Issuu on Google+

ARTO PAASILINNA

ukkosenjumalan poika

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki


Š Arto Paasilinna

Ensimmäinen painos ilmestyi 1984 ISBN 978-951-0-39211-9 Painettu EU:ssa 2012


Esipuhe Suomalaisten taivasta pitää paikoillaan maailmantappi, jonka taivaannapana on Pohjantähti. Taivas itsessään on huiman lakea kirjokansi, tuhansien tähtien valaisema. Siellä hallitsevat suomalaisten jumalat ja haltijat, ja siellä asuvat muinoin kuolleet hyvät suomalaiset. Korkeinta valtaa käyttelee Ukko Ylijumala, jota myös Ukkosenjumalaksi kutsutaan. Suomalaisten taivas on vanhempi kuin koko muu maailma, ja suomalaisten jumalat ovat vielä sitäkin vanhempia. Mitkään muut jumalat eivät ole niin vanhoja. Vanhin kaikista on Ukkosenjumala, joka on niin vanha ettei mitään ollut vielä valmiina eikä yhtään jumalaakaan syntyneenä, kun hän jo oli melkein yhtä vanha kuin nyt. Ukkosenjumala on paitsi vanhin, myös ankarin ja voimakkain. Hän on paras. Joskus kesäisin Ukkosenjumala antaa käskyn koristella taivas sateenkaarilla, ja talvisissa taivaanjuhlissa kirjokansi katetaan leiskuvilla revontulilla. Ukkosenjumala osaa järistää maata, nostattaa hirmumyrskyjä ja tuhotulvia, syöksyttää tulisten vuorten kraatereista sulana hehkuvaa laavaa, iskettää maahan räjähtäviä meteoreja, suistattaa satelliitteja radoiltaan ja pimentää kuun tai auringon. Jyrinällä ja salamanleimauksilla Ukkosenjumala lähettää sanomiaan maan päälle. Silloin ihmiset pelkäävät elämäänsä. 5


Kuolleet suomalaiset, jotka eläissään tekevät pahoja tekoja, joutuvat Hornaan. Siellä Lempo ja Turja keittävät heistä pahat veret pois. Jos he sen kestävät, he saavat laskea honkalautalla pitkin tulista Tuonelanjokea monen kiehuvan kosken kautta Tuonelaan tai Manalaan. Ken siinä vaiheessa suistuu lautalta kuumaan koskeen, ei enää ole pelastettavissa. Tuonelan koira vetää kurjan ruumiin rannalle ja syö suihinsa. Vain valkeat luut jäävät rantasomerikkoon kertomaan onnettoman lopusta. Ammoin, kun maailmassa asui pelkästään suomalaisia, eikä muita kansoja vielä ollut, vallitsi Ukkosenjumala kaikkea elollista niin maassa kuin taivaassakin. Hän oli Kirjokannen kuningas, vesien herra ja maan herra. Niin oli hyvä. Mutta ajat muuttuvat niin taivaassa kuin maankin päällä. Nykyisin maailmassa on tuhansia kansoja ja rotuja, tuhansia uusia uskontoja ja miljoonia jumalia. Suomen kansa, suomalainen taivas ja suomalaisten jumalat ovat vain pieni vähäinen osa tätä mahdottoman suurta kokonaisuutta. Pahinta on ettei Suomen kansa enää palvo jumaliaan eikä uhraa omille jumalilleen. Suomalaiset ovat kääntyneet kristinuskoon, he ovat hyljänneet omat jumalansa. Monet eivät edes tiedä että suomalaisilla yhä vielä on olemassa oma taivas ja omia jumalia. Ikivanhojen omien jumalien palvojia Suomessa on vain noin viisisataa, eivätkä hekään rohkene uskoaan julkisesti tunnustaa, sillä siitä koituisi heille vakavia vaikeuksia. Jos suomalainen tänä aikana huutaa avukseen Ukkosenjumalaa, hän voi saada syytteen epäjumalanpalveluksesta tai kristillisen Jumalan pilkasta. Hän menettää työpaikkansa, hänet voidaan toimittaa mielisairaalaan tai vankilaan, ja hänen lapsensa ja puolisonsa joutuvat naurunalaisiksi tai hyljeksinnän kohteiksi. Yksi muinaisten jumalien palvojista on Sampsa Ronkainen, 40-vuotias maanviljelijä ja antiikkikauppias. Hänellä on rappiolle joutunut maatila Uudellamaalla Suntion pitäjässä, ja hän 6


ylläpitää antiikkikauppaa Helsingin Punavuoressa Isolla Roobertinkadulla. Kampakeraamiselta ajalta lähtien on Ronkaisen suku uskonut oikeisiin suomalaisiin jumaliin, palvonut niitä ja kantanut niitten eteen uhrilahjoja. Sampsa on rokotettu, mutta rippikoulua hän ei ole käynyt. Hän ei kuulu evankelisluterilaiseen kirkkoon eikä käy jumalanpalveluksissa. Hänellä on tapana, asioiden niin vaatiessa, rukoilla Ukko Ylijumalaa, sillä hän uskoo muinaisiin jumaliin niin kuin hänen isänsä ja esi-isänsä aikoinaan. Kuitenkin Sampsa on salannut uskonsa. Kukaan ei tiedä siitä mitään, ja sen takia Sampsa Ronkainen voi harjoittaa elinkeinojaan Suomessa joutumatta uskonvainojen kohteeksi. Sampsa Ronkainen pelkää ukkosta, sillä hän on uskovainen. Suomalaisten taivaassa Ukko Ylijumalan lisäksi hallitsee hänen vaimonsa, nimeltään Rauni. Raunia kutsutaan myös maanemoseksi. Hän antoi muinaissuomalaisille ihmisille voimia taistelussa vuorenpeikkoja vastaan. Vuorenpeikot ovat pitkähäntäisiä penteleitä, jotka eivät pese hampaitaan ja joilla on muitakin pahoja tapoja. Jollei Raunia olisi, nämä peikot valloittaisivat taivaan ja maan. Ukon ja Raunin keskeiset välit ovat aika ajoin jokseenkin toraiset. Raunilla on tuolloin paha tapa »pärskyä» ja »härskyä». Tällaisina aikoina ilmanala käy jopa maan päällä painostavaksi, ja ihmiset sanovat että ilmassa on ukkosta. Ukon ja Raunin lisäksi suomalaisilla on koko joukko muita mahtavia jumalia. Heistä merkittävin on Ilmarinen, rauhan ja auringon jumala. Häntä saadaan kiittää tyvenistä ilmoista ja kultaisista päivistä. Ilmarinen iloitsee rauhantöistä ja suree sotia. Helsingin hengen Ilmarinen toivoisi kauan vaikuttavan maailmassa. Ilmarinen oli vastassa Tuonelan virralla vuonna 1956 kun tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi oli kuollut. Ilmarinen hoiti asiat niin ettei Paasikiven tarvinnut mennä Hornaan, vaan hän pääsi taivaaseen, joka oli valaistu yksin 7


häntä varten revontulilla ja virvaliekeillä. Paasikivi, joka oli ankara kiroilemaan, totesi että onpa täällä saatanan komeata. Ensi töikseen Paasikivi tiedusteli, oliko hänen mahdollista tavata neuvostoliittolaista kenraalieversti Ždanovia, joka oli aikoinaan toiminut liittoutuneitten valvontakomission puheenjohtajana Helsingissä sotien jälkeen. Ždanov oli kuollut vuonna 1948, selitti Paasikivi, ja sanoi että olisi mielenkiintoista tietää mitä vanhalle neuvottelukumppanille kuului. Ilmarinen otti asiasta selvää. Kävi ilmi, ettei Ždanov ollut tavattavissa. Hän vietti aikaansa 70 celsiuksen miinuslämpötilassa Hornan takana, ns. ryssien helvetissä. –  Miksei se vanha piru voi ottaa minua vastaan, ärisi Paasikivi. Hän kuitenkin luopui vierailusta kun hänelle kerrottiin ettei Ždanov ylenkatsonut Paasikiveä eikä suomalaisia sinänsä, vaan oli estynyt omista henkilökohtaisista syistään. Kenraalieversti oli näet läpikotaisin jäässä. Kun presidentti Kekkosen aika koittaa, on Ilmarinen myös häntä Tuonelanjoella vastassa. Jos Kekkonen saapuisi sinne omia aikojaan, ilman vastaanottajaa, voisi Lempo lempata hänet suoraa päätä Hornaan, eikä sellainen kohtelu rauhanmiehelle Ilmarisen mielestä missään nimessä sovi. Maanviljelyksestä ja karjanhoidosta vastaa jouheva jumala Sampsa Pellervoinen. Sampsan tehtävänä on myös taistella talven valtaa vastaan, eikä tehtävä ole helppo Suomessa, jossa nietokset voivat olla kahden metrin vahvuiset ja järvet saattavat jäätyä metriä paksuun jäähän. Entäpä routaiset suot ja hallaiset jängät! Kevään järjestäminen on raskas työ. Sampsa hoitaa asian vääntämällä taivaannapaa hartiavoimin niin että aurinko pääsee paistamaan jäiseen Suomeen, ja sitä kautta talven valta taittuu, lumet sulavat ja maa alkaa viheriöidä. Suomalaista maatalouspolitikkkaa Sampsa Pellervoinen seuraa levottomana. Hän ei voi käsittää, että maatalouden ylituotanto olisi millään tavalla paha asia, vaikka suomalaiset niin väittävät. Sampsan 8


mielestä ihmisten pitäisi olla sitä onnellisempia, mitä enemmän maa tuottaa viljaa ja lihaa. Jos suomalaiset eivät jaksa kaikkea tuottamaansa syödä, ylijäämä pitäisi lähettää semmoisiin maihin jossa on puutetta ruoasta. Monia muitakin merkittäviä jumalia suomalaisten taivaassa majailee. Oluen jumala Pelto-Pekka on ilon, juopumuksen ja vallattomuuden haltija. Pelto-Pekan mielestä ei ole niin väliä, mitä merkkiä juodaan – lahtelaista, lappilaista vai karjalaista – pääasia että ollaan iloisia ja että juomatavat ovat kutakuinkin siistit, tui että juomareilla on ainakin alun perin sellainen aikomus. Pelto-Pekka pitää laulusta ja kisailusta, sananlaskuista ja kädenväännöstä, ja häntä kummastuttaa, ettei nykyisin suomalaisissa kapakoissa saa laulaa. Hän ei myöskään voi ymmärtää, minkä takia keskioluesta käydään niin kovaa kiistaa. Hänen nähdäkseen keskiolut on niin mietoa että se sopii lähinnä naisille ja lapsille. Keskiolutta voitaisiin jaella äitiysneuvoloissa ja lastentarhoissa halpaan hintaan. Yksinhuoltajille keskiolutta pitäisi toimittaa kotiinkannettuna ilmaiseksi. Suurista suomalaisista jumalista on mainittava Ägräs, satoisuuden jumala. Ägräksellä on kaksoisnauriin muotoiset munat, sutjakka heppi ja maanitteleva ääni. Ägräs vastaa kaikinpuolisesta hedelmällisyydestä. Ehkäisypillereitä hän ei voi sietää ja abortit ovat hänelle kauhistus. Vanhalestadiolaiset, jotka eivät hyväksy syntyvyyden säännöstelyä, ovat Ägräksen mieleen, siitä huolimatta että he eivät usko Ägräkseen vaan totiseen kristilliseen Jumalaan joka ei salli edes television katselua. Seksuaalisten tapojen höltymistä Ägräs pitää yksinomaan mainiona asiana. Pääasia on että lapsia syntyy, äpärät ovat yhtä otollisia kuin muutkin ihmistaimet. Vähäisempiä jumalia suomalaisilla on lukemattomia. Ronkoteus on rukiin jumala, ohran haltijana toimii Virankannos. Hornassa hommailevat Lempo ja Turja, verenkeittäjät, joitten 9


apureina häärii suunnaton pikkuhiisien joukko. Maan alla asuvat karvaiset maahiset, peikonkaltaiset olennot jotka ovat totisia ja vähän yksinkertaisia mutta äärimmäisen luotettavia ja ahkeria. Hautausmailla ja ruumishuoneilla majailevat menninkäiset, jotka ovat iloisia veikkoja huolimatta siitä että ne joutuvat alati katselemaan hengiltä menneitä ihmisiä ja kuuntelemaan surevien omaisten lohduttomia itkuja. Kodinhaltijoita ja tonttuja on tuhansittain. Monet niistä ovat asettuneet kaupunkien asuntokerrostaloihin, joissa ne yleensä hallitsevat kokonaista porrasta, pitäen huolta useista perheistä jotka niitten vastuualueella aravalainojaan makselevat. Paara, pankkimaailman haltija, on merkillinen olento, joka ammoin kävi noitien avustuksella imemässä naapurin karjasta maitoa. Varastettu maito sitten kirnuuntui Paaran mahassa voiksi, ja sen tuo omituinen haltija ulosti omistajansa kirnuun täytenä voina. Tänä päivänä Paara kiskoo ylikorkoja, keinottelee osakkeilla, häätää ihmisiä kaduille myytävistä vuokra-asunnoista ja kokoaa tuosta kaikesta saamansa hyödyn omistajansa pankkitilille, joka usein on salainen. Ennen sanottiin että »paaranpaska on valkoista», nyt todetaan että se »kahisee». Kun Suomen suurimmat liikepankit KOP ja SYP antoivat miljardien suuruisen osakeantinsa oli Paara tulla onnesta hulluksi. Se laukkasi kyljet vaahdossa ympäri maata monta kuukautta yhteen menoon. Paaran maha oli haljeta A-sarjan osakekirjoista ja sen suusta valui ilmaisantia niin että köyhää kansaa hirvitti. Rajapiru, rajahuutaja, on usein äänessä. Se huusi suoraa huutoa kun Moskovan rauhaa 1940 allekirjoitettiin, ja pahat äänet se päästi silloinkin kun suomalaiset joukot ylittivät jatkosodan päivinä vanhan rajan. Rajahuutajan ääni sortui vuonna l944 kun Kannaksen puolustus murtui. Viipurin menetystä Rajapiru vieläkin valittaa, mutta kovaa metakkaa se jaksaa silti pitää myös jaetusta Berliinistä, Libanonista, eteläisen Amerikan tilanteesta ja Afganistanista. Vietnamin sodan aikana Rajapirun 10


äänijänteet piti leikata, sillä ne tulehtuivat aina kun amerikkalaisten massiivipommituksista tuli tieto suomalaisten taivaaseen. Kyöpelit, pököt, kurkot ja koukot vilistävät milloin taivaassa, milloin maan päällä tai jopa sen alla. Ihtiriekko on surmattujen äpärälasten suojelija, melkein yhtä kova huutamaan kuin Rajapirukin. Liekkiö ja Aarni hoitelevat revontulia ja aarnivalkeita, ja jos keijuja sattuu paikalle, sytytetään niitä varten tarpeellinen määrä virvatulia. Ajattara on naispuolinen haltija, joka on aina menossa ja liehumassa. Hän on sanomattoman kaunis ja tenhoava. Hän on pukeutunut läpinäkyvään virvatuliviittaan, eikä taivaassa pidetä oikein sopivana että hänen kanssaan julkisesti asetutaan makuulle. Tästä huolimatta miespuoliset jumalat, Ägräs etunenässä, laukkaavat kilvan pitkähiuksisen Ajattaran perässä, ja kauas tähtien tuolle puolen kaikuu tämän jumalattaren kujertava nauru. Suurista suomalaisten jumalista pitää vielä mainita Tapio, metsien haltija. Hän hallitsee metsää, metsien eläimiä, riistaa ja metsänhoitoa. Tapio on lempeä mies, ja lempeitä ovat hänen vaimonsa ja lapsensakin: akka Nyrkytär, Tapion neiti Myyrikki ja poika Nyyrikki. Tapion äiti, lempein kaikista, on Mieluutar, jonka omana hoito-otuksena on orava ja uhripuuna mänty. Ammoin, kun maailmassa oli enemmän oravia kuin suomalaisia ja kun Suomessa kasvoi vain lehtipuita ja kuusia, tahtoi Ukko Ylijumala nukkua Mieluuttaren kanssa. Mieluutar ei kuitenkaan ollut halukas ilman yölahjaa. Ukko kysyi: Mitä mielit Mieluutar? Mieluutar ei pyytänyt mitään itselleen, sävyisä ämmä kun oli. Sen sijaan hän ajatteli oraviaan, ja lausui vihjemäisen runonpätkän Ukkosenjumalalle: Ei orava koivussa elä kurre kuusessa kieputtele... 11


Näin Mieluuttarelle syntyi poika Tapio ja Suomeen alkoi kasvaa mahtavia männiköitä oravien pesäpuiksi. Vielä tänä päivänä oravat pesivät mieluimmin mäntyihin, ja juuri männyt ovat vientimarkkinoilla arvostetuimpia sahapuita. Kalmistotontut, jotka ovat uteliaita ja vilkkaita olioita, ihmettelivät näitä uusia kummallisia puita, joita alkoi kasvaa vanhoihin karsikoihin. Ne puhuivat männyistä niin valtavasti että niitä alettiin kutsua männynkäisiksi. Vuosituhanten saatossa männynkäisten nimi vakiintui nykyiseen muotoonsa: hautausmaitten ja ruumishuoneitten haltijat ovat menninkäisiä. Monikaan ei tuon nimityksen todellista alkuperää tunne enää tänä päivänä, mytologisen tutkimuksen korkeasta tasosta huolimatta. Tapion apuri on Hittavainen, jonka alkuperäisenä tehtävänä on ajaa jäniksiä Tapion pöytään. Nykyisin Hittavainen huolehtii hirvenkaatoluvista ja eläinten rauhoitusajoista. Vesien haltija on Ahti, ja hänellä on naispuolinen vedenneito apulaisena, Vellamo nimeltään. Joskus Ahti ja Vellamo kisailevat merissä ja järvissä niin estottomasti että vedet tulvivat, mutta yleensä Ahti on sävyisä ja rauhallinen. Tapio, Hittavainen ja Ahti seuraavat huolestuneina Suomen ja koko maapallon luonnon saastumista. He ovat kertoneet hälyttävästä asiantilasta Ukko Ylijumalalle, joka on kuitenkin sanonut ettei hän voi millään keinoin pakottaa ihmiskuntaa paremmille tavoille. Hän voisi kyllä suistaa koko maapallon radaltaan jos niikseen tuli, mutta vaikka sillä keinoin saasteongelma ratkeaisikin, niin samalla tuhoutuisi koko maapallo. Ukkosenjumalalla on poika, Rutja, jumalista komein ja nuorin. Rutja on rohkea ja hyväsaattoinen, aikaansaapa vaikka vielä melko kokematon. Joskus Rutja vierailee Tuonelassa tapaamassa velipuoltaan Turjaa; silloin Turja jättää syntisten verenkeittopuuhat ja molemmat jumalat lähtevät laskemaan koskea Tuonelanjoelle. Huimista kiehuvista koskista lasketaan hurjasti huutaen alas, ja kun suvantoon päästään, Rutja ja Turja nau12


ravat ja hakkaavat toisiaan selkään. Nuorten, villien jumalien ilonpitoa! Taivaassa Rutja yrittää vetoavin puhein saada Ajattaraa kannalleen, mutta tuo leiskuva jumalatar vain nauraa ja juoksee pois. Rutjalla ei ole mitään erityistä tekemistä, ja niinpä hän alati kyseleekin, mihin voisi ryhtyä. Hänessä on paljon tarmoa, hän on levoton. Tämä valtava jumalallinen organisaatio on toiminut viimeiset viisisataa vuotta vajaatehoisesti. Suomalaisten jumalat ovat murhemielin joutuneet toteamaan, että vieraat uskonnot ja väärät jumalat ovat villinneet Suomen kansan kokonaan. Vuosisatojen aikana tätä muinaisen uskon alennustilaa on pohdittu monta kertaa, mutta pätevää ratkaisua ei ole keksitty. Epäjumalanpalvelus on saanut Suomessa niin laajan kannatuksen, että vain noin 500 suomalaista uskoo enää Ukko Ylijumalaan ja muihin suomalaisten vanhoihin oikeisiin jumaliin. Ukkosenjumala ja Ilmarinen eivät sinänsä mitenkään vihaa Jeesusta ja kristillistä Jumalaa. Päin vastoin, uskokoot heihin kuka tahtoo. Mutta kristittyjen on kohtuutonta kutsua Ukkosenjumalaa epäjumalaksi ja hänen palvojiaan pakanoiksi. Aikoinaan, kun uutta uskoa tuotiin Suomeen ristiretkien avulla, Ukkosenjumala nauroi touhulle huvittuneena. Mutta vuosisatojen myötä uusi oppi on vakiinnuttanut asemansa, eikä Ukko enää naura. Ei ole nauranut enää sataan vuoteen. Ilmarisen, Tapion, Ägräksen ja monien muiden jumalien mielestä suomalaisia ei kuitenkaan pitäisi kokonaan unohtaa. Vielä ei pitäisi luopua kristinuskon ja piilevän ateismin edessä. Olisi koottava voimat yhteen ja tehtävä jotakin, joka vaikuttaisi vanhan oikean uskon entiseen mittaansa ja valtaansa. Suomalaiset ovat jääräpäisiä, se kyllä taivaassa tiedetään. Siitä huolimatta Ilmarinen ja muut jumalat menivät Ukko Ylijumalan puheille ja pyysivät että tämä kutsuisi jumalien kokouksen koolle pohtimaan tätä vakavaa kysymystä. Ukko lausui: 13


–  Viiteensataan vuoteen minä en ole ollut enää suomalaisten palvoma jumala... joskus tuntuu siltä että olisi oikein suomalaisille, jos minä hylkäisin heidät ja tuhoaisin koko kansan yhdessä suuressa maanjäristyksessä... mutta kun te kerran vaaditte viimeistä kokousta niin voinhan minä vielä kerran myöntyä. Pankaa kokousjärjestelyt vireille. Sampsa Pellervoinen esitti että jumalien kokous pidettäisiin kesäkuun 27. päivänä, joka oli hänen syntymäpäivänsä. Sampsa perusteli päivää sillä, että vilja alkaisi siitä pitäen heilimöidä, ja että siten myös käsiteltävät uskonasiat ehkä saisivat hedelmällisemmän, satoisamman merkityksen. Ukkosenjumala hyväksyi päivämäärän ja komensi kokoukseen kaikki jumalat, maahisia, keijuja ja menninkäisiä myöten. Ikäänkuin asiaa painottaakseen hän antoi loppupäivän myrskytä, ja yöllä hän iski salamalla Vieremän kirkon kellotapuliin, joka syttyi ja paloi poroksi. Vakuutukset eivät vastanneet vahinkoja.

14


1 Maanviljelijä-antiikkikauppias Sampsa Ronkainen asteli kartanonsa koivukujaa pitkin postilaatikolle, joka oli päärakennuksesta runsaan sadan metrin päässä maantien varressa. Juuri oli vietetty juhannusta. Ehkäpä ennen pyhiä lähetetyt kirjeet olisivat nyt laatikossa. Ronkailan kartano Suntion pitäjän Penteleen kylässä oli oikeastaan vanha sukutila, jonka pihapiirissä seisoi suuri rappeutunut päärakennus, sen takana uudempi asuinrakennus, joka muodosti talousrakennuksen – entisen renkituvan – ja kivinavetan kanssa vanhan päärakennuksen taakse umpipihan. Takapihalle oli aikoinaan perustettu puutarha, joka oli nyttemmin villiintynyt. Sampsan kävelyä katseli uuden puolen kuistilta kaksi naista. Toinen oli aamutakkiin sonnustautunut viisissäkymmenissä elävä Sampsan sisar hammaslääkäri Anelma Ronkainen-Kullberg. Toinen oli Sampsan epävirallinen vaimo, Sirkka Leppäkoski, kolmenkymmenen ikäinen laiha, mitätön ihminen. Avovaimo avoimimmasta päästä. Sampsan sisar oli aikoinaan koulutettu tilan varoilla ja sen lisäksi hän oli saanut ennakkoperintönä tilasta kolmanneksen. Kaiken omaisuutensa hän oli kuitenkin menettänyt mentyään avioliittoon erään suntiolaisen hanttapulin, Fried 15


Kullbergin kanssa. Mies oli muka suomenruotsalaista alempaa aatelia, tosin köyhtynyt ja rahvaanomaistunut ja kaiken päälle hänestä oli tullut armoton juoppo ja naippo. Kullberg oli tuhlannut vaimonsa varoja surutta. Anelma RonkainenKullberg oli sitten mennyt vähäksi aikaa sekaisin, Kullberg oli kuollut johonkin juopottelutautiin, omaisuus oli mennyttä, ja nyt Anelma majaili Ronkailassa tekemättä mitään. Ronkailan kartano oli ollut vielä ennen sotia huomattava maatila Suntiossa: 800 hehtaaria pinta-alaa, josta vajaat sata viljalla. Kuusikymmentä lypsävää, oma puimakone ja muuta kalustoa. Ronkailan ukko Tavasti Ronkainen oli perustanut Suntioon pitäjän ensimmäisen sähkötehtaan, oli padottanut pienen puron ja pannut patoon generaattorin hankaamaan sähköä tilalleen ja osin kyläänkin. Nyt pato oli jo sortunut ja tila muutenkin pahasti rappiolla, pelkkä tynkä entisestään. Ensin veivät siirtolaiset osansa, sitten Kullberg ryyppäsi jäljelle jääneestä tilasta kolmanneksen. Naiset joivat haluttomina kahvia kuistilla. Heillä ei ollut mitään tekemistä eivätkä he tehneet mitään. He juttelivat, »keskustelivat» ja »vaihtoivat mielipiteitä» päivät pääksytysten. Niillä töin ei puutarha kukoistanut eikä tupa kiiltänyt puhtauttaan. Joka syksy puutarha tuotti tuhat kiloa rupisia omenoita, joita kukaan ei vaivautunut poimimaan. Ne mätänivät heinikkoon, joka ulottui kulottuneena puolisääreen. Rastaat valtasivat viinimarjapensaat ja lentelivät paskantelevina parvina ympäri ämpäri Ronkailaa. Näin juhannuksen aikaan heinä oli jo niin pitkää pihalla etteivät raparperit jaksaneet kasvaa, ja vanhat monivuotiset lupiini-istutukset taistelivat elämästään pistävien nokkosten saartamina. Paarmat ja kärpäset surisivat kuistin tienoilla, naiset kihnuttivat haluttomasti ihopoimujaan aamutakkiensa alta. Saunan suihku oli taas rikki eikä kukaan viitsinyt kuumentaa vettä muuripadassa. 16


Sampsa avasi postilaatikon toivoen itselleen muutamaa mukavaa kirjettä. Pahus, vain pari laskua ja muutama lehti. Anelmalle oli Hammaslääkäriliitosta kiertokirje. Ei muuta. Sampsa rutisti kiertokirjeen kourassaan pieneksi palloksi ja pudotti sen postilaatikon taakse heinittyneeseen ojaan. Hän muisteli isäänsä, Ronkailan vanhaa ukkoa. Kun Anelma oli ottanut miehekseen hulttion ruotsikon, oli Tavasti suuttunut kamalasti ja sanonut ettei sitä sukua päästetä Ronkailaa ryyppäämään. Mutta ukko oli kuollut pois, ja osa Ronkailasta oli ryypätty. Ennen kuolemaansa äijä oli koulinut Sampsan vanhoille tavoille. Siinä vaiheessa kun koulussa puhuttiin että pitäisi mennä rippikouluun, ukko vei Sampsan metsään ja opetti hänet uhraamaan Ukko Ylijumalalle. –  Minä sinulle rippikoulut opetan, hän oli sanonut hymyssä suin. Ronkailan talon takana oli siihen aikaan, ja on vieläkin, tiheä metsä, jonka keskellä kohoaa jyrkkä kalliopaasi. Sampsa näki kalliolla pienen kivilatomuksen, jonka päällä oli kalanruotoja. Tavasti Ronkainen otti lakin päästään ja käski Sampsan tehdä samoin. Sitten hän asetti paadelle puoli kiloa läskiä ja puolikkaan pullollisen viinaa, kokosi latomuksen päälle kuivista oksista pienen nuotion ja sytytti sen palamaan. Tuli käristi sianlihan, kuumuus rikkoi viinapullon, palava viina valui alas kalliolta maahan. Ukko särpi tulista viinaa suuhunsa, käski Sampsankin latkia sitä kallionkoloista. Hyvä ettei kieli palanut. Se meni päähän kuin naula. Lopuksi Tavasti ja Sampsa möyrivät nelinkontin paaden ympärillä ja huusivat kovalla äänellä Ukkosenjumalalta onnea. Tuo kaikki pelotti Sampsaa, mutta isän seurassa se menetteli. Paluumatkalla Tavasti mainitsi pojalleen, että häntä oli pyydetty seurakunnan kirkonvanhimmaksi, kun hänellä oli niin suuri tila. 17


–  Vaan piruako minä kirkkoihin... Ukko Ylijumalalla on enemmän valtaa kun jollakin köyhällä papilla. Viisikymmenluvulla Sampsan isä oli ostanut leikkuupuimurin. Se oli kylän suurin ja suunnattoman kallis. Puimuri oli uponnut saviseen peltoon eikä sitä saatu heti ylös edes traktorilla. Silloin ukko oli suuttunut kamalasti, huutanut nyrkki koholla kohti taivasta ja haukkunut omat jumalansa. Seuraavana yönä oli noussut kova ukonilma. Salama oli iskenyt tilan päärakennukseen, polttanut sähköjohdot ja särkenyt pistorasiat joka huoneesta. Yläkerran makuuhuoneessa oli salama mennyt pitkin sähköjohtoa Tavasti Ronkaisen yölamppuun, jossa se oli räjähtänyt ja tappanut saman tien kartanon isännän. Emäntä olikin jo kuollut välirauhan aikana keuhkotautiin, niin että hän säästyi nyt. Tämä tapaus vahvisti Sampsan uskoa Ukkosenjumalaan. Hän otti tavakseen lepytellä muinaisia suomalaisten jumalia takametsän kalliopaadella, ja muutenkin jos tarvetta ilmeni, hän osoitti rukouksensa Ukkosenjumalalle. Sampsasta tuntui että se auttoi. Ukko Ylijumala oli pelastanut hänet monta kertaa tukalista tilanteista. Vaikka sama jumala oli surmannut hänen isänsä, hän ei voinut vihata Ukkoa, sillä olihan Tavasti Ronkainen itse määrännyt kohtalonsa uhoamalla omalle jumalalleen. Hautajaisten jälkeen Sampsa möi leikkuupuimurin peltoon. Se purettiin osiksi ja vietiin pois. Ronkailan vanhalle puolelle vedettiin uudet sähköt ja Tavastin hiiltynyt sänky kannettiin liiteriin jossa siitä tehtiin polttopuita. Aikanaan Sampsa oli käynyt lukion ja päässyt ylioppilaaksi ja opiskellut jonkin aikaa taidehistoriaa yliopistossa. Häntä viehätti sentapainen kirjaviisaus, mutta jotenkin luvut jäivät kesken, kun piti yritellä tilanhoitoa ja antiikkiliikkeen perustaminenkin kangasteli nuoressa mielessä. Eräänä kesänä Anelma keksi tuoda Penteleeseen ystävättärensä, erään Sirkka Leppäkosken, joka kuulemma oli oikea 18


taiteilija, valmisti aplikaatioita. Nainen oli Sampsaa nuorempi, hento, köykäinen olento, joka herätti Sampsassa lievää sääliä ja laimeata myötätuntoa. Sirkka oli Anelman vastakohta melkein kaikessa: hiljainen, vesisilmäinen; hän kuljeskeli pitkin seinänvieruksia ja sormeili alati jotakin, milloin kuihtunutta heinänkortta, milloin hiussolkea. Anelmalla puolestaan oli karhea ääni, hän oli suuriluinen, miehen kokoinen, hänen ihonsa oli kuin hevosen nahkaa. Usein Sampsa ajatteli että varmasti potilaat olivat pelänneet kauheasti kun joutuivat istuutumaan Anelman hammaslääkärintuoliin. Anelma oli laiskan piittaamaton, jotenkin miesmäisen raakaotteinen. Kun hän väänsi potilaan pään kainaloonsa siitä ei ollut mitään mahdollisuutta paeta. »Suu auki! Sylkekää veri tuohon kuppiin!» Anelma tarvitsi Sirkkaa ja tämä Anelmaa. Sirkka ei voinut tulla toimeen surkeilla aplikaatioillaan, eikä Anelmalla mennyt sen paremmin. Ronkaila ja Sampsa joutivat ylläpitämään heitä, ja sen tähden he molemmat olivat riippuvaisia Sampsasta. Anelma hoiti asian järjestämällä Sirkasta Sampsalle vaimon. Avovaimon, kun veli ei halunnut mennä käskystä naimisiin. Hiljainen Sirkka Leppäkoski oli tyrkyllä aamusta iltaan. Hän tahtoi usein Sampsaa seurakseen kävelyretkille puutarhan taakse metsään, vainioille, villiintyneeseen lammas­ hakaan. Sirkan jalka lipsahti usein kivenkoloon, Sampsa sai autella häntä hennosta reidestä ylös. Jos satoi muutaman tipan vettä, etsiytyi Sirkka Sampsan puseron suojaan ja värisi siinä rintaa vasten kuin säikky perhonen. Kävellessään Sampsan edellä ylös portaita Sirkka hihitti ja kuorusti hameenhelmat polvien yli, minkähän takia, eikä hänellä ollut sukkia, niin pitkälle kuin nähdä saattoi. Kesäiltana uuden puolen kuistilla Sirkka joi teetä, ja haudutti kättään Sampsan kädessä. Sampsa kiintyi jollakin merkillisellä tavalla tähän hen19


toon naiseen, joka ompeli liikuttavia aplikaatioitaan ja osasi keskustella taidehistoriasta. Lopulta ansa laukesi. Sirkka oli kuulemma tullut raskaaksi, piti hoitaa abortti ja kaikenlaista. Sirkka esiteltiin kylällä Sampsan morsiamena. –  Sinä olet saattanut Sirkan hirvittävään tilaan, julisti Anelma veljelleen. – Hän jää tänne asumaan, sano sinä mitä vaan. Ehkä Sirkalle tehtiin abortti, ilmeisesti ei. Lasta ei kuitenkaan kuulunut maailmaan. Ensi alkuun Sirkka yritti nukkua samassa vuoteessa Sampsan kanssa. Siitä Anelma ei kuitenkaan pitänyt, ja niin Sampsa lopulta muutti vanhalle puolelle, rappeutuneeseen päärakennukseen jossa oli kuusitoista huonetta ja jonka yhteen makuuhuoneeseen Ukkosenjumala oli tappanut hänen isänsä Tavasti Ronkaisen. Sampsa ei pelännyt taloa, hän pelkäsi naisia jotka vetelehtivät uudella puolella. Vanhan puolen yliset natisivat öisin menninkäisten juostessa talon päästä päähän keijuja jahdaten. Sampsa sai olla talossa naisilta rauhassa, nämä eivät uskaltaneet sinne juuri tulla. He väittivät että päärakennuksessa kummitteli, että ukonilmalla siellä laahusti huoneesta toiseen vanha Tavasti Ronkainen särkynyt yölamppu kädessään. Kaikissa vanhoissa taloissa kummittelee, siinä naiset olivat oikeassa. –  On tämä elämää, lausahti Anelma katsellen koleasti Sampsaa koivukujan päässä postilaatikolla. Sirkka myönteli. Oli tämä elämää hänenkin mielestään. –  Ei tehdä tänään mitään, hän sitten esitti varovaisesti. –  Ei minuakaan huvita, totesi Anelma. Kun Sampsa palasi postilaatikolta, häntä vastaan asteli saunalta pihan poikki Sirkka Leppäkosken »veli», nuori mies pyyheliina olallaan, vain farmarit jaloissaan. –  Moi. Tuliks postia. 20


–  Ei sinulle. Tyyppi oli hankkiutunut Ronkailaan jo keväällä, muka veljeilemään. Sampsa inhosi miestä, joka oli paitsi laiska myös röyhkeä. Kahdenkymmenenviiden ikään ehtinyt mies ei ollut saanut elämässään aikaan yhtään mitään, eikä tulisi saamaankaan. Hänen nimensä oli Rami tai jotakin sentapaista. Hänen olkavarsissaan ja rinnassa oli tökeröitä tatuointeja. Risti, ankkuri, bikinipukuinen nainen, kompassiruusu... Sampsaa kuvotti katsella miehen paljasta yläruumista. Niinpä niin. Ihmisellä on tarve rakentaa monumentteja, Sampsa ajatteli. Vauras mies rakentaa talon, vaikka hirsisen tornin, viljelee maata. Tavallinen sälli antaa tatuoida ruumiinsa, kun hänellä ei muuta ole. Se on hänen muistomerkkinsä, alkeellinen kuva omassa nahassa. Sirkan »veli» toi Ronkailaan kavereitaan, jotka toivat omia tuttujaan, ja niin Sampsan piti sietää puutarhajuhlia, joita hänen kartanossaan järjestettiin tavan takaa. Kalliiksi se tuli, tilanhoitoon ei liiennyt varoja, eikä antiikkiliike Helsingissä Isolla Roobertinkadullakaan paljoa tuottanut. Juhlien väliaikoina naiset luisuivat takaisin innottomaan oleiluunsa, aamutakkiaikaan. Ne saattoivat elää viikonkin yhteen menoon vaivautumatta sonnustautumaan muuhun kuin aamutakkiin ja tohveleihin. Jos satoi, sängystä ei noustu ylös ollenkaan, ja jos oli pilvistä, ulkona ei käyty. Sirkan »veli» katosi uudelle puolelle jonne naiset olivat vetäytyneet kahvikuppeineen. Pian keittiöstä kuului hohottavaa naurua, kun Rami läpsi pyyhkeellä naisia. Hän piti itseään huumorimiehenä. Naisia nauratti kovin. Sampsa ajatteli että olisi kohtuullista jos salama iskisi taloon ja polttaisi nuo vastenmieliset ihmiset tuhkaksi. Tovin Sampsa rukoili veltosti Ukkosenjumalaa, että tämä tosiaankin hoitaisi asian, mutta mitään ei tapahtunut. Päivä oli pilvetön ja tyyni. Sampsa päätti iltapäivällä ajaa Helsinkiin, jossa 21


antiikkiliike pitäisi järjestää kesäkuntoon. Liike olisi suljettava muutamaksi viikoksi, sillä rouva Moisander, Sampsan liikeapulainen, oli lähdössä lomille. Rouva Moisander, raivokas yksinhuoltaja, oli monta kertaa vaikeampi tapaus kuin Anelma ja Sirkka yhteensä. Hänkin oli mielestään eräällä tapaa avoliitossa Sampsan kanssa. Sampsaa olisi voitu syyttää kaksinnaimisesta, jos avoliitto olisi yhtä virallinen kuin avioliitto, ja jos Sampsa itse olisi myöntänyt nämä merkilliset liitot tosiksi. Yhtä kaikki, Sampsaa syytettiin siitä ja tästä. Hän oli sellaiseen tottunut. Joskus hänestä kuitenkin tuntui että Ukko Ylijumala oli hänet hyljännyt kun oli jättänyt hänet niin monen naisen nyljettäväksi.

22


Paasilinna, Arto: Ukkosenjumalan poika (WSOY)