. Yksi pojista pitelee kädessään ylimittaista ritsaa.

7

Toisessa kädessä hänellä on lyhyt metallitikku. Se on terävä toisesta päästä ja toiseen päähän on sidottu liila lankatukko. Katson tikkua ja samassa ymmärrän, että se on nuoli ja että nuoli ammutaan ritsalla.

Näen joskus kuvia. Kuvat eivät ole läheskään aina kauniita, ja niissä on asioita joista en voi mitenkään tietää mitään. Asioita joita en ole koskaan kokenut.

Tämä kuva on selkeä. Siinä on minun kaulani. Nuoli on tunkeutunut kurkunpäästä sisään ja toiselta puolelta ulos. Niskassa näkyy kaksi senttiä nuolenkärjestä, ja kurkusta roikkuu liilaa lankaa. Juuri niin paljon tuhoa nuoli saa aikaan, jos poika ampuu sen minua kohti.

Katson ylös ja kohtaan pojan katseen. Se on läpitunkeva, kulmakarvat ovat kurtussa. Hän on nähnyt minun tuijottavan asettaan. Hän hymyilee. Valkoiset hampaat. Sitten hän kohottaa hitaasti ritsaa. Käännyn ja lähden ripeästi kohti lentokenttärakennusta, joka on oikeastaan vain hyvin iso vaja. Portin sisäpuolella on kaksi valkoista sotilasta AK5:t käsissään. He seisovat selin minuun. Yritän olla kävelemättä liian nopeasti tai liian hitaasti. Lapset maleksivat perässäni. Paljon lähempänä nyt. He tuntevat pelkoni. He haistavat rahan hyvin lähellä.

Dollar, dollar.

8

Portille on vielä kymmenen metriä. Aurinko porottaa päälakeen. Tunnen miten nuoli tunkeutuu ihon läpi, runnoo väkisin kahden niskanikaman välistä ja sujahtaa selkäytimeen. Hiki tihkuu joka puolelta. Paita liimautuu rintaan.

Taksi?

Joku hipaisee kättäni, ja käännyn ääntä kohti. Vanha ukon käppänä. Hänellä ei ole lainkaan hiuksia, ja hänen pehmeä harhaileva katseensa on lähes seniili. Pysähdyn. En tiedä miksi. Sitä vain pysähtyy, kun joku koskettaa kättä. Ukon takana on vanha tummansininen Mitsubishi Galant. Se on hyvin matala. Kori hipoo melkein maata. Katson portille. Sotilaat seisovat edelleen selin minuun. Jos he olisivat kääntyneet juuri sillä hetkellä, olisin jatkanut portille. Olisin lähtenyt Timorista seuraavalla lennolla enkä olisi koskaan palannut.

Joskus se on pienestä kiinni.

Kierrän nopeasti auton toiselle puolelle ja istuudun.

Vanha mies avaa oven ja vääntäytyy ähisten kuljettajan paikalle. Ruskettunut ryppyinen iho on makkaroilla niskassa. Päästyään istumaan hän hengittää ulos hitaasti ja pihisten. Olen varma, ettei hän hengitä enää sisään. Hän hengittää sisään. Sitten hän kääntyy minuun päin. Valkeaa utua ruskeissa silmissään. Hän ei tiedä, miksi istun hänen vieressään autossa.

Hotelli?

9

Okei, hotelli.

Puhdasta rutiinia. Mies on kyydinnyt ihmisiä lentokentältä niin monta kertaa, ettei tarvitse siihen enää aivoja. Ruumis riittää. Tosin silläkään ei ole monta kuukautta jäljellä. Rullaamme pois pysäköintipaikalta.

Pakolaisleiri jää oikealle. Pari lasta potkiskelee vanhaa muovipulloa sinne tänne. Aidan aukosta ryömii nainen pari maissintähkää sylissään. Hänen takanaan roikkuu vaatteita kuivumassa. Siellä näyttää asuvan ihmisiä pysyvästi. Ajamme liikenneympyrään. Sen keskellä on vastikään maalattu vaaleanpunainen sementtipylväs. Komeassa messinkikyltissä lukee Bem vindo a Dili. Pylväs kannattelee jalkoja ja pohkeita, patsaan jäännöksiä.

Vanhus ajaa hitaasti, tuskin kolmenkymmenen kilometrin tuntivauhtia. Kaikki ajavat hitaasti. Kaikilla on samanlainen auto. Hädin tuskin koossa pysyvä tummansininen Mitsubishi Galant. Jokunen jeeppikin näkyy olevan. YK tai Oxfam. Ajamme rautasiltaa pitkin kuivuneen joen yli. Hiekkapohja on täynnä kuoppia.

Yhdestä kuopasta kiipeää mies. Hänen yläruumiinsa on paljas. Hän kaataa hiekkaa isoon puujalkaiseen siivilään. Sitten näen, että muissakin kuopissa on ihmisiä.

Aurinko on keskellä taivasta, ja varjossa on varmasti yli neljäkymmentä astetta. He työskentelevät suojatta auringon alla. Etsivätkö he kultaa?

10

Ohitamme pienen talon joka on isolla tontilla öljypalmujen keskellä. Tiellä talon edessä on väkijoukko. Ihmisillä on keppejä ja työkaluja käsissään, he seisovat liikkumatta ja katsovat taloa. Sisältä kuuluu huutoa.

Se kuulostaa kumealta ja ontolta. Juuri kun ohitamme heidät, vastaan tulee viiden maastokuvioisen sotilasjeepin karavaani. Jeepit ajavat kovaa ja hyvin lähekkäin.

Vanhus kääntyy puoleeni. Hänen katseensa on kirkastunut hieman, ja hän osoittaa sotilaita suipistamalla suutaan.

Problem, hän sanoo.

En tiedä, pitääkö hän ongelmana sotilaita vai väkijoukkoa. Vai kumpaakin. Minusta tuntuu vain, että kaikki on kaaosta. Pian taloja on tiheämmässä. Ihmisiä ja eläimiä näkyy enemmän. Kaikki on niin erilaista, että tuntuu kuin ajaisi teatterilavasteiden läpi.

Ohitamme pitkän rivin markkinakojuja, jotka on käytännössä pystytetty tielle. Kasoittain tuoretta sipulia.

Muuta ei näytä olevan kaupan. Liikkeellä on paljon ihmisiä, ja tienviertä kävelee joukko lapsia. Vanhin poika on ehkä kuuden. Nuorin tyttö kolmen kieppeillä. Tyttö horjahtaa tielle eikä tiedä mihin suuntaan on menossa.

Kuten pikkulapset tekevät. Vanhin poika tarttuu tyttöä käsivarresta ja vetää hänet sivuun juuri kun toinen tummansininen Mitsubishi Galant on ajamaisillaan tytön yli. Autiotontilla kirmaa mustia pikkuporsaita.

Ne eivät ole mangohedelmää suurempia. Vanhat siat 11

seisovat vieressä. Pistävät valkoiset harjakset. Melkein maata viistävä maha. Ohitamme lentokentän ja koppeja, jotka näyttävät sotilasparakeilta. Näkyviin tulee lisää taloja. Joka kolmas on raunioina, jäljellä on pelkkä luuranko. Joka toisessa kadunkulmassa on valkoinen vuohi lieassa. Se syö ruohoa ja roskia. Alan taas huolestua. Olet varmaan ajanut harhaan. Olen menossa Diliin. Pääkaupunkiin.

This is Dili.

12

H

otelli Tropicalissa on kuntosali. Se on kontin päälle nostetulla tasanteella. Suurin osa painoista puuttuu, ja hiekkasäkkiä on paikattu ilmastointiteipillä. Koko kroppa lyönnin taakse ja tylppä tunne, kun käsi osuu hiekkasäkkiin. Joku joka väittää olevansa hotellin omistaja kipuaa tasanteelle ja alkaa nostella kahta raskasta käsipainoa. Miehellä on luisut lihaksikkaat hartiat ja koko yläruumis tatuointien peitossa. Kaulasta kulkee pitkä epätasainen viiva käsivartta pitkin. Aivan kuin lapsi olisi piirtänyt häneen tussilla. Menen tervehtimään. En päästä irti hänen kädestään vaan osoitan viivaa, joka päättyy peukaloni kohdalle. Mies selittää että hän asui Portugalissa ja että hänen paras kaverinsa siellä on tatuoija. Olin aika humalassa ja halusin tehdä sen itse, hän sanoo ja hymyilee. Hänellä on ryppyjä suun ympärillä ja tajuan, 13

että hänen täytyy olla yli viidenkymmenen. Vaikka silmät ovat viisitoistavuotiaan. Pitelen hiekkasäkkiä, kun hän potkii hurjasti pari minuuttia. Sitten hän ottaa ruttuisen savukerasian housuntaskustaan. Hän tarjoaa minullekin, mutta kieltäydyn.

Se oli minun setäni, hän sanoo.

Katson häntä kysyvästi.

Joka toi sinut tänne, hän jatkaa.

Nyökkään.

Mitä sinä täällä teet, hän kysyy.

Lomailen kai.

Outo paikka lomailla.

Niinkö.

Hän se on kokenut kaikenlaista. Setäni siis. Hän oli mukana 1975.

Mies hymyilee ja nyökkää. Voisin kysyä häneltä. Pyytää kertomaan lisää. En tee sitä. Poltettuaan savukkeen hän riisuu hihattoman paitansa ja kuivaa ylä­vartalonsa hiutuneella vihreällä pyyhkeellä. Sitten hän kapuaa alas korokkeelta. Istun penkkipunnerrus­laitteelle. Istun siinä melko kauan ja katselen rystystäni. Iho on hankautunut rikki, ja paljaaseen kohtaan kerääntyy hiljalleen nestettä.

Syön lounasta sohvalla ja katson samalla televisiota.

BBC News. Mitään uutta ei ole tapahtunut. Mutta kahvi on hyvää. Se on ilmeisesti viljelty Timorilla.

14

Huoneen etuosa toimii hotellin ravintolana ja baarina.

Seinillä on amerikkalaisten jalkapallojoukkueiden viirejä ja lippuja. Peremmällä on biljardipöytä. Kuin nuorisotalolla. Huoneessa on kymmenkunta ihmistä. Yksi on ikäiseni mies. Hänellä on yllään valkoinen pikeepaita. Rinnassa on pieni kirjailu, jossa on kaksi oliivipuunoksaa ja maapallo: YK. Tarkastellessani häntä huomioni kiinnittyy kahteen seikkaan. Hänellä on selväpiirteinen leuka, ja hän on huoneen luonnollinen keskipiste. Hän istuu selkä suorassa ja vie kahvikupin huulilleen. Juuri silloin ovesta kuuluu kova ääni. Jokin kolahtaa metalliporttiin. Minä hätkähdän. Mies kääntää päänsä liioitellun rauhallisesti ovelle ja sitten takaisin ja keskittyy taas hyvään kahviinsa. Jos joku astuisi nyt portista, kävelisi miehen luo ja tökkäisi pistoolinpiipun hänen rintaansa, mies nostaisi katseensa hämmästyneenä mutta ei uskoisi että hänet voitaisiin oikeasti ampua. Vielä äskettäin minä olin tuo mies toisessa köyhässä maassa toisella puolella maapalloa Guatemalassa.

Asuin pääkaupungissa. Työskentelin tilastojen parissa.

Human Development Index. Minä olin hyvä ihminen ja minulla oli tehtävä: ihmisten elinajan ennustaminen.

Kaikki oli niin yksinkertaista.

Uima-allas on pieni ja syvä. Ihan kuin siinä olisi väärä mittakaava. Tuollainen syvyys tuntuu vaativan vähintään neljä kertaa suuremman pinta-alan, mutta ehkä 15

rakennusaikana ei ollut tarpeeksi tilaa. Tai tarpeeksi sementtiä. Altaan lyhyttä sivua koristavat kaksi tekopalmua ja pieni vesiputous. Vesiputouksen pohja on valettu lasten liukumäen päälle, ja muovi paistaa sementin läpi parista kohdasta. Kivien välistä noruu vettä.

Puinen terassi on levistä liukas, eikä uimassa ole muita kuin minä.

Makaan melkein pohjassa ja pidän kiinni tikkaista.

Suljen silmäni, ja kouristukset rinnassa tulevat yhä taajemmin. Kun avaan silmäni, en ole enää hereillä. Yläpuolellani vedenpinta välkehtii kuin se olisi öljyn peitossa. Nousen istumaan kylpyammeessa. Vesi roiskuu ympäriinsä. Kuivaan itseni paksulla valkoisella pyyhkeellä ja menen alasti asuntoon. Olohuoneesta kuuluu ääniä. Tiedän että siellä on rakkaita ihmisiä syömässä.

Haluaisin tavata heidät, mutta olohuoneeseen johtava käytävä ei pääty koskaan. Näkökenttäni reunoille alkaa ilmestyä pieniä mustia pisteitä. Ne kasvavat ja kasvavat. Seinät hilseilevät. Katto liukenee. Kun saan kiinni altaan reunasta, näkökenttäni on enää kapea tunneli.

Istun sohvalla koko iltapäivän. Juon oluen ja sitten vielä toisen. Ensin on valoisaa. Sitten tulee pimeää. Kuin kaihdin olisi vedetty alas. En ikinä totu siihen. Kirkas kohdevalaisin valaisee seinän television vieressä. Siinä on Timorin kartta. Saaren muoto tuo mieleeni jotain, 16

mutta en saa päähäni mitä. Saari kapenee itään päin ja uloin kärki on punainen. Kärjen edustalla näyttää olevan pienempi saari. Nousen seisomaan katsoakseni lähempää ja kuulen omistajan äänen selkäni takaa.

Jaco.

Anteeksi kuinka?

Se on saaren nimi.

Oletko käynyt siellä?

Ei sinne saa mennä. Mutta tuolla on lomakeskus.

Hän osoittaa kylää, joka näyttää olevan kauimpana rannikolla.

Ja Baucaussa on oikein mukava hotelli nimeltä Flamboyan.

Hän alkaa asetella huoneeseen lamppuja. Johdossa roikkuvia valkoisia muovipalloja. Sitten hän levittää johdon jossa on värikkäitä palloja ja toisen jossa on pieniä lippuja. Kaikki liput ovat samanlaisia. Mustaa, keltaista ja punaista ja valkoinen tähti.

Onko teillä juhlat, minä kysyn.

Tänään on vaahtobileet.

Mies hymyilee leveästi.

Ja ensimmäinen olut on ilmainen.

Nyt näen, että hänellä on kaksi kultaista poskihammasta. Alan miettiä, onko hän laitattanut ne perälle jotta ne eivät näkyisi vai onko hän korvannut irronneet hampaat kultaisilla vai onko hänen tarkoituksensa vaihtaa pikkuhiljaa kaikki hampaat perältä alkaen.

17

Mietin pitäisikö kysyä, mutta en kysy. Hän huomaa, ettei ole saanut minua vakuuttuneeksi, ja yrittää uudelleen. Girls, hän sanoo ja osoittaa baaria suipistamalla suutaan. Käännyn sohvalla ja näen kaksi nuorta länsimaista tyttöä. He aistivat sen ja katsovat meitä olan yli.

Heillä on pyöreät pisamaiset kasvot. Lyhyt hame ja korkeat korot. Students, mies sanoo. From Portugal. They are doing some kind of study at the embassy. Yhtäkkiä huomaan, miten väsynyt olen. Juon olueni loppuun ja mutisen jotain jet lagista. Sitten nousen sohvalta ja lähden kohti huonettani. Ovella käännyn vielä katsomaan.

Omistaja on ottanut tytöt tähtäimeensä. Hän kävelee jalat harallaan ja hartiat koholla. Kuin kantaisi jotain raskasta. Huoneeni ovi on kiero, ja joudun nostamaan sitä hieman saadakseni sen lukkoon.

Makaan sängyllä ja kuuntelen ilmastointilaitteen äänekästä suhinaa. Ääni muistuttaa hiustenkuivaajaa, tai pölynimuria. Pidän kovista yksitoikkoisista äänistä.

Ne ovat rentouttavia. Huoneessa on hyttynen, ja hetken kuluttua nousen istumaan sängyssä ja sytytän yölampun. Löydän hyttysen nurkasta aivan ikkunan yläpuolelta ja läimäytän sen hengiltä. Se on jo imenyt minua kahdesti, ja siitä jää seinään punainen läikkä, jota on vaikea saada pois. Ilmastointi hurisee, eikä huoneessa ole kohta viittätoistakaan astetta. Panen ilmastoinnin pois päältä ja menen takaisin sängylle. Hetken 18

kuluttua altaalta alkaa kuulua kovaäänistä musiikkia.

Kaiuttimet särisevät, ja erotan ainoastaan basson.

Raskasta hiphopia. Kumea jyskytys kohoaa suoraan sängyn läpi. Keskityn ääneen, ja pian sydämeni lyö samassa rytmissä. Voin melkein nähdä ne kaksi opiskelijatyttöä baarissa. He keikuttavat lanteitaan musiikin tahtiin. Omistaja luikahtaa heidän taakseen ja painautuu heitä vasten. Yhdessä he laskeutuvat kyykkyyn. Polvet polvitaipeita vasten. Kauttaaltaan vaahdon peitossa. Kuin pikkulapset kylpyammeessa.

19

K

un ajamme pois Dilistä, ohitamme jättimäisen Jeesus-patsaan jolla on kädet levällään.

Ihan kuin Riossa. Suoraan sen alapuolella meressä törröttää ison laivan perä. Sen on täytynyt törmätä kallioon ja upota keula edellä. Laiva on ollut siellä kauan, sillä metalli on muuttunut ruosteenpunaiseksi ja murentunut lähes kokonaan. Käännymme oikealle ja nousemme serpentiinitietä vuorelle. Huipulta näkee kokonaan lahden, jossa Dili sijaitsee. Vedessä kimaltelevan auringon. Erittäin kaunista.

Havahdun hereille vuorilla, kun ajamme jonkin kylän läpi. Tienvarressa kävelee paljon ihmisiä. Miehet kulkevat edellä sauva kädessä. Naiset pitävät perää, heillä on värikkäät hameet ja sulkeutunut katse. He ajavat lampaita, pari vuohtakin on mukana Lapset yrittävät pysyä

20

vauhdissa. Kuljettajani ajaa hirvittävän kovaa, ja auto on vähällä osua yhteen lampaaseen. Sitten pääsemme ulos kylästä. Käännyn katsomaan pölyisestä takaikkunasta. Seurue kääntyy pikkutielle. Ihmettelen mihin he ovat menossa. Sitten nukahdan uudelleen.

Hotelli Flamboyan.

Kuljettajani ensimmäiset sanat viisituntisen matkan aikana. Miehellä on matala käheä ääni ja musta lippalakki silmillä. Nahkainen olkalaukkuni takertuu istuimeen kun yritän vetää sen autosta, mutta hän ei auta vaan istuu kädet ohjauspyörällä ja katsoo suoraan eteensä.

Kun olen maksanut ja sulkenut oven, hän kaasuttaa matkaan renkaat ulvoen, ja mattamusta katumaasturi palaa samaa tietä takaisin. Nostan katseeni. Kukkulalla on iso vaaleanpunainen rakennus. Se näyttää täytekakulta. Mäen päälle nousee leveät portaat. Puolimatkan tasanteella joku nojaa kyynärpäitään muuriin ja tupakoi. Nainen seuraa minua katseellaan, kun kapuan portaita. Hänellä on avoin ja valpas katse, ja kun pääsen hänen kohdalleen, hän ojentaa kätensä.

Tervetuloa hotelli Flamboyaniin.

Kiitos.

Minä olen Esmeralda.

Eikö se ole mustalaisnimi?

Minä olen mustalainen.

21

Etkä ole.

Seisomme kasvotusten ja hymyilemme. Olemme suunnilleen samanpituiset. Hänellä on pitkät tummanruskeat hiukset ja latinalaisamerikkalainen korostus. Menemme vastaanottoon.

Huoneeni on aivan ruokasalin vieressä. Seinät ovat paksut, ja huone on viileä ja raikas. Pieni ikkuna antaa alarinteessä sijaitsevalle talolle, jossa joku nainen pesee vaatteita. Hän pusertelee pyykkiä koko yläruumiin voimin. Paitapuseron hihat kyynärtaipeisiin käärittyinä. Sänky on iso ja patja kova. Katosta roikkuu tiheäsilmäinen verkko. Kolme naksahdusta vessan seinäkaakeleiden takaa. Sitten sihinää, kun kaasu syttyy.

Menee muutama minuutti ennen kuin vesi on riittävän lämmintä. Säädän lämpötilan juuri sopivaksi, ja pehmeä lämmin suihku virtaa ylleni. Kohotan kasvoni sitä kohti. Vesi osuu otsaan ja valuu korviin. Maailma katoaa.

Tapaamme ruokasalissa. Ison ja pitkän salin sisäkatto on taitavasti punottua bamburuokoa. Yksi seinä on kokonaan ikkunaa. Hyttysverkkoja ja puisia luukkuja.

Kevyt tuulenvire ulkoa. Huoneen perällä on viinipulloja punaisen tiiliseinän raoissa. Näen roseeviinin etiketin, kun tarjoilija kaataa. Vanhahkolla naisella on silmät sikkurassa, ja hän lopettaa kaatamisen rannet22

Kutsumaton vieras ja saari jota .. oisin valvotaan .. ..

Saari on elavaä olento, Elias kertoo

Per Ole Persson Jaco

Nuori mies on ajautunut Itä-Timoriin keskelle sisällissotaa, outoja maisemia kuin lavasteita. Autiolla rannalla hän tapaa kaksi paikallista, Eliaksen jonka sokea silmä tuijottaa tyhjyyteen, Miriamin joka on viimeisillään raskaana.

Saari on elävä olento, Elias kertoo. Öisin se avaa toisen silmänsä ja vahtii viereistä saarta. Sinne he lähtevät, Jacolle jossa tunnetut rajat alkavat venyä ja lopulta rikkoutuvat. Etäältä näkemäänsä seuraava vieras imaistaan kaoottisen maan alitajuntaan kohtalokkain seurauksin.

www.wsoy.fi | 84.2 | isbn 978-951-0-39286-7

wsoy

päällys Claes Gustavsson etukannen kuva Nordic Photos / Biosphoto liepeen kuva Kennet Ruona

ROMAaNi - ISBN 978-951-0-39286-7 wsoy

Per Ole Persson Jaco

Ruotsalainen Per Ole Persson (s. 1975) on opiskellut kehitysmaatutkimusta ja työskennellyt yk:n kehitysaputehtävissä mm. Guatemalassa ja Itä-Timorissa. Hän lähetti Jacon käsikirjoitusta Peter Høegille, joka tunnisti lahjakkuuden ja kannusti Per Olea kirjoittamisessa. Poikkeuksellista romaania on verrattu mm.

Conradin Pimeyden sydämeen.