Page 1

aikamme kertojia

LINN ULLMANN

Aarteemme kallis Suomentanut Tarja Teva

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki


Lainauksen Robert Louis Stevensonin teoksesta Aarresaari on suomentanut O.  E. Lampén Laulun Merirosvo-Jenny Bertold Brechtin näytelmästä Kolmen pennin ooppera on suomentanut Elvi Sinervo Lainauksen Vergiliuksen teoksesta Georgica – Maanviljelijän työt on suomentanut Teivas Oksala Lainauksen Lewis Carrolin teoksesta Liisan seikkailut ihmemaassa on suomentanut Anni Swan Lainauksen August Strindbergin teoksesta Yksin on suomentanut Laura Sorma Norjankielinen alkuteos Det dyrebare © linn ullmann 2011 suomenkielinen laitos © tarja teva ja wsoy 2012 isbn 978-951-0-39282-9 painettu eu:ssa


Mutta itse sinun katoamisesi jää. Gunnar Ekelöf (suom. Caj Westerberg)


Nielsille


jenny brodal ei ollut juonut pisaraakaan yli kahteenkymmeneen vuoteen. Hän avasi punaviinipullon ja kaatoi ison lasillisen. Hän oli unelmoinut lämmöstä joka huljahtaisi mahaan, pistelystä sormenpäissä. Hän joutui pettymään, mutta otti uuden ryypyn, niin, hän joi lasin tyhjäksi ja tunsi puistatuksen. Hän ei ollut koskaan sanonut ei koskaan! Hän oli ottanut päivän kerrallaan, päivän kerrallaan, eikä koskaan, ei koskaan, ollut sanonut ei koskaan. Hän istui vuoteen reunalla, valmiiksi meikattuna ja pynttäytyneenä jos ei otettu lukuun isoja harmaita villasukkia, jotka Irma oli neulonut. Hänen jalkojaan palelsi. Sen täytyi johtua verenkierrosta. Turvoksissakin ne olivat. Häntä kauhistutti sovittaa jalat kapeisiin korkeakorkoisiin avokkaisiin. Nektariininvärisiin. Kuusikymmentäluvulta. Jenny kaatoi uuden lasillisen. Viini täytyi saada aina jalkoihin asti. Hän ei ollut koskaan sanonut ei koskaan. Hän oli sanonut päivä kerrallaan. Hän yritti muistella, miksi oli vastustanut juhlien järjestämistä, kaikkea tätä juhlahumua. Hän nousi ja pyörähti seinällä olevan peilin edessä. Musta leninki istui täydellisesti rintojen kohdalta. Kohta pitäisi riisua villasukat ja panna avokkaat jalkaan. Oli heinäkuun viidestoista vuonna 2008 ja Jenny täytti seitsemänkymmentäviisi vuotta. Mailund, iso valkoinen talo, jossa hän oli varttunut sodan jälkeen kun vanhemmat olivat tuoneet hänet sinne poltetusta Molden kaupungista, oli 9


t­ äynnä kukkia. Hän oli asunut siellä miltei koko elämänsä, myötä- ja vastamäissä, ja nyt neljäkymmentäseitsemän kesähepeniin pukeutunutta vierasta oli tulossa juhlimaan häntä.

10


I Aarre


millen, tai sen mitä hänestä oli jäljellä, löysivät Simen ja hänen kaksi ystäväänsä, joiden piti kaivaa ylös metsässä oleva aarre. He eivät käsittäneet mitä olivat löytäneet. Mutta ymmärsivät että se ei ollut aarre. Se oli jotain aivan muuta kuin aarre. Myöhemmin, kun heidän piti selvittää poliisille ja vanhemmille miksi olivat olleet metsässä, asia muuttui Simenin mielestä hankalaksi. Miksi he olivat alkaneet kaivaa juuri siltä aukealta? Juuri sen puun alta? Ja mitä he oikeastaan olivat etsineet? Kaksi vuotta sitten he kaikki, lapset ja aikuiset, olivat etsineet Milleä. Kaikki jotka olivat kesälomalla tuossa pienessä rannikkokaupungissa, kaikki jotka asuivat siellä, poliisi, Millen vanhemmat, kaikki jotka kirjoittivat hänestä lehtiin ja puhuivat hänestä televisiossa, kaikki he olivat etsineet Milleä. Maalta ja mereltä, ojista ja kuopista, Kannaksen hiekkakummuista ja keskustan pohjoispuolen pelottavilta kallioilta, lakkautetun koulun taakse jääneiltä raunioilta ja Brageveienin päässä sijaitsevasta ränsistyneestä autiotalosta, jossa heinä oli kasvanut ikkunoiden ylitse ja jonne lapsilla ei ollut lupa mennä. Millen vanhemmat olivat haravoineet joka metrin keskustasta, kulkeneet talosta taloon, kaupasta kauppaan ja näyttäneet kaikille Millen kuvaa, ripustaneet ilmoituksia osuuskaupan oveen, ravintola Bellinin oveen, sen kirjakaupan oveen, jonka koko Norjan kirjanystävät olivat tunteneet erityisen hyvästä vieraskielisen kaunokirjallisuuden valikoi13


masta (siihen aikaan kun Jenny Brodal oli seissyt kirjakaupan tiskin takana), pizzeria Palermon oveen ja sen lopetetun leipomon oveen, jossa kesäkuukausina pidettiin uutta kalaravintolaa nimeltä Gloucester MA, mutta jota kaikki kutsuivat vain vanhaksi leipomoksi koska Gloucester oli vaikea ääntää. Vanha leipomo sijaitsi siinä kohdassa josta lähti tie ylämäkeen kohti Mailundia, pitkä tie joka kulki kallioiden, metsikköjen ja toinen toistaan rumempien mökkien välitse. Kaikki olivat etsineet Milleä, jopa poika jota kutsuttiin KB:ksi ja joka myöhemmin pidätettiin Millen murhasta, kaikki etsivät Milleä, ja kaksi vuotta tyttö oli maannut metsässä puun juurelle haudattuna kenenkään löytämättä, maannut mullan ja ruohon ja sammaleen ja oksien ja kivien peitossa, ja nyt hän itsekin oli melkein maatunut mullaksi lukuun ottamatta pääkalloa ja luita ja hampaita ja ohutta ranneketjua ja pitkää tummaa tukkaa, joka ei enää ollut pitkä eikä tumma vaan ohut ja hauras, aivan kuin se olisi revitty maasta juurineen päivineen. Sinä kesänä kun Mille oli kadonnut, oli kuin Simen olisi nähnyt hänet kaikkialla. Mille oli kasvot kaupanikkunassa, pää meren aalloissa, vieraan naisen pitkät tummat hiukset joita tuuli tuprutti, ja sitten Mille oli äidin punainen mekko. Kaikki puhuivat hänestä, kaikki ihmettelivät, mihin hän oli kadonnut. Kerran Mille oli ollut todellinen, kerran Mille oli katsonut Simeniä ja nauranut. Kerran hänen nimensä oli ollut Mille, mutta sitten hän oli kadonnut sumuun. Lapiot olivat todellisia. Polkupyörät olivat todellisia. Kuoppa jossa hän makasi oli todellinen. Mutta Mille ei ollut todellinen. Mille oli yön ja hallan harso, joka toisinaan häivähti hänen lävitseen ja vei mukanaan kaiken hänen ilonsa. Simen ei ollut unohtanut Milleä. Hän ajatteli tyttöä kun ei saanut unta tai kun syksy alkoi lähestyä ja ilmassa tuoksuivat 14


ruuti ja märät, lakastuneet lehdet, mutta nyt siitä oli jo kauan kun hän oli ajatellut Milleä.

Simen oli kolmesta pojasta nuorin. Toiset olivat nimeltään Gunnar ja Ole Kristian. Oli lokakuun lopun lauantai vuonna 2010, ja kaverukset olivat yhdessä viimeistä viikonloppua. Mökit pantaisiin talviteloille ja pieni rannikkokaupunki parin tunnin matkan päässä Oslosta etelään käpertyisi pian omaan hämyynsä. Oli iltapäivä, oli alkanut jo hämärtää, ja pojat olivat päättäneet kaivaa ylös aarteen jonka he olivat haudanneet muutamaa kuukautta aiemmin. Gunnar ja Ole Kristian eivät ymmärtäneet, miksi aarteen pitäisi olla haudattu ikiajoiksi. Simen oli eri mieltä. Hänen mielestään tarkoitus oli juuri se, juuri se teki siitä aarteen että se olisi piilossa kaikilta muilta paitsi heiltä, aarre oli tuhat kertaa arvokkaampi maassa kuin maan päällä. Hän ei osannut selittää miksi, tiesi vain että niin se oli. Sen sijaan Gunnar sen enempää kuin Ole Kristiankaan ei käsittänyt mitä Simen tarkoitti, totta puhuen Simen oli heidän mielestään aivan hakoteillä, molemmat halusivat aarteen sisällön takaisin, oman osuutensa aarteesta, ja viis veisasivat aarteesta aarteena, ja lopulta Simen sanoi että kyllä se hänelle kävi, yksi ja sama hänelle, miksei lähdetä saman tien ja kaiveta ylös koko paska.

Tarina Simenistä ja aarteesta oli alkanut muutamaan kuukautta aiemmin, elokuussa, kun Gunnar, pojista vanhin, ehdotti että he sekoittaisivat vertaan. Kesä alkoi lähestyä loppuaan, ilta oli lämmin ja raskas ja kaikki kukki vielä vähän lisää, niin kuin aina ennen kuin kaikki on pian ohitse. Vähän ajan kuluttua heidän tiensä eroaisivat ja he lähtisivät jokainen taholleen, 15


takaisin sinne missä muutoin asuivat, syksyyn, kouluun, jalkapalloharjoituksiin ja toisten kavereiden luo. Gunnar oli ryhdistäytynyt ja sanonut: – Veriveljeys on merkki ikuisesta ystävyydestä. Toiset kiemurtelivat, sillä ajatus kämmenen viiltämisestä limsapullon sirpaleella ei houkutellut tippaakaan, se tekisi hirveän kipeää eikä sellaista halunnut tehdä itselleen, ei edes ikuisen ystävyyden vuoksi, ja vaikka sitä enimmäkseen potki palloa ja käytti jalkoja, oli käsillekin tarvetta, niitä tarvittiin moneen erilaiseen puuhaan ilman verisiä viiltoja ja haavoja, mutta miten sanoa se Gunnarille ilman että syytettäisiin nyhveröksi ja lapselliseksi eikä pilaisi hienoa juttua? He istuivat metsässä salaisen majan edustalla, majan jonka he olivat rakentaneet yhdessä vuotta aiemmin. He olivat tehneet nuotioita ja grillanneet makkaraa, syöneet perunalastuja ja juoneet kokista, kaikki kolme olivat Liverpool-faneja, joten juttu luisti itsestään, he olivat myös laulaneet sillä kukaan ei kuullut heitä eivätkä he siksi voineet munata itseään kenenkään silmissä, Walk on, walk on, with hope in your heart, ja Simen oli ajatellut, että kun lauloi tuota laulua, tuntui siltä kuin elämä olisi todellakin alkamassa. Mutta sitten oli Gunnar, ja se oli niin tyypillistä Gunnaria, alkanut puhua, että ehkä he eivät olleetkaan kunnon ystäviä vain siksi että he olivat yhdessä joka kesä. Kunnon ystävät olivat yhtä sekä hyvinä että huonoina päivinä. Gunnar tunsi pojan, joka oli kannattanut Liverpoolia monta vuotta mutta siirtynyt sitten Manchester Unitedin leiriin vain koska sen uusi naapuri kannatti Manchester Unitedia. Mitä sellaisilla kavereilla tekee? Onko sellainen kunnon kaveri? Ja äkkiä Gunnar oli uppoutunut selittämään verestä ja kivusta ja kunnon ystävyydestä ja kaikesta mahdollisesta, mitä oli ilmeisesti pohtinut pitkin kesää, ja tuloksena oli ehdotus sekoittaa veret yhteen. Gunnar oli valmistellut kaiken, tehnyt 16


valmiin suunnitelman ja sekin oli tyypillistä Gunnaria. Hän oli paketoinut lasinsirpaleet huolellisesti folioon, oli rikkonut pullon kotonaan takapihalla ja pessyt sirpaleet Fairylla, sillä asia oli niin, hän selitti, että jos kättä viiltää likaisella sirpaleella, voi saada verenmyrkytyksen ja kuolla, ja sitten hän laski pienen ryppyisen paketin heidän keskelleen ja levitti folion varovasti auki aivan kuin paketissa olisi ollut timantteja, tai sitten skorpioneja. Silloin Ole ­Kristian, joka oli nokkelin heistä kolmesta, keksi sen sijaan haudata maahan aarteen – merkiksi ikuisesta ja aidosta ja kunnollisesta ystävyydestä. Kesin talvin. Hyvinä ja pahoina päivinä. Kaikkien kolmen pitäisi luovuttaa aarteeseen jotakin ja sen pitäisi olla kallisarvoista. Aarre veren sijaan. Sovittu.

Ole Kristianin vanhempien puutarhassa olevasta vajasta löytyi vanha vaaleansininen ja kannellinen hinkki, jonka hänen äitinsä oli ostanut vuosia sitten käytettyjen tavaroiden kaupasta. Hinkki oli kolhiintunut ja siinä oli haalistuneita käsin maalattuja kuvia lehmistä ja kauniista piikatytöistä ja toisella puolella luki englanniksi: MILK – nature’s most nearly perfect food. Ole Kristianin isä oli ollut koko päivän vihainen kun äiti oli käyttänyt melkein neljäsataa kruunua johonkin niin typerään kuin vanhaan maitohinkkiin. Ja silloin Ole Kristianin äiti oli suuttunut kaksin verroin ja sanonut, että kunhan isä vain saisi nikkaroitua terassin makuuhuoneen eteen (niin kuin oli luvannut ties vaikka kuinka kauan sitten) niin hän tekisi siitä upean koreilla ja ruukuilla ja salkoruusuilla ja tyynyillä ja vilteillä. Siitä tulisi heidän oma pikkuinen italialainen terassinsa, hän oli sanonut. Maitohinkki kuului äidin suunnitelmaan, ja siihen pantaisiin ketokukkia kunhan terassi vain valmistuisi. Terassi ei kuitenkaan valmistunut, ei sinä vuonna eikä 17


seuraava­nakaan, ja nyt hinkki kyyhötti vajan nurkassa puoliksi rikkinäisen ruohonleikkurin takana. Hinkki voisi olla heidän aarrearkkunsa, sanoi Ole Kristian. (Aarteen hautaamisen tarkoitus oli ettei sitä kaivettaisi koskaan ylös. Ei koskaan. Jokainen heistä tietäisi että se on olemassa. Jokainen tietäisi, missä se on. Jokainen tietäisi, kuinka kallisarvoinen se on ja kuinka paljon jokainen oli uhrannut päättäessään kaivaa aarteen maahan näkemättä sitä enää koskaan. Eikä siitä saisi koskaan kertoa kenellekään.) Ole Kristianin täytyi kuitenkin keksiä jotain, mitä panisi hinkkiin, sanoi Simen, ja Gunnar oli samaa mieltä. Eikö Ole Kristian ollutkin juuri saanut isoäidiltään kaksisataaviisikymmentä kruunua? Hänen täytyisi uhrata rahoista ainakin kaksisataa kruunua. Rahat (jos ne olivat seteleinä) voitaisiin sulkea muovipussiin niin että ne eivät hapertuisi. Ole Kristian ei halunnut luopua rahoista, vaikka aarre oli hänen ajatuksensa ja hän oli itse sanonut että heidän kaikkien osuuden täytyi olla tietyn arvoinen, niin että kaikki todellakin uhrasivat jotain. Mutta Simenin ja Gunnarin mielestä hinkki ei riittänyt hänen osuudekseen. Eihän se ollut uhraus! Peltihinkki ei ollut osa aarretta vaan aarteen säiliö. Se vain ei ollut arkku vaan pelkkä hinkki. Jos totta puhuttiin (ja nyt oli Gunnarin mielestä tavallaan koittanut totuuden hetki) niin Ole Kristianilla ei ollut mitään muuta arvokasta kuin isoäidin rahat. Aarteen täytyi tuntua jossain. Mitä Gunnariin tuli, ei ollut pienintäkään epäilystä, mikä hänen osuutensa oli. Simen ja Ole Kristian olivat asiasta yhtä mieltä. Gunnarin täytyi uhrata Liverpoolin nimikirjoituskirja. Gunnar oli muutamaa kuukautta aiemmin ollut Liverpoolissa kaksikymmentäkaksivuotiaan isoveljensä kanssa. He olivat olleet siellä kokonaisen viikonlopun, asuneet hotellissa ja käyneet katsomassa Liverpoolin ja Tottenhamin välisen 18


valioliigaottelun. (Gunnarin isoveli ei ollut oikea isoveli vaikka Gunnar aina selitti että isoveljeni sitä ja isoveljeni tätä; veli oli isovelipuoli, hän oli Gunnarin isän poika, eikä Gunnar oikeastaan edes nähnyt veljeä kovin usein.) Kirjaan olivat kirjoittaneet nimikirjoituksensa muun muassa Steven Gerrard, Fernando Torres, Xabi Alonso ja Jamie Carragher, ja kirjan viimeiselle sivulle oli liimattu valokuva Gunnarista yhdessä isoveljen kanssa Anfieldin stadionin edessä Liverpoolin huivi kaulassaan. Isoveli oli yli metri yhdeksänkymmentä pitkä, hänellä oli pitkä ruskea otsatukka ja leveät hartiat, joten Gunnar näytti hänen vieressään rimppakintulta, ja kuvan alle oli kirjoitettu sinisellä kuulakärkikynällä: Maailman siisteimmälle pikkuveljelle Mortenilta. Simen tiesi, ettei Gunnar oikeasti olisi halunnut panna nimikirjoituskirjaa hinkkiin. Ole Kristianin isoäidiltä saamat kaksisataaviisikymmentä kruunua olivat eri juttu. Aivan toista oli Gunnarin Liverpoolin pelaajien nimikirjoituskirja, siitä luopuminen kirpaisisi kovaa. Ole Kristian sai isoäidiltään rahaa melko usein, mutta Gunnarin isoveli (vaikka ei ollutkaan oikea isoveli) ei vienyt Gunnaria usein Liverpooliin, eikä sitä nyt kovin usein saanut Steven Gerrardin, Fernando Torresin, Xabi Alonson ja Jamie Carragherin nimikirjoituksia. Gunnar, joka oli laihin heistä kolmesta, oli melkein pillahtanut itkuun luvatessaan toisille luopua nimikirjoituskirjastaan. Kun asia oli selvä, Simen kuiskasi: – Minä tiedän, mitä panen hinkkiin. Jäljellä oli enää hänen uhrinsa. Taivas salaisen majan yllä oli mennyt pilveen, ja Simen halusi näyttää Gunnarille ja Ole Kristianille että hänkin oli valmis uhraamaan jotain. Simenin äidillä oli kaulakoru, pieni risti joka oli tehty timanteista. Äiti oli saanut sen isältä jouluna kaksi ja puoli vuotta aiemmin. Simen oli ollut mukana kultasepänliikkeessä 19


ostamassa korua ja ollut pyörtyä kuullessaan, kuinka monta tuhatta kruunua koru maksoi. Tarkoitus oli että koru olisi osaksi myös häneltä ja että äiti tulisi todella iloiseksi. Hän ei kuitenkaan ollut aivan varma, oliko lopputulos toivotunlainen, maksaa nyt niin monta tuhatta kruunua jotta äiti tulisi iloiseksi. Äiti oli sama äiti joulun jälkeen kuin ennen joulua. Niin monta tuhatta niin pienestä korusta. Simen oli miettinyt, kysyisikö isältä, oliko koru sen arvoinen. Hän kuitenkin jätti asian sikseen. Ja nyt hän oli saanut uuden ajatuksen. Joka ilta ennen nukkumaan menoa äiti otti korun kaulastaan ja pani sen siniseen rasiaan kylpyhuoneessa. Piti vain odottaa että kaikki olivat nukahtaneet – se olisi helppoa kuin mikä. Kukaan ei epäilisi häntä. Simen ei ollut sellainen joka pihisteli tavaroita. Äiti tulisi surulliseksi, hän kääntäisi mökin ylösalaisin löytääkseen korun, mutta ei ikinä epäilisi häntä. Gunnar ja Ole Kristian katsoivat ensin toisiinsa ja sitten Simeniin. –  Kuinka paljon se tarkalleen maksoi? Ole Kristian kysyi. –  Monta tuhatta. Kai seitsemäntoista. –  Ei voi olla mahdollista, Ole Kristian sanoi. –  Jos siinä on aitoja timantteja, Gunnar sanoi, – niin sitten se on ihan mahdollista. Ole Kristian mietti hetken. –  Ok, hän sanoi ja katsoi Simeniä, – siinä tapauksessa sinä hoidat sen korun!

Seuraavana iltana he olivat tutkineet koko metsän, ajaneet pyörillä kilpaa kapeita mutkittelevia metsäteitä valon vielä hohtaessa puunlatvoissa löytääkseen täydellisen paikan haudata aarre. He polkivat ohi vihreän metsälammen, johon kaksi pientä lasta oli hukkunut monta monta vuotta sitten. Hukku20


misista oli Simenille kertonut Alma, naapurintyttö Mailundista. Alma oli muutamaa vuotta vanhempi ja saanut silloin tällöin rahaa Simenin äidiltä siitä että katsoi hänen peräänsä muutaman tunnin. Mutta ei enää. Nyt Simen piti itse huolen itsestään. Mutta ennen. Silloin kun hän oli pieni. Viiden, kuuden, seitsemän, kahdeksan ikäinen. Nyt hän oli yhdentoista. Kun Simen tulisi aikuiseksi ja saisi lapsia, hän ei ikinä, ei ikimaailmassa maksaisi sellaiselle tytölle kuin Alma jotta tämä hoitaisi hänen lapsiaan. Hän ei jättäisi lapsiaan Alman hoiviin vaikka se ei maksaisi mitään. Alma oli omituinen tummasilmäinen tyttö joka kertoi tarinoita, toiset tosia ja toiset eivät, eikä Simen tiennyt koskaan mikä oli mitäkin. Tarinan vihreään lampeen hukkuneista lapsista hän uskoi todeksi. Poika oli hukkunut tytön vain katsellessa, ja silloin lasten äiti oli mennyt niin pahasti tolaltaan että oli hukuttanut tytön. –  Hän rakasti varmaan poikaa enemmän kuin tyttöä, sanoi Alma. Alma ja Simen olivat istuneet ruohikolla katsellen kesän lämmittämää lampea ja syöneet omenapiirakkaa ja juoneet muovimukeista punaista mehua. Alman äiti oli tehnyt heille eväät, mutta Alma ei pitänyt punaisesta mehusta ja kaatoi sen lampeen. Alman äiti, jonka nimi oli Siri, silitti usein hänen hiuksiaan ja sanoi hei Simen, mitä sinulle kuuluu tänään. Alma sanoi: – Pieni poika putosi veteen ja hukkui siskon vain tuijottaessa, ja kun tyttö tuli kotiin ilman pikkuveljeä, äiti järkyttyi niin ettei tiennyt mitä tehdä. Hän itki ja itki ja itki eikä kukaan voinut olla siinä talossa kaiken sen itkun vuoksi. Tyttö piteli korviaan ja itki hänkin. Mutta äiti ei välittänyt. Tai ehkä hän välitti mutta ei kuullut tytön itkua. Yhtenä iltana äiti lopulta vaikeni kokonaan. Silloin tyttökin vaikeni. –  Mitä sitten tapahtui, kysyi Simen, – tuliko äiti taas iloiseksi ja lakkasi itkemästä? 21


Alma mietti hetken. –  Ei, ei oikeastaan, hän vastasi, – äiti nosti tytön suureen parivuoteeseen ja luki ja lauloi hänelle, kutitti häntä niskasta ja tukisteli pikkuisen hiuksista ja sanoi rakastan sinua niin kovasti pikku… pikku… Alma haki oikeaa sanaa. –  … pikku laulurastas, Simen ehdotti, koska hänen äitinsä kutsui häntä laulurastaaksi. –  Pikku laulurastas, aivan. Rakastan sinua, pikku laulurastas, äiti sanoi tytölle. Sitten hän nousi vuoteesta, ja meni keittiöön laittamaan ison mukillisen kuumaa kaakaota joka oli parasta mitä tyttö tiesi. Alma kääntyi katsomaan Simeniä. Simen oli kahdeksan silloin kun he istuivat vihreän lammen rannalla metsässä ja söivät omenapiirakkaa. –  Se on siis sinun äitisi, niinhän? Se joka kutsuu sinua pikku laulurastaaksi, Alma sanoi. Simen ei vastannut. –  Miksi hän kutsuu sinua pikku laulurastaaksi? –  Mistä minä sen tiedän, Simen sanoi ja katui että oli tullut kertoneeksi nimestä Almalle. Oikeastaan hän ei halunnut kertoa Almalle yhtään mitään eikä ainakaan mitään hellittely­ nimestään. Hän ei halunnut kertoa Almalle enää mitään. Hän ei vastaisi koska äiti tulee joka ilta antamaan hyvänyönsuukon ja sanoo hyvää yötä ja kuiskaa lähtiessään: mitä minä laulaisin sinulle ennen kuin menen? Ja silloin minä kuiskaan: laula pienestä laulurastaasta. Kaikki säkeistöt! Niin me olemme tehneet joka ilta monta vuotta ja siksi äiti kutsuu minua pikku laulurastaakseen. Alma kääntyi katsomaan lampea ja jatkoi tarinaansa. –  Kun äiti oli keittänyt kaakaon, hän murensi mukiin unilääkettä. Se oli väritöntä. Mautonta. Sellaisia on kuule olemassa – unilääkkeitä joita ei maista juodessaan! Koskaan ei voi 22

Ullmann, Linn: Aarteemme kallis (WSOY)  

Vähä vähältä raa'an rikoksen takaa paljastuva tarina perheenjäsenten välisistä salaisuuksista. Pikimusta ja humoristinen romaani hemmottelee...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you