Vann, David: Kylmä saari (WSOY) by Kirja.fi

V D ANN I V A D Suomentanut

IRMELI RUUSKA

KYLMA

SAARI KYLMÄ SAARI

David Vann

Suomentanut Irmeli Ruuska

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Englanninkielinen alkuteos Caribou Island

Äiti ei ollut totta. Hän oli jokin varhainen uni, toivekuva. Hän oli tietty paikka. Lunta, niin kuin täälläkin, kylmää. Puutalo mäellä, alapuolella joki. Oli pilvinen päivä, vangittu valo jotenkin kirkasti vanhan valkoisen maalin rakennusten seinissä, ja minä tulin koulusta. Olin kymmenvuotias, kävelin yksikseni, kävelin pihalla likaisten lumilaikkujen halki ja nousin kapealle kuistille. En jaksa muistaa mitä silloin ajattelin, en jaksa muistaa millainen olin tai miltä minusta tuntui. Se kaikki on kadonnut, pyyhkiytynyt pois. Avasin ulko-oven ja löysin äidin kattoparteen hirttäytyneenä. Anteeksi, minä sanoin, peräydyin ja suljin oven. Olin taas ulkona kuistilla. Niinkö sinä sanoit? Rhoda kysyi. Pyysit anteeksi? Niin. Voi, äiti. Se tapahtui kauan sitten, Irene sanoi. Enkä minä kestänyt katsoa, ja niinpä en pysty näkemään sitä nytkään. En 5

tiedä miltä hän näytti roikkuessaan siellä. En muista siitä mitään, vain että niin oli. Rhoda vääntäytyi sohvalla lähemmäs ja halasi äitiään toisella kädellä, veti hänet lähemmäksi. Molemmat katsoivat takkatulta. Edessä metallinen kipinäsuojus, pieniä kuusikulmioita, ja mitä pitempään Rhoda katsoi, sitä enemmän kuusikulmiot näyttivät tulipesän peräseinämältä, jonka loimu kultasi. Ikään kuin tuli voisi paljastaa tai muuttaa noen mustuttaman takaseinän muuksi. Sitten hänen katseensa värähti ja edessä oli taas kipinäsuojus. Kunpa olisin tuntenut hänet, Rhoda sanoi. Sitä minäkin toivon, Irene sanoi. Hän taputti Rhodaa polvelle. Nyt täytyy mennä unten maille. Kiireinen päivä huomenna. Minun tulee ikävä tänne. Hyvä kotihan tämä on ollut. Mutta isäsi haluaa jättää minut ja ensimmäinen askel on muutto saareen. Jotta tuntuisi, että hän on yrittänyt. Äiti, tuo ei pidä paikkaansa. Meillä kaikilla on sääntömme, Rhoda. Ja isälläsi tärkein sääntö on, ettei hän saa näyttää koskaan roistolta. Äiti, hän rakastaa sinua. Irene nousi ja halasi tytärtään. Hyvää yötä, Rhoda.

Aamulla Irene kantoi hirren toisensa perään autosta veneeseen, kantoi toisesta päästä. Ei näitä kyllä saa sovitettua yhteen, hän sanoi miehelleen. Onhan niitä vähän höylättävä, Gary sanoi suupielet kiristyen. Irene nauroi. Kiitos vain, Gary sanoi. Hänellä oli jo synkkä, huolestunut ilmeensä, joka saatteli kaikkia hänen mahdottomia hankkeitaan. 6

Mikset rakenna mökkiä lautatavarasta? Irene sanoi. Miksi sen on oltava hirsimökki? Gary ei kuitenkaan vastannut. Miten vain, Irene sanoi. Mutta mitä hirsiä nämä nyt ovat? Yksikään ei ole kuutta tuumaa paksumpi. Siitä tulee kuin risumaja. He olivat ylemmällä leirintäalueella Skilakjärven rannalla, ja vesi oli hailakan jadenvihreää jäätikön valumavedestä. Oikeastaan siltistä hiutaleinen järvi ei lämmennyt syvyytensä vuoksi koskaan, ei edes loppukesästä. Järvellä kävi aina kolea tuuli, ja itärannalta kohoavilla vuorilla oli yhä lumisia notkelmia. Vuorten laelta Irene oli nähnyt usein selkeinä päivinä Cookinlahden yli Mount Redoubtin ja Mount Illiamnan valkoiset tuliperäiset huiput ja etualalla Kenain niemimaan leveän suikaleen: sienimäistä vihreää ja punaviolettia sammalta, vaivaispuita soiden ja pienempien järvien reunamilla ja ainoan maantien, joka suikerteli auringonpaisteessa hopeisena kuin joki. Valtion maata suurin osa. Heidän oma talonsa ja heidän poikansa Markin talo olivat Skilakin rannalla ainoat rakennukset, nekin piilossa puiden suojassa, niin että järvi näytti yhä esihistorial liselta, kesyttömältä. Mutta eihän rannalla asuminen vielä riittänyt. Nyt he muuttaisivat maista Caribou Islandille. Gary oli peruuttanut avolava-autonsa lähelle venettä, joka seisoi rannalla keula avoinna, ramppi alhaalla lastausta varten. Hän astui aina hirren kanssa veneeseen ja kulki sen päästä päähän. Vaappuvaa menoa, koska veneenperä oli vedessä ja keikkui. Lelupalikoita, Irene sanoi. Riittää jo, Gary sanoi. Selvä. Gary veti taas lavalta ohuen hirren. Irene tarttui toisesta päästä. Taivas hieman tummeni, ja veden väri vaihtui vaa7

leasta jadenvihreästä siniharmaaksi. Irene katsoi vuorelle päin ja näki, että sen yksi kuve oli muuttunut valkeaksi. Sadetta, hän sanoi. Se tulee tännepäin. Lastataan nyt vain, Gary sanoi. Pane takki päälle, jos haluat. Garylla oli T-paita ja sen päällä pitkähihainen flanellinen työpaita. Farkut ja saappaat. Hänen univormunsa. Hän näytti nuorekkaalta, vetreältä viisikymmentäviisivuotiaaksi. Irene piti yhä hänen ulkonäöstään. Parta ajamatta, ei suihkunraikas, mutta aito. Ei tämän pitäisi kestää enää kauan, Gary sanoi. He aikoivat rakentaa mökkinsä alusta pitäen itse. Ei edes perustuksia ollut. Eikä hankkeessa mitään piirustuksia, kokemusta, lupia tai neuvoja kaivattu. Gary halusi hoitaa kaiken, ikään kuin he kaksi olisivat uudisraivaajia erämaassa. Niinpä he jatkoivat lastaamista, ja sade lähestyi heitä valkoisena varjona veden yllä. Myrskyrintama oli kuin esirippu, mutta tuuli ja ensimmäiset pisarat iskivät aina jo hetkeä aiemmin, näkymättöminä näkyvän edellä, ja aina se tuli Irenelle yllätyksenä. Viimeiset riistetyt hetket. Ja sitten tuuli voimistui, myrskyrintama iski ja pisarat putoilivat maahan suurina, raskaina ja heltymättöminä. Irene tarttui taas hirrenpäästä, käveli veneelle kasvot tuulesta poispäin käännettyinä. Nyt satoi sivuttain, kovaa. Hänellä ei ollut hattua, ei käsineitä. Hiukset sotkeutuivat, nenä vuoti, ja nyt alkoi tulla vilu sadeveden imeytyessä paidan läpi käsivarsiin, hartiaan, yläselkään ja niskaan. Hän käveli kyyryssä, sateesta poispäin kääntyneenä, laski hirren käsistään ja asteli sitten kyyryssä takaisinpäin, hytisi toisenkin kyljen kastuessa. Gary kulki edellä, hänkin hartiat kyyryssä, ylävartalo oli kääntynyt pois sateesta, ikään kuin tahtoisi olla tottele8

matta jalkoja, lähteä omille teilleen. Gary tarttui taas hirrenpäästä, veti puun kuormasta ja peruutti, ja sitten sade kiihtyi. Tuuli oli puuskainen ja ilma täyttyi vedestä, näytti valkoiselta jopa läheltä. Järvi katosi, aallokko hävisi, oli arvailujen varassa, mistä ranta alkoi. Irene tarttui hirrenpäästä ja seurasi Garya tuntemattomaan. Tuuli ja sade yltyivät pauhun seinämäksi, jonka läpi ei muita ääniä kuulunut. Irene käveli mykkänä, tapasi keulan, laski hirren alas, kääntyi ja asteli takaisin välittämättä enää kyyristellä. Jäljellä ei ollut enää kuivaa kohtaa, jota varjella. Hän oli likomärkä. Gary asteli hänen ohitseen kuin jokin lintumies, käsivarret koholla kuin avautumaan pyrkivät siivet. Yrittikö hän pitää märän paidan poissa iholta? Vai oliko se vaistomainen reaktio taistelun alkaessa, verryttelikö hän käsiään? Kun Gary pysähtyi autonlavan viereen, vesi valui nenänpäästä. Silmät olivat pienet, kovat ja keskittyneet. Irene siirtyi lähelle. Pitäisiköhän lopettaa? hän kiljui pauhun yli. Lasti on saatava saareen, Gary huusi takaisin ja veti lavalta uuden hirren, joten Irene noudatti esimerkkiä, vaikka tiesi, että häntä rangaistiin. Gary ei voinut koskaan purkaa kiukkuaan suoraan. Hän turvautui sateeseen, tuuleen, hankkeen näennäiseen tärkeyteen. Tästä tulisi piinapäivä. Gary jatkaisi samaa rataa, pitkittäisi sitä tuntitolkulla, ajaisi heitä eteenpäin synkän päättäväisesti kuin kohtalo. Hänelle se oli eräänlaista huvia. Irene alistui, koska kestettyään hän voisi kostaa. Vielä tulisi hänenkin vuoronsa. Ja niin he olivat tehneet toisilleen jo vuosikymmeniä mahtamatta sille mitään. Hyvä on, Irene ajatteli. Hyvä on. Odotapas vain, sitähän se merkitsi. Vielä puoli tuntia hirsien lastausta sateessa. Irene sairastuisi tämän vuoksi, kylmettyisi perin pohjin. Heidän olisi 9

pitänyt ottaa sadevarusteet auton ohjaamosta, mutta keskinäinen jääräpäisyys oli estänyt niiden käytön. Jos Irene olisi lähtenyt hakemaan takkiaan Garyn ehdottaessa sitä, työ olisi keskeytynyt, hidastunut, ja se olisi huomattu, luettu hänelle viaksi: pieni päänpudistus, ehkä jopa huokaus, mutta lykättynä, niin että Gary voisi teeskennellä sen johtuvan jostain muusta. Gary oli ennen muuta kärsimätön mies, tuskastunut elämänsä kuvioihin, siihen kuka oli, mitä oli tehnyt ja mihin yltänyt, tuskastunut vaimoonsa ja lapsiinsa ja tietenkin kaikkiin pikkujuttuihin, mihin tahansa mikä ei mennyt kuten kuului, säähän, joka ei suostunut suosiolliseksi. Sitä yleistä, pysyvää kärsimättömyyttä Irene oli kestänyt yli kolmekymmentä vuotta, hengittänyt sitä keuhkoihinsa. Lopulta viimeinenkin hirsi oli lastattu ja Gary ja Irene heilauttivat keularampin paikoilleen. Se ei ollut raskas, ei kummoinenkaan. Musta kumitiiviste rampin ja veneen runkolevyjen saumakohdissa. Tässä heidän ainoa keinonsa päästä saareen ja takaisin. Käyn pysäköimässä auton, Gary sanoi ja lampsi kivikon halki. Satoi yhä, mutta tuuli oli heikennyt. Näkyvyyttä oli sen verran, että erotti suunnan, mutta kolmen neljän kilometrin päässä sijaitsevaa saarta ei vielä nähnyt. Irene mietti, miten mahtaisi käydä, kun he olisivat keskellä selkää. Näkyisikö rantaa vai pelkkää valkoista ympärillä? Veneessä ei ollut gps-paikanninta, ei tutkaa, ei kaikuluotainta. Se on järvi, Gary oli sanonut kauppiaalle. Pelkkä järvi. Veneessä on vettä, Irene sanoi, kun Gary tuli takaisin. Sadevesi kerääntyi hirsien alle lammikoksi, etenkin perään, siellä sitä oli jo liki kolmekymmentä senttiä. Huolehditaan siitä sitten vesillä, Gary sanoi. En halua kuluttaa akkua pilssipumpun pyöritykseen ilman että moottori on käynnissä. 10

No, selvitäpä suunnitelma, Irene sanoi. Hän ei ymmärtänyt, miten he saisivat työnnettyä veneen vesille raskaassa hirsilastissa. Kuule, en ole ainoa joka tätä haluaa, Gary sanoi. Ei se ole yksin minun suunnitelmani. Se on yhteinen suunnitelma. Se oli valhetta, mutta liian iso valhe puitavaksi nyt sateen keskellä. Hyvä on, Irene sanoi. Miten vene saadaan vesille? Gary katseli venettä tovin. Sitten hän kumartui ja työnsi keulasta. Vene ei hievahtanutkaan. Keulapuoli oli maissa, ja tässä vaiheessa, veneen ollessa täydessä lastissa, Irene arveli sen tarkoittavan satojen kilojen painoa. Gary ei selvästikään ollut ajatellut asiaa. Hän sävelsi kaiken lonkalta. Gary marssi veneen toiselle puolelle, sitten toiselle. Hän kapusi hirsien yli perään moottorin luo, nojautui sitä vasten ja tyrkki lujaa yrittäen keikuttaa venettä, mutta se oli kuin lyijyä. Ei hievahdustakaan. Niinpä Gary konttasi eteenpäin, hypähti maihin, silmäili venettä hetken. Työnnä apuna, hän sanoi lopulta. Irene asettui Garyn viereen, Gary laski, yksi, kaksi, kolme, ja he työnsivät yhdessä keulasta. Jalat lipsuivat mustilla pikkukivillä, mutta mikään muu ei hievahtanutkaan. Mikäs nyt helppoa olisi, Gary sanoi. Eipä mikään. Eihän mikään onnistu tuosta noin. Ikään kuin hänen sanojensa vakuudeksi sade yltyi taas; tuuli voimistui, puhalsi kylmyyttä jäätiköltä. Jos joku halusi hulluuttaan testata, mikä kaikki voi mennä pieleen, tässä oiva tilaisuus. Irene tosin tiesi, ettei Gary arvostaisi kommentteja. Hän yritti olla kannustava. Jospa tulisimme huomenna uudestaan, hän sanoi. Sään pitäisi kuulemma parantua vähän. Voisimme purkaa lastin, työntää veneen vesille ja lastata sen sitten uudestaan. 11

Ei, Gary sanoi. Ei huvita jättää sitä huomiseksi. Vien lastin sinne tänään. Irene hillitsi kielensä. Gary lampsi autolle. Irene seisoi likomärkänä sateessa ja halusi päästä lämpimään ja kuivaan. Heidän talonsa oli lähellä, muutaman minuutin ajomatkan päässä. Kuuma kylpy, tuli takkaan. Gary ajoi pick-upin rannalle, kaarsi puita kohti, sitten veneelle, kunnes puskuri oli lähellä veneen keulaa. Ilmoita, miten lähelle voi ajaa, hän kiljui ikkunasta. Niinpä Irene marssi paikalle neuvomaan, ja Gary hivutti autoa eteenpäin, kunnes puskuri kosketti veneen keulaa. Stop, Irene sanoi. Sitten Gary hieman kaasutti, ja pikkukivet sinkoilivat takapyöristä. Vene jökötti paikoillaan. Hän vaihtoi pienelle nelivetovaihteelle, kaasutti uudestaan niin että kaikki neljä pyörää pureutuivat maahan ja pikkukivet ropisivat auton pohjaan. Vene alkoi lipua ja painui nopeasti syvemmälle veteen, ajelehti kaartaen pois rannasta. Tartu keulaköydestä! Gary huusi ikkunasta. Irene ryntäsi eteenpäin voidakseen tarttua köyteen, joka lojui höllästi rannalla. Hän sai siitä otteen, kaivoi kantapäänsä hiekkaan ja heittäytyi pitkäkseen rannalle vetäen lujaa, kunnes paine hellitti. Sitten hän vain makasi paikoillaan katsellen synkkää, valkoista taivasta. Sateen näki juovina, ennen kuin se osui kasvoihin. Käsiä paleli ilman käsineitä, nailonköysi oli karkea. Somerikko ja isommat kivenmurikat tuntuivat kovilta takaraivoa vasten. Vaatteet kylmänä, märkänä ulkokuorena. Hän kuuli miten Gary ajoi auton parkkipaikalle, ja sitten hän kuuli saappaiden töminän Garyn harppoessa takaisin pitkin, päättäväisin askelin. Selvä, Gary sanoi seistessään hänen vieressään. Nyt mentiin. 12

Oikeastaan Irene toivoi, että Gary kävisi vain pitkälleen hänen viereensä. He kaksi rannalla. He antaisivat periksi, päästäisivät irti köydestä, antaisivat veneen ajelehtia pois, unohtaisivat mökin, unohtaisivat kaiken mikä ei mennyt vuosien varrella kuten kuului ja palaisivat vain kotiin lämmittelemään ja alkaisivat kaiken alusta. Ei se mahdottomalta tuntunut. Jos he kumpikin päättäisivät tehdä niin, kyllä he pystyisivät siihen. Mutta he vain astelivat kylmään veteen saappaita vasten särkyvien aaltojen lyödessä polviin asti ja nousivat veneeseen. Irene otti kiinni hirsistä ja heilautti jalkansa veneeseen ihmetellen, miten jaksoi suostua tällaiseen. Sen voimalla, millainen hänestä oli Garyn kanssa tullut, sen voimalla, millainen hänestä oli tullut Alaskassa, voimalla, jonka vuoksi oli tavallaan mahdotonta pysähtyä ja palata vain kotiin. Kuinka siinä niin oli käynyt? Gary paineli moottorin vieressä polttoaineletkun ryypytyspalloa, veti rikastinnupin ylös, nykäisi lujasti käynnistysnarusta. Ja moottori käynnistyi heti, kävi tasaisesti sylkien ulos jäähdytysvettä ja savutti vähemmän kuin mihin Irene oli tottunut. Kunnon nelitahtimoottori, älyttömän kallis, mutta ainakin se oli luotettava. Se tästä enää puuttui, että joutuisi myrskyssä tuuliajolle keskellä järvenselkää. Garylla oli pilssipumppu käynnissä, vettä virtasi solkenaan laidan yli, ja vähän aikaa kaikki tuntui olevan hallittavissa. Sitten Irene huomasi keulassa lommon. Veneen etuosassa, mihin Gary oli pukannut avolava-autolla, oli painauma. Ei hälyttävä, mutta Irene siirtyi eteenpäin voidakseen tutkia keulaportin ja runkolevyn saumassa olevaa tiivistettä ja näki, että sisään tihkui vettä. He olivat niin raskaassa lastissa, että osa ramppia oli veden alla. Gary, Irene sanoi, mutta Gary peruutti jo puolikaaressa ja käänsi kurssin eteenpäin. Hän oli keskittynyt ohjaami13

seen eikä kiinnittänyt mitään huomiota Ireneen. Gary! Irene kiljui ja huitoi kädellä. Gary vaihtoi vapaalle ja tuli keulaan katsomaan. Hän murahti hampaat tiukasti yhteen puristuneina. Mutta sitten hän palasi moottorin ääreen ja pani vaihteen silmään. Ei sanaakaan, ei keskustelua siitä, pitäisikö jatkaa matkaa vai korjauttaa ensin painauma. Gary ei ajanut lujaa, korkeintaan viidentoista kilometrin tuntinopeudella, mutta hän ajoi suoraan tuuliseen aallokkoon, pystyaaltoihin, ja jokainen niistä läjähti vastaan ankarana pärskähdyksenä kastellen heidät kauttaaltaan. Irene kääntyi poispäin aallokosta, katsoi taas Garyyn, mutta myös Gary katsoi taaksepäin, ohjasi venettä ottaen suunnan hitaasti kaukaisuuteen katoavasta rannasta, jolta he olivat äsken lähteneet. Avolava-auto vielä näkyi harvan puuston takaa. Leirintäalueelle ei ollut pysäköity muita autoja. Yleensä järvellä liikkui aina muutama vene ja retkeilijä, mutta jos jotain sattuisi, tänään he olisivat siellä kahdestaan, seuranaan aina muutaman sekunnin välein läjähtävä vesiryöppy, tummana häämöttävä kastunut hirsikasa, syvään painuneet partaat, pilssipumpun tasaisena juokseva virta. Melkein kuin uudenlaiset vankkurit matkalla uuteen maahan rakentamaan uutta kotia.

Rhodan kolhiintunut Datsun B210 ei kuulunut asvaltoimattomille teille. Aina ylämäessä hän piti yllä kunnon vauhtia, mutta saattoi tuntea, miten renkaat luistivat liejussa. Eikä hän nähnyt mitään, vain tuulilasiin hakkaavan sateen, kaukana häämöttävät vihreät puut, mutkittelevan, ruskean hiekka- ja soratien. Hän oli ravannut vuosikaudet autoliikkeissä etsimässä uutta kunnon avolavaa, mutta kun istuuduttiin pöydän ääreen tekemään lopullista päätöstä, rahat eivät tuntuneet koskaan riittävän. Sitä paitsi hän halusi oikeastaan katumaasturin eikä lava-autoa. Ja koska hän uumoili saavansa palkankorotuksen ja pääsevänsä naimisiin hammaslääkärin kanssa, tuskin hänen tarvitsisi odotella enää kovin kauan. Siitä Rhodalle tulikin mieleen Jim, joka söi kai parhaillaan lettuja päivälliseksi, miehen vakioateria, ja ihmetteli, missä hän viipyi. Otti tölkistä persikanpuolikkaita lettujen päälle kalistellen tölkin laitoja tarpeettomasti haaru15

kalla. Mutta Rhoda tunsi huokuvansa hyväntuulisuutta eikä halunnut turmella sitä ajattelemalla Jimiä. Ajaessaan vanhempiensa pihaan hän näki että avolavaauto oli poissa. Hän oli tullut liian myöhään eikä ehtisi auttaa hirsien siirrossa. Hän nousi silti autosta ja juoksi kukkapenkkien ohi ovelle. Rhodan vanhemmat asuivat pienessä yksikerroksisessa puutalossa, johon oli rakenneltu vuosien varrella lisätiloja milloin minnekin, niin että se pullisteli nyt oudosti ja osat olivat aivan yhteensopimattomia. Muuttaessaan tänne Kaliforniasta joskus kaksikymmentäviisivuotiaana Rhodan isä oli haaveillut rajaseudun karusta erämaaelämästä, ja nyt hänellä oli täysi alaskalaisvarustus. Hirven-, karibun-, peuran-, lumivuohen- ja ohutsarvilampaansarvia roikkui naulassa räystään alla ja pitkin ulkoseiniä. Oven oikealla puolella korotetun kukkapenkin somistuksena oli vanha käsipumppu, pieni ränni sekä erinäisiä ruostuneita pannuja, hakkuja, ämpäreitä, vanhoja lautoja sun muuta tavaraa kaivosajoilta, esineitä, jotka oli raahattu etupäässä Anchoragen koillispuolella sijainneesta Hatcher Passin kaivoksesta, joskin osa oli myös ostettu, hankittu muilta keräilijöiltä ja toisinaan kotikirppareilta. Oven vasemmalle puolelle, kauemmas seinustalle, Rhodan isä oli haalinut takkapuita ja antiikkisen valurauta-nikkelikamiinan, ja puupinon ja oven välissä oli vanha valjasreki, jonka nahkahihnat ja puuosat lahosivat hiljalleen lojuessaan vuodesta toiseen sateen, tuulen, tuiskun ja joskus auringon armoilla. Rhodasta talo oli tuntunut aina romuvarastolta, ja hän oli hävennyt sitä. Mutta kukista ja sammalpuutarhasta hän piti. Kahtatoista eri sammalta ja kaikki Alaskan luonnonkukkalajit, harvinaisetkin. Penkkikaupalla pikarililjoja, horsmaa ja kaikenväristä lupiinia, valkoista, vaaleanpunaista, mitä syvintä siniviolettia, joskin nyt kukki enää horsma. 16

Rhoda jyskytti taas oveen, mutta vanhemmat olivat poissa. Hän ajoi eteenpäin leirintäalueelle ja venerampille päin. Ehkä hän tavoittaisi heidät sieltä; tosin hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä hinku heillä oli lähteä sinne tällä säällä. Miksei voinut pysytellä kotona? Renkaat luistivat hieman alamäessä, kun hän ajoi leirintäalueelle. Hän näki heidän avolavansa pysäköitynä, ajoi veden ääreen rampille. Ei venettä. Ei ketään näkyvissä. Hänen vanhempansa olivat sekopäitä lähtiessään vesille tällaisella ilmalla. Miksei voinut odottaa parempaa säätä? Vaikka se mökki olisikin mökkien mökki, elinikäinen haave ja sitä rataa. Rhoda ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi äiti suostui moiseen. Sama se, hän tuumi ja suuntasi takaisin kaupunkiin. Rhoda ja Jim asuivat isossa harjakattoisessa talossa vastapäätä Kenaijoen suuta. Yksi Jimin kanssa seurustelun valopuolista. Jyrkkä A-mallinen harjakatto toi mieleen Wienerschnitzel-ketjun pikaruokalat, mutta karisti lumen harteiltaan leikiten ja muodosti julkisivun puolelle olohuoneeseen ja perälle suurimpaan makuuhuoneeseen kuusi metriä korkean holvikaton. Yli neljän metrin korkuisista kaksinkertaisista ikkunoista näkyi auringonlasku Cookinlahdella, paljaat kattopalkit oli petsattu tummiksi kuin viikinkisalissa, ja kaikki huonekalut olivat skandinaavista puuta ja nahkaa. Sellaisesta talosta Rhoda oli joskus haaveillut. Ja täällä sitä nyt asutaan, hän ajatteli, kun hän seisoi keittiön työtason ääressä ja pusersi pieniä beaglen kakkapallonäytteitä lasiampulleihin testattaviksi. Kunpa et tekisi tuota, kun minä syön, Jim sanoi. Hän söi lettujaan ja säilykepersikoitaan työtason toisella puolella. Älä nyt viitsi, Rhoda sanoi. Koiranpaskaahan tämä vain on. 17

Jim nauroi. Olet kyllä verraton. Enpäs, vaan sinä, Rhoda sanoi. He olivat asuneet yhdessä vasta vuoden, joten hitot. Rhodan entinen poikaystävä oli ollut aivan eri maata, kalastaja, joka ruikutti ja nurisi joka päivä luonnonvoimista, teollisesta tuotannosta ja hallituksesta, kaikki yhtä selittämättömiä ja sydämettömiä. Yhtenä vuonna ruijanpallaksen hinta oli liian alhainen, seuraavana vuonna lupamaksut niin korkeita, ettei kalastaminen löisi enää leiville, ja meri joka vuosi sotajalalla häntä vastaan. Tylsää kuultavaa, ja palkkiona pieni asuntovaunu ja muutama ilmainen ruijanpallasfilee. Sitä vastoin Jimin kanssa Rhodalla oli tölkkipersikoita rajattomasti ja Krusteazin lettujauhetta niin paljon kuin ikinä teki mieli. Rhoda hymyili. Hän tajusi olevansa onnellinen. Tai ainakin tarpeeksi onnellinen. Hän laski muoviruiskun kädestään, kiersi Jimin taakse ja henkäili vähän tämän korvaan.

Skilakjärven rannalla, vajaan puolentoista kilometrin päässä sieltä missä hänen vanhempansa puskivat hirsilasteineen aallokkoa vastaan, Mark riisui juuri vaatteitaan avovaimonsa Karenin ja parin Kahvibussista tulleen tuttavan kanssa. Hän lisäsi puita pesään, ja he painuivat porukalla saunaan ja paukauttivat oven kiinni jäljessään. Sauna oli aivan rannassa, suoraan ovelta lähti kapea laituri, ja sisällä ikkunattomassa tilassa oli kuumaa ja pimeää; puuseinissä oli tervapahvieristys, ja lauteet olivat niin korkealla, että Markin pää hipoi kattoa ja pitempien saunojien piti istua kyyryssä. Saunomista varten Markilla oli mukanaan pari hemlokinoksaa, joissa oli vielä lehdet tallella, ja heti kun he olivat kunnon hiessä ja höyry niin sakeaa, että he erottivat toisensa vain hämärästi punaisessa kajossa, Karen painoi päänsä polviin ja lukitsi käsivartensa pohkeiden ympärille ja Mark alkoi hutkia häntä 18

vihdalla. Touhun tarkoituksena oli nostattaa veri pintaan ja saada se kiertämään kunnolla. Se myös virkisti ja sillä oli puhdistava, lievästi lääkitsevä vaikutus. Vihtomisesta lähti äänekäs läiske, ja jälkeenpäin Mark oli yltä päältä hiessä, Karenin nahka aivan hellänä ja molemmat huohottivat. Sitten kumartui Mark. Hänen ihonsa oli niin liukas ja suolainen, ettei hän saanut kunnon otetta pohkeistaan eikä pystynyt puristamaan käsiään yhteen, joten hän piti kiinni lauteista Karenin alkaessa hutkia. Karen pääsi rytmiin, läiski niin kovaa kuin jaksoi ja otti hetken päästä äänenkin mukaan, kiljahteli kohta joka lyönnillä keuhkojensa pohjasta. Toisella kädellään hän puristi Markia niskasta ja hutki, kunnes suurin osa lehdistä ja sivuoksista oli irronnut ja hän itse lysähti vaikeroivan Markin päälle. Sitten myös Carl ja Monique halusivat kokeilla. Mark kompuroi ulos etsimään uusia oksia, ja tultuaan takaisin hän tarjoutui hutkimaan Moniqueta, mutta tyttö nappasi yhden oksista ja sanoi matalalla, seksikkäällä äänellään, että ei, minä haluan hoidella Carlin. Niinpä Carl kumartui kaksin kerroin, ehkä hieman empivästi, ja Monique sivalsi häntä lujaa, niin että hän ulvaisi. Hei, Carl sanoi. Vittu, tuohan sattuu tosissaan. Kumarru, Monique käski. Tartu kiinni nilkoista. Sitten hän aloitti, läpsäisi aluksi muutaman kerran lempeästi ja kovensi vähitellen otteita. Lopulta Mark auttoi siinä Moniquen pyynnöstä ja piteli Carlin päätä painuksissa, kunnes Monique sanoi, että voi luoja, en saa henkeä. Hän pudotti repaleisen vihdan pois, kompuroi ulos ovesta laiturille ja sukelsi pää edellä järveen. Sitten muutkin valuivat ulos. Carl nynnyili taas. Hän sukelsi veteen viimeisenä ja näytti sitten kauhistuneelta, äänettömän huudon perikuvalta, ja räpiköi paniikissa 19

takaisin laiturille. Hän makasi siellä henkeä haukkoen ja kiroillen. Uskomatonta touhua, hän sanoi, ja valitti kylmyyttä, puhui jäästä ja jäätiköistä ja ties mistä, ja tottahan se tavallaan olikin, koska järvi sai tosiaan vetensä jäätiköltä. Muut eivät piitanneet hänestä, vaan uivat kymmeniä metrejä, ihailivat rankkasateen, alituisen tuulen ja yläpuolella näkymättömiin kohoavan vuoren kauneutta. Olen elossa, Monique sanoi. Tyhmimmätkin jutut ovat totta. En halua enää ikinä olla kuollut. Mutta pakkohan vedestä oli nousta, tai kuolisi tosissaan. He olivat jo kohmeessa. He painelivat joukolla takaisin saunaan ja päättivät hankkiutua pilveen ennen toista kierrosta. Maailman parasta ruohoa, Mark sanoi hönkäistessään lopulta ulos. Korkeimmat thc-pitoisuudet. Karen meni tavan mukaan puolikatatoniseen tilaan. Hän oli kasvanut paljon laimeammalla ruoholla, ja Alaskan kama jysähti kovaa. Niinpä Mark katsoi voivansa tuijottaa Moniqueta mielin määrin. Tyttö oli pitkä, ja hänellä oli lyhyet tummat hiukset, eurooppalaistyylinen otsatukka ihan kuin sillä Cliniquen mallilla. Markilla alkoi seistä, kun vieressä oli nainen nännit kovina, nainen kuin valokuvamalli, jonka ihoa voi verrata marmoriin, alabasteriin tai johonkin. Mark ojensi kätensä voidakseen hivellä Moniquen niskaa. Joo, Monique sanoi sysäten hänen kätensä pois. Prinssi uljas. Hei, Carl sanoi. Suu kiinni, Monique sanoi. Ei mitään äijämeininkiä nyt. Nautin tästä. Olen ihan pöllyssä, Karen sanoi kohottaen käsiään ja valahti taaksepäin, niin että pää jysähti seinään. 20

Niinpä Mark auttoi hänet taas istumaan ja heitti löylyä kuumille kiville, ja höyryn ryöpsähtäessä ilmaan skandinaavinen meno jatkui ja toinen kierros kolmesta alkoi.

»HYPNOOTTISEN SEISAUTTAVA, ARMOTTOMAN TARKKAKATSEINEN... RINNASTUS CORMAC McCARTHYYN ON TÄYSIN OIKEUTETTU.» – Times Literary Supplement

Karunkauniissa Alaskassa Gary ja Irene lähtevät syrjäiselle saarelle ja alkavat toteuttaa Garyn pitkäaikaista unelmaa rakentaa mökki. Ehkä rakoileva 30 vuoden avioliitto saisi siinä sivussa uutta voimaa ja korjaantuisi. Mutta raaka talvi tekee tuloaan, Irenejahytisi, hänensukeutuu hampaansa kalisivat märät vaatteet mökistäkin vain heidänjaliittonsa kuva: imivät itseensä kylmyyttä tuultatekee kuin sydänlanka, muuahdas ja hutelo. Vaikkaja saari Irenen sairaaksi, hun niistä ei ollut. Ja vesi melkein jäässä, jokainen pärskähsen alkuvoimaisuus vetää häntä puoleensa yhä uudelleen, dys yhtä hyytävä. ja uudelleen, kuin enteillen sukupolvelta toiselle Heidän saaritonttinsa ilmaantui näkyviin, kolmisen kohtaloita. tuhatta neliömetriäkertautuvia rantaa, jolta avautui näköala vuorelle

Päällys nathanburtondesign.com

ja järven latvavesille, minne Kenaijoki laski jäätiköltä. Tontin perällä kasvoi»Suunnattoman metsää, mutta myös etualalla oli mataintohimon lampaa kasvillisuutta, mustikanvarpuja ja lepikkoa, luonsynnyttämää kirjallisuutta.» nonkukkia ja heinää. – The Sunday Telegraph Gary suuntasi kivikkorantaan. Ei hiekkaa, santaa tai somerikkoa. Vain pyöreiksi hioutuneita isoja kiviä. Tyrskyjä, uppotukkeja kummallakin puolella, mutta Gary ei hiljentänyt yhtään, ajoi vain rantaan täysillä. Hiljennä, Irene kiljui, mutta sitten hän vain piteli kiinni, tuki toisen jalkansa ramppia vasten, kun84.2 he tömäyttivät rantaan. www.wsoy.fi Päällimmäiset hirret luisuivat eteenpäin, ja Irene ehti nipin ISBN 978-951-0-39256-0