Issuu on Google+

Annett Grรถ chner

WSOY


annett grรถschner

vappuaatto Suomentanut jukka-pekka pajunen

Werner Sรถderstrรถm osakeyhtiรถ โ€ข helsinki


Saksankielinen alkuteos Walpurgistag ©Deutsche Verlags-Anstalt a division of Verlagsgruppe Random House GmbH, München, Germany Kaikki oikeudet pidätetään Suomenkielinen laitos © Jukka-Pekka Pajunen ja WSOY 2013 Etulehtien kartta © Peter Palm, Berlin ISBN 978-951-0-39254-6 Painettu EU:ssa


»Jumalan edessä oikeastaan kaikki ihmiset ovat berliiniläisiä.» theodor fontane


Sisällys Esinäytös Kello 0.00 Kello 0.15 Kello 0.45 Kello 1.22 Kello 1.42 Kello 2.10 Kello 2.35 Kello 2.45 Kello 3.12

Alex kiertää maapallon ja Itä-Grönlannin kohdalla kahden miehen poliisipartio hätyyttelee häntä  13 Gerda Schweickert heittää pois tähtikartan ja jättää jäähyväiset elämälle Danziger Straßella 25 Viola Karstädt katselee neuköllniläisessä vuokratalossa, miten todellisuus ahmaisee taiteen heti kynnyksen toisella puolella  39 Annja Kobe viettää viimeistä yötä Danielle Schneiderinä ja pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa 52 Andreas Hosch ja Micha Trepte lentävät ulos homokapakasta 68 Hosch koukkaa Weddingin kautta, missä hän pamauttaa päänsä vasten lämpöpatteria  79 Sugar, Cakes ja Candy seuraavat pidätystä ja pidättelevät naurua  84 Gerda Schweickert ei pysty nukkumaan vaan nimikoi muuttolaatikoita, joissa hänen naapureidensa henget lymyävät  91 Micha Treptellä on surkea digitaalinen uni  96 Alex näkee televisiotornin luona kaksi hahmoa, jotka taluttavat mukanaan kolmatta  100


Kello 4.30 Kello 5.17 Kello 6.02 Kello 6.20 Kello 6.59 Kello 7.29 Kello 7.40 Kello 8.17 Kello 9.00 Kello 9.17 Kello 9.25 Kello 9.35 Kello 9.55 Kello 10.15 Kello 10.25 Kello 10.40

8

Annja Koben edellä kannetaan suurta laitetta 104 Candy ajaa pyörällä kaupungin läpi ja kaatuu 111 Hosch herää Urban-sairaalan teho-osastolla tarkkailulaitteen piipitykseen  119 Kahvinkeitin, jolla on ollut jo kuusi elämää, herättää Aso Aksoyn ja hänen tyttärensä Eminen uudenuutukaiseen elämään  122 Alexin päivä alkaa rotalla, ja tuntematon etsii sanoja 142 Perintämies Micha Trepte ahmii Äiskän kotiruokaa Danziger Straßella  149 Viola Karstädt herää Neuköllnissä vieraassa sängyssä ja hänellä on huono omatunto  157 Paul Bülow on nukkunut pommiin ja tekee uuden suunnitelman  166 Katrin Manzke keittää munan ja hänellä on tapaaminen työvoimatoimistossa  176 Annja Kobe tekee toista kertaa elämässään tuttavuutta WHH GT 18:n kanssa  188 Heike Trepte tekee Ackerstraßen asunnon kylpyhuoneessa testin  195 Viola Karstädt matkustaa kaupungin ympäri ja saa puhelun  204 Tuntematon opettelee kirjoittamaan matkallaan Lichtenbergistä Alexanderplatzille  207 Uimahallin työntekijä saa Viola Karstädtin raivoihinsa 210 ICE-juna Johannes Gutenberg lähtee Ostbahnhofilta ja Paul Bülow on kyydissä  214 Rouva Köhnke ja rouva Menzinger odottavat uutta tulijaa (Osa 1)  219


Kello 11.10 Kello 11.35 Kello 11.55 Kello 12.15 Kello 12.37 Kello 12.52 Kello 13.00 Kello 13.17 Kello 13.45 Kello 14.00 Kello 14.16 Kello 14.25 Kello 14.30 Kello 14.55 Kello 15.00 Kello 15.30 Kello 15.50

Annja Kobe kulkee Liebigin kanssa käsikynkkää kohti Georgen-hautausmaata  225 Hosch kuljettaa valtimonpullistuman Charité-sairaalaan 233 Alex kompuroi nurmikon kuoppaan  239 Heike Trepten täytyy mennä yhdeksännen luokan tunnille, ja Sugar ei pidä varaansa  243 Micha Trepte huoahtaa Ku’dammin kulmassa 252 Liebig lukee sanomalehteä Torpedokäferissä ja Annja Kobe leikkii jäällä  262 Viola Karstädt korjaa lastenlääkärin vastaanotolla tekstiä, jossa kerrotaan miehestä nimeltä Erich Mühsam  268 Työvoimatoimiston asiakasta numero 127 kutsutaan 277 Rouva Köhnke ja rouva Menzinger odottavat uutta asukasta (Osa 2)  279 Tuntematon kuuntelee lehmännahkatakkiin pukeutunutta miestä, joka luennoi kolerasta  287 Heike Trepte vaihtaa housut, ja pikkutyttö itkee 291 Hosch poistuu poliisiasemalta numero 36 Pankstraßella 295 Paul Bülow liikkuu vieraalla maaperällä ja pelästyy ylempää ihmistä  303 Katrin Manzke on oikealla tiellä, mutta pian hänen täytyy kuitenkin vaihtaa suuntaa  309 Micha Trepte katkaisee Stuttgarter Platzilla autokoululta kaasun  313 Alex ja Helga lähtevät ulkoilmaan ja jälkim­ mäinen luulee että hänet tunnistetaan  319 Viola Karstädtin pitää käydä apteekissa ja hän potee huonoa omaatuntoa  326 9


Kello 16.19 Kello 16.35 Kello 17.05 Kello 17.40 Kello 17.45 Kello 17.55 Kello 18.30 Kello 18.48 Kello 19.00

Kello 19.30 Kello 19.38 Kello 19.52 Kello 19.55 Kello 20.10 Kello 20.25 Kello 20.45 Kello 21.13

10

Kellarisiira maistuu Gerda Schweickertille melkein kuin leivos jonka nimi on Madeleine  330 Sugar ja Cakes vierailevat Candyn luona Urban-sairaalassa 336 Kolme naista istuttaa joulukuusen ja kellii ruohikolla 342 Helga näkee menneeseen, ainakin vähän  352 Annja Kobe asettuu asumaan Lichtenbergiin 354 Katrin Manzke tekee päässään elokuvaa ja hänen on mentävä lähestulkoon hylättyyn kerrostaloon 357 Paul on hämmentynyt ja näkee kuinka lapsi katoaa Punaisen Ristin keräyskonttiin  369 Annja Kobe katselee ja haistelee uutta henkilöllisyyttään 372 Rouva Köhnke, rouva Menzinger ja rouva Schweickert päättävät, etteivät lopeta vielä iltaa, ja kuuntelevat bolševistista kylpyläsoittokuntaa 375 Paul ja Klara jakavat salaisuuden  391 Micha Trepte riisuu kengät ja astuu sisään moskeijaan 397 Aso Aksoy etsii tytärtään Goldene Zitronen -bändin konsertista  403 Hosch odottaa turhaan ja ajaa sitten katsomaan Mestareiden liigaa  407 Katrin Manzke myöhästyy sokkotreffeiltä, vai onkohan asia niin?  410 Liebig kertoo Annja Kobelle päivästään  412 Paulille pidetään nuhdesaarna ja hän näpistää viinapullon 416 Micha Trepte on kahdessa lempipuuhassaan  420


Kello 21.35 Kello 22.05 Kello 22.16 Kello 22.28 Kello 22.37 Kello 22.41 Kello 22.45 Kello 22.55 Kello 23.05 Kello 23.08 Kello 23.10 Kello 23.18 Kello 23.35 Kello 23.52 Kello 23.55 Kello 23.58 Kello 23.59 Kello 24.00

Kolme vanhaa rouvaa joutuu Schönhauser Alleella aikakoneeseen  424 Sugar ja Cakes osallistuvat Plus-kaupan ryöstöön 430 Katrin Manzke joutuu hulinoinnin sekaan ja kuuntelee Kuttnerin puheohjelmaa kasetilta  436 Pizza-auto seuraa taksia (Osa 1)  443 Leverkusen voittaa, ja Heike etsii Klaraa  445 Pizza-auto seuraa taksia (Osa 2)  447 Avo-Porsche joutuu Cantianstraßella hävityksen kohteeksi 448 Katrin Manzke muistaa aikansa noitana, ja Heike Trepte oksentaa nurmikolle  452 Helga saa Mauerparkissa Hoschilta takaisin etunimensä ja Viola Karstädtiltä sukunimensä  458 Aki esittää nuorta rakastajaa  462 Viola Karstädt juttelee Mauerparkissa rähinäturistien ja kaikenikäisten berliiniläisten kanssa 464 Hoschista tulee yllättäen isä, ja Viola Karstädt vie hänet kulman taakse  469 Taiston aloitusvihellys Eberswalder Straßen ja Bernauer Straßen kulmassa  477 Paul lupaa Heikelle, ettei kulje kiertoteitä  482 Vesitykki ajaa Stalinin yli  484 Sugar ja Cakes hyppäävät tulen yli  489 Annja Kobe kohtaa poliisiautossa uuden henkilöllisyytensä 490 Alex panee maapallon reppuunsa  492

Kiitokset 498 Lähteet 499

11


Esinäytös Alex kiertää maapallon ja Itä-Grönlannin kohdalla kahden miehen poliisipartio hätyyttelee häntä Suihkulähteen reunalla lojuu Barbie-nukke vailla päätä, kolme nahkalompakkoa vailla rahaa, rotan häntä ja huomisen lehti, jonka joku on jo lukaissut. »Leimahtaako väkivalta vappuna?» etusivulla lukee isoin kirjaimin. Jatkan repun kaivamista ja löydän veren tahriman Barbien pään, mutten huiviani. Alexanderplatz on kylmyysnapa. Ainoastaan juokseminen auttaa. Olen juossut jo kymmenen kertaa suihkulähteeltä maailmankellolle. Nyt tiedän mitä kello on Phnom Penhissä ja mitä aikaa moskovalaisten rannekellot näyttävät. Alan toivoa, että voisin puuttua maailman ajankulkuun. Haluaisin pysäyttää planeetat suurella eleellä tai siirtää kellot vuorokaudella eteenpäin. Ehkä se lämmittäisi. En ole koko talvena palellut yhtä paljon kuin tänä yönä. Eli aloitetaan taas alusta. Matka on tarkoitus, matka on kartoitus. Tällä kertaa varon, etten kulkiessani astu laattojen saumojen päälle. Yritän samalla keksiä lauseita, jotka sopivat askelteni rytmiin. Kilt-ti A-lek-sante-rin-au-ki-o, an-na jo-ku lau-se mai-ni-o. Alexanderplatz on vaiti. Katson ympärilleni ja löydän säästöpankin ikkunasta lauseen »Elä oikein. Nyt sinulla on varaa!». Ai että elä oikein. Ja 13


­ imenomaan nuoko sen minulle sanoo? Lauseen vauhdissa on n vaikea pysytellä. Askel hapuilee sanojen »elä» ja »nyt» välissä. Näytän lauseen kohdalla varmaankin haikaralta, joka koikkelehtii salaattipenkissä. Yritän lauseella »mo-na-deis-sa ei o-le ik-ku-noi-ta». En tiedä, miksi sanan monadi kohdalla näen automaattisesti Alexanderplatzin huolimatta siitä, missä juuri sillä hetkellä olen. Ja nimenomaan vuoden 1986 aukion. Näkymä Interhotel Stadt Berlinin alakerran itsepalveluravintolasta kohti aukion toisen laidan rakennusta, Alexanderhausia, jonka raidalliset markiisit varjostavat Berliner Kaffeehausin ikkunoita, kahvila on tosin lopetettu jo aikoja sitten. Vähän ennen maailmankelloa laatat vaihtuvat mustiksi basalttimukulakiviksi. Kivetty alue kellon ympärillä on kolme miehen askelta leveä eikä sen yli voi mitenkään harpata yhdellä loikalla, ei vaikka ottaisi vauhtia. Tarvitsisin jonkun, joka kantaisi minut basalttimeren poikki maailmankellon alle pyöreälle mosaiikkitasolle. Lähellä ei ole kuitenkaan ristin sielua, ainoastaan muutama punkkari istuu koirineen tavaratalon sisäänkäynnin edessä aukion toisella laidalla. Vaikka he olisivat lähempänäkin, he taitaisivat silti vain kuvitella, että minä olen hullu. Sipsutan varovaisesti kivisen veden yli ja tunnen itseni Jeesukseksi, joka kulkee vetten päällä, kunnes saan taas kiinteää maata jalkojeni alle. Nyt maailmankello on ylläni kattona, joka suojaa hyvin sateelta, ja allani levittäytyy ainoastaan kompassinmuotoinen mosaiikki: pohjoinen, pohjoiskoillinen, koillinen, itäkoillinen, itä, itäkaakko, kaakko, eteläkaakko, etelä, etelälounas, lounas, länsilounas, länsi, länsiluode, luode, pohjoisluode, näin kertovat laatat; kuusitoista askelta myötäpäivään punaisella ja messinkikirjaimin merkityllä kiveyksellä, aina pohjoiseen lähtöpisteeseen saakka, eikä saumojen päälle saa astua, ei ikinä. Mitä väsyneet silmäni näkevätkään kun pysähdyn sekunniksi Habarovskin korkeudelle ja annan katseeni kaartaa aukion yli: 14


transsendenssi, hurmos, mukulaattori ja entropia. Ei, ei utopiaa, ei kerta kaikkiaan. Kaikki on hetkellistä, siis mitä minä oikein puhun, helvetillisintä tätä hetkeä. He ovat ihan liian täsmällisiä vihreä-valkoisessa poliisiautossaan. Viisi minuuttia etuajassa. Ketkä kaksi istuvat autossa tänään? Ylikonstaapeli Bartuschewski, joka ei pidä nimestään koska se kuulostaa niin puolalaiselta, ja vieressä ratissa toveri Gottfried. Kätkössä peltisessä kotelossaan, josta he eivät haluaisi putkahtaa ulos. Eivätkä etenkään viileään huhtikuun yöhön. Sitä paitsi he molemmat syövät yövuorossa liikaa, ja joku päivä he juuttuvat mahasta kiinni kun yrittävät tulla autosta ja joutuvat tyytymään pelkkään kovaääniseen: »Herra von Alex, järjestyslain pykälän 29, luvun 2 perusteella teitä on kielletty oleskelemasta Alexanderplatzilla.» Sitten minä tartun päivän lehdestä rullaamaani huutotorveen ja karjun takaisin aukion toiselle puolen: »Toveri Bartuschewski, toveri Gottfried! Asento! Palkitsen teidät esikuvallisesta partiotoiminnasta, jota olette harjoittaneet yhdellä Berliinin rikollisuuden keskeisimmistä alueista. Tahdissa mars!» He eivät ole kovinkaan innoissaan. Olen tuntenut Gottfriedin ja Bartuschewskin jo pitkään, pidempään kuin ne luulevat tuntevansa minut, ja tiedän heistä kaiken. Mutta en saa paljastaa tietämystäni, ellen sitten halua joutua siirretyksi kaupungin laitamille. Tänä yönä on odotettavissa vielä sadetta, enkä vihaa mitään yhtä paljon kuin että kamppeet kastuvat. Gottfried oli itse asiassa hiljattain siirretty rangaistukseksi muualle. Hän oli ollut vasta neljä kuukautta Breitscheidplatzilla, kun tuli kutsuneeksi jotain ulkomaalaista »mutakuonoksi». Ulkomaalaisen mielestä se ei ollut yhtään hauskaa, ja Gottfriedin yllätykseksi miehellä oli kuin olikin varaa asianajajaan. Minä olisin siltä seisomalta voinut sanoa kunnon toveri Gerd Gottfriedille, että Kurfürstendammin kulmat eivät ole yhtään sama asia 15


kuin Alexanderplatz. Nyt Gottfried on taas alkanut kasvaa vaikkakin hitaasti, tällä hetkellä hän ylettyy Bartuschewskia juuri ja juuri kaulaan asti, vaikka onkin kymmenen senttiä pidempi. Hän piilotti Berliinin rasistista poliisia käsittelevät sanomalehtijutut alimmaisiksi lipaston laatikkoon ensimmäisen vaimonsa rakkauskirjeiden alle, vaimon joka karkasi rikollisen kanssa, jonka Gottfried oli vanginnut omin käsin, ja joka välittömästi vapauduttuaan Brandenburgin vankilasta saapui kostamaan, mutta törmäsikin vain Gottfriedin vaimoon, joka kaiken todennäköisyyden vastaisesti otti ja meni päätä pahkaa rakastumaan mieheen. Oikeastaan Gottfried ja Bartuschewski ovat sitä mieltä, että he ovat kahdenkymmenen partiovuoden jälkeen ansainneet jo viimein toimistotyötä, koska oikeinkirjoituskaan ei ole enää ongelma, jollei vahingossa aseta kirjoitusohjelmaa kirjoittamaan isoilla kirjaimilla. »Alex, mitä jos ottaisit henkilötodistuksen jo valmiiksi esille.» Gottfried karjuu minulle metallisesti kumisevalla laitteella. Minulla ei ole enää aikoihin ollut henkilötodistusta, miksi edes olisi, vai pitäisikö olla pelkästään sen takia, että voisin näyttää sen Gottfriedille ja Bartuschewskille? Tietysti he tietävät asian laidan, mutta tämä on yksi heidän lempileikeistään, joka pitää yövuorossa unen loitolla. Gottfried on tosin kärsinyt muutaman kuukauden unettomuudesta, jota Bartuschewski meni kerran kutsumaan »ikäihmisen unihäiriöksi», minkä vuoksi he eivät seuraavassa vuorossa puhuneet kuin välttämättömimmät. Sitten Gottfried kirjoitti kuuden tunnin vaikenemisen jälkeen Bartuschewskille viidensadan sakon loukkauksesta, ja he sopivat asian vielä samana iltana. Entäs Bartuschewski? Hän etsii Jumalaa, tai oikeastaan uskontoa, joka sallii ronskimman asioihin puuttumisen ja antaa kielletyn teon jälkeen välittömästi synninpäästön, joka tulee suoraan 16


Jumalalta. Jumalan pitäisi pikemminkin antaa aivojen laskeutua heidän ylleen, ja sitä varten heidän ei tarvitsisi muuta kuin nousta autosta, mutta he olisivat varmasti liian hitaita ja aivot ehtisivät pudota maahan ennen kuin he onnistuisivat vääntäytymään ulos autosta. Alexanderplatzille lätsähtäneet aivot olisivat jokseenkin ällöttävintä mitä tiedän, ja matkalla Montevideoon minä saattaisin jopa liukastua niihin ja katkaista jalkani. Minullahan ei tietty ole sairausvakuutusta. Bartuschewski käy mielellään käsiksi. Hän saa silloin joka kerta orgasmin, etenkin jos lyö miehiä, jotka ovat voimakkaampia kuin hän itse. Hän on nähnyt liikaa, katsellut kaikkia näitä paikallisia surkimuksia, ja tämä on tosiaan ihan kamala paikka, mutta öinen tähtitaivas ja kesän aurinko korjaavat aikanaan tilanteen, ja silloin minunlaiseni tyyppi saa nopeasti väriä pintaan, niin että ohikulkijat huutavat toisinaan perään, että pystyvätkö asunnottomat nykyään matkustamaan Mallorcalle. He lausuvat Mallorcan niin että se kuulostaa ihan mahorkalta. Ei kuulkaa, en minä pääse Murmanskista Mallorcalle yhdellä askelella, vaikka olenkin jo käynyt joka paikassa ja pääsen minne vain. Itä-Grönlannin kohdalla, paikallista aikaa 20.56, Bartuschewski seisoo edessäni. Hän on siis sittenkin onnistunut pääsemään autosta. »Aina sama juttu sinun kanssa, Ali. Sinut on karkotettu täältä, vai onko päässyt jo unohtumaan?» – »Sama juttu saattaa toisinaan olla ihan samantekevää», vastaan ja toivon että selviäisimme kohteliaasti keskustellen, »sitä paitsi minun nimeni on Alexander. Alex saattaa myös kelvata juuri ja juuri.» – »Älä viitsi olla nenäkäs, olet tainnut taas juopotella?» Kaiken kukkuraksi Bartuschewski kuvittelee voivansa sinutella ihan vain sen takia, ettemme ole nyt neljän seinän sisällä. Ihan kuin ainoastaan seinien sisällä täytyisi osoittaa kunnioitusta. Ihan kuin ainoastaan tarkasti rajatulla alueella voisi kulkea selkä suorana. »Älkää astuko minun kynnykseni yli. Kyse on kotirauhan rikkomisesta. 17


Vapaus Itä-Grönlannille!» huudan hänelle kovalla äänellä, mutta ylikonstaapeli Gottfried on jo ehtinyt vierelleni graniitti­laatalle, jossa lukee SW. Peräännyn Kap Verdelle. Takaa tulee kuitenkin Bartuschewski, joka yrittää napata minut kiinni Casablancasta käsin. Minun on loikittava pakoon Moskovaan ja huudan­hänelle huomisen lehdestä kääräisemäni huutotorven läpi: »Keskellä Berliinin kaupunkia on a) vesikello, b) atomikello, c­ ) val­ tion­kello, d) maailmankello. Voittakaa Psykologian tietosanakirja, jonka 704 runsaasti kuvitettua sivua ja 3500 hakusanaa kertovat teille kaiken ihmismielestä.» Gottfried potkaisee Jerusalemin suunnasta minua kevyesti, mutta tarkasti suoraan munuai­ siin. Valahdan kaakkoon. »Väärin», sanon tukahtuneesti. »Oikea vastaus on d), maailmankello, joka pystytettiin yhdeksässä kuukaudessa Alexanderplatzille DDR:n kahdenneksikymmenenneksi vuosipäiväksi kolmekymmentäkolme vuotta sitten. Siitä asti tämä aurinkokunnan pienoismallilla koristeltu, kymmenen metriä korkea» – minun on haukattava välillä henkeä – »ja kuusitoista tonnia painava jättiläiskronometri ilmoittaa, mitä kello lyö kulloinkin eri puolella maailmaa. Lyömisestä puheen ollen: Järjestyslain 23. §:n 4. momentin mukaan hyökkäykset ruumiillista koskemattomuutta vastaan on kielletty.» Lyhyt puhe on salvannut hengitykseni. Gottfried tuikkaa samaa aikaan vielä kerran saappaankärjellä suoraan jo ennestään kipeään kohtaan. »Ylös siitä, professori Unrat, Alexanderplatzilla makoilu on kielletty.» – »Väärin», sanon hampaita yhteen purren, »minä makaan tällä hetkellä Helsingissä.» Bartuschewski astuu varjon alla eteenpäin ja osoittaa taskulampulla alumiinitaulua yläpuolellamme: »Helsinki! Nyt kyllä naurattaa. Mitäs muuta meillä on tuolla leveysasteella valittavana? Riika, Vilna, Minsk. Minsk ei ole yhtään hullumpi. Siellä on kuulemma melko leppoisat poliisit. Siellä asunnottomat levittää joka ilta sängyt Leninin aukiolle ja viranomaiset laulaa ne sitten uneen. Tai miten 18


olisi Damaskos tai Jerusalem? Siellä sinä surkimus vain makoilisit, ja sitten kun ne korjaisi ruhosi pois, se ei kiinnostaisi ketään pätkän vertaa.» – »Hei, hei», minä sanon, »Israel on demokraattinen valtio.» – »Minä vannon, että ei ole, mikäli sattuu olemaan kotoisin miehitetyiltä alueilta.» – »Ei me voida jättää sitä tähän makaamaan», Gottfried sanoo, »mulla ei ole varaa enää yhteenkään ylimääräiseen selkkaukseen. Muuten edessä on Rollberg ja partiointi vuokralähiöissä.» Bartuschewski virnistää ja pyörittelee silmiään. »Siellä vähemmistö on enemmistö. Pelkkiä isoja pahoja poikia.» Häntä ilmeisesti huvittaa ajatus, että Gott­ fried saattaisi joutua Neuköllnissä arabijengin käsittelyyn. Sitten hän valaisee minua taskulampulla. »Siellä on Ali poikineen eikä ne ole ihan rauhallisimmasta päästä. Usko kuitenkin mua, tämä tässä on sitkeämpi kuin miltä se näyttää, voit mojauttaa sitä vielä kerran.» Sen sijaan Gottfried ojentaakin minulle oikean kätensä, ja minä suostun tarjoukseen ja nousen ylös. »No jaa, onhan tämä tosiaan vain planeettojen sekasotku yhdellä jalalla seisovan hatturasian päällä», sanon, »mutta eikö teistäkin ole melko kyynistä, että maailmankello pystytettiin maahan, jossa väki pystyi ainoastaan liu’uttamaan sormea pitkin maapallon pintaa. Ja sen sijaan, että olisivat siitä suivaantuneet, ne tekivät tästä kohtauspaikan, jonka juurella hienoksi laittautuneet, Berlin-Initiativessa rahansa tienaavat maalaispimut odottelivat kaiken päivää Doberlug-Kirchhainista kotoisin olevaa Torstenia tai kötzschenbrodalaista Heikoa. Kun ne sitten meni naimisiin, ne sai kauniin asunnon Marzahnin kaupunginosan uusista taloista.» Pudistan liat housuistani. Pian Gottfried sanoo, ettei BerlinInitiative ollut kuitenkaan mikään hullumpi hanke. Sitä kautta hänkin oli tullut Berliiniin, rakennusmieheksi. Koska hän suoriutui kansanpoliisin vapaaehtoisen avustajan tehtävistä rakennusmiesten asuntolassa erittäin esimerkillisesti ja ilmoitti säännöllisesti televisioiden näpelöinnistä aina kun joku oli murtanut 19


länsitelevision katsomisen ehkäisseen sinetin, hänet lähetettiin poliisiopistoon Basdorfiin. Siitä lähtien hän on ollut poliisi, vaikka vuonna 1990 hänen pitikin pukea ylleen toisenlainen univormu ja pariksi komennettiin Bartuschewski, joka oli lähtöisin baijerilaisesta virkamiesperheestä – viisi sukupolvea oikeuden ja järjestyksen palvelijoita, ja kuudeskin jo poliisiopistossa. Onneksi kumppani on päässyt vihdoinkin eroon iänikuisesta »Grüss Gott» -tervehdyksestä. »Ei Berlin-Initiative ollut yhtään hullumpi hanke», Gottfried sanoo äänessään puolusteleva sävy, jota minä vihaan. Bartuschewski ja Gottfried seisovat nyt kahdella eri mantereella, sillä Bartuschewski on siirtynyt New Yorkiin, vaikka oikeasti hän ei ole käynyt siellä eikä haluakaan käydä: »Kyllä Berliinissäkin on erikoisia tyyppejä, minä näen niitä ihan riittävästi töissä», hän sanoo toistuvasti sukulaisilleen, kun vaimon perhe alkaa ylistää New Yorkia. Hän on pikemminkin Texas-tyyppiä, mutta toistaiseksi rahat ovat riittäneet ainoastaan Eurooppaan, ja kerran Marokkoon, missä poliisien univormut olivat hänen mielestään todella hienoja. Oma virkapuku kiristää ja polyesterikangas on kesällä kamalan hiostava. Ja lisäksi se on paskanvärinen. He eivät kumpikaan ole mitenkään erityisen hyviä vastustajia, sillä heidät on helppo saada pois tolaltaan. Heidän täytyy kyllä vaivautua vähän enemmän, etten minä silkasta pitkästymisestä sullo heitä reppuuni. Vieressä kohoaa tyhjä Berolina-talo, tyhjyyden näkee heti, talo jossa ei ole enää elämää, joka ei säteile lämpöä, ihan kuin kuollut. Miten olisi pieni vedonlyönti? Gottfried ja Bartuschewski panisivat saman tien henkensä panokseksi sen väitteen puolesta, että minä en ole ollut töissä Berolina-talossa. Gottfried ei muista enää, että vuonna 1980 minä hoidin siellä hänen ja hänen toisen vaimonsa vihkimisen, muutama viikko sen jälkeen, kun olin tarkkaillut häntä huoneen 429 toimistoikku20


nasta ja nähnyt miten hän seisoi Kuwaitin alla, kädessä kolme naurettavaa vaaleanpunaista neilikkaa, vaihtoi sitten hermostuksissaan Addis Abebaan, ja sitten edemmäs Mauritiukselle, missä hän näytti siltä kuin hänellä olisi ollut kamala kusihätä, ja sitten häntä puhutteli pieni univormupukuinen nainen, joka oli jo jonkin aikaa seisoskellut Accran alapuolella. He toivoivat vihkitilaisuuteen yllättäen työläisten taistelulaulun sijaan häämarssin. »Täten julistan teidät Gerd Gottfried, ja teidät Monika Morsbecher, mieheksi ja vaimoksi. Olkaatten oman onnenne seppiä.» Kaikkea roskaa minä puhuinkin niihin aikoihin, muka oman onnen seppä, ihan kuin onni olisi joku kuuma rauta, jota täytyy takoa vasaralla, niin että siitä saa valmistettua jotain käytännöllistä. Niihin aikoihin olin joutunut ensimmäistä kertaa epäsuosioon, ja minut oli pantu koeajaksi hoitamaan keskikaupungin eli Mitten kaupunginosan väestörekisteritoimistoa. Juhlallisuuksien jälkeen Gottfried ajoi vastavihityn vaimonsa kanssa valkoisilla rattailla Alexin poikki, toinen hevosista ontui.
»Ali, miksi sä virnistät noin typerästi?» kysyy Bartuschewski, joka on taas saapunut Keski-Eurooppaan ja kumauttaa kylkiini täysin huomaamattomasti, mutta niin tehokkaasti, että henki salpautuu hetkeksi. »Huomaatko, se taitaa pitää meitä typeryksinä?» hän sanoo ­Gottfriedille. »Jos sillä on yhtään älyä, se tietää, että me istutaan vipuvarren pidemmässä päässä.» Minä haukon henkeä ja olen vaiti. Bartuschewski haluaa oikeastaan vain leikkiä, hän ei ole ihan niin lapsellinen kuin Gottfried. Hän tietää, että minä osaan lukea hänen ajatuksensa. Kyse on intuitiosta, joka kehittyy kahdessakymmenessä vuodessa jopa typerimmille poliisivirkailijoille. Mutta sitten sisälläni kuohahtaa jälleen, aivan kuin minun olisi tärkeää osoittaa heille kuinka typeriä he ovat. »Minä häivyn, jos te osaatte sanoa minulle, mitkä raitiovaunulinjat liikennöivät aukion poikki vuonna 1929. Ylikonstaapeli Gottfried, antakaa numerot!» Gottfried vilkaisee minua ja ­hänen 21


silmissään välkähtää viha, sillä hän ei tiedä enää edes miltä raitiovaunu näyttää sisältä, koska hänellä on Opel Vectra, vaikka mieluummin hän kyllä omistaisi Audin tai Golf GTI:n, mutta voi harmi, kun hänen oli hiljattain pakko luopua unelmastaan, koska vaimo ei pidä matalalattiaisista autoista. Gottfried tietää ainoastaan, että joku raitiovaunu kulkee aukion poikki, koska aina silloin tällöin raitiovaunut törmäilevät hitaasti löntysteleviin turisteihin tai humalaisiin kaduntallaajiin. »Käydäänkö käsiksi?» Gottfried kysyy, mutta Bartuschewski ei vastaa, katsoo vain minua suoraan silmiin. Hänen vasemmassa nenänpielessään on rasvainen ihomato, ja mikäli himmeässä valossa pystyn oikein tunnistamaan, niin leuassa kukkii partasieni. »Vuonna 1929 aukion poikki kulkivat numerot 3, 6, 29, 41, 43, 44, 49, 53, 60, 61, 62, 65, 66, 68, 168, 69, 70, 71, 72, 73, 74, 174, 76», vastaan mieluummin itse kysymykseen, »hyvät herrat, niihin aikoihin tämä oli vielä suurkaupunki ja poliiseilla oli piikkikypärät!» – »Niinpä niin, Ali, ja nykyään Alexanderplatz on sellaisten ihmisten näyttämö, joilla ei ole enää mitään muuta näyttämöä. Helkkari, mä olen tosi iloinen sitten kun täällä on vähän hienompaa ja kaikki roskasakki on häippäissyt. Niin kuin Potsdamer Platzilla.» Otan pahasti ruttaantuneen äänitorveni esiin ja huudan kummallekin samalla kun otan etäisyyttä ja juoksen takaperin Phnom Penhiin: »Saanen tämän kauttaaltaan tuottoisan trilateraalisen tapaamisemme päätteeksi lausua pienen runon, jonka olen aivan itse kehitellyt päässäni. Sen nimi on ’Kylmävirtaus yön porttikongeissa’. Kuuletko miten huomaamattomasti meri virtaa Alla Alexanderplatzin, sekä kaskaat Kuuletko maan jonka madot äänekkäästi Maiskuttavat ja maiskuttavat? 22


Romaani kuin vappuräikkä, kuin Berliini itse Valloittava berliiniläisromaani vappuaatosta, jonka aikana erikoiset ihmiskohtalot eksyvät, löytävät ja kietoutuvat yhteen. Vappuaaton kaoottinen hulina sopii Annjalle mainiosti. Hän on vaihtamassa asuinpaikkaa, mukanaan pakastearkkuun jäädytetty isäukkonsa. Hän pyytää apua Alexilta, kodittomalta rastalta, joka tuntee Berliinin kujat kuin likaiset taskunsa. Sirkustaiteilija, muistinsa menettävä vanhus, turkkilaisiin naisiin erikoistuneen chattilinjan duunari, he kaikki elävät tavallista arkea oudossa kaupungissa yhden vuorokauden ajan. Jokainen tarina jää kesken, tekee tilaa seuraavalle, ja tupsahtaa taas illan mittaan eteen kuin ihmiset vappuruuhkassa muutenkin.

i s b n 97 8 - 9 5 1 - 0 - 3 9 2 5 4 - 6 | 8 4 . 2 | w w w. w s o y. f i


Gröschner, Annett: Vappuaatto (WSOY)