Issuu on Google+

Jotain kuitenkin voi mennä pieleen, koska miehet ovat istuneet vankilassa. Tosin ryöstösaaliista ei ole löydetty jälkeäkään. Lakimiehet ovat kirjoittaneet kirjaan alku- ja loppusanat. Rikoskirjailijanakin maineikas Jens Lapidus vapauttaa Adalin kertomaan: ”Adali satuilee, sepittää kertomuksen, joka tarttuu lukijaa kädestä ja vetäisee mukaansa betoniviidakkoon.” Julian Assangen juristina julkisuuteen ajautunut Björn Hurtig pitää Adalin tuomiota virheellisenä, jopa perusteettomana, koska syyllisyyttä ei näytetty toteen. Lopultakin totuuden tietää vain Anders Adali. Rattoisaa luku- ja opintomatkaa.

Kansi: Maria Mitrunen Kuvat: Joachim Angeltun, Hutchins Creative, Enderstse, Anthony Myers, Nicolas Hansen

ISBN 978-951-0-39281-2 kl 30.16 Easy money w w w. j o h n n y k n i g a . f i

RAHAA RAHAA RAHAA

Adali ja hänen toverinsa ovat pikkutarkkoja ammattilaisia, jotka ottavat uskomattoman pienetkin yksityiskohdat huomioon. Kuten Leif G. W. Perssonin vetämässä rikosohjelmassa taannoin todettiin, nämä kaverit ovat todella huolellisia.

Anders Adali

Anders Adali (s. 1978) on tukholmalainen, arvokuljetusryöstöihin erikoistunut ryöväri. Tässä asiantuntevassa teoksessa hän kuvaa erinomaisen elävästi suurryöstön suunnittelun, siihen valmistautumisen ja sen toteuttamisen. Esimerkkinä hän käyttää Suomen Pankin ryöstöä Turussa, mistä hänet tuomittiin pitkään vankeustuomioon. Tänä päivänä Adali on jo vapaalla ja hän on myös esitellyt Turun tapausten kulkua mm. Ruotsin tv:ssä.

Anders Adali Esipuhe JENS LAPIDUS

RAHAA RAHAA RAHAA

ARVOKULJETUSRYÖSTÖN PERUSTEET


Anders Adali

Rahaa, rahaa, rahaa Arvokuljetusryรถstรถn perusteet

Suomentanut Tarja Lipponen

Alkusanat Jens Lapidus | Loppusanat Bjรถrn Hurtig


Alkuteos: Pengar pengar pengar Söderströms Förlag 2011 Suomentanut Tarja Lipponen ISBN 978-951-0-39281-2 Copyright © Anders Adali 2011 Graafinen suunnittelu: Maria Mitrunen / Liikeri Painettu EU:ssa.


Jens Lapidus: Alkusanat Otsikot ovat toistuneet. Tv:n ajankohtaisohjelmien uutispätkät ovat vilistäneet ruudussa yksi toisensa jäl-

keen. Paikkojen nimet ovat painuneet mieleen: Akalla, Hallunda, Landvetter, Glostrup, Turku.

2000-luvun puolivälissä oli tavanomaisempaa ryöstää

arvokuljetus kuin viedä mummolta käsilaukku. Yhteiskuntaa ja poliisia pidettiin täysin voimattomina puuttumaan ilmiöön.

Arvokuljetusryöstöt ovat kuitenkin vähentyneet vii-

me vuosina. Johtuu kenties siitä, että valtaosa ryöstäjistä on saatu oikeuteen ja he istuvat vankilassa eri puolilla Pohjoismaita kärsimässä rangaistuksiaan.

Yksi kiinni jääneistä on Anders Adali. Hän on kir-

joittanut tämän kirjan, ja tietääkseni pääsemme nyt ensi

kertaa kurkistamaan ryöstön kulisseihin. Aiemmin eivät RAHAA, RAHAA, RAHAA

5


lukijat ole päässeet seuraamaan näin perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti arvokuljetusryöstön suunnittelua ja

toteutusta. Aiemmin emme ole saaneet työntyä ammat-

tirikollisen ajatuksiin tutkimaan, miten hän tarkastelee itseään ja elämäntapaansa. Emme ole aiemmin saaneet

nähdä todellisia törkeitä rikoksia näin riisuttuina ja selvä-

piirteisinä. Ja sittenkin on samalla kyse kaunokirjallisuudesta. Adali satuilee, sepittää kertomuksen, joka tarttuu lukijaa kädestä ja vetäisee mukaansa betoniviidakkoon.

Adali on vilpitön – rikollisuus kuului hänen luon-

toonsa. Hän halusi huipulle hinnalla millä hyvänsä. Sik-

si tämä kirja on kiehtova kuvaus rikostyypistä, joka on aikamme houkuttelevimpia ja aggressiivisimpia, mutta ennen kaikkea teos on kuvaus eräästä nykyajan ominaispiirteestä.

Adali kirjoittaa: ”Huomasin olevani noidankehässä,

halusin aina vain lisää autoja, veneitä, lomamatkoja… Ja kaikki se maksoi.”

Tapaan päivittäin ihmisiä, jotka ovat syytteessä tai tuo­

miolla rikoksista. Kuuntelen heidän kertomuksiaan ja elä-

mäntarinoitaan. Osa on tietoisesti valinnut rikollisuuden.

Olen pohtinut moraalikysymyksiä moneen otteeseen.

Miten puolustella itselleen sitä, että on tieten tahtoen va-

linnut rikosten polun? Miten selittää se vaimolle? Miten kertoa lapsille? 6

A NDERS A D A LI


Elämme yhä materialistisemmassa ja kulutuskeskei-

semmässä yhteiskunnassa. Omaisuus muovaa ihmisen. Toisinaan samastumme helpommin tavaraan kuin ihmi-

siin, kulttuuriin tai historiaan. Millaisessa takissa kuljet?

Mitä autoa ajat? Minkä merkkisen kellon kiinnität ranteeseesi aamuisin?

Viestimme mieluusti tavaralla, jota kokoamme ym-

pärillemme. Esineet, vaatteet ja omaisuus muovaavat meidät. Olemme kuin aurinko, jonka ympärillä tavaraplaneetat kiertävät loputtomiin.

Monet tahtovat loistaa auringon tavoin. Ja se maksaa. Mutta onko siinä vastaus kysymykseen? Haluta enem-

män rahaa, jotta olisi merkittävä. Riittääkö se oikeuttamaan varastamisen?

Vastaus itsessään on melkoisen ristiriitainen. Ei saa

varastaa – mutta minä saan.

Uskoakseni ratkaisu näihin kysymyksiin on yksinker-

taisesti lopettaa tällaisin käsittein ajatteleminen. Elämä

kuohuu kiivaana eteenpäin, ja ihmisillä on muutakin ajateltavaa kuin elämäntyylinsä. Useimmat eivät halua ei-

vätkä ehdi tarkastella omaa moraaliaan. Ehkä kyse on moraalipohdintojen tahallisesta välttelystä, keskittymi-

sestä arkisiin haasteisiin. Järkeistetään kiperät kysymykset tiehensä.

Perimmiltään on silti kyse siitä, miten tämä kaikki

lopulta vaikuttaa ihmiseen itseensä.

RAHAA, RAHAA, RAHAA

7


Rikoksen sisäinen logiikka on ihmisluontoa koskevista pohdiskeluista riippumatta kiehtonut aina. Ei ole sat-

tumaa, että Kummisetä-elokuvien ja Scarfacen kaltaiset filmit sekä rikoskirjallisuus houkuttelevat katsojia ja lu-

kijoita puoleensa vuosi vuoden jälkeen. Olemme uteliaita. Haluamme tietää, mitä tapahtuu ja miten rikolliset ajattelevat.

Haluamme raottaa ovea, josta emme itse kulje. Adali avaa oven sepposen selälleen.

Lukija on tervetullut astumaan sisään. Tukholma, helmikuu 2011 Jens Lapidus

8

A NDERS A D A LI


Mietin monesti, miksi minusta tuli ryöstäjä.

Kasvuoloni olivat melko tavanomaiset. Asuimme

omakotitaloalueella tukholmalaislähiössä. Olin innostu-

nut urheilusta ja pelasin jalkapalloa kuusivuotiaasta sekä liutaa muita pallopelejä. En ollut ongelmalapsi vaan pikemmin melko kiltti. En tapellut enkä näpistellyt. Saatoin olla raisu, mutta sellaisiahan pojat ovat. En notkunut myöhään ulkona juomassa viinaa, koska kotona oli tiu-

kat säännöt. Yläasteella minun piti tulla perjantaisin ja lauantaisin kotiin viimeistään kymmeneltä illalla. Muut

samanikäiset saivat olla ulkona kahteentoista ja vieläkin pidempään. Isän elämänohje oli: ”Vaikka joku hyppää sillalta, sinun ei kai tarvitse tehdä samoin?”

Minua ympäröi melkoisen rikollinen ilmapiiri, mut-

ta taisin olla sen verran lapsellinen, etten ihan tarkal-

leen tajunnut sitä. Ensimmäinen moponi esimerkiksi oli RAHAA, RAHAA, RAHAA

9


Yamaha DT, joka maksoi 1 500 kruunua. Sen toimitti meille kaksi turkkilaista, isän kavereita. Mopo oli tol-

kuttoman halpa, melkein ilmainen. Vähät välitin siitä, että mittarit puuttuivat. Isä totesi vain, etten saa jättää mopoa koulun lähelle tai muille yleisille paikoille. Ehkä tuollainen asenne sai minut tarkastelemaan asioita vähän erilaisesta näkökulmasta. Yksi hieno hetki oli, kun

serkkuni tuli käymään meillä punaisella Ferrari 308:lla. Silloin elettiin 1980-luvun loppua. Autotallissamme kä-

väisi vuoden aikana monenlaisia loistoautoja, Mersuja, Porscheja ja Ferrareja… Ja minä pääsin aina mukaan koeajolle. En koskaan kysynyt serkulta, mitä hän hommaili.

Kerran putosin kiipeilytelineestä ja mursin käteni. Isä

tuli hakemaan minua Porsche 911:llä, renkaat ulvoen ja

jalkakäytävällä kaahaten. Muistan kun istuin takapenkillä vasen käsivarsi omituisesti vääntyneenä.

Minulla oli vahva veto tavaraan. Vanhemmat tekivät

kovasti töitä ja sain melkein kaiken mitä halusin. Sain aika

varhain tietokoneen, Amiga 500:n ja sitten 500+-mallin, jossa oli kovalevy. Kenellekään muulla ei ollut sellaista. Hankimme ensimmäisenä pc:n ja helvetin ison lautas­ antennin. Maastopyörän sain heti kun ne tulivat mark-

kinoille. Siinä tosin oli yksi ehto: minun piti sijoittua

minimaratonissa kahdenkymmenen parhaan joukkoon. Sijoitukseni oli kahdeskymmeneskolmas, mutta isälle se kelpasi. 10

A NDERS A D A LI


Erotun muista raskaan sarjan rikollisista siten, etten

ollut ongelmalapsi. Minua ei kiinnostanut kuulua jen-

giin, haastaa riitaa, tapella, hajottaa omaisuutta; ei vetää

huumeita, kännätä tai ryöstää ihmisiä. Ajattelin jo tuolloin, ettei sellainen kannata. Koulu sujui hyvin, mutta

en voi väittää, että olisin tehnyt parhaani. Ei koulun­ käynti vaikeaa ollut, mutta keskityin mieluummin muuhun. Lukioaikana elämä muuttui hauskemmaksi, kun

vanhemmat erosivat ja tiukat säännöt katosivat. Seura-

si jonkin verran juopottelua, hasaa ja ruohoa, tyttöjä ja myöhäisiä iltoja. Tein pari kevyttä talomurtoa ja myin joitakin grammoja kannabista kavereille. Murroissa oli jännitystä, koska piti olla valppaana ja kelata, miten

pääsee sisään. Minulle murrot olivat ongelmia, jotka piti ratkaista mahdollisimman terävästi. Olen aina suh-

tautunut ongelmiin niin, että ne on tehty setvittäviksi. Pitää vain löytää ratkaisun avain eikä koskaan, koskaan antaa periksi.

Tiedän tarkalleen, milloin rikollisen urani alkoi toden

teolla. Sain vakituisen työn bensikseltä Tukholman kes-

kustasta heti lukion jälkeen, muutin ytimeen ja sain uusia

ystäviä. Yövuorojen aikana tutustuin muutamaan kantikseen. Ystävystyin strippiklubilla työskentelevän portsarin

kanssa ja minullekin tarjottiin työtä ovelta. Olin vasta yhdeksäntoista ja oli siistiä päästä pokeksi. Pari kuuria

steroideja nosti painoa ja loi lihasta, jotta kunnioitus oli RAHAA, RAHAA, RAHAA

11


kohdillaan. Kun toisesta kantiksesta tuli kaverini, aloin ykskaks diilata kokkelia. Sain käsiini koneen, jolla sai kopioitua luottokortteja. Pian olin jo tehnyt ensimmäisen

kassakaappikeikan ja tienannut yli viisikymmentä tonnia. Pääsin ensimmäistä kertaa hetkessä käsiksi isoon rahasummaan.

Käärin rahaa vähän sieltä ja täältä ja ostin ensimmäi-

sen autoni, Pontiac Firebirdin. Niitä oli Ruotsissa vain kymmenen ja kuljin pää pilvissä. Ajattelin olevani mahtitekijä, mutta se ei tietenkään pitänyt paikkaansa.

Tein muutaman perintäkeikan, mutta niissä riittivät

useimmiten puhelahjat. Väkivaltaan ei ollut tarpeen tur-

vautua, koska tyypit tiesivät, että olivat tehneet väärin, eikä heidän auttanut muu kuin oikaista mokansa.

Olin aina noudattanut tiettyjä sääntöjä ja ajan mit-

taan säännöt vain lisääntyivät. Lapsia ja naisia en koskaan vahingoittanut. Minun oli oltava sataprosenttisen

varma siitä, että puutuin vain tapauksiin, joissa joku oli

tehnyt väärin. Väkivaltaa käytin vain kun se todella oli välttämätöntä. Toisista rikollisista ei vasikoida. Ei kovia huumeita. Ei autolla ajoa iltakymmenen jälkeen. Helvet-

tiin Stureplan ja koko bileosasto! Ja ammattirikollisten kanssa ei hengailla!

Sääntöjen avulla pärjäsin. Yksi tärkeimmistä oli käydä

aina tavallisessa työssä. Kun saa tuloja ja maksaa veroja, se

näyttää hyvältä rekistereissä. Jos kytät tietävät, että kaveri 12

A NDERS A D A LI


käy töissä, he eivät kiinnostu tyypistä samaan tapaan kuin Muhammadista, joka istuu päivät kotona pössyttelemässä ja lähtee illalla kaupungille keikan toivossa.

Normisvedu joutuu harvoin epäillyksi. On tärkeää

saavuttaa tasapaino, joka tavallisesta työstä ja sen tuomis-

ta järkevistä rutiineista koituu. Rikollisista monet jäävät kiinni juuri siksi, ettei heillä ole järkeviä rutiineja.

Kaikkein vaarallisinta on kateus. Se saa ihmiset te-

kemään vääriä valintoja. Vasikoista monet ovat kateellisia. Kateus irrottaa kielenkannat ja ykskaks löytää kytät kannoiltaan.

Työskentelin portsarina ja muutaman kerran henkivar-

tijana ennen kuin tein ensimmäisen arvokuljetuskeikkani. Tunsin monia, jotka tekivät samoin. Pidin keikkojen suunnittelemisesta. Se oli suuren luokan ongelmanratkontaa jossa virheet käyvät kalliiksi.

Ensimmäinen keikka oli karu kokemus. Suunnitelma

oli taidokas, toteutus ei. Olin työskennellyt huippukaverin kanssa. Hän oli opettanut minulle, miten suoriutua

hälytysjärjestelmistä, murtaa kassakaappeja ja kähveltää

prätkiä... Olimme tehokkaita, motivoituneita ja taitavia. Nälkä kasvoi. Suunnittelu ja varusteiden hankinta olivat

haastavimpia. Kaikella oli hintansa: aseilla, vaatetuksella, ajoneuvoilla, laukuilla, työkaluilla, puhelimilla. Luettelo

oli pitkä. Varusteet sai rahoitettua vain muilla rikoksilla. RAHAA, RAHAA, RAHAA

13


Huumeiden myyntiä ja salakuljetusta: hasista, kokaa, maria. Murtoja ja varkauksia.

Tein kaiken tuon, koska itse halusin. Kukaan ei pakot-

tanut minua. Pidin rikoksia tuottavina sivutöinä. Minul-

la ei ollut alkoholi- eikä huumeongelmia. Poltin jointin

silloin tällöin ja vedin viivan kokaa, mutta vähiin se jäi. Pidin normisvedun elämästä ja samaan aikaan rikollisuus veti puoleensa. Tunsin olevani valittu rikolliseksi. Ihan kuka tahansa ei olisi pystynyt hoitamaan melkein mitä tahansa parin tapaamisen ja puhelinsoiton avulla.

Perheeni ehkä aavisteli jotain, mutta ei tiennyt, että

olin siirtynyt törkeisiin rikoksiin. Alussa epäonnistuin

usein ja pettymyksiä kertyi. Kerran olin vähällä lopettaa. Tyttöystäväni tuli raskaaksi ja aloin miettiä, kannattiko

minun ottaa niin isoja riskejä. Jätin hommat vähäksi aikaa, kaiken sen paskan, mutta jonkin ajan päästä olin taas

suunnitellut uuden keikan ja valmis toteuttamaan sen. Siirryin isompiin kohteisiin, yhteen kahteen ryöstöön

vuodessa, ei keikkaan joka toinen kuukausi. Turvasalkuista arvokuljetusautoihin ja rahanlaskentakeskuksiin.

Asenteisiini varmasti vaikutti paljon se, ettei rikolli-

suudesta koskaan aiheutunut minulle vakavia seurauk-

sia. Minua ei vuosien mittaan epäilty kertaakaan mistään,

en joutunut kuulusteluihin enkä poliisitutkintoihin. Sain porskuttaa rauhassa. Ainoa seuraamus oli lievä vainoharhaisuus. Minulla oli parhaimmillaan kahdeksan 14

A NDERS A D A LI


käsipuhelinta, joita availin ja suljin. Vilkuilin alituiseen

olkapään yli, ja minun oli vaikea sovittaa yhteen arkielä-

mää ja rikollisuutta. Huomasin olevani noidankehässä, halusin aina vain lisää autoja, veneitä, lomamatkoja… Ja kaikki se maksoi.

Vainoharhaisuudessa oli myös hyvät puolensa. Lievä

hulluus pitää valppaana ja varuillaan. Monet jäävät kiinni mitättömien yksityiskohtien takia, koska luulevat, että kaikki järjestyy parhain päin.

Olen aina ollut kova tekemään töitä. Kävin jo

13–14-vuotiaana lomilla ja viikonloppuisin myymässä

koruja Hötorgetilla. Tienestit nousivat noin viiteensataan kruunuun päivässä, ja se oli tuolloin iso raha. Rahoilla ostin lisää tavaraa, vaikka minulla jo olikin melkein

kaikkea. Olen aina pyrkinyt saamaan vielä vähän lisää. Vanhempana oli tavanomaista pitää sataatuhatta tai kah-

tasataatuhatta kruunua kirjekuoressa kotona. Ja jos rahat loppuivat, sitä oli lisää toisessa kätkössä. Ja kun ne ra-

hat loppuivat, ei tarvinnut kuin tehdä uusi keikka. Poltin ensimmäisen veneeni polttoaineeseen viisikymmentä tonnia kahdessa viikossa, eikä se edes ollut mikään luksusjahti.

Aluksi keikoilla nousi helvetinmoinen adrenaliinihyö-

ky, mutta rutiinin kasvaessa tuntemukset latistuivat. Vähän

kuin olisi mennyt tavalliseen työhön. Lopulta ratkaisevaa

oli vain saaliin suuruus. Minusta oli tullut ammattilainen. RAHAA, RAHAA, RAHAA

15


Ikävää ryöstäjän hommissa on, ettei voi kertoa kenel-

lekään saavutuksistaan. Olin monesti äärettömän tyytyväinen siihen, miten olin toiminut. Lehtien etusivulla oli kuvia keikasta, tv-uutiset ja ajankohtaisohjelmat käsit-

telivät aihetta, ja minä istuin kotona seuraamassa uuti-

sointia. Se vaati hermoja. Mietin usein, olivatko poliisit jo päässeet jäljilleni…

Ihailen usein toisten tekemiä keikkoja, heidän keksi-

miään menettelytapoja. Tekijät ovat säännönmukaisesti

todella fiksuja. Tarvitaan erinomaisia suunnittelutaitoja,

halua työskennellä ryhmänä ja tajuton tahto onnistua. Monella heistä on huono tausta ja kehno koulutus. Kaverit voisivat pärjätä tavallisessa työelämässä kuinka hienosti tahansa, jos vain saisivat sauman.

Sen sijaan he saavat pitkiä tuomioita, pidempiä kuin

väkivaltarikolliset ja pedofiilit. Aivan kuin törkeä ryös-

tö, jossa kenellekään ei käy kuinkaan, olisi pahinta maan päällä…

16

A NDERS A D A LI


1. LUKU Tavanomainen päivä. Vein pojan kouluun ja kävin nostamassa rautaa punttisalilla Globenin lähellä. Naiseni

oli töissä täyttämässä hyllyjä ICA Maxissa keskustasta etelään.

Olin ottanut iisisti viime kuukaudet. Halusin keskit-

tyä perheeseen ja ystäviin, koska edellisvuonna ryöstöt

olivat pitäneet minut kiireisenä. Ja olin onnistunut niistä jokaisessa, mutta suunnitteluun ja valmisteluun kului aikaa ja lisäksi minulla oli päivätyöni, joten perhe-elämä oli jäänyt vähiin.

Viimeisin keikka oli niellyt kuukausikaupalla aikaa ja

tehnyt minusta kolmannen kerran miljonäärin. En ollut

aikeissa valittaa siitä, että istuin erinäisten miljoonien päällä. Ongelmana oli talon osto tai ehkäpä vain kunnollisen

auton. Olin vainoharhaisen varovainen, joten en hankkinut mitään hintavaa. Ostin vain huonekaluja, tv:n, dvd-

soittimen ja sisustustarvikkeita asumisoikeusasuntoomme, RAHAA, RAHAA, RAHAA

17


jonka olin ostanut pimeiltä markkinoilta. Sen enempää en

ollut valmis riskeeraamaan. Olin myös käynyt perheen kanssa muutaman kerran leppoisalla lomamatkalla, mutta ei sentään missään viiden tähden hotelleissa.

Viimeisin keikka oli sujunut rennosti. Toimin suun-

nittelijana, koska toteutuksesta huolehti sisäpiiriläinen. Olin mieluiten itse keikalla mukana, kärkimiehenä ta-

pahtumien ytimessä, mutta tuon keikan ykkösmies oli kontaktini. Jos joutuisin kiinni, samoin kävisi hänelle.

Istuin koko keikan autossa, joka toimi komentokes-

kuksena. Sieltä lähetettiin käskyt kaikille tiimissä. Saaliin

ansiosta minun ei olisi välttämättä tarvinnut paiskia töitä moneen vuoteen.

Mutta tilanne oli muuttunut. Olin ikävystynyt. Olin

sanoutunut irti työstäni elektroniikkaliikkeen myyjänä, koska homma oli pitkästyttävä. Oli äärettömän tärkeää

pitää yllä kulissityötä, jotta kytät eivät alkaisi ihmetellä, miten tulin toimeen. Ajattelin pitäneeni matalaa profii-

lia niin monta vuotta, ettei paussi työnteosta haittaisi. Minua ei ollut epäilty kertaakaan, saati kuulusteltu tai

mainittu esitutkinnassa. Olin tehtaillut ryöstöjä melkein kymmenen vuotta ja ansaitsin pienen hengähdystauon.

Olin aloittanut voimaharjoittelun ja otin pienen te-

hostekuurin petratakseni ja jouduttaakseni tuloksia. Ajattelin perheen tulevaisuutta ja miljooniani. Eniten nautin ajasta pojan kanssa: Vein hänet kouluun, hain 18

A NDERS A D A LI


iltapäiväkerhosta, kävin seuraamassa jalkapallotreenejä,

tein ruokaa ja kyllä, meikeinpä häärin perheenemäntänä.

Naiseni oli iloinen siitä, etten suunnitellut uutta ryöstöä.

Hän saattoi hengähtää ja perhe-elämä sujui sopuisasti. Vallitsi rauha, koska stressitekijät puuttuivat.

Treenin jälkeen lähdin nettikahvilaan katsomaan, oli-

ko joku yrittänyt ottaa yhteyttä. Olin vuosien mittaan tehnyt töitä useiden ryhmien kanssa, mutta kukaan ei tiennyt, missä asuin, ja käytin kännykkääkin vain siviilissä. Minut tavoitti pelkästään sähköpostitse, ja kä-

vin lukemassa viestit viikoittain. Useimmat muut olivat täysipäiväisiä rikollisia, mutta minä en halunnut liata

mainettani rehellisenä ruotsalaisena perheenisänä, joka pysyttelee kaidalla polulla. Tietenkin olin hyödyntänyt

keikoilla myös ystäviäni, mutta vain silloin kun tehtävään

vaadittiin uusi mies esimerkiksi huolehtimaan rahoista, tarkkailemaan, hoitamaan tehtäväjakoa… Ei huolta, jos kytät jostain syystä pysäyttivät uuden kaverin. Rekisteriä ei ollut, joten matka sai jatkua.

Arvelin, ettei yhteydenottoja olisi, koska edellisen kei-

kan jälkeen minua lukuun ottamatta kaikki lähtivät ulko-

maille. Kaikilla oli miljoonia poltettavana, ja kaverit olivat

sinkkuja, ei vastuuta perheestä tai lapsista. Tuolloin kaik-

ki jo tiesivät, ettei minua pystynyt ylipuhumaan keikalle, jollei siivu olisi vähintään kymmenen miljoonaa kruunua. Olin jo aikaa sitten lopettanut laukkujenkuskauskeikat. RAHAA, RAHAA, RAHAA

19


Ne eivät olleet riskien arvoisia. Oli isompiakin täkyjä. Kun

päättää tehdä jotakin, kannattaa tehdä perusteellisesti. Se

oli yksi nyrkkisäännöistäni ja noudatin sitä tunnontarkasti. Edellisen keikan kundit olivat ottaneet yhteyttä. He ha-

lusivat tavata Ropstenissä seuraavana päivänä kahdeltatois-

ta. Tiesin paikan, vähän syrjäisen jalkapallokentän. Mietin heti uteliaana, mistä voisi olla kyse. Kundit eivät millään

olleet voineet hassata edellisen keikan saalisosuuttaan. Toi-

saalta he iskivät aikailematta kiinni hyviin tilaisuuksiin. Lähdin kotiin laittamaan ruokaa ennen kuin poika pitäi-

si hakea iltapäiväkerhosta. Mietin, mitä kaverit halusivat. Olivatko he löytäneet sopivan arvokuljetuksen tai lasken-

takeskuksen? Rahakkaita vaihtoehtoja ei ollut paljon. Ehkä he olivat saaneet vinkin tuottoisasta kuljetuksesta.

Olin hilpeällä mielellä ja helvetin utelias kuulemaan,

mistä oli kyse. Aivan kuin olisin odottanut mieluisaa lahjaa. En aikonut kertoa tapaamisesta naiselleni. Ei ollut mieltä stressata häntä syyttä suotta.

Poika oli minut nähdessään iloinen niin kuin aina ja

naiseni tuli töistä juuri sopivasti istuakseen suoraan ruokapöytään. Olin paistanut uunissa kokonaisen kanan ja juureksia, lisänä kokojyväriisiä. Treenatessa oli tärkeää syödä hyvin.

Kun poika oli jo nukkumassa, juttelin naiseni kans-

sa siitä, pitäisikö hankkia pieni talo Thaimaasta. Puolel-

la miljoonalla tai seitsemälläsadalla tonnilla saisi jo aika 20

A NDERS A D A LI


mukavan. Vaikeinta oli saada kuljetettua hillot maahan, mutta sen saisi kyllä tarvittaessa ratkottua. Naiseni nukahti tuota pikaa uneksien talosta Thaimaassa, mutta minun ajatukseni pyörivät seuraavan päivän tapaamisessa.

Ehdin vetämään kunnon rintalihas- ja hartiatreenin

ennen kuin oli aika tavata kundit. Jätin auton Globenin

pysäköintihalliin enkä ottanut puhelintakaan mukaan. Metrolla keskustaan, linjanvaihto ja Ropsteniin. Oli lo-

kakuu. Kesä oli loppunut aikaa sitten, aivan liian nopeasti. Missään ei enää näkynyt makeita mimmejä lyhyissä kesä­

hameissa ja minimaalisissa topeissa. Edessä oli ankea talvi. Ropstenin metroasemalla päästin kaikki muut kulki-

jat edelläni liukuportaisiin varmistaakseni, ettei minua seurattu. Muiden mentyä astuin portaisiin, jotka kuljettivat minut verkkaisesti ylös. Pysähtelin edelleen silloin tällöin kävellessäni kohti jalkapallokenttää. Se sijaitsi kadun päässä ja siitäkin piti vielä jatkaa kappaleen matkaa ennen kuin kenttä pilkotti puiden ja pensaiden takaa.

Kaksi edellisen keikan tyyppiä istui puistonpenkillä

odottamassa ja juttelemassa. Kummankin juuret olivat Ruotsin ulkopuolella eikä kumpikaan näyttänyt äidin

pikku kullanmurulta. Minut nähdessään he nousivat. Toinen sanoi:

”Hieno homma nähdä taas, kaveri. Näytät hyvältä.”

”Sama juttu. Kundit on hankkineet hienot rusketuk-

set jossain kaukana täältä.”

RAHAA, RAHAA, RAHAA

21


”Thaimaassa. Siellä se aurinko jaksaa porottaa.”

Halasimme. Kun edellisen kerran tapasimme, kundit

pakkasivat pakuun setelinipuilla täytettyjä pahvilaatikoita. Hyvästelimme ja halasimme silloinkin. Aina kun tein

keikan uusien tyyppien kanssa, ystävyys syntyi joko suunnitteluvaiheessa, ryöstön aikana tai jälkipeleissä. Tietyis-

sä hommissa oli luontevaa ystävystyä. Ryhmän jäsenten välille muodostui side, koska olimme vastuussa toistemme tulevaisuudesta. Pyrin silti pitämään tilanteen ennen

kaikkea ammatillisena. Minulla ei ollut tapana sekoittaa työtä ja huvia.

Puhuimme hetken kundien lomasta ja siitä, mitä he

olivat puuhanneet. He olivat ehtineet reissata Brasiliassa ja Australiassa, pysähtyneet Thaimaahan ja matkanneet sitten kotiin uusi keikka suunniteltuna. Oli kysymysten vuoro.

”Mitä mielessä? Mikä on homman nimi?” ”Keikka Suomessa.”

”Suomessa? Mitä siellä olisi tarjolla?”

”Enemmän kuin osaat aavistaa tai edes uneksia.” En voinut olla hymähtämättä sanavalinnalle. Kuulos-

taa hauskalta, kun tummapintainen sälli ilmaisee itseään noin. Kundi vilkaisi minua totisena ja sanoi:

”Käytiin paikalla tsekkaamassa. Näytti älyttömän hy-

vältä. Siinä on vain yksi iso mutta. Vaikutti siltä, ettei 22

A NDERS A D A LI


Jotain kuitenkin voi mennä pieleen, koska miehet ovat istuneet vankilassa. Tosin ryöstösaaliista ei ole löydetty jälkeäkään. Lakimiehet ovat kirjoittaneet kirjaan alku- ja loppusanat. Rikoskirjailijanakin maineikas Jens Lapidus vapauttaa Adalin kertomaan: ”Adali satuilee, sepittää kertomuksen, joka tarttuu lukijaa kädestä ja vetäisee mukaansa betoniviidakkoon.” Julian Assangen juristina julkisuuteen ajautunut Björn Hurtig pitää Adalin tuomiota virheellisenä, jopa perusteettomana, koska syyllisyyttä ei näytetty toteen. Lopultakin totuuden tietää vain Anders Adali. Rattoisaa luku- ja opintomatkaa.

Kansi: Maria Mitrunen Kuvat: Joachim Angeltun, Hutchins Creative, Enderstse, Anthony Myers, Nicolas Hansen

ISBN 978-951-0-39281-2 kl 30.16 Easy money w w w. j o h n n y k n i g a . f i

RAHAA RAHAA RAHAA

Adali ja hänen toverinsa ovat pikkutarkkoja ammattilaisia, jotka ottavat uskomattoman pienetkin yksityiskohdat huomioon. Kuten Leif G. W. Perssonin vetämässä rikosohjelmassa taannoin todettiin, nämä kaverit ovat todella huolellisia.

Anders Adali

Anders Adali (s. 1978) on tukholmalainen, arvokuljetusryöstöihin erikoistunut ryöväri. Tässä asiantuntevassa teoksessa hän kuvaa erinomaisen elävästi suurryöstön suunnittelun, siihen valmistautumisen ja sen toteuttamisen. Esimerkkinä hän käyttää Suomen Pankin ryöstöä Turussa, mistä hänet tuomittiin pitkään vankeustuomioon. Tänä päivänä Adali on jo vapaalla ja hän on myös esitellyt Turun tapausten kulkua mm. Ruotsin tv:ssä.

Anders Adali Esipuhe JENS LAPIDUS

RAHAA RAHAA RAHAA

ARVOKULJETUSRYÖSTÖN PERUSTEET


Adali, Anders: Rahaa, rahaa, rahaa! (Johnny Kniga)