Page 1

ARTO PAASILINNA

hurmaava joukkoitsemurha

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki


ŠArto Paasilinna

Ensimmäinen painos ilmestyi 1990 ISBN 978-951-0-39208-9 Painettu EU:ssa 2012


ENSIMMÄINEN OSA Tässä elämässä on kuolema kaikkein tärkein asia, eikä sekään ole kovin tärkeä. (Kansanviisaus)


1 Suomalaisten mahtavin vihollinen on synkkyys, surumielisyys, pohjaton apatia. Raskasmielisyys leijuu onnettoman kansan yllä, se on tuhansien vuosien aikana alistanut valtaansa kaikki suomalaiset, niin että kansan sielu on synkkä ja totinen. Murheen ote on niin luja, että monet suomalaiset näkevät kuoleman ainoana pelastajana ahdistuksestaan. Musta mieli on vihollisena ankarampi kuin Neuvostoliitto. Suomalaiset ovat kuitenkin soturikansaa. Periksi ei anneta. Kerta kerran jälkeen noustaan kapinaan hirmuvaltiasta vastaan. Juhannus, keskikesän valon ja ilon juhla, on suomalaisille kuin valtava taistelu, jossa kalvava raskasmielisyys yritetään yhteistuumin ja voimakeinoin kukistaa. Koko kansa asettuu juhannusaattona liikekannalle: eivät ainoastaan sotakuntoiset miehet, vaan myös naiset, lapset ja vanhukset rientävät rintamille. Suomen tuhansien järvien rannoille sytytetään suunnattoman suuria pakanallisia kokkoja karkottamaan synkkyyttä. Salkoihin nostetaan sinivalkoiset sotaliput. Viisi miljoonaa suomalaista soturia ravitsee itseään ennen taistelua rasvaisilla makkaroilla ja grillatuilla siansivuilla. Sumeilematta kumotaan rohkaisuryyppyjä, ja haitarinsoiton tahdissa joukot marssivat ottamaan mittaa masennuksesta, jonka valta 7


lannistetaan läpi yön kestävässä taukoamattomassa kamppailussa. Lähitaistelujen tiimellyksissä sukupuolet löytävät toisensa, naiset saatetaan raskauden tilaan. Vesistöjä ylittäviä syöksyvenemiehiä hukkuu järviin ja merenlahtiin. Kymmenin tuhansin väkeä kaatuu lepikoihin ja nokkospensaisiin. Nähdään monia sankarillisia tekoja ja uhrautuvaa urhoollisuutta. Ilo ja onni saavat voiton, raskasmielisyys karkotetaan, kansa nauttii edes yhtenä yönä vuodesta vapaudestaan, kun synkkä sortaja on väkivalloin kukistettu. Koitti juhannuspäivän aamu Hämeessä Humalajärven rannalla. Vielä saattoi aistia lievän savunhajun öisen taistelun jäljiltä: eilen oli ollut juhannusaatto ja kokkoja oli poltettu kaikilla rannoilla. Pääskynen lensi suu auki yli hämäläisen järvenselän pyydystäen läheltä veden pintaa hyönteisiä. Oli tyyni ja kirkas sää, ihmiset nukkuivat. Vain linnut jaksoivat vielä laulaa. Yksinäinen mies istui huvilansa portailla kädessään avaamaton olutpullo. Hän oli johtaja Onni Rellonen, kohta viidenkymmenen ikäinen mies, kasvoillaan seudun surullisin ilme. Hän ei kuulunut yöllisen taistelun voittajiin. Hän oli pahasti haavoittunut, eikä ollut kenttäsairaalaa, jossa hänen murtunut sydämensä olisi voinut saada ensiapua. Rellonen oli hoikka, keskimittainen mies, korvat olivat aika isot, nenä pitkä ja loppupäästään punertava. Hän oli pukeutunut lyhythihaiseen hellepaitaan ja samettihousuihin. Miehestä näki, että joskus hänessä oli saattanut piillä räjähtävää voimaa, joskus, mutta ei enää. Hän oli väsynyt, voitettu, elämän iskemä. Uurteet kasvoilla ja harvenneet hiukset päälaella olivat liikuttavia tappion merkkejä taistelusta elämän kovuutta ja lyhyyttä vastaan. Johtaja Onni Rellosen maha oli kärsinyt suolahapoista 8


vuosikymmenet, ja suolten poimuissa orasti alkava katarri. Nivelet olivat kunnossa, lihaksisto myös, ellei lievää veltostumista laskettu mukaan. Sen sijaan Onni Rellosen sydän oli rasvainen ja raskaslyöntinen, se oli nykyjään ruumiin rasite ja kiviriippa, ei elämän ylläpitäjä. Saattoi pelätä, että sydän pysähtyisi, halvaannuttaisi ruumiin ja jättäisi isäntänsä janoa­ maan elämännestettä, syöksisi kuolemaan. Se olisi rasitetun sisäelimen kolkko palkkio miehelle, joka oli sydämeensä luottanut sikiöstä saakka. Jos sydän lepäisi vaikka vain sadan lyönnin ajan, vetäisi henkeä, kaikki olisi lopussa. Mitään eivät merkitsisi silloin Onni Rellosen tähänastiset miljardit sydämenlyönnit. Sellainen on kuolema. Tuhannet suomalaiset miehet kokevat sen vuosittain. Kukaan ei palaa kertomaan, miltä kuolema lopulta tuntuu. Keväällä Onni Rellonen oli ruvennut maalaamaan rapistuneen huvilansa ulkoseiniä, mutta työ oli jäänyt kesken. Maalipurkki oli kivijalan vieressä, pensseli oli kovettunut pytyn kannelle. Onni Rellonen oli liikemies, joskus johtajaksi kutsuttu. Hänellä oli takanaan monia yritteliäitä vuosia, kiihkeää alkumenestystä, nousua pienteollisuuden portaikoissa, joukko alaisia, kirjanpitoja, rahaa, liiketoimintaa. Hän oli toiminut urakoitsijana, kuusikymmenluvulla jopa pienenä tehtailijana ohutlevyteollisuudessa. Mutta epäedulliset suhdanteet ja ahneet kilpailijat olivat ajaneet Rellosen Räystäs ja Pelti Oy:n konkurssiin. Eikä se konkurssi ollut jäänyt viimeiseksi. Oli epäilty rikoksiakin. Viimeksi johtaja Rellonen oli esiintynyt automaattipesulan omistajana. Sekään ei enää tuottanut: jokaisella suomalaisperheellä oli oma pesukoneensa, ja ne joilla ei ollut, eivät välittäneet vaatteitaan pestäkään. Suuret hotellit ja ruotsinlaivat eivät antaneet Rellosen pesulalle töitä, maanlaajuiset pesulaketjut veivät tavan takaa tilaukset Onnin nenän edestä. Kabineteissa sellaiset tilaukset sovittiin. Uusin 9


konkurssi oli iskenyt keväällä. Siitä lähtien Onni Rellonen oli potenut syvää masennusta. Lapset olivat aikuisia, avioliitto retuperällä. Jos Onni joskus innostui suunnittelemaan uutta tulevaisuutta ja esitteli ideoitaan vaimolleen, tämä ei jaksanut tukea, ei enää hänkään. –  Yhym. Se oli vaimon kommentti, joka lamasi. Se ei ollut vastustava, ei kannustava, ei mitään. Toivotonta kaikki, koko elämä ja varsinkin liike-elämä. Johtaja Onni Rellonen oli talvesta saakka hautonut itsemurha-ajatuksia. Ei se ollut ensimmäinen kerta. Hänen elämänhalunsa oli ehtynyt ennenkin. Mielenmasennus oli taas kääntänyt terveen aggression itsetuhoisiksi ajatuksiksi. Hän olisi päättänyt päivänsä jo keväällä pesulan konkurssin aikoihin, mutta jotenkin olo oli siihenkin liian voimaton. Nyt oli juhannuspäivä. Vaimo oli kaupungissa, oli sanonut ettei halunnut pilata juhannusta maalla synkän miehen kanssa. Yksinäinen aattoilta ilman kokkoa, ilman seuraa, ilman tulevaisuutta. Eipä se ilahduttanut ihmispoloista. Onni Rellonen laski olutpullon portaille ja meni huvilaansa, penkoi makuuhuoneen lipastonlaatikosta esiin revolverin, latasi sen ja sujautti aseen samettihousujensa taskuun. –  Eiköhän se tästä, hän ajatteli surumielisenä mutta päättäväisenä. Pitkästä aikaa hän tunsi taas ryhtyvänsä johonkin, antavansa asioille hiukan vauhtia. Oli aika panna piste mitättömälle hiljaiselolle. Iso piste koko elämälle, pamahtava huutomerkki! Johtaja Onni Rellonen lähti vaeltamaan hämäläiseen kylämaisemaan. Hän asteli lintujen laulun saattelemana pitkin hiekoitettuja mökkiteitä, ohi naapurihuvilan, halki viljelysten, ohitti puimalan ja navetan ja maatalon. Pienen metsätaipaleen takana levisi uusi pelto. Hän muisteli, että metsän reu10


nassa oli vanha ränsistynyt lato. Siellä voisi ampua itsensä, se olisi rauhallinen paikka ja sopiva ympäristö päättää päivänsä. Olisiko pitänyt jättää jäähyväiskirje huvilan pöydälle? Mitä siihen olisi osannut kirjoittaa? Hyvästi, rakkaat lapset, koettakaa pärjätä, isä on tehnyt päätöksensä…? Älä mua soimaa, vaimo? Onni Rellonen kuvitteli vaimonsa reaktiota tämän lukiessa jäähyväisiä. Vaimo ehkä kommentoisi: –  Yhym. Heinäpelto tuoksui rehevälle odelmalle, maanviljelijä oli leikannut tuorerehua edellisenä päivänä. Maalaiset tekevät töitä juhannusaattonakin, lehmät pakottavat. Kimalaiset surisivat, pääskyt kujersivat vanhan ladon katolla. Järveltä kuului lokkien kirkunaa. Onni Rellonen asteli sydän jäätävän kylmänä kohti latoa, vanhaa harmaata rakennusta, jota ei enää tarvittu muuhun kuin elämän lopettamiseen. Se lähestyi, se tuli eteen aivan liian pian, elämä alkoi loppua nopeammin kuin luulikaan. Onni Rellonen ei voinut astua suoraa päätä sisään ladon ammottavista pariovista. Ne odottivat kuin mustana aukeava helvetin nielu. Hän alkoi tahtomattaan pitkittää elämäänsä, päätti kiertää rakennuksen kuin haavoittunut eläin, joka varmistaa viimeisen lepopaikkansa. Hän kurkisti lahoavien seinähirsien raosta latoon, se oli kammottava. Mutta päätös oli tehty, lato oli kierrettävä, sitten olisi astuttava sisään kuoleman syleiltäväksi, olisi laukaistava ase. Yksi pieni liike liipaisimesta: viimeinen liiketoimi, ja saldo olisi nollattu, elämän ja kuoleman vihonviimeinen saldo. Puistatti. Vaan ladossa oli joku! Hirsien välistä näkyi jotakin harmaata, kuului ähinää. Metsäpeura? Ihminen? Onni Rellosen rasittunut sydän sykähti onnesta. Ei kai itseään voi surmata ladossa, jossa on eläin, tai parhaassa tapauksessa ihminen? Ei! Sellainen ei ole tyylikästä. 11


Ihminen ladossa oli, harmaaseen sotilasunivormuun pukeutunut iso mies, joka oli kivunnut heinäseiväskasan päälle ja sitoi sinistä nailonköyttä ladon välikattovasaan. Kohta köysi oli lujasti orressa. Mies seisoi sivuittain hirsien välistä kurkistelevaan itsemurhaaja Relloseen. Onni totesi, että hän oli upseeri, kenttähousujen saumoissa oli keltaiset nauhat. Asetakki oli avattu, kauluslaatoissa näkyi kolme ruusuketta. Eversti. Johtaja Onni Rellonen ei ensin käsittänyt, mitä tekemistä everstillä oli vanhassa ladossa juhannusaamuna. Mitä varten hän oli ryhtynyt sitomaan nailonköyttä orteen? Pian tarkoitus kuitenkin kävi selväksi. Eversti alkoi solmia köyden toiseen päähän silmukkaa. Köysi oli luistava, niinhän nailonköydet ovat, solmua oli vaikea saada onnistumaan. Eversti ärisi vaimeasti, olisiko kiroillut. Hänen jalkansa vapisivat heinäseiväskasan päällä, sen näki housunlahkeista, ne tärisivät. Upseeri sai viimein silmukan jonkinlaiseen kuntoon ja soljutti sen kaulaansa. Hän oli avopäin. Sotilas ilman lakkia ulkosalla ei tiedä hyvää. Itsemurhaa upseeri oli siinä tekemässä, voi herranen aika… kyllä maailma on pieni, auta armias, ajatteli Onni Rellonen. Että samaan latoon hankkiutuu samaan aikaan kaksi suomalaista miestä, ja samalle kammottavalle asialle. Johtaja Onni Rellonen painalsi ladon ovelle ja huusi everstille: –  Lopettakaa, hyvä mies, herra eversti! Eversti säikähti kuollakseen. Hän horjahti, köysi kaulalla kiristyi, mies tempoili hetken nuoran varassa, olisi varmasti hirttynyt, ellei Onni Rellonen olisi ehtinyt hätiin. Hän otti everstin syliinsä, löysäsi köyttä, taputteli rauhoittavasti selkään. Hirttäytyvän upseerin kasvot olivat hikiset ja siniset, köysi oli ehtinyt kuristaa rajusti. Onni Rellonen hellitti köyden itsemurhaajan kaulalta ja saatteli onnettoman istumaan 12


ladon kynnykselle. Mies veti henkeä, piteli kaulaansa. Siinä oli punainen juomu, hengen lähtö oli ollut lähellä. Istuttiin minuutin verran puhumatta mitään. Sitten eversti nousi jalkeille, ojensi kätensä ja esitteli itsensä: –  Kemppainen, eversti Hermanni Kemppainen. –  Onni Rellonen, ilo tutustua. Eversti sanoi, ettei hän ollut ihan samaa mieltä ilosta. Enemmänkin asiat olivat murheellisella tolalla. Hän toivoi, ettei pelastaja kertoisi kenellekään tapahtuneesta. –  Mitäpä näistä, tällaistahan sattuu, lupasi Oskari Rellonen. – Itse asiassa minä olin samalla asialla, hän lisäsi ja veti esiin revolverinsa. Eversti tuijotti ladattua asetta pitkään ennen kuin käsitti. Hän ei ollut yksin maailmassa.

13


2 Vähäinen sattuma oli pelastanut kahden raavaan miehen hengen. Kun itsemurha epäonnistuu, se ei välttämättä ole maailman murheellisin asia. Ihminen ei onnistu kaikessa. Sekä Onni Rellonen että Hermanni Kemppainen olivat satunnaisesti valinneet päiviensä päätöspaikaksi saman ladon ja työntyneet sinne yhtä aikaa. Siitä oli syntynyt häiriö, joka oli estänyt itsetuhon. Oli luovuttava aikeista, ja sen miehet tekivät yksissä tuumin. Poltettiin tupakat, vedettiin jäljellä olevan elämän ensimmäiset henkisavut. Sitten Rellonen esitti, että lähdettäisiin kävelemään hänen huvilalleen, kun muutakaan tekemistä ei juuri nyt tuntunut olevan käsillä. Rellonen kertoi everstille omasta hankkeestaan, elämäntilanteestaan, joka oli johtanut hänet tekemään kammottavan päätöksen. Eversti kuunteli osaa ottaen. Sitten hän puolestaan teki selkoa omasta tilanteestaan. Eivät olleet hurrattavalla tolalla hänenkään asiansa. Kemppainen oli toiminut prikaatinkomentajana ItäSuomessa, mutta vuoden päivät hän oli ollut eräänlaisessa karanteenissa, pääesikunnan käytettävänä, jalkaväen tarkastajan apulaisena. Työtä ei ollut, eikä prikaatia. Katsottiin yleisesti, ettei Kemppainen ollut pätevä upseeri, hänellä ei ollut käyttöä. Hän oli kuin ulkomailta kotiin kutsuttu 14


diplomaatti, sai pitää arvonsa ja palkkansa, mutta ei juuri muuta. Sotilashan ei tuollaisesta syrjinnästä niin masennu, että itsensä hirttäisi. Ongelma oli muualla: Kemppaisen vaimo oli kuollut talvella syöpään. Se oli murtanut miehen, sitä ei voinut oikein pitää totena vieläkään. Mikään ei toiminut enää. Koti oli autio, lapsia ei ollut, ei edes koiraa. Yksinäisyys oli niin raastavaa, ettei sitä jaksanut edes ajatella. Yöt olivat pahimmat, eversti ei ollut saanut kuukausiin kunnon yöunta. Viinakaan ei auttanut, ei vaimo juomalla herännyt kuolleista. Rakas vaimo… sen eversti oli tajunnut vasta tämän kuoleman jälkeen. Elämä oli menettänyt merkityksensä. Jos olisi ollut toivoa edes sodasta tai kapinasta, mutta maailmantilanne oli kulkenut viime vuodet rauhallisempaan suuntaan. Sinänsä hyvä asia, mutta ammattisotilaalle se merkitsi työttömyyttä. Eikä nykynuorisossa ollut puhtia nousta kapinaan vallitsevaa järjestystä vastaan. Nykyajan nuoret suomalaiset kävivät yhteiskunnalliseen taisteluun tuhrimalla suihkemaalilla asemahallin seiniin rivouksia. Ei sellaisen kapinan johtamiseen tai kukistamiseen everstejä tarvita. Tämä maailma ei kaivannut upseereja, ei ainakaan sotilaallisesta nousukierteestä kirvonneita everstejä. Sotilaiden arvostus oli romahtanut viime vuosina. Siviilipalvelusmiehet saivat osakseen paijaavaa ymmärtämystä, vanhoja kovan koulun käyneitä sotilaita halveksuttiin julkisesti. Jos röyhkeän alokkaan komensi ryömimään, siitä seurasi simputussyyte. Kuitenkin: sotilas joka ei sodassa suostu ryömimään, sen vihollinen tappaa, ja ruumis vedetään purilailla joukkohautaan. Sitä vain eivät ihmisoikeushihhulit käsitä. Eversti Kemppainen sanoi upseerin ammatin turhauttaneen hänet. Sotilaat harjoittelevat sotaa koko ikänsä: pidetään sotaharjoituksia, järjestetään taistelunäytöksiä, harrastetaan 15


ammuntoja. Opiskellaan tappamisen taitoja, niitä hiotaan, pätevöidytään yhä vaarallisemmiksi surmaajiksi. –  Jos minua verrattaisiin tutkimustyötä tekevään tiedemieheen, olisin vähintäänkin tappotieteen tohtori. Kuitenkaan näitä taitoja ei koskaan pääse soveltamaan käytäntöön, kun eletään syvän rauhan aikaa. Tilannetta voitaisiin verrata myös kuvataiteilijaan, joka opiskelee koko ikänsä yhä paremmaksi ja paremmaksi maalariksi, tekee luonnoksia toisensa jälkeen, kehittyy alansa eteväksi taitajaksi, mutta ei milloinkaan saa panna näytteille yhtään työtään. Upseeri on kuin huipputaiteilija, jolta on evätty oikeus pystyttää oma näyttely. Eversti Kemppainen kertoi ajaneensa eilen Helsingistä juhannusta viettämään Jyväskylään, josta hän oli kotoisin. Aattoiltana hän oli tullut niin masentuneeksi, että oli ajautunut täällä Hämeessä sivutielle, oli mennyt vanhaan heinälatoon ja maannut apaattisena lahon seiväskasan vierellä läpi yön. Latoon oli kuulunut juhlivien ihmisten remuamista jostakin rannoilta. Eversti oli aamuyöstä astellut likeiselle järvelle ja irrottanut jonkun mökkilaiturin päästä köydenpätkän. Hän oli palannut turtana takaisin vanhaan latoon. Tulomatkalla hän oli yllättäen tuntenut oikeanpuoleisessa ohimossaan merkillisen läiskähdyksen, ikään kuin häneltä olisi katkennut verisuoni päässä. Tunne oli ollut hurmaavan vapauttava. Että näin onnellisesti piti sittenkin sattua, hän sai kuolla kesäisessä maisemassa luonnollisen kuoleman, sentään jollakin tavalla arvokkaasti. Aivoverenvuoto on kuolinsyynä kohtalaisen sopiva jopa everstille, varsinkin rauhan aikana. Eversti oli tuntenut asianmukaista huimausta ja lyyhistynyt kontalleen pellolle toivoen, että kuolinkouristukset alkaisivat kohta. Eversti oli sivellyt ohimoaan, verisuoni oli puhjettuaan tahrinut ihon. Hän oli vilkaissut kättään. Hitto, siinä ei ollutkaan verta, se oli valkeaa haisevaa massaa. Vasta tovin kulut16


tua eversti oli oivaltanut, ettei hän ollut saanut aivohalvausta. Syyllinen oli ollut taivaalla kaarteleva lokki. Eversti oli noussut pettyneenä ja loukattuna jaloilleen, oli pessyt kasvonsa ojassa ja vetäytynyt synkkänä latoon. Levähdettyään jonkin aikaa hän oli kömpinyt heinäseiväskasan päälle ja ruvennut hirttäytymään. Sekään työ ei ollut tuottanut tulosta, Rellonen oli tullut häiritsemään kesken kaiken. Miehet totesivat, että siltä päivältä itsemurhien tekeminen oli menettänyt makunsa. Kuolemankiihko oli laantunut. Itsensä surmaaminen on sen verran yksilöllistä puuhaa, että se vaatii täydellistä rauhaa. Jotkut ulkomaalaiset saattoivat kyllä polttaa itsensä julkisella paikalla, mielenosoituksellisesti ja poliittisista tai uskonnollisista syistä, mutta suomalainen ei kaipaa itsemurhalleen yleisöä. Siitä he olivat yksimielisiä. Miehet saapuivat vilkkaasti keskustellen Onni Rellosen huvilalle. Onni oli unohtanut ulko-oven auki. Joskus ihminen lähtee talostaan niin riehuvien tunteitten riivaamana, että jättää omaisuutensa varkaille alttiiksi. Isäntä tarjosi vieraalleen pari voileipää ja olutta. Syönnin päälle Onni sanoi lämmittävänsä saunan. Eversti Kemppainen kantoi vedet järvestä, johtaja Rellonen toi puita liiteristä. Puolilta päivin sauna oli kylpykunnossa. Lauteilla vihdottiin ankarasti, tuntui kuin siihen olisi nyt erityinen, sanoin selittämätön syy. Piti hutkia selkänahasta entinen elämä loitommalle. Ruumis puhdistui, miten sitten oli mielen laita. –  Enpä ole eläissäni ollut näin erinomaisessa saunassa, kehui eversti. Terassilla jatkettiin keskustelua päivän teemasta. Tehtiin sinunkaupat. Paljastettiin sellaisia asioita, joita kumpikaan ei ollut kertonut tätä ennen kenellekään muulle kuolevaiselle. Itsemurhan yrittäminen lähentää ihmislapsia, se todettiin yksissä tuumin. Miehet löysivät toisistaan lukuisia erinomaisia piirteitä, sellaisia, joita itse eivät uskoneet omaavansakaan. 17


Heistä tuntui kuin he olisivat olleet iän kaiken hyvät ystävät. Välillä käytiin uimassa. Se virkisti, tuntui ihmeelliseltä olla elossa. Kun maailmaa katsoi nyt kohtalotoverin kanssa uimasillaan, veden rajasta, juhannuspäivän aaltoilevassa auringonkilossa, se alkoi näyttää kohtuullisen hyvältä paikalta. Oliko täältä pakko hankkiutua pois niin kovaa kiirettä pitäen? Illemmalla huvilan takan ääressä otettiin kopsut konjakkia. Eversti oli noutanut pullon autostaan pellon takaa. Auto oli käynnistynyt, ihan kuin sen isäntä ei olisikaan lähtenyt kuolemaan. Eversti nosti lasiaan ja lausahti: –  Oli se Onni sentään hyvä, kun satuit eksymään sinne latoon kesken… kaiken. –  Niin… ollaan elossa. Vaan jos olisin myöhästynyt tai mennyt toiseen latoon, niin nyt oltaisiin molemmat vainajia. Sinä roikkuisit hirressä ja minulta olisi pää murskana. Eversti katseli johtaja Rellosen päätä. –  Sinusta olisi tullut ruma ruumis, hän lausui miette­ liäänä. Rellosen mielestä ei hirressä roikkuva isokokoinen everstikään olisi näyttänyt hääviltä. Eversti piti tapahtunutta suurenmoisena sattumana, matemaattisesti ajateltuna se oli yhtä harvinainen kuin lottovoitto. Pohdittiin, miten ylipäätään oli mahdollista, että kaksi miestä hankkiutuu tappamaan itseään juuri samaan latoon ja osuu paikalle samaan aikaan. Jos he olisivat olleet itsemurhapuuhissa Pohjanmaalla, tuskin heitä olisi mikään pelastanut. Pohjanmaallahan on silmänkantamattomia peltolakeuksia, joissa on sadoittain, tuhansittain latoja. Niitä riittää vaikka sadan miehen hirttää tai ampua itsensä, eikä kukaan häiritse toisen toimintaa. Sitäkin mietittiin, mikä ihmisen panee hakeutumaan ulos omasta kodistaan itsetuhon hetkellä? Ja miksi sitten kuiten18


kin pitää etsiä joku suojaisa paikka, kuten tuo vanha lato? Onko mies alitajuisesti niin rakentunut, ettei halua huonoa siivoa omaan kotiinsa – kuolemahan ei ole juuri koskaan kovin kaunis eikä siisti tapahtuma. Pitää löytää suojaisa paikka, ettei ruumis, rumakaan, jää sateen pieksettäväksi eikä lintujen paskottavaksi taivasalle. Eversti hieroi ajatuksissaan ohimoaan. Kemppainen katsoi toveriaan suoraan silmiin ja sanoi lykkäävänsä oman itsemurhansa vähintäänkin huomiseksi. Kukaties hän päättäisi päivänsä vasta tulevalla viikolla tai parhaassa tapauksessa vasta syksyllä. Mitä mieltä Onni oli, vieläkö hän hautoi asiaansa yhtä vakavasti kuin aamulla? Johtaja Rellonen oli tullut samoihin aatoksiin. Kun hanke oli sattuman oikusta lykkääntynyt, sitä sieti omin neuvoin lykätä vielä lisää. Pahin masennus oli ohitettu, ehtisihän tässä vielä asioita harkita. –  Olen tässä miettinyt päivän mittaan, että jos me sinun kanssa jotakin voitaisiin tehdä, esitti Onni Rellonen varovaisesti. Eversti Kemppainen liikuttui tunnustamaan, että vasta nyt hänellä oli hyvä ystävä, rehti luottomies. Hän ei ollut yksin siinä mielessä kuin vielä eilen. –  En minä nyt mene väittämään, että tämä olisi uutta elämänhalua… ei kai sellaista sentään. Mutta jotakin kyllä voitaisiin kehitellä. Ollaan sentään hengissä. Johtaja Onni Rellonen ilahtui, innostuikin. Hän alkoi puhua nopeasti, maanisesti, ja esitti, etteivätkö he voisi ikään kuin aloittaa uuden elämän, jättää kaiken entisen ja ryhtyä johonkin, joka olisi elämisen arvoista? Everstin mielestä asiaa kannatti harkita. Elämä tästä eteenpäin oli omalla tavallaan ilmaista, lahjaksi saatua, ylimääräistä. Sen sopi käyttää miten huvitti. Siinä oli ideaa. 19


Toverukset filosofoivat, että loppuelämän ensimmäistä päiväänsähän ihmiset aina elivät, vaikka he eivät sitä kaiken kiireen keskellä tulleet ajatelleeksi. Vain sellaiset ihmiset, jotka ovat käyneet kuoleman porteilla, käsittävät, mitä uuden elämän alku ihan käytännössä merkitsee. –  Tästä avautuvat mahtavat näköalat, lausui eversti.

20


3 Eversti Hermanni Kemppainen jäi lomailemaan johtaja Onni Rellosen huvilalle. Miehillä oli paljon puhuttavaa. Käytiin läpi elämäntapahtumia, keskusteltiin asiat halki. Se oli terapiaa, siitä muodostui ystävyys, jonkalaista miehet eivät ennen olleet kokeneet. Välillä saunottiin ja käytiin kalassa. Eversti souti, johtaja veti uistinta. Saatiin kolme haukea, jotka paistettiin. Syönnin päälle ammuttiin pilkkaa Rellosen revolverilla. Eversti oli siinä puuhassa etevä. Juotiin jokunen pullollinen olutta. Rellonen keksi noutaa sisältä vanhan herätyskellon. Hän asetti sen päänsä päälle ja pyysi Kemppaista ampumaan kellon säpäleiksi. Eversti empi, luoti saattaisi osua Rellosta silmien väliin. –  Ei se mitään, anna tulla vaan. Risa kello särkyi, Rellonen ei kuollut. Leikki huvitti miehiä omituisella kalmaisella tavalla. Takkatulen ääressä Rellonen tuli lausahtaneeksi, että ehkä olisi hyvä kutsua koolle enemmänkin kohtalotovereita. Hänen tietämänsä mukaan Suomessa tehtiin vuosittain tuhatviisisataa itsemurhaa, ja kymmenkertainen määrä suunnitteli päiviensä päättämistä. Pääasiassa miehiä. Rellonen sanoi lukeneensa jostakin lehdestä tuollaisen tilaston. Murhia ja tappoja tehtiin sata. 21


–  Kaksi pataljoonaa miehiä tappaa itsensä joka vuosi, ja prikaati suunnittelee, laski eversti. – Onko meitä tosiaan niin paljon? Melkoinen armeija. Rellonen kehitteli ajatustaan: –  Juolahti vaan mieleen, että jospa tuommoinen joukko saataisiin yhtä aikaa koolle, siis nämä itsemurhaa hautovat. Voitaisiin puhua yhteisistä asioista ja vaihtaa kuulumisia. Minusta tuntuu, että moni lykkäisi itsemurhaansa, jos saisi kertoa vapaasti murheistaan toisille asianharrastajille. Niin kuin me on tässä pari päivää tehty. On juteltu aamusta iltaan, ja kovasti on olo helpottunut. Eversti epäili, etteivät keskustelut muodostuisi kovinkaan rattoisiksi. Kun joukko itsemurhaa hautovia tapaa, siinä puhutaan pakosta melko kammottavista asioista. Ei se olisi kovin iloinen eikä vapauttava kokous. Ja mitä se auttaisi. Voisi väki masentua entisestään. Rellonen ei luovuttanut. Hänen mielestään kokoontumisella olisi varmasti terapeuttista merkitystä. Ihminen saa elämänvoimaa, kun tietää, että muillakin menee huonosti, ettei hän ole ainoa piruparka maailmassa. –  Meillehän on käynyt juuri niin. Jos ei olisi tavattu, oltaisiin vainajia. Eikö asia ole näin? Everstin oli pakko myöntää, että heidän kohdallaan yhteinen kohtalo oli auttanut, ainakin vähäksi aikaa. Silti hän arveli vielä hirttävänsä itsensä. Ongelmat eivät olleet näinä päivinä mihinkään kadonneet. Asia oli ainoastaan lykkääntynyt. Ei Rellosen ystävyys ollut vaimoa korvannut eikä muita ongelmia haihduttanut. –  Sinä olet synkkä luonne, Hermanni. Eversti myönsi, että sotilaat olivat yleensäkin synkkiä, ja itsemurhaa hautovat erityisesti. Hän arveli roikkuvansa ehkä jo ensi viikolla hirressä, kunhan täältä erkanisi omille teilleen. 22

Paasilinna, Arto: Hurmaava joukkoitsemurha (WSOY)  

Humoristi-Paasilinna käsittelee suomalaisten synkkää ongelmaa erehtymättömällä otteellaan. Lempeästi hän näyttää, että elämä on sentään eläm...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you