Issuu on Google+

T e s s a G r a tt o n

Suomentanut inka parpola

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki


Englanninkielinen alkuteos The Blood Keeper Text Copyright © Tessa Gratton This translation published by arrangement with Random House Children’s Books, a division of Random House, Inc. Shakespeare-sitaatin suomennos Henrik IV, Matti Rossi, 2004 Suomenkielinen laitos © WSOY 2012 ISBN 978-951-0-39223-2 Painettu EU:ssa


yksi

T채m채 on rakkauskirje. Ja tunnustus.

5


kaksi

MAB

Viimeinen asia, minkä Diakoni minulle sanoi, ennen kuin hänen ruumiinsa muuttui tuhanneksi violetiksi kukaksi, oli: ”Tuhoa nämä ruusut.” Seisoin niiden edessä aamun sarastaessa. Takanani nouseva aurinko sai punaiset terälehdet leimuamaan, ja minä kohotin veitseni. Olin viiden viikon ajan yrittänyt surmata kukkapenkkiä. Olin käynyt sen kimppuun tasoituslastan ja raskaan lapion kanssa, kaivanut sen juuria. Ne olivat rimpuilleet vastaan raivokkaan elävinä, viiltäneet ihoani ja valuttaneet veripisaroitani multaan. Sitten olin sytyttänyt ruusut tuleen ranteeni heilautuksella. Mutta kiemurtelevat köynnökset kieltäytyivät palamasta. Siniset ja oranssit liekkini tanssivat lehtien ja okien lomassa tuulen vinkuessa ympärillä ja lennättäessä tulta kohti metsää. Minun oli ollut pakko sammuttaa roihu, ennen kuin koko kukkula olisi lehahtanut liekkeihin. Seuraavaksi olin paneutunut makuulle niiden viereen täysikuun alle ja kuunnellut niiden kuiskintaa. Koko yön tähdet viilettivät ylläni, ja minä tunsin maan rasahtelevan ja liikkuvan allani, kun se kääntelehti. Mab. Mab, ruusut kuiskuttivat. Vapauta meidät. 6


Kierähdin ympäri ja painoin poskeni maahan. Kiskoin ruusuköynnöstä, kunnes piikit pureutuivat ihoni läpi. Tuska ja magia hulmahtivat kämmenestäni niiden juuriin, ja Arthurin ääni kaikui muistoissani: Kaikki veri on nyt sinun, Mab, kaikki maailman kauneus. Ota se… Kompuroin pystyyn ja peruutin kohti puutarhan reunaa, kunnes korkoni osuivat puiseen vihanneslaatikkoon, jossa tomaatintaimet kas­voivat. Seuraavana päivänä kysyin Donnalta, tiesikö hän mitään ruusuista, ja hän ryhtyi selittämään oksimisesta ja homeesta ja lannoitteesta. Soitin Faithille, joka asui kaupungissa, ja hän kertoi muuttaneensa perheensä kanssa verimaalta osittain siitä syystä, että Hannah heräsi yöllä itkien ja syytti painajaisistaan ruusuja. Ja Lyn-mummi, joka oli hallinnut puutarhaa viimesyksyiseen kuolemaansa saakka, ei ollut koskaan antanut kenenkään meistä hoitaa ruusupensasta ilman hänen valvontaansa. Koko elämäni ajan huoneeni ikkunan alla oli muhinut salaisuus. Tiesin, että minun olisi pitänyt luoda kirouksen karkottava loitsu, muuttaa ruusut tuhkaksi ja sirotella ne tuuleen ja jokeen. Niin Arthur käski minun tehdä. Mutta minä valitsin toisin. Tänään, aamuvarhaisella, seisoin kasvot kohti puutarhaa. Olin kohottanut veitsen rannettani suojaavan seitsensakaraisen tähtitatuoinnin ylle, ja vierelläni lepäsi miehen kokoinen nukke, mudasta ja luista luotu, sillä minä halusin esittää ruusuille kysymyksen. Jokin raapi takanani talon päätykolmion ikkunaa, ja näin, että sillä kyhjötti suuri varis. ”Huomenta”, kuiskasin. ”Nukkuuko Donna vielä?” Lintu pörhisti sulkiaan myöntävästi. ”Missä veljesi ovat?” Varis nakkasi päätään taaksepäin ja räkytti. Yksitoista muuta varista lehahtivat metsästä, joka aukeni pihamme perältä. Niiden siivet piiskasivat tahdissa, kun ne suhahtivat matalalla pääni yli ja kastelivat minut usvaisella kevätilmalla. Tunsin hiusten kihartuvan niskaani. 7


Parvi laskeutui ympärilleni puoliympyrään, ei liian lähelle ruusuja. Ne kallistivat päänsä samaan suuntaan, ja yksi niistä hypähti eteenpäin ja naputti nokallaan purkkia, jonka olin asettanut maahan. Purkkia, jonka sisällä oli peuran sydän ja maksa. Ne antaisivat elämän nukelleni. Yhdeksän päivää sitten olin asettanut riimuilla merkityn loukun tiuhaan kuljetun peurapolun yli, ja lopulta, eilen, nuori uros oli jäänyt kehääni satimeen. Se ei kyennyt vapauttamaan itseään puiden lomassa pujottelevista magialangoista, ja sen sirot kaviot takoivat maata. Nojasin saksanpähkinä­ puuhun. Olin painanut olkapääni niin lujasti vasten kaarnaa, että se repi ihoa paidan läpi. Peuran sarvet olivat juuri alkaneet puskea päästä, pienet samettiset nuput. Se tuijotti minua mustilla silmillään, korskahti ja nousi takajaloilleen ikään kuin haastaakseen minut viime vuoden sarvikruununsa muistolla. ”Kiitos siitä, mitä annat minulle”, sanoin sille. Pistin sormeani ja löin käteni yhteen, imin hengen sen keuhkoista. Se oli ollut siistein osio. Viilsin urospeuran vatsan Arthurin vanhalla metsästyspuukolla ja kaivoin ulos veriset sisälmykset. Ne luiskahtivat ruoholle liukkaina kuin kalat. Peuran veri imeytyi kämmenteni uurteisiin, ja hieroin eläimen yhä lämmintä kaulaa. Otin sydämen ja maksan ja asetin ne varovasti vanhaan neljän litran lasipurkkiin. Väänsin kannen kiinni ja piirsin sen päälle tähtiriimun peuran verellä. Sitten suljin eläimen silmät ja kuljetin sormeani sen lyhyillä, mustilla ripsillä. ”Toivon, että löydät armon”, kuiskasin. Ja jätin sen haaskalinnuille ja kojooteille. Sen jälkeen veri oli valunut sisäelimistä ja muodostanut tahmaisen lammikon purkin pohjalle. Lasia naputtava varis oli varmaankin nälkäinen. Naksautin sille kieltäni ja lupasin sille pakastemarjoja sen jälkeen, kun työ oli tehty. Kun varis peräytyi siipiään havisuttaen veljiensä luo, pistin haavan veitseni kärjellä ranteeseeni ja annoin kolmen pisaran tipahtaa maahan. ”Ravitsen 8


sinut, maa, jotta taikani voi muuttua täydeksi kehäksi”, ilmoitin sille ja iskin veitsen multaan. Sitten kyyristyin valmistamani nuken viereen. Se oli miehen muotoinen. Oksat toimittivat luiden virkaa, muta ja mädäntyvät lehdet ruumiin, ja pienemmät ruumiinosat, kuten kädet ja suu ja silmät, oli muovailtu vahasta. Ruusun terälehdet olin poiminut muodostamaan vaaleanpunaisen suun, antamaan kukille äänen. Jos nukkeni olisi voinut seistä, se olisi ollut suurempi kuin minä. Sen hartiat olivat leveät, ja puisen rintakehän sisällä oli tilaa urheudelle ja intohimolle ja naurulle. Mutta se oli vain varjoja ja maata ruusupensaan vieressä. Marionetti ilman naruja. Nielaisin sydämeni jyskytyksen ja polvistuin sen viereen. Märkien sulkien ja liejun löyhkä täytti ilman. Kastemato ponnisteli ulos nuken rinnasta, johon eilisyön tihkusade oli muodostanut pienen lammikon. Nappasin madon sormenpäitteni väliin ja viskasin sen olkani yli. Yksi variksistani sieppasi sen nokan napsauksella. Lintu pörhisti sul­ kiaan ja kyykistyi takaisin maahan. Vesi imeytyi hameeseeni polvien kohdalla. Sipaisin tahmaisen tukan naamaltani ja upotin käteni nuken rintaan. Levitin kylkiluut ja kauhoin ulos mutaa niin varovasti kuin pystyin. Se mäiskähti kasaksi viereeni. Väänsin lasipurkin kannen auki, työnsin käteni sisään ja kaivoin ulos raskaan peuransydämen. Tahmea, viileä veri tahri sormeni. Asetin sydämen varovasti nukkeni rinnan keskelle. Se haisi makealta ja raa’alta. ”Intohimolle”, sanoin. Seuraavaksi oli vuorossa maksa, jonka asetin sydämen alle. ”Rohkeudelle”, sanoin. Hautasin sisäelimet mustien multapaakkujen alle ja suljin kylkiluut. Käteni häilyivät nuken yllä, ja emmin. Tämä oli viimeinen tilaisuuteni lopettaa. Pitäisikö minun vain noudattaa Arthurin viimeisiä määräyksiä ja tuhota kukat? Nyt toivon, että olisin kyseenalaistanut hänet silloin ja vaatinut häntä selittämään tarkemmin, mutta ajatus hänen menettämisestään oli ollut niin musertava, että olin hädin tuskin käsittänyt, mitä hän minulta 9


vaati. Uskollisuus taisteli uteliaisuutta vastaan, ja tunsin syyllisyyttä, sillä tiesin, että mikäli minusta oli tuleva Diakoni totuudessa eikä ainoastaan nimellisesti, minun olisi ymmärrettävä tämä ongelma, jonka Arthur oli minulle ojentanut, eikä vain toteltava sokeasti. Hän oli kasvattanut minut kyseenalaistamaan, ajattelemaan itsenäisesti ja toimimaan sen mukaan, minkä koin oikeaksi. En voinut tehdä tuota päätöstä ottamatta selvää magiasta, joka kiertyili ruusuissa. Varikset läpyttivät siipiään, ja vesi valui minun ja nuken päälle. Ne toimivat yhteisymmärryksessä. Vaaleanpunaisen talon rännin alla oli metallisaavi, joka oli täynnä sadevettä. Kouhaisin sitä kouraani ja huuhtelin käteni. Kolme uutta varista lehahti ilmaan ja laskeutui vesikourulle. Ne vaihtoivat jalalta toiselle sulat pörhistettyinä, kynnet metallia raapien. Tartuin puhtain käsin merisuolapurkkiin ja ripottelin ohuen kehän itseni, nuken ja rönsyilevien ruusujen ympärille. Suolakiteet valuivat harvan ruohon läpi ja kimmelsivät violetteina niukassa aamuvalossa. Polvistuin nuken pään viereen ja vedin magialaukustani vanhan peuransarven, vuosien käytön silottaman ja kiillottaman. Asetin neulanteräväksi hiotun kärjen ranteelleni, jota olin vain hetki sitten viiltänyt veitsellä. Tatuoinnissa oli spiraali ja seitsensakarainen tähti, luomisen riimu. Painoin sarvenkärjen sen koveraan keskipisteeseen, jo ennestään aristavaan haavaan, tottumuksen suoman helppouden turvin. Nopea tuskanleimahdus hukkui magian kihelmöintiin samalla, kun ranteelleni pulpahti paksu veripisara. Pitelin sitä suolaviivan päällä ja kuiskasin kolmeen kertaan: ”Siunaa tämä kehä vereni kautta”. Sitten tuo yksi ainokainen pisara ropsahti suolakiteiden päälle, ja energiakehä napsahti paikoilleen kuin tyhjiöpakkaus. Korvani poksahtivat auki. Varikset rääkyivät kuorossa. Kaivoin magialaukustani loput tarvitsemani ainesosat toivoen, ettemme herättäisi Donnaa. Ensimmäiseksi avasin pienen luujauhetta sisältävän pullon, kumosin sisällön vasemmalle kämmenelleni ja sylkäisin siihen. Hämmensin massaa 10


etusormellani, kumarruin nuken kasvojen ylle ja piirsin harmaan viivan vahaotsalle. ”Luun kautta kutsun sinut”, sanoin. Sitten otin ohuen keltaisen hiussuortuvani, jota olin siunannut auringonvalossa ja salviansavussa kolmen päivän ajan. Painoin sen poikittain harmaan luumudan yli. ”Elävän noidan tukka, kutsun sinua.” Vedin syvään henkeä, tartuin jälleen sarvineulaani ja pistin kaikkia kymmentä sormeani. Energia poltteli käsiäni, kun kohotin niitä kohti vesikourulla kyhjöttävää varista. Veri valui sormillani ohuina viivoina, kerääntyi hetkeksi kämmeniin ja norui sitten alas kyynärvarsiani. Lintu kallisti päätään ja tiiraili alas yhdellä tummalla silmällä. ”Tule luokseni, ystäväni”, sanoin. Varikset olivat tehneet kanssani taikoja nyt jo liki viiden vuoden ajan, auttaneet minua kanavoimaan ja muokkaamaan mahtiani omansa kanssa. Varis leväytti siipensä täyteen komeuteensa. Aamuauringon rippeet osuivat pitkiin siipisulkiin, jotka kimmelsivät violetteina ja sinisinä. ”Reese”, sanoin. ”Kiitos uhrista.” Varis lehahti lentoon katolta, ja sain sen kiinni. Sen siivet viuhtoivat pehmeästi, kun se yritti vaistomaisesti päästä tasapainoon, lentää pois luotani. Linnun siivet hipoivat kasvojani kuin suudelmat. Puristin varista käsissäni. Tunsin sen sydämen jyskyttävän pienessä rinnassa, tunsin polttavan magian kulkevan verta vuotavien sormieni läpi sen sulkiin. Lintu rauhoittui hitaasti. Pitelin sitä rintaani vasten ja tuijotin sen lähimpään silmään. Sen ympärillä pyörteili pikkuruisia, ruskeaan vivahtavia höyheniä. Ne näyttivät niin pehmeiltä, että minun teki mieli sivellä niitä sormellani. Linnun nokka raottui, ja se huokaisi. Ääni ei ollut variksen ääni alkuunkaan. ”Vereni ja tämän uhrin kautta minä kutsun sinut”, sanoin kovaan ääneen. Painoin linnun nopealla liikkeellä vasten nuken rintaa, nappasin peuran­ sarvineulan ja survaisin sen pienen variksenruumiin läpi. Naulitsin sen nuken mutaiseen rintakehään. 11


Tuuli pyyhkäisi ylös ilmapylväänä. Ruusut kieppuivat rajusti, ja Reesen yksitoista jäljelle jäänyttä varista kirkuivat yhdellä ainokaisella äänellä. Upotin haparoiden sormeni variksesta virtaavaan tuoreeseen vereen. Pyyhkäisin huuliani kahdesti verellä ja kumarruin nuken pään yli. ”Elä”, sanoin vasten sen ruusunterälehtihuulia. ”Elä.” Kupersin käteni sen pään ympärille. ”Elä!” Suutelin sitä ja puhalsin henkeni sen suuhun. Maa allani järisi. Nuken suu liikkui omaani vasten, imi raastaen henkeäni itseensä loputtomana virtana. Kavahdin kauemmas ja kompuroin pystyyn. Kumarruin nuken ylle. Elävät varikset lensivät tiukassa ympyrässä pääni yllä kaartaen niin lähelle, että niiden siivet haroivat tukkaani. Jalkojeni juuressa nukkeen naulittu varis levitti siipensä nuken olkapäille asti. Ojensin käteni; ruusun juuria ja lehtiä kiemursi maasta ja vääntyili nuken ylle paksuksi, tummaksi ihoksi. Sen sormet nytkähtivät. Sen vahanaama vääntyi tuskaisaan irveeseen. Se avasi raskaat luomensa ja paljasti turkoosikimpaleet, jotka olin upottanut sille silmiksi. ”Hei”, sanoin. ”Minä olen Mab Prowd. Ota vastaan tämä lahjani ja kerro minulle nimesi.” Nukke kohosi istumaan varis yhä rintaansa valkoisella sarvella naulittuna. Linnun siivet roikkuivat. Veri valui alaspäin kohti nuken syliä. Se kurotti minua kohti vahamaisella kädellään. Sallin sen koskettaa hameeni helmaa, aavistuksen hengästyneenä kihelmöivästä magiasta, joka yhä virtasi suonissani ja painoi sormenkärkiäni. Nauru kutitti vatsanpohjassani sen tähden, mitä olin juuri tehnyt. Nukkeni taivutti polvensa ja kampeutui seisomaan. Sen iho kovettui hetki hetkeltä enemmän, muuttui sileäksi ja vaaleaksi. Se räpytteli minulle turkoosisilmiään. Se taivutti käsiään. Lihakset liikahtelivat ihon alla. Sen suu oli punainen, ja siinä oli huulet ja kieli. Tukka versoi päästä kuin musta ruoho, ja korvat puhkesivat päästä. Sieraimet muovautuivat. Nännit. Kaikki kasvavaa ja aitoa, aivan niin kuin pitikin. 12


Tässä oli oikea, elävä mies, jonka sydämeen oli seivästetty ystäväni varisruumis. ”Kerro minulle nimesi”, käskin. Nukke raotti huulensa. Kuului rämeää korinaa. Varikset kirkuivat jälleen ja syöksyivät vihaisina nukkea kohti, raapivat sen päätä kynsillään. Nukke heilautti paksuja, yhä muovautuvia käsivarsiaan ja kolkkasi yhden variksista. Koko parvi rääkäisi ja piiskasi siipiään sulkien pölistessä. Kompuroin taaksepäin pois niiden tieltä. Nukke kurotti uudestaan minua kohti, laahusti eteenpäin jäykin jaloin. Askel. Askel. Lähemmäs minua. Rinta ja olkapäät kohoilivat hengityksen tahtiin, samaan tahtiin minun itseni kanssa. Se avasi suunsa ja huokaisi niin, että kuolleen variksen pehmeät siivet vavahtelivat. Sitten se sanoi: ”Mab.” Hymyilin ja kosketin sen rannetta. Kiedoin sormeni sen ympärille ja toivotin sen tervetulleeksi, mutta se loikkasikin eteenpäin hämmästyttävän nopeasti. Sen käsivarsi jysähti rintaani, ja kaaduin taaksepäin häkeltyneenä, lipesin suolakehän läpi ja mursin sen sitovan mahdin. Maa kieppui allani ja silmäni sumenivat. Sininen aamutaivas kimmelsi kaukana ylläni. Nuken askelet tömisivät tanterella, kun se rynnisti kohti pohjoista.

13


kolme

WILL

Viisi viikkoa sitten minä pelastin Holly Georgesin elämän, kun omituinen maanjäristys tyrkkäsi hänet puusta järveen. Tähän järveen. Pakun ovi oli levällään ja radio pauhasi juuri sen verran lujaa, ettei ylläni kaareutuva valtavan laaja taivas tuntunut tukahduttavan minua. Aamunkoitosta oli osapuilleen kaksi tuntia. Appelsiinisorbetin väriset pilvet kerääntyivät taivaalle. Ilma oli kuumankostea jo nyt. Ja oli aivan liian hiljaista. Saksanpaimenkoirani Havoc ja Valkyrie ryntäilivät korkeassa ruohikossa mutaisen rannan reunamilla, haukahtelivat ja telmivät juuri niin kuin vuoden ikäisten penikoiden kuuluikin. Kuumuus ei haitannut niitä, mutta minut se sai jo hikoilemaan. Kiskoin teepaidan päältäni ja pyyhin sillä naamaani, ennen kuin viskasin sen maahan. Seuraavaksi lähtivät juoksulenkkarit ja sukat, kunnes jäljellä olivat vain minä ja verkkarini, ja järvi. Tuuli iski kovaa ja yllättäen. Se sai vedenpinnan liplattamaan ja pörrötti lyhyttä tukkaani. Havoc jäykistyi kuono pystyssä, ja Val säntäili järjetöntä ympyrää kieli suusta roikkuen. Nauroin sille ja taputin reittäni. ”Tänne, tytöt”, ja ne juoksivat luokseni. Val iskeytyi olka edellä jalkaani miltei kaataen minut kumoon, ja Havoc puski päällään kämmentäni. Rapsutin sitä 14


korvien takaa. Tuuli ujelsi länteen päin, riuhtoi korkeaa heinikkoa. Suljin silmäni ja kuvittelin katsovani kumpuilevia kukkuloita linnun näkökulmasta. Paikansin sijaintini ja tarkensin, kunnes näin osavaltioiden välisen valtatien aivan oikealla puolellani. Kaupungista poispäin mateli esikaupunkeja. Kansasjoki kiemurteli vapaana ja määrittelemättömänä. Vihreät kesäpuut rehottivat kuumina ja kirkkaina auringon alla. Se oli temppu, jota käytin, jotten koskaan eksyisi. Val ryntäsi järveen ja keskeytti ajatukseni roiskuttamalla viileää vettä yltympäriinsä. Haistoin mudan ja lietteen, auringon paahtaman ruohon, ja hetken ajan olin jälleen siellä, juuri maanjäristyksen jälkeen. Sukelsin kerran toisensa jälkeen sameaan veteen, haroin sokeasti limaista pohjaa keuhkot pakottaen, etsien Hollya epätoivoisesti. Näin siitä öisin unta. Siitä kuvottavasta hetkestä, kun tajusin, ettei hän ollut noussut pintaan. Helpotuksen aiheuttamasta sokista, kun vihdoin, vihdoin sain otteen hänen nilkastaan. Noista pitkistä, kammottavista hetkistä, kun tärisin rannassa kädet mudan ja veden ja Hollyn päässä olevan haavan veren peitossa, kun Shanti antoi Hollylle tekohengitystä ja kaikki ystävämme parveilivat ympärillämme kuiskuttaen ja kosketellen käsiä ja olkapäitä, työntyen sekaan. Kuulin heidän hengityksensä, kun se painautui paljaalle iholleni, survoi minua alaspäin. Heräsin aina tukehtumaisillani. Havoc rinnallani kahlasin järveen, josta kaikki painajaiseni olivat lähtöisin. Toivoin voivani haudata pelon takaisin mudan alle. Tiesin hyvin, miten järjetöntä puuhaa se oli, mutten voinut kertoa isälle ja äidille. Äiti syyttäisi itseään. Isä pitäisi sitä jonkinlaisena vajavaisuutena. Eikä minun totisesti tehnyt mieli puida asiaa Mattin tai Dylanin kanssa pukuhuoneessa ennen treenejä. Sen sijaan olin etsinyt internetistä eri teorioita painajaisten päihittämisestä. Useimmat olivat yhtä mieltä siitä, että jos kohtasi kasvokkain pahan unen aiheuttajan, siitä oli mahdollista päästä eroon. Niinpä minä olin täällä. Vesi kasteli housuni ja kiskoi niitä alaspäin. Kiristin vyötärönarua ja jatkoin pitemmälle. Jalkani lipesivät lietteessä, 15


lima tursui varpaitteni välistä. Aurinko porotti olkapäilleni, ja minä pyörittelin niitä, yritin rentoutua. Sitten puskin eteenpäin kohti syvempiä vesiä. Havoc pysytteli taaempana siellä, missä se ylsi pohjaan. Kun olin lähellä pienen järven keskikohtaa, asetuin selälleni ja suljin silmäni. Pienet laineet loiskuivat kasvonsyrjilleni, ja aurinko helotti punaisena silmäluomieni lävitse. Kelluin sormet levällään, polvet pulpahtivat vedenpinnalle. Pidin leukani kallellaan ja kuvittelin alleni kilometrikaupalla tummaa vettä vaivaisen yhdeksän metrin sijaan. Järvessä eli aurinkoahvenkanta. Ehkä muunkinlaisia pikkukaloja. Parin viikon päästä hyttyset olisivat kimpussani parvina. Korvani olivat veden alla, joten kuulin oman vereni kimeän, vaimean kohinan sen virratessa ruumiini läpi, ja laineiden liplatuksen käsieni alla. Hengitykseni oli kuin vaimeaa jyrinää. Internetin mukaan minun pitäisi herättää henkiin mahdollisimman monta yksityiskohtaa, jotta voisin elää uudestaan niin kutsutun traumani hetket. Oli helppo antaa mieleni kääntyä takaisin tuohon iltapäivään. Hengailimme täällä, koska järvi oli Mattin sedän mailla ja koska oli ensimmäinen tarpeeksi lämmin lauantai käyttää uikkareita: paikalla oli enimmäkseen futisjoukkueemme jäseniä ja joitakin tyttöystäviä. Ilta alkoi jo hämärtää, ja minä olin laiturilla Hollyn ja Mattin tyttöystävän kanssa. Näpelöimme puhallettavaa lauttaa. Austin, joka oli ennen kaikkea mulkku, nappasi Shantin repusta muistivihon etsiäkseen siitä Mattille osoitettuja rakkausviestejä. Shanti oli niin raivoissaan, että hyökkäsi Mattin kimppuun lötköpötkön kanssa, ja Matt viskasi kirjan niin kauas rannalle kuin pystyi, ja se rysähti laajalle kurottuvan puun oksille. Holly katsoi minua ja irvisti. Minä nauroin ja tarjouduin auttamaan hänet puuhun. Mietin hänen ohutta rantamekkoaan, joka lepatti tuulenvireessä. Pienet reidenvilaukset saivat minut pitämään katseeni hänen käsissään, kun hän kurotti ja kurotti. Olin vaikuttunut hänen voimistaan, kun hän kampesi itseään korkeammalle, ja sitten yllättynyt, kun hän huikkasi alas: ”Lakkaa heiluttamasta puuta, Will.” 16


Minä vain en heiluttanut. Nojauduin runkoon, painoin kämmeneni sitä vasten ja tunsin hyvin heikon vapinan. Heti sen jälkeen maa katosi jalkojeni alta kuin joku olisi napannut rantapyyhkeen. Hollyn kauhunhuuto hukkui laiturilta ja rannalta kantautuvaan kiljuntaan ja järkyttyneeseen nauruun. Kaaduin puuta päin, kun tärinä paheni, ja huusin Hollyn nimeä, kun hän luiskahti. Hänen päänsä osui oksaan juuri ennen kuin hän putosi veteen. Maa lakkasi ryskymästä. Kuului vain tuulen ja kirkuvien lintujen ääniä. Matt huikkasi: ”Helkkari, Will, oletko kunnossa?” Kaikki oli käynyt niin nopeasti. Futisjoukkueen muut tyypit hehkuttivat, miten siisti järistys oli ollut, ja jopa Shanti nauroi, litimärkänä, sillä hän oli päätynyt veteen Austinin kanssa. Rache viskasi hänelle pyyhkeen, ja minä käännyin takaisin järveä päin. ”Holly?” Ei mitään. Tuijotin väreitä kohdassa, johon hän oli pudonnut. Vesi oli matalaa; hänen olisi pitänyt pystyä seisomaan. Enempiä ajattelematta hyppäsin kylmään veteen. Järistys oli nostanut pohjasta mutaa ja lietettä. Kun avasin silmäni, niitä kirvelsi, ja näin pelkkää sameutta. Sukelsin uudestaan, haroin sokeasti limaista mutaa ja kiviä, ryömin järven pohjassa. Kerran toisensa jälkeen liejuiseen pimeyteen. Viidennellä sukelluksella käteni osui nilkkaan, ja helpotus sai ilman syöksymään sisältäni kuplaräjähdyksenä. Keuhkot poltellen kiskoin Hollyn pintaan ja kohti rantaa, ja sitten yritin parhaani mukaan pysyä tolpillani tyttö sylissäni. Työnnyimme vedestä, minä yskien ja Holly painavana kuin ruumis. Shanti kirkui ja tuli minua kohti, otti Hollyn puolittain vastaan ja auttoi minua laskemaan hänet makuulle ruoholle. ”Soittakaa ambulanssi!” joku karjui, kun Shanti työnsi sormensa Hollyn suuhun. Kyykin vapisten maassa nelinkontin sillä aikaa, kun Shanti suoritti lastenhoitokurssilla oppimaansa puhalluspaineluelvytystä. Kyynelet valuivat hänen poskillaan, ja näin veren noruvan Hollyn päästä, liottavan hänen tukkansa ja märän rannan. Minun käsilläni se oli ohutta ja vaaleanpunaista. Kaivoin sormeni mutaan ja – 17


Ja sitten tyynen veden lävisti koirieni terävä haukunta. Huidoin ja räiskin vettä silmilleni ja poljin vettä yrittäessäni nähdä, mitä koirat puuhasivat. Molemmat seisoivat rannalla hännät minuun päin, niskakarvat pystyssä ja korvat luimussa ja tuijottivat lähellä olevaa metsää. Uin kohti rantaa ja huhuilin: ”Hei, tytöt, mikä hätänä?” Valkyrie vilkaisi minua, mutta Havoc murisi. Matala murina, sellainen, jonka tuntee ennen kuin sen kuulee. Varpaani koskettivat maata juuri, kun olento ilmaantui esiin kahden puun välistä. Näky imaisi minulta ilmat pihalle. Se oli mies – tai miehen muotoinen olento – joka ryömiä kynkkäsi lehtien ja vääntyilevien oksien avulla. Mutaa valuen. Sen naama näytti sulaneilta kynttilöiltä, mutta sillä oli silmien kohdalla kirkkaansiniset kivet. Mahdotonta. Juoksin pois vedestä koirien luo henkeäni haukkoen. ”Hei?” sanoin tolkuttaen itselleni, että sen täytyi olla naamioasuinen mies. Pää nytkähti kohti minua, ja siniset kivisilmät näkivät minut. Havoc hyökkäsi, ja Valkyrie seurasi sitä välittömästi. Olento kumartui ja jysäytti Havocin tieltään kuin se olisi ollut lastenkutsujen piñata. ”Ei!” minä kiljaisin ja säntäsin juoksuun. Olento päästi kuristuneen, kurluttavan ulvaisun ja keskittyi minuun kivisilmillään. Sitten se kohotti toista kantomaista jalkaansa ja siirtyi murskaamaan Valia. Heittäydyin sen kimppuun ja taklasin sen lennosta. Ilma pakeni keuhkoistani, kun iskeydyin sitä vasten. Rojahdimme maahan. Olio mäjähti päälleni, ja tunsin jonkin töykkäävän minua lujaa rintalastaan. Karjaisin jälleen. Muta pakkautui sieraimiini ja kimpaleita putoili suuhuni. Syljin ja yritin tyrkätä olentoa pois, mutta se painoi enemmän kuin kymmenen keskikenttämiestä. Se löyhkäsi mädältä ja kolikoilta ja märältä koiralta. Kierimme yhdessä, minä kakoen ja pinnistellen kaikin voimin. Olio oli 18


liukas, ja siitä oli vaikea saada otetta. Se tyrkkäsi sormensa suuhuni ja repi leukaani. Iskin hampaani yhteen ja syljin mutaa. Se heilutti käsiään ja minä painoin kyynärpääni sen kaulaan ja väänsin. Yhtäkkiä olin päällä. Survaisin sitä koko painollani. Olio nytkähti mutta pysyi allani. Tuijotin sitä henkeäni haukkoen. Koirani haukkuivat ja ärisivät kummallakin puolella. Se tuntui mieheltä, mutta pehmeämmältä, ja sillä oli vahanaama ja ammottava suu. Sen rinta oli mustien sulkien peitossa, ja valkoinen sarvenpala törrötti sydämen paikalla. Toinen käsivarsi oli repeytynyt irti ja nytkähteli lähistöllä. Se hengitti. Valtava, vapiseva hengenveto, täynnä mutaa, ja sen viiltomaisesta suusta leijaili ruusun terälehti. Kumarruin sen ylle ja syljin mutaista kuolaa. Minunkin suustani putosi terälehti. Sormeni olivat liejusta liukkaat, ja hiki valui silmiini. Rintaani kuristi, särki siitä, mihin sarvi oli osunut. Valkyrie inisi, mutta Havoc murisi. Helpotus sai pääni humisemaan. Koira oli kunnossa. ”Hei, tyttö”, sanoin. Mutamonsteri nytkähti rajusti ja miltei viskasi minut päältään. Heittäydyin eteenpäin ja painoin käteni sen olkapäille, ikään kuin olisin siten pystynyt pitämään olennon aloillaan. Käteni upposivat sentin verran vetelään ruumiiseen. Vatsani muljahti. Nielin kuvotuksen tunteen. Se ei ollut oikea. Se oli pelkkä – pelkkä… Mikä se oli? Liian vahva, sitä se oli, mietin, kun se nytkähti uudestaan. Tartuin sarveen. Mutamonsteri ärjäisi. Kavahdin taaksepäin, nykäisin, ja sarvi pulpahti ulos imaisevan äänen saattelemana. Olio allani värähti. Viskasin sarven syrjään. Hirviö jähmettyi. Se oli enää pelkkä ihmisen muotoinen liejuläjä, joka vajosi hitaasti maahan ikään kuin olisimme olleet lentohiekan päällä. Mutta minä en vajonnut. Jäin pitkäksi toviksi polvilleni tuijottamaan maata ja miettimään, olinko hullu – vai näinkö vain unta, että olin siinä. Sydämeni takoi aristavien 19


kylkiluitten alla ja adrenaliini vavisutti ruumistani. Olisin voinut ryömiä nahastani. Lentää tieheni. Minun teki yhtäkkiä järjettömästi mieli appelsiineja. Ne olivat olleet puoliajan välipaloja futismatseissa, kun olin kymmenvuotias. Valkyrie nuuhki maata kuorruttavaa vahajätettä. Havoc työnsi päänsä tyhjän käteni alle. Tuuli pyyhkäisi paljaan selkäni yli, ja takanani tyttö sanoi: ”Sinä tapoit sen.”

20


neljä

WILL

Koirani kavahtivat pystyyn ja ryntäsivät haukkuen kohti puuta, josta Holly oli pudonnut viime kuussa. Niiden haukunta oli nyt leikkisää ja innokasta. Nousin vavisten pystyyn. Lapaluitani pisteli, kun käänsin selkäni mutamonsterin jäännöksille. Tyttö, joka oli puhunut, istui hajareisin puun alimmalla oksalla. Hän tavallaan sulautui puuhun, koska hänellä oli yllään maastohousut ja vihreä, hihaton toppi, joka paljasti vihreillä ja ruskeilla merkeillä koristellut käsivarret. Ne saattoivat olla tatuointeja, tai sitten sormiväriä. Oksan kummallakin puolella roikkuivat punnusten tavoin mustat saappaat, jotka sopivat kuin nakutettu tytön univormuun. Toisessa kädessä hänellä oli pieni tilkkukassi, toisessa metsästysveitsi. Kömpelön näköiset kakkulat peittivät tytön kasvojen yläosan. Tukahdutin äkillisen halun nauraa. Adrenaliini ja järkytys käänsivät tilanteen absurdiksi. Mutahirviö, kakkulatyttö puussa. Niinpä tietenkin. Tyttö iski veitsen oksaan. Hän sysäsi kakkulat otsalleen ja sipaisi takkuisen, kellanvaalean tukan naamaltaan. ”Oletko kunnossa?” Painoin kämmenen vatsaa vasten saadakseni itseni kuriin, hymyilin hänelle leveästi ja mietin, miten pitkälle olin jo mahtanut Ozin ihmemaan keltaista tiilitietä tallustaa. ”Luulisin niin. Minä olen Will.” 21


Tyttö siristi silmiään, ja tuulenvire viskasi kiharat kaulalle. Se sai koko puun tanssimaan hänen ympärillään. Ikään kuin hän olisi osa sitä, kasvaisi puusta kuin värikäs kääpä. Tuijotin häntä, ja pelonsekaista kunnioitusta muistuttava tunne alkoi poreilla varpaitteni kohdalla ja kohota ylöspäin. ”Minä olen Mab Prowd”, tyttö sanoi lopulta. Hänen huulilleen oli sivelty jotain tummaa, kuin rypälemehua. Ja hänen tukastaan sojotti tikkuja. Ennen kuin ennätin kysyä, mitä oli meneillään, varis laskeutui oksalle hänen ylleen. Sitten toinen. Ne pitelivät siipiään auki. Hän vilkaisi niitä ja nyökkäsi. Kolme muuta suurta, mustaa lintua syöksähti vasemmalta alas ja viuhtoi siivillään ilmaa minua kohti. Ne laskeutuivat kaatuneelle puunrungolle. Minulla oli epämukava olo. Ikään kuin maa olisi taas tärähtelemäisillään, ja Mab Prowd olisi järistyksen keskipisteessä. Kaikki kieppui hänestä käsin. Enkä minä osannut sanoa, oliko se hyvä vai huono asia. Taintuisinko pian? Siitäpä isä ihastuisi ikihyviksi. Valkyrie istuutui ja takoi häntäänsä maata vasten. Sen kieli roikkui ulkona. Havoc painautui raskaasti jalkaani vasten. Upotin sormeni sen kaulakarvoihin. Koirani eivät välittäneet Mabista, ja se oli paras merkki, minkä voisin saada. ”Ne luottavat sinuun”, Mab sanoi. Ikään kuin hänkin pitäisi sitä merkkinä. ”Niin.” Tuijotimme toisiamme uudestaan hyvän tovin. Sylkäisin jälleen, sillä halusin veren ja mudan maun pois suustani. ”Tiedätkö sinä…” aloitin ja käänsin pääni puolittain kohti hirviötä. ”Tiedätkö, mikä tuo oli?” Mab heilautti toisen jalkansa oksan yli ja pudotti kassinsa maahan. Se tömähti pensaaseen. Hän kyyristyi varovasti, nykäisi metsästysveitsen puusta ja pudottautui maahan. Hän laskeutui kyykkyasentoon ja pani sitten kakkulat sekä veitsen kassiin. Odotin, että hän kieltäisi kaiken. Joten kun hän ilmoitti: ”Se oli ruusujen uni”, ikään kuin se olisi selittänyt kaiken, suuni jäi roikkumaan auki. 22


Gratton, Tessa: Verenvahti (WSOY)