Holst, Hanne-Vibeke: Mitä he toisilleen tekivät (WSOY)

mit채 he toisilleen tekiv채t

H a n n eVibeke

Holst

Hanne-Vibeke Holst

Mitä he toisilleen tekivät Suomentanut Virpi Vainikainen

werner söderström osakeyhtiö helsinki

Tanskankielinen alkuteos Undskyldningen

Thorvaldin saarna sivulla 63 perustuu K. E. Løgstrupin ”Prædikener fra Sandager-Holevad” -teokseen, s. 155, Gyldendal 1995.

© Hanne-Vibeke Holst 2011 Published by agreement with Lars Ringhof Agency ApS, Copenhagen Suomenkielinen laitos © Virpi Vainikainen ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-39200-3 Painettu EU:ssa

Mortenille

I Huhtikuu 1940 Aina kun Thorvald heräsi selällään raskaan untuvatäkin alla siitin jäykkänä napaa kohti sojottaen, hän tunsi olevansa onnellinen mies.

Edes tummat, uhkaavat pilvet, joita oli viime vuosina alkanut kerääntyä Euroopan taivaalle, eivät varjostaneet hänen onneaan. Tänäkin huhtikuun aamuna, kun kello ei ollut kuin vähän yli kuuden ja hän oli vasta vähitellen alkanut pyrkiä valveille parisängyn oikealla puoliskolla, hän tapansa mukaan uskoi päivän aukeavan edessään kuin kimmeltävä järvi täynnä pyytäjäänsä odottavia kaloja. Hyvän onnensa sinetiksi hänen tarvitsi vain avata silmät, sillä hän jakoi vuoteen ihanan vaimonsa kanssa, Gerdan, jonka vauvavatsa kohosi pyöreänä flanelli­ yöpaidan alla. Gerda hemmotteli häntä. Sen lisäksi, että Thorvald oli raskaudesta huolimatta milloin tahansa tervetullut nauttimaan hänen lumoavasta vartalostaan, Gerdalla oli tapana varjella miestään herätyskellon pärinältä heräämällä aina ensin ja hiljentämällä hälytys.

Nautiskellen Thorvald jäi makaamaan puoliunessa, kun Gerda nousi ylös liikoja metelöimättä. Hän kuvitteli mielellään, kuinka Gerda suoritti aamutoimensa pappilan uudessa kylpyhuoneessa, pukeu-

tui sen jälkeen kukalliseen aamutakkiin ja hiipi jyrkät rappuset alas kohti keittiötä. Hän kuvitteli, kuinka Gerda sanoi huomenta Hennylle, uudelle apulaiselle, joka oli noutanut naapurista kannullisen lämmintä maitoa ja alkanut jo alustaa aamiaissämpylöiden taikinaa. Gerda sekoittaisi kattilassa liotettua mysliä, jota hän oli alkanut tehdä itse Aikamme naisissa olleen reseptin mukaan, ja käskisi Hennyn panna kahviveden tulelle. Thorvald tiesi, että Gerda ja apulainen joivat aina kupin kahvia ennen poikien herättämistä. Vasta kun Gerda oli antanut pojille aamusuukot, pörröttänyt heidän valkoisia kiharoitaan, auttanut heille vaatteet ylle, valvonut heidän puuronsyöntinsä ja hampaidenharjauksensa ja lähettänyt heidät koulutielle reput kahdessa laihassa selässä keikkuen, hän tulisi yläkertaan herättämään miestään. Tasan kello kahdeksalta Gerda astuisi makuuhuoneeseen, laskisi aamiais­tarjottimen yöpöydälle, vetäisi verhot sivuun ja raottaisi pappilan puutarhaan antavaa ullakkoikkunaa. ”Huomenta rakas”, hän sanoisi ja joko nipistäisi varovasti peiton alta pistävää ukkovarvasta tai sujauttaisi kätensä peiton alle ja sipaisisi kujeilevasti hänen kaluaan. Kaivaten Thorvald ojentaisi kätensä Gerdaa kohti, ja joskus vaimo saattoi suostua sänkyyn hänen seurakseen.

Tavallisemmin hän kuitenkin ilmoitti hymyillen, että pastori on parantumaton unikeko, jonka on korkea aika ryhtyä päivän töihin. Kun hän sitten olisi noussut istumaan vasten rottinkista sängynpäätyä tyyny selkänsä takana ja vastaanottanut kupillisen English Breakfast -teetä, hän puuskahtaisi silkkaa hyvää oloaan: ”Että minä olen onnenpekka!” Kulmakarva ironisesti koholla Gerda myöntäisi näin olevan, jättäisi hänet omiin aamutoimiinsa ja siirtyisi itse pukeutumaan viereiseen kamariin, jossa hän säilytti vaatteitaan.

Sellaisia aamuja Thorvald rakasti. Uusia ja käyttämättömiä, niin kuin puhdas paita, jollainen häntä aina odotti. Tämä tiistaiaamu oli kuitenkin toisenlainen. Sellaisten aamujen aika oli ohi, hän ymmärsi heti kun Gerda raastoi hänet hereille kovasti ravistamalla.

– Thorvald, herää! Etkö kuule? Lentokoneita! Gerda huusi kovaa ja kimeästi, aivan erilaisella äänellä kuin tavallisesti. Thorvald ava-

si silmänsä ja kuunteli moottorien uhkaavaa, taivaan täyttävää jylinää. Korvat välittivät viestiä, jota aivot eivät halunneet ottaa vastaan.

– Sen täytyy olla pelkkä harjoitus, nuku sinä vain, hän ynähti ja katsoi unenpöpperöisenä rannekelloaan Gerdan jatkaessa ravistelua.

– Thorvald, tämä on totista totta. Mene katsomaan! Ne ovat suoraan yläpuolella!

Yhä hän olisi halunnut sivuuttaa vaimon hädän, mutta samassa ovi lennähti auki ja kaksoset Leif ja Leo syöksyivät sisään sirkuttaen tapansa mukaan yhteen ääneen kuin kaksi linnunpoikaa, hekin äärimmäisen kiihdyksissään.

– Taivas on täynnä lentokoneita! Ovatko ne saksalaisia? Tuleeko nyt sota? ”Ei tule”, hän halusi rauhoitella, ja ellei hän olisi ollut alasti hän olisi nostanut peitettä ja kutsunut pojat viereensä – ”Tulkaa isän luo!” – tai sitten hän olisi loikannut sängystä, vienyt pojat ikkunaan ja osoittanut heille, että Tanskan ilmavoimien eskaaderi se vain lensi tavanomaisia harjoituksiaan, tai ehkä englantilaiset. Hänen empiessään Gerda nousi päättäväisesti ja meni poikien kanssa ikkunaan. Kun verho oli kiskaistu syrjään ja ikkuna avattu selälleen, kaikki kolme astahtivat kauhistuneina askeleen taakse nähdessään matalalla lentävät koneet harmaata taivasta vasten piirtyvissä V-muodostelmissa.

– Saksalaisia ne ovat, ilmoitti Leif, joka joutui veljensä tavoin seisomaan varpaillaan nähdäkseen ikkunasta. – Katsokaa nyt, siipien alla on natsiristit!

– Niin on, Leo sanoi kaulaansa kurottaen. – Ja peräsimessäkin on Hitlerin merkki…

– Hakaristi, Thorvald korjasi konemaisesti. Hän oli toisten huomaamatta vetäissyt alushousut jalkaan ja seisoi nyt huoneen viileydestä värisevän perheensä kanssa katselemassa, kuinka muodostelman viimeiset koneet lensivät niin hävyttömän läheltä, että ikkunaruudut helisivät, yli Jyllannin pohjoiskärjen kumpuilevien peltojen ja harjanteiden, metsiköiden ja niittyjen. Gerda oli vetänyt pojat kainaloonsa, ja puolialaston Thorvald levitti vielä käsivartensa kuin suo9

jaaviksi siiviksi vaimonsa ja lastensa päälle ja puristi lohduttaen Gerdan vapisevia olkapäitä.

– Ne ovat varmasti matkalla Norjaan, hän sanoi yrittäen viime hetkeen saakka torjua kauheaa tosiasiaa. – Ne vain lentävät Tanskan ylitse.

Gerda käännähti vihaisesti tuhahtaen, ikään kuin ei olisi ikinä kuullut typerämpää. Sitten hän räpäytti silmiään pari kertaa kuin viimeisillään hehkuva lamppu, vei kätensä hätäisesti yöpaidan kummulle ja huudahti: – Hyvä luoja! Vedet menevät!

• Syyskuu 2011 Katastrofin äänet herättävät minut äkillisesti. Kun avaan silmät, näen makuuhuoneen stukkokaton valuvan vettä, ja vasta silloin tajuan, että sängyn jalkopää on litimärkä. Unenpöpperössä pysyn sängyssä, kunnes alakerrasta alkaa kuulua huutoa, ja ymmärrän, ettei veden järjenvastainen loiske ole surrealistista unta vaan yhtä totta kuin kymmentä yli kuutta näyttävä kelloradio.

Loikkaan sängystä ja syöksyn keittiöön hakemaan siivousämpäriä ja kattiloita, yritän asetella niitä lotisevien vesivirtojen alle tehdäkseni edes jotain. Kohta koko rappukäytävä on jalkeilla. Käytävästä kuuluu kiihtyneitä ääniä, juoksua, ovien hakkaamista ja kiljuntaa, ja kohta joku paukuttaa minun neljännen kerroksen asuntoni oveen.

– Frau Tholstrup! Avatkaa äkkiä! vaatii kärsimätön ääni, kun kopeloin turvaketjua ja lukkoja.

– Rauhallisesti nyt, minä sanon niin virallisesti kuin osaan, ja minähän osaan, jopa aamunaamaisena ja isän vanhassa pyjamassa. Kiihtyneiden diivojen käsittely on erikoisalaani, ja pian alakerran asukas, 10

joka on hätäisesti päätellyt kerroksesta toiseen leviävän vesivahingon olevan minun syytäni, on puhuttu rauhalliseksi. Ei, minun pesukoneeni ei vuoda eikä minun kylpyammeeni valu yli. Diiva voi omin silmin todeta, että myös minun asunnossani lainehtii sekä makuuhuoneessa että vaatehuoneessa. Ja jos vesi ei ole lähtöisin täältä, sen on tultava ullakolta.

Sen vahvistaa Hausmeisterimme, talonmies Herr Krankel. Hän on saapunut asuntooni mukanaan useita puolipukeisia naapureita, jotka käyttävät tilaisuutta nähdä kuinka oopperan tanskalainen naisjohtaja, die Dänin, oikein asuu.

– Paisuntasäiliö, hän toteaa silmäillen makuuhuoneeni kattoa, joka valuu yhä edelleen. – Se on varmasti syöpynyt puhki. Olen sanonut omistajalle, että se pitäisi vaihtaa!

– Pysäyttäkää nyt tuo vesi! kiljuu diiva, joka joskus viime vuosituhannella oli Berliner Ensemblesta tunnettu arvostettu luonnenäyttelijä. – Minun huonekaluni, mattoni, maalaukseni! Kaikki menee pilalle! Hausmeister tuijottaa häntä eksyneen näköisenä, ikään kuin hänen odotettaisiin pysäyttävän vedet paljain käsin. Yleensä niin osaava ja kaikin puolin pätevän oloinen Herr Krankel on näköjään niitä ihmisiä, jotka lamaantuvat kriisitilanteessa.

– Mitä jos soittaisitte palokunnalle? ehdotan ja kosketan kevyesti hänen käsivarttaan. Hän katsoo minua, rypistää otsaansa ja kaivaa puhelimen esiin.

– Genau! Niin juuri minä olin tekemässäkin, hän sanoo ja näppäilee 112. Sillä aikaa, kun hän selostaa tilannetta hälytyskeskukselle, minä neuvon diivaa palaamaan alakertaan pelastamaan mitä pelastettavissa on hänen korvaamattoman arvokkaasta irtaimistostaan.

Hän kykenee vielä kuuntelemaan järkipuhetta ja poistuu tottelevaisesti, ja hänen vanavedessään alkavat poistua myös muut asukkaat, joista moni edustaa kulttuurielämän eliittiä. Yksi toisensa jälkeen he huomaavat olevansa suuremmaksi hyödyksi omissa kodeissaan kuin täällä minun asunnossani, jonne vettyvä kipsi ja kastuneet rakennusmateriaalit alkavat levittää kalkin ja mineraalien hajua.

11

• Sophie vilkaisee levottomana puhelimensa kelloa. 6.26, neljä minuuttia lähtöön. Aikooko se tehdä oharit? No fucking way. Ei muuten tee. Äkkiä nyt! Sophie kirjoittaa sormet näppäimistöllä lentäen. Kuljettaja on käynnistänyt moottorin, ja bussi mouruaa paikallaan päästäen silloin tällöin syvän hydraulisen huokauksen. Penkit Sophien ympärillä on vallannut metelöivä kahdeksanluokkalaisten leirikouluryhmä, jota stressaantuneet vetäjät yrittävät turhaan hiljentää. Edessä olevalla penkillä suurin piirtein hänen ikäisensä tyttö on tukkinut korvansa iPod-napeilla, kiskonut vihreän lippiksen silmilleen ja ottanut mielenosoituksellisesti etäisyyttä koko aamumylläkästä.

Khalil ei vastaa viestiin, ja Sophie istuu nenä ikkunassa yrittäen pelkällä tahdonvoimallaan pakottaa hänet ilmestymään tihkusateesta näkyviin. Mutta ulkona näkyy vain postiterminaalin ratapihalla lipuvia S-junia ja selkä kumarassa seisova kuljettaja, joka viimeiset henkoset kiskottuaan heittää tupakantumpin matalassa kaaressa maahan ja jysäyttää tavaratilan luukun kiinni. Kun viimeiset matkustajat, nuorekkaiden eläkeläisystävätärten hilpeä joukko, ovat nousseet kyytiin ja ostaneet puuskuttaen lippunsa, jää Sophie äkkiä neuvottomaksi. Pitäisikö hänen jäädä istumaan vai syöksyä ulos bussista? Lähteä vai jättää matka sikseen?

6.28. Kuljettaja nousee bussiin, istuu ratin taakse ja kysyy bussiemännältä, ovatko kaikki matkustajat kyydissä. Matkustajaluettelon mukaan yksi puuttuu, tämä vastaa, ja jos Sophie saisi puhutuksi, hän vahvistaisi kovalla äänellä, että näin tosiaankin on mutta että se yksi on tulossa, pliis, odottakaa vielä vähän! Mutta hän istuu kuin solmussa, oman päättämättömyytensä vankina, eikä voi jättää tyhjää paikkaa, jota hän on pitänyt puoli tuntia.

Viime sekunnilla Khalil sitten tulee, pitkänä ja hontelona hän seisoo yhtäkkiä bussissa ojentamassa oikealla kädellään lipputulostettaan bussiemännälle etsien katseellaan Sophieta ja nostaen vasemman kätensä kepeään tervehdykseen. Helpotuksen kyyneleet poltte12

levat Sophien luomien takana, mutta asiallinen puku, johon Khalil on sonnustautunut, pelastaa hänet itkukohtaukselta ja nostaa hänen kasvoilleen paljon leveämmän hymyn kuin mitä mies on ansainnut.

– Pyöränkumi puhkesi, anteeksi, hän sanoo kompuroituaan keskikäytävää pitkin ja taiteiltuaan itsensä penkille Tight-reppu polvillaan.

– Eihän sinulla ole pyörää! Sophie vastaa, sittenkin moitetta äänessään.

– Mutta ennätinpä silti!

– Luulin jo, että olit pyörtänyt päätöksesi.

– Mitä sinä höpsit? hän sanoo hymyillen, laskee repun jalkojen väliin ja kietaisee käsivartensa Sophien ympärille. – Minähän olen innoissani, kun pääsen anoppia tapaamaan!

Sophie taipuu miehen kylkeä vasten, kun valkoinen Euroline-bussi Berliiniin lähtee liikkeelle, kääntyy hitaasti Ingerslevsgaden liikenteeseen ja vilkuttaa pian Tietgensgaden risteyksessä oikealle.

• Palokuntaa odotellessa Herr Krankel auttaa minua siirtämään sängyn jotenkuten turvaan katosta yhä valuvan veden alta. Minä poistan tyynyt ja peitteet, ja yhdessä nostamme koko parivuoteen levyisen patjan pystyyn. Yöpöydällä pitämäni Wagner-partituuri, johon olen tehnyt käsin Valkyyrian näyttämöllepanoa koskevia merkintöjä, on kuin ihmeen kautta säilynyt kuivana. Itä-Jerusalemin soukista ostettu käsin solmittu rukousmatto, jota pidän lattialla vuoteen vieressä, on sen sijaan kannettava keittiöön väännettäväksi. Sen värit osoittautuvat pitäviksi, aivan kuten sen arabimyyjä oli vakuuttanutkin.

Herr Krankel päättää, että vallitsevasta tilanteesta on tiedotettava talomme omistajalle, uusrikkaalle venäläismiehelle, ja menee olohuoneeseen soittamaan. Pieni vahingonilo värittää hänen selostustaan, kun hän nautiskelee sellaisilla makupaloilla kuin ”vesimassat”, ”suurtuho” ja ”asuinkelvoton” kuin suklaakonvehteja valikoiva herkkusuu. Yritän välttää kuulemasta keskustelua, en ole vielä val13

mis suhtautumaan vahingon laajuuteen ja sen seurauksiin. Sen sijaan yritän päästä litimärkään vaatehuoneeseeni saadakseni turvaan edes muutamia vaatekappaleita ja kenkäpareja. Ennätän tuskin napata kuivemmalta puolelta tennarit ja pari T-paitaa, kun palokunta saapuu ja kiirehdin muiden mukana parvekkeelle katsomaan, kuinka sankarit rientävät paikalle peräti kahdella punaisella paloautolla.

Pian he rymistelevät jo portaissa, ja ilman sen kummempia seremonioita makuuhuoneessani seisoo yhtäkkiä kaksi miestä, jotka lyhyesti tervehdittyään ryhtyvät kaula kaarella tarkastelemaan katosta valuvaa vettä. He keskustelevat kovaäänisesti radiopuhelinten välityksellä työtovereidensa kanssa, joista osa on alhaalla kattilahuoneessa ja osa vanhalla kuivausullakolla, joka on myös mainitun paisuntasäiliön sijaintipaikka.

Huomaan jääväni syrjään, ulkopuoliseksi sivustakatsojaksi, sitä mukaa kuin vastuu siirtyy muille. Näyttää siltä, ettei minua tarvita täällä. Palomiesten päällikkö, tukevatekoinen ja tuuheaviiksinen mies, jonka silmät sijaitsevat lähellä toisiaan, kääntyy puoleeni ja tiedottaa, että työ vie aikaa. Ymmärrän väärin ja sanon keittäväni siinä tapauksessa kahvit.

– Tarkoitan, että vie aikaa ennen kuin täällä voi taas asua. Menee viikkokausia ennen kuin makuuhuone on saatu kyllin kuivaksi. Teidän pitää nyt miettiä vaihtoehtoisia järjestelyjä, hän sanoo ystävällisesti.

– Ach so, minä sanon, kuten aina, kun haluan ottaa vähän etäisyyttä ikävistä uutisista. – No, minä keitän joka tapauksessa ne kahvit. Katsotaan sitten.

Vasta kun vesi on katkaistu ja virtaus saatu tyrehtymään ja pelastustyöntekijät ovat alkaneet imuroida vesiä pilalle menneiltä parkettilattioilta äänekkäällä vesi-imurilla, pääsen keittämään kahvia. Se on tehtävä kivennäisveteen. Sen jälkeen keskustelen tilanteesta valkopukuisten ISS:n työntekijöiden kanssa, jotka ovat tulleet makuuhuonetta tyhjentämään ja kuivattamaan. He vakuuttavat nähneensä pahempaakin, esimerkiksi KaDeWen elintarvikeosaston kala- ja äyriäistis14

kien tulvan viikkoa ennen joulua (siinä oli jo haastetta), ja ryhtyvät järjestelmällisesti työhönsä.

Jään seisomaan The Metin matkamuistomuki kädessäni täynnä vastakeitettyä kahvia, ja nyt ennätän ajatella edessä olevaa päivää.

Tärkeää päivää. Päivä ei ole ensi-iltapäivä, ei vielä. Ei Ralphin saapumispäivä eikä myöskään eron päivä. Ei hallituksen kokouspäivä.

Ei irtisanomispäivä. Niin ennalta-arvaamaton kuin ammattini onkin, odotettavissa on kaiken järjen mukaan hyvä joskin ehkä hiukan raskas päivä. Sillä tämä on se päivä, kun vastaanotan liittotasavallan kanslerin kädestä saksalaisten tiedotusvälineiden jakaman Demokratiapalkinnon siksi, että pidin viime kaudella pääni ja päästin Mozartin Idomeneo-oopperan ensi-iltaan, huolimatta massiivisesta painostuksesta ylempää tai oikeastaan joka puolelta. Nuori ohjaajalupaus oli rakentanut oopperaan aavistuksen verran mahtipontisen loppukohtauksen, jossa viimeinen, mitä näyttämöllä näkyy, on seivästetty Muhammedin pää, vierellään Jeesuksen, Buddhan ja Neptunuksen päät. Berliinin oopperan taiteellisena johtajana minä olin viime kädessä vastuussa tästä ristiriitaisia tunteita herättävästä tulkinnasta, jonka takia Saksalla saattaisi kohta olla käsissään samanlainen kriisi kuin Tanskalla Muhammed-aiheisten pilapiirrosten vuoksi. Onnistuin kuitenkin sekä torjumaan kriisin että viemään ensi-­ illan sellaisenaan läpi, ja siksi olen tänään juhlakalu ja palkinnonsaaja, en virkaheitto johtaja jolta on revitty arvomerkit. Palkinto luovutetaan juhlallisessa seremoniassa Charlottenburgin linnassa, ja tilaisuuden kunniaksi on ongelmatyttäreni Sophie suostunut tulemaan Berliiniin. Kohtaamisen painoarvo on erityisen suuri siksi, että tapaamme nyt ensimmäistä kertaa kesän jälkeen. Kun erosimme riitaisesti Ystadin asemalla, Sophien pään yllä olisi yhtä hyvin voinut lukea puhekuplassa ”Ethän sinä tunne minua ollenkaan”, ja sitä moitetta jäin märehtimään, kun Kööpenhaminan-juna lähti. Matkalla asemalle olin pahoitellut, että jokavuotinen äidin ja tyttären viikkomme Ruotsissa sijaitsevalla sukumökillämme oli keskeytynyt, kun Ralph Feingold, amerikkalainen miesystäväni, oli yllättäen – tai minun py15

syvään kutsuuni vedoten – ”tullut käväisemään”. Yksi päivä olisi vielä menetellyt, mutta kun maestro oli ominut minua neljä päivää eikä hänellä vieläkään ollut kiire pois, oli Sophie pakannut kassinsa. Hän ei halunnut olla kolmantena pyöränä ja vetäytyä piharakennukseen äidin ja tämän omahyväisen rakastajan kuherrellessa päärakennuksessa. Selitykseni kaikuivat kuuroille korville, tilanteen hankaluus ei herättänyt myötätuntoa. Sain luvan valita miesystävän ja tyttären välillä ja kantaa valintani seuraukset. Sen jälkeen Sophie ei vastannut yhteydenottoyrityksiini, ja jäin kiehumaan omassa liemessäni.

Olin itse asiassa varautunut jo siihenkin, että välimme olisivat lopullisesti poikki. Ettei Sophie haluaisi nähdä minua enää koskaan. En odottanut mitään, en edes kieltävää vastausta, kun lähetin hänelle kutsun palkintoseremoniaan. Ällistyksekseni sain häneltä muutamaa päivää myöhemmin tekstiviestin, jossa hän sanoi tulevansa mielellään.

Ilostuin niin etten juuri kiinnittänyt huomiota seuraavaan lauseeseen, jossa Sophie kysyi, saisiko hänen poikaystävänsäkin tulla, ja vastasin välittömästi myöntävästi. Kaikki kävisi. Saksan tiedustelupalvelu olisi pian yhteydessä taustojen varmistamiseksi. ”Hysteeriseltähän se kuulostaa, mutta Bundesamt für Verfassungsschutz, Saksan PET, on hälytystilassa.” Viimeiseen viestiini ei vastattu, ja arvelin jo Sophien muuttaneen mieltään, mutta pari päivää sitten hän ilmoitti milloin hän ja poikaystävä saapuisivat linja-autoasemalle eli milloin minun pitäisi tulla heitä vastaan. Niin itsestään selvää hänelle oli, että he yöpyisivät minun luonani Fasanenstrassella, ettei hän maininnutkaan sitä. Ja onhan se itsestään selvää, olen laittanut vierashuoneen kuntoon heitä varten, tuonut sinne kukkia ja petannut sängyn. Olen odottanut, että saan tyttäreni taas niin lähelle, että voin melkein aistia hänen hengityksensä seinän läpi. Olen kuvitellut meidät juttelemassa sohvalla pikkutunneille asti ja istumassa aamiaisella niin pitkään, että kahvi jäähtyy. Poikaystävää on ollut hankalampi sovittaa näihin kuviin, joten olen jättänyt hänet kokonaan pois. Jo pelkästään sen vuoksi fanta­ siani ovat epärealistisia, ja yhteisen historiamme perusteella on muutenkin epätodennäköistä, että vierailu sujuisi näin idyllisesti. Jos kaik16

ki menee niin kuin ennenkin, Sophie on riidanhaluinen, uhmakas tai aggressiivinen, täynnä kiukkua, jota hän on vaalinut kuin ikuisesti palavaa liekkiä. Vaikka olenkin itse vastaanottavassa päässä, olemme minä ja Martin, Sophien isä, yhtä mieltä siitä, että Sophien on parempi suunnata kiukkunsa ulospäin kuin sulkea se itsetuhoisesti sisäänsä. Olemme nimittäin nähneet myös viiltelyä, syömishäiriöitä, aineita. Mutta Martin, joka on aina ollut Sophieta lähempänä ja on sitä paitsi lääkäri, sanoo nyt, että Sophien kiukku tuntuu vihdoin olevan laantumaan päin, aikuistumisen myötä. ”Hänellä on nyt tasapainoinen vaihe”, Martin sanoi, kun viimeksi keskustelin hänen kanssaan.

Martin rakastaa tytärtään, suorastaan palvoo häntä, mutta ei ymmärrä hänen temperamenttiaan. ”Miksi hän on niin vihainen sinulle?”

Hyvä kysymys. Vaikka sydäntäni onkin särkenyt seurata So­phien kärsimistä, nähdä hänen hakkaavan päätään seinään edes jonkinlaisen reaktion saadakseen, olen väistynyt syrjään. Olen vetäytynyt kauem­mas hänestä toivoen, että kiukku menisi ohi. Että hän ennemmin tai myöhemmin tyytyisi osaansa ja oppisi hyväksymään minut.

Hänelle vain on osunut tällainen äiti. Rakastava mutta etäinen, sillä asiat nyt ovat niin kuin ovat eivätkä muuksi muutu. Nyt Sophie on kahdenkymmenenyhden ja Martinin mielestä vihdoinkin pääsemässä sopuun itsensä kanssa. Martin ja minä keskustelemme usein puhelimitse, ja kun hiljattain aprikoin ääneen voisiko Sophiessa tapahtunut muutos olla jotenkin poikaystävän vaikutusta, Martin nauroi helpottuneena. Vihdoinkin minä olin äitinä osallinen jostain, mistä hän ei tiedä. Äidin ja tyttären yhteinen salaisuus oli ensimmäinen normaaliuden säie meidän välillämme. ”Onko Sophiella poikaystävä? Sitäpä ei ole isälle kerrottu!”

Toivottavasti Sophie ei suutu siitä, etteivät hän ja poikaystävä voi yöpyä täällä Fasanenstrassella. Meidän kaikkien pitää mennä hotelliin, muuta emme voi. Vaikka kukaan ei vielä ole lausunut sitä julki, alan vähitellen ymmärtää, millainen riesa vesivahinko on. Verdamm­ te Scheisse, ylimääräistä kuormaa jota en todellakaan olisi kaivannut kaiken muun päälle. Valkyyrian ensi-iltaan on kaksi viikkoa, ja koska 17

olen oopperan Intendant, taiteellinen johtaja, kalenterini on ensi-illan alla täpösen täynnä. Mutta kuten aina ylitsepääsemättömien esteiden edessä, otan itseäni niskasta kiinni. Peseydyn pesulapulla ja Evianilla, vedän ylleni hiustenkuivaajalla kuivatellut T-paidan ja farkut, sipaisen ripsiin väriä ja lyhyisiin hiuksiini muotovaahtoa, solmin Puma-tossujen nauhat ja soitan sitten Frau Mittereggerille, uskolliselle sihteerilleni, joka tarokkikorteistaan ja muista spiritistisistä harrastuksistaan huolimatta on keski-ikäisen osaamisen ja pätevyyden ruumiillistuma.

Hän merkitsee muistiin kaiken tarvittavan – hotellivarauksen, soitot venäläiselle vuokraisännälle ja vakuutusyhtiöön.

– Vieläkö muuta? hän tiedustelee lopuksi.

Voisiko hän järjestää minulle muutamia leninkejä ja jakkupukuja?

– Voi ei, ei kai rouvan uusi Jil Sander -leninki mennyt sekin? Juuri tänään! hän huudahtaa. Ainoa järkytyksen merkki hänessä. Sitten hän sanoo kääntyvänsä Ku’dammin brändiliikkeiden puoleen.

– Entä tyttärenne, soitanko hänelle näistä muuttuneista suunnitelmista? hän tiedustelee.

Voi miten houkuttelevaa olisi sanoa kyllä ja jättää koko metakka Frau Mittereggerin hoidettavaksi. Jos tästä metakkaa on tulossa.

– Ei kiitos, vastaan lopulta. – Puhun Sophien kanssa itse.

– Kannattaisiko kertoa vasta sitten, kun nuorenparin bussi saapuu? sihteerini sanoo ja paljastaa siten tietävänsä täsmälleen, kuinka hauraalla pohjalla jälleennäkemisemme lepää.

– Ehkä niin, myönnän, ja vatsani heittää kuperkeikkaa. Kaiken muun lisäksi minun täytyy pitää illalla puhe, ja se minua hermostuttaa eniten. Yhtään diivailematta voin sanoa kärsiväni keskivaikeasta esiintymiskauhusta.

Vasta keskusteltuani Frau Mittereggerin kanssa muistan sen, jonka olisi pitänyt olla tärkeysjärjestyksessäni ylimpänä. Sen, jonka olen aina ajatellut pelastavani ensimmäisenä, jos talo syttyy palamaan.

Kenkälaatikon! Syöksyn takaisin vaatehuoneeseen, missä laatikko on nököttänyt paikallaan siitä saakka, kun Karen-täti työnsi sen minulle isän hautajaisten jälkeen. En ole viittomakielessä haka, mutta ilmisel18

västi hän tarkoitti, että aarhusilaisen Sallingin tavaratalon muovikassiin kääritty laatikko kuului minulle. ”Eikö Claesille?”

Karen-täti pudisti päätään. Ei, kenkälaatikko kuului minulle, ei veljelleni. ”Leo”, hän sanoi ja kuulosti tapansa mukaan siltä kuin hänen suussaan olisi kuuma peruna. Hän tarttui käsivarteeni.

Senkin minä ymmärsin. Leo oli tahtonut näin. Tämä oli Leon viimeinen tahto.

Huokaan helpotuksesta, kun käteni löytävät kellastuneen Lloydin laatikon hyllyn muiden kenkälaatikoiden joukosta. Se on kostea ja kulmien liimaukset irvistävät, mutta kun kohotan varovasti kantta, näen että sisältö on kuiva ja kunnossa.

Käteni hakeutuu kurkulleni ja suljen kannen kiireesti etteivät käärmeet ja rupisammakot pääse karkuun. Sillä vaikka laatikko ei päältä päin katsottuna ole muuta kuin alun perin isoisälleni kuulunut miestenkenkälaatikko, saksalaista tekoa jostain 1930-luvulta, olen pelännyt siitä saakka, kun avasin sen ensimmäisen kerran, että isäni oli jättänyt minulle oikean Pandoran lippaan. En tiedä, onko se totta, sillä toistaiseksi minulla ei ole ollut rohkeutta selvittää, mitä isäni on jättänyt minulle perinnöksi. Ainoa, mitä olen nähnyt, on ylimmäisenä oleva päiväämätön lappunen. ”Anna anteeksi raukkamaisuuteni”, hän on kirjoittanut tutulla kulmikkaalla käsialallaan. En tiedä, onko viesti tarkoitettu minulle. Tiedän vain, että kohta on aika. Kohta minun pitää avata laatikko ja levittää eteeni sen sisältö, varovasti kuin mu­seon kuraattori. Ehkä jonain talvisena sunnuntaina, kun lumi sataa hiljaisina hiutaleina Berliiniin.

• Polvistuva Wotan vie ohjeideni mukaan kätensä kyynelehtivän Brünnhilden poskille ja laulaa tuskaansa joutuessaan karkottamaan lempityttärensä. Vaikka laulajat, lämminsävyinen saksalainen basso19

baritoni ja uusi norjalainen Wagner-sopraano, pisamainen ja luonnonraikas, vain markkeeraavat laulua harjoituksissa, vie isän ja tyttären koskettava duetto kolmannen näytöksen kolmannessa kohtauk­ sessa minut mennessään kuten aina.

– Saako olla nenäliina? kiusoittelee pienipeppuinen ja jättikokoisia silmälaseja käyttävä apulaisohjaaja Matthias, joka tietää aran paikkani. Ei kiitos, ei tässä ole nenäliinoille enää aikaa, sillä kello on tasan 13 ja aamupäiväharjoitukset on päätettävä työehtosopimuksen mukaisesti. Olen hyväksynyt käytännön, mutta silti minun on vaikea tottua tähän ammattiliiton sanelemaan coitus interruptukseen, jossa tunnelataus katkaistaan brutaalisti kuin puhelinjohto entisaikojen pankkiryöstössä. Tänään minulla ei tosin ole mitään sitä vastaan, sillä minulla on jo kiire autolle, jos haluan olla puolen tunnin kuluttua Sophieta ja hänen poikaystäväänsä vastassa ZOBilla, Zentralischer Omnibus Bahnhofilla. Sitä ennen täytyy vielä käväistä toimistossani hallintorakennuksen toisessa kerroksessa sovittamassa pikaisesti Frau Mittereggerin hankkimia mustia juhla-asuja ja hoitamassa mahdollisesti ilmenneet kiireelliset asiat.

– Kiitos tästä päivästä, loistavat harjoitukset, moikkaan laulajia, jotka puolestaan toivottavat onnea illaksi perinteiseen tapaan: toi toi toi. Tottuneesti suunnistan ylös portaita, ohi verstaiden ja sovitushuoneiden ja pitkin käytäviä ja päädyn lopulta korkeimman johdon käytävälle, missä toimistoni ovi on aina auki. Siellä istuvat Frau Mitteregger siistin kirjoituspöytänsä takana ja hänen apulaisensa Fräulein Julia omalla paikallaan huoneen perällä. Julia on juuri panemassa komeaa ja hintavan näköistä kukkakimppua maljakkoon, ja Frau Mitteregger istuu puhelimessa muistiinpanoja tehden.

– Meillä loppuvat kohta maljakot, Fräulein Julia sanoo ja hymyilee tatuoidut kulmakarvat lähes hiusrajassa. – Onnentoivotuksia on tullut joka puolelta maailmaa. Tämä on Covent Gardenista.

– Ei voi olla totta, minulta pääsee, kun näen lattialla rivissä makaavat sellofaaniin käärityt kimput.

– Puhelin soi lakkaamatta ja postilaatikko tulvii, Frau Mitteregger 20

ilmoittaa, kun hän on päättänyt puhelunsa asiallisen niukkasanaisesti.

– Ja tiedotusvälineet odottavat jonossa kuten aina. Neue Zürcher Zei­ tung pyytää myös haastattelua. Sen miestoimittaja väitti olevansa vanha tuttu.

Nyökkään myöntävästi. Se on varmaan se blaseerattu mutta oikeudenmukainen musiikkikirjoittaja, joka on aina kohdellut minua reilusti, kun olen työskennellyt Zürichin oopperassa.

– Lisätkää hänet listalle, sanon astellessani Frau Mitteregger kannoillani omaan tilavaan johtajanhuoneeseeni, jonka kolme isoa ikkunaa antavat kadulle. Näköala ei ole kauneimpia, mutta katselen mielelläni kastanjapuita, joista on syyskuun tuulissa alkanut varista piikkisiä koteloita. En voi vastustaa kiiltäviä pähkylöitä, ja olen kerännyt niitä ikkunalaudalleni. Muistan, että myös kenkälaatikossa, joka nököttää yhä keskellä työpöytääni, mihin sen aamulla laskin, on kuivahtanut kastanja. Oli yllättävä päähänpisto tuoda laatikko työpaikalle.

En halunnut jättää sitä asuntoon, jossa lähiaikoina ramppaisi jos jonkinlaista asiatonta nuuskijaa. Kumarrun ja sujautan laatikon turvaan työpöydän takaosan kaappiin. Siihen kaappiin, jossa minulla on hätä­ tilanteiden varalta myös pullo konjakkia. Sen jälkeen tervehdin jokapäiväisen rituaalini mukaan venäläistä ikonia, joka riippuu seinäkaappien ja kirjahyllyjen välissä. Sitä pidetään kopiona, mutta se on aito, ja siksi kuvittelen Jumalanäidin oikeasti suojelevan minua seinältä käsin.

Nyökkään kunnioittavasti myös takaseinää peittäville signeeratuille valokuville tähdistä, joiden kanssa olen vuosien mittaan työskennellyt. Monissa kuvista olen mukana itse: Domingon, Pavarottin ja suu korvissa hymyilevän Villazónin vieressä. Minusta on kuvia myös Renée Flemingin ja Anna Netrebkon kanssa sekä myös Eva Johanssonin, tanskalaisen sopraanon, jonka olen tuntenut pienestä pitäen.

Osa seinästä on pyhitetty oppi-isälleni ja edeltäjälleni Berliinin oopperan johdossa, legendaariselle ohjaajalle Gerhard Hermannille, rest in peace. Kuvittelen aina, että he vastaavat tervehdykseen, nämä tähdet, jotka pitävät minut pystyssä huonoinakin päivinä.

Ralph nimittää tätä toimistoa minun kohtuonkalokseni. Sain si21

sustaa sen mieleni mukaan, kun aloitin täällä neljä vuotta sitten. Ja on totta, että olen valinnut lämpimiä maavärejä niin seiniin ja lattiaan kuin kalusteisiinkin. Kuka tietää, ehkä minua inspiroivat kastanjat ja pienet oravat, jotka vilistävät runkoja ylös ja alas. Terrakottakokonaisuutta rikkoo vain tomaatinpunainen Muna-tuoli, jonka tanskalainen kalustevalmistaja Fritz Hansen suostui sponsoroimaan minulle. Se investointi on maksanut itsensä heille monin verroin takaisin, niin monta kertaa minut on vuosien mittaan kuvattu istumassa tässä tanskalaisessa design-klassikossa.

– Jil Sanderilta pahoiteltiin, pilalle mennyttä mallia ei ole enää teidän koossanne, Frau Mitteregger sanoo, kun olen lukinnut kaapinoven ja suoristanut selkäni. La Bohèmen lavasteista pelastetulla divaanilla on rivi ylellisesti kiilteleviä logokasseja.

– Mutta sieltä toimitettiin pari vaihtoehtoa, hän jatkaa ja nostaa esiin ensin edestä drapeeratun leningin ja sitten koruttoman, hihattoman cocktailmekon.

– Aikaa on jäljellä kymmenen minuuttia, minä sanon ja nappaan mekon ja Armanin housupuvun sekä valkoisen paidan, joka on myös pakattu kahisevaan silkkipaperiin, ja astun kylpyhuoneeseen. Oma kylpyhuone toimiston yhteydessä on arvokas luontoisetu.

Siellä minua odottavat valmiina jo mustat sukkahousut ja avokkaat, joita säilytän toimistolla kaiken varalta. Leninki istuu täydellisesti.

Sen leikkaus häivyttää menopaussin jälkeen vaivihkaa muodostunutta pömppömahaa. Nostan kädet vaakatasoon ja tarkastelen olka­ varsia, ne kelpaavat vielä, eivät lerpu. Voin siis valita tämän leningin, joka on myös Frau Mittereggerin suosikki. Sitten vaihdan pikavauhtia paitaan ja housupukuun, jotka Fräulein Julian mukaan ”istuvat kuin räätälin jäljiltä”.

– Okei, otan molemmat. Teen pankkisiirron huomenna, minä sanon, ja mietin vanhasta tottumuksesta hetken tilini saldoa. Saldo riittää kyllä, sen kanssa ei nykyään ole ongelmia. Sukuni ruotsalaishaara on tehnyt minusta ja veljestäni vauraita.

Jätän housupuvun päälleni ja vilkaisen rannekelloa, miesten 22

Perhedraama neljän sukupolven intohimoista, salaisuuksista jotka kasvavat valheiksi ja valheista joista nousee viha

B

erliinin oopperan taiteellinen johtaja Helena saa arvostetun palkinnon uskonnollisia tabuja rikkoneesta oopperaesityksestä. Tätä hetkeä Helena haluaa tyttärensä Sophienkin todistavan.

Ja kun tytär saapuu, hän tuo mukanaan rakastettunsa, tumman Khalilin.

Ilta saa järisyttävän käänteen kun tyhjässä oopperatalossa ovat enää he kolme, eivätkä kaikki omasta tahdostaan. Avautuu neljän sukupolven yli ulottuva tarina natsimiehityksen ajan Tanskasta nykyajan Berliiniin, tarina salaisuuksien taakasta, pilasta joka kääntyy petokseksi. Ja siitä miten tärkeää on osata pyytää anteeksi.

www.wsoy.fi 84.2 978-951-0-39200-3