Page 1

aikamme kertojia

JULIAN BARNES

Kuin jokin päättyisi Suomentanut Kersti Juva

werner söderström osakeyhtiö helsinki


Englanninkielinen alkuteos The Sense of an Ending Š julian barnes 2011 suomennoksen Š kersti juva ja wsoy isbn 978-951-0-39111-2 painettu eu:ssa


Patille


YKSI


Muistoja, vailla sen kummempaa järjestystä: – kiiltävä ranteen sisäpuoli; – höyrypilvi tiskialtaan yllä, kun kuuma paistinpannu pu­ dotetaan sinne naurun säestyksellä; – spermapisaroita pyörteilemässä lavuaarin pohjalla ennen valumista kautta koko monikerroksisen talon; – järjenvastaisesti vastavirtaan vyöryvä joki, jonka aallon harjaa ja vanaa valaisevat mainingin perään kiirehtivät tasku­ lamput: – toinen, leveä ja harmaa joki, jonka virtauksen suunnan sen pinnassa karehtiva navakka tuuli kätkee; – aikaa jäähtynyt kylpyvesi lukitun oven takana. Tätä viimeistä minä en kyllä itse nähnyt, mutta se mitä päätyy muistamaan ei välttämättä ole sama kuin se mitä on todistanut.

Me elämme ajassa – ajassa joka rajaa ja muovaa meitä – mutta minä en ole koskaan kokenut ymmärtäväni sitä kovin hyvin. Enkä nyt puhu niistä teorioista, joiden mukaan aika taipuu ja laskostuu taaksepäin tai on mahdollisesti olemassa jossakin rinnakkaisulottuvuudessa. Ei, tarkoitan tavallista arki­aikaa, 9


joka kellojen mukaan kulkee vakaasti tasatahtiin: tik-tok, klik-klok. Onko mitään uskottavampaa kuin sekuntiviisari? Eikä kuitenkaan tarvita kuin mitätön mielihyvä tai kipu opet­ tamaan, kuinka venyvä aika on. Jotkut tunteet nopeuttavat ­aikaa, toiset hidastavat, toisinaan on kuin se kaikkoaisi – aina siihen väistämättömään hetkeen, jolloin se todella kaikkoaa­ kin eikä koskaan palaa.

Omat kouluaikani eivät sanottavasti kiinnosta minua, eivätkä ne herätä minussa nostalgiaa. Mutta koska koulussa se kaikki alkoi, minun on palattava lyhyesti muutamiin tapauksiin, jois­ ta on jo tullut anekdootteja, likimääräisiin muistoihin, jotka aika on vääristänyt varmuudeksi. Jos en enää voi olla varma todellisista tapahtumista, voin sentään olla uskollinen niille vaikutelmille, jotka todellisuus jätti. Sen parempaan en pysty.

Meitä oli kolme ja hänestä tuli neljäs. Tiivis kolmikko ei ol­ lut osannut kaivata lisäystä – klikit ja parit olivat muodos­ tuneet aikaa sitten ja mielessämme pyöri jo pääsy koulusta elämään. Hänen nimensä oli Adrian Finn, hän oli pitkä ujo poika, joka ensi aluksi piti katseensa maassa ja ajatuksensa ominaan. Parin ensimmäisen päivän aikana me emme kiin­ nittäneet häneen juurikaan huomiota, koulussamme ei ollut mitään tervetuliais­seremonaa, eikä myöskään sen vastakoh­ taa, uusien kiusaamisriittiä. Tyydyimme rekisteröimään hä­ nen läsnäolonsa ja odotttamaan mitä tuleman piti. Opettajat olivat kiinnostuneempia kuin me. Heidän oli saatava selville, kuinka fiksu hän oli ja miten hän suhtautui kuriin; arvioitava, miten häntä oli tähän asti opetettu ja olisi­ ko hän ehkä stipendiaattiainesta. Tuona syyslukukauden kol­ 10


mannen päivän aamuna meillä oli historiantunti ja opettajana vanha kunnon Joe Hunt, kuivakkaan mukava mies, joka käyt­ ti liivipukua ja jonka luokanhallinta perustui siihen, että hän piti yllä riittävää vaan ei liiallista ikävystyneisyyttä. ”No niin, muistanette että pyysin teitä perehtymään alus­ tavasti Henrik VIII:n hallitusaikaan.” Colin, Alex ja minä vil­ kaisimme syrjäsilmällä toisiimme toivoen, ettei hän huiskaut­ taisi kysymyksen viehettä meidän eteemme. ”Kuka tahtoisi kuvailla meille tuota aikaa?” Hän teki omat johtopäätöksen­ sä meidän väistelevistä katseistamme. ”No, jospa Marshall. Kuinka kuvailisit Henrik VIII:n hallituskautta?” Helpotuksen tunne ylitti uteliaisuutemme, sillä Marshall oli varovainen huonoilla tiedoilla varustettu poika vailla aidos­­ta­ tietämättömyydestä kumpuavaa kekseliäisyyttä. Hän etsi mielessään kysymyksessä mahdollisesti piileviä salaisia kompakohtia ennen kuin päätyi vastaukseensa. ”Se oli rauhatonta aikaa.” Hädin tuskin hallittua virnuilua pitkin luokkaa. Itse ­Huntinkin kasvoilla vilahti hymyntapainen. ”Jospa selostaisit hieman tarkemmin?” Marshall nyökkäsi hitaasti myöntymisen merkisi, mietti vielä vähän ja heitti sitten varovaisuuden romukoppaan. ”Sa­ noisin että erittäin rauhatonta.” ”Hyvä on. Finn. Oletko perehtynyt tähän aikakauteen?” Uusi poika istui edessäni olevassa rivissä minusta vasem­ malle. Hän ei ollut reagoinut mitenkään havaittavasti Marshal­ lin typeryyksiin. ”En oikeastaan, ikävä kyllä. Mutta erään ajatusmallin mu­ kaan mistään historian tapahtumasta – edes sanotaan vaikka ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta – ei voida var­ masti sanoa muuta kuin että ’jotakin tapahtui’.” 11


”Onko näin? Siinä tapauksessa minä jäisinkin työttömäk­ si.” Kun oli saatu kuulla hiukan mielistelevää naurua, vanha kunnon Joe Hunt soi meille anteeksi lomalla laiskottelun ja valisti meitä tuosta moniavioisesta kuninkaallisesta teurasta­ jasta. Seuraavalla välitunnilla hakeuduin Finnin seuraan. ”Minä olen Tom Webster.” Hän katsoi minua epäluuloisesti. ”Hei­ tit hienosti Huntille.” Hän ei näyttänyt tietävän mistä pu­ huin. ”Kun sanoit sen ’jotakin tapahtui’.” ”Ai se. Niin. Minulle oli pettymys, ettei Hunt tarttunut siihen.” Ei hänen niin pitänyt sanoa. Toinen yksityiskohta jonka muistan: yhdyssiteemme merkkinä me kolme pidimme kelloa kädessä niin että kello­ taulu jäi ranteen sisäpuolelle. Se oli tietysti diivailua, mutta ehkä kuitenkin vähän enemmän. Ajasta tuli henkilökohtai­ nen, jopa salainen asia. Odotimme että Adrian huomaisi sen ja seuraisi esimerkkiä, mutta ei.

Myöhemmin samana päivänä – tai ehkä jonakin toisena päivä­ nä – meillä oli äidinkielen kaksoistunti opettajana Phil ­Dixon, nuori mies joka oli vasta tullut Cambridgesta. Hän luetti meil­ lä mielellään nykyaikaisia tekstejä ja saattoi äkkiä heittää luo­ kalle haasteen. ”’Syntymä, parittelu ja kuolema’ – T.  S. Eliot sanoo että siinä kaikki. Mitä sanotte te?” Kerran hän vertasi erästä Shakespearen sankaria Kirk Douglasin Spartacukseen. Ja muistan, kuinka käsitellessämme Ted Hughesin runoutta hän kallisti päänsä yliopistonopettajamaisesti ja mutisi: ”Sitä tässä tietenkin kaikki aprikoidaan, mitä tapahtuu kun häneltä loppuvat eläimet.” Joskus hän puhutteli meitä sanomalla ”hy­ vät herrat.” Me tietenkin p ­ alvoimme häntä. 12


Sinä päivänä hän jakoi meille runon, jossa ei ollut otsik­ koa, aikaa eikä runoilijan nimeä, antoi kymmenen minuuttia aikaa tutkia sitä ja pyysi näkemyksiä. ”Finn, jospa sinä aloitat. Yksinkertaisin sanoin, mistä tässä runossa on kysymys?” Adrian nosti katseensa pulpetista. ”Minä sanoisin, että Eroksesta ja Thanatoksesta.” ”Hmmm. Jatka.” ”Seksistä ja kuolemasta”, Finn jatkoi ikään kuin muutkaan kuin takarivin taukit eivät ymmärtäisi kreikkaa. ”Tai sanotaan rakkaudesta ja kuolemasta, jos se kuulostaa paremmalta. Joka tapauksessa siitä kun eroottinen prinsiippi joutuu ristiriitaan kuoleman prinsiipin kanssa. Ja mitä siitä ristiriidasta sitten seuraa. Minusta.” Naamallani taisi olla ihailevampi ilme kuin Dixon katsoi terveelliseksi. ”Webster, valistaisitko meitä lisää.” ”Minä luulin että se on vain runo tornipöllöstä.” Tässä oli yksi ero meidän kolmen ja uuden ystävämme vä­ lillä. Me irvailimme, paitsi milloin olimme vakavissamme. Hän oli vakavissaan, paitsi milloin irvaili. Kesti jonkin aikaa ennen kuin me tajusimme sen.

Adrian antoi meidän ottaa hänet neljänneksi osoittamatta millään tavalla että olisi hakeutunut mukaan. Ehkä hän ei ha­ keutunutkaan. Eikä hän myöskään omaksunut meidän mieli­ piteitämme. Aamuhartaudessa kuultiin kuinka hän lausui mu­ kana, kun Alex ja minä vain liikutimme huuliamme ja Colin oli olevinaan tosiuskovainen ja karjui vuorolauseet. Meistä kolmesta koulu-urheilu oli salafasistinen keino ­tukahduttaa poikien sukupuolivietti – Adrian liittyi miekkailukerhoon ja 13


harrasti korkeushyppyä. Me rehvastelimme olemattomalla sävelkorvalla – hän toi kouluun klarinettinsa. Kun Colin tuo­ mitsi perheinstituution, minä pilkkasin poliittista järjestelmää ja Alex esitti filosofisia vastalauseita todellisuuden havaitta­ valle luonteelle, Adrian piti mielipiteensä ominaan – ainakin aluksi. Hänestä sai sen kuvan, että hän uskoi johonkin. Us­ koimme mekin – mutta me halusimme valita, mihin uskoim­ me, sen sijaan että uskoisimme siihen, mitä meiltä odotet­ tiin. Seurauksena oli skeptisismi jolla meidän mielestämme oli puhdistava vaikutus ajatteluumme. Koulu oli Lontoon keskustassa, ja joka päivä me mat­ kustimme sinne, kukin omasta kaupunginosastaan, siirtyen­ näin yhdestä kontrollijärjestelmästä toiseen. Tuohon ai­ kaan elämä oli yksinkertaisempaa: rahaa oli vähemmän, elektronisia laitteita ei ollenkaan, muoti ei tyrannisoinut, tyttö­ystäviä ei ollut. Ei ollut mitään mikä olisi kääntänyt huomiom­me pois siitä mikä oli velvollisuutemme ihmis­ kuntaa ja vanhempiamme kohtaan: opiskella, läpäistä tent­ tejä, käyttää saavutettuja arvosanoja hyvän työpaikan hank­ kimiseen ja rakentaa sitten elämä, joka olisi jonkin verran mutta ei hälyttävästi antoisampaa kuin vanhempiemme elämä ja jolle nämä antaisivat siunauksensa, vaikka omas­ sa keskuudessaan vertaisivatkin sitä oman elämänsä alku­ taipaleeseen, joka yksinkertaisuudessaan oli toki ollut ar­ vokkaampaa. Mitään tästä ei tietenkään koskaan lausuttu ääneen. Englantilaisen keskiluokan herraskainen sosiaali­ darwinismi ­pysytteli visusti näkymättömänä. ”Vanhemmat on yksiä helvetin paskapäitä”, Colin valitti eräänä maanantaina lounastunnilla. ”Pienenä sitä luulee että ne on OK, sitten sitä tajuaa että ne on ihan kuin...” ”Ihan kuin Henrik VIII, Col?” tarjosi Adrian. Olimme al­ kaneet tottua hänen ironian tajuunsa, siihenkin että se toisi­ 14


naan kääntyi myös meitä vastaan. Kiusoitellessaan tai haas­ taessaan meitä vakavuuteen hän nimitti minua Anthonyksi, Alexista tuli Alexander, ja nimi Colin, jossa ei ollut pidentä­ misen varaa, lyheni muotoon Col. ”Minua ei haittaisi yhtään, jos isällä olisi puoli tusinaa vai­ moa.” ”Ja se olisi suunnattoman rikas.” ”Ja Holbein maalaisi siitä muotokuvan.” ”Ja se sanoisi paaville mitä kuuluu ja kuka käskee.” ”Onko joku erikoinen syy miksi ne ovat hoon peepäitä?” Alex kysyi Colinilta. ”Minä olisin halunnut mennä niiden kanssa kuljeksimaan puiston tivoliin. Mutta niiden piti kuulemma huhkia puutar­ hassa koko viikonloppu.” Aivan oikein: helvetin paskapäitä. Paitsi Adrianin mielestä, joka kuunteli irtiottojamme mutta liittyi harvoin mukaan. Ja kuitenkin meistä näytti, että hänellä oli aihetta yllin kyllin. Hä­ nen äitinsä oli ottanut ja lähtenyt monta vuotta sitten ja jättä­ nyt isän selviämään Adrianin ja siskon kanssa. Tämä tapahtui kauan ennen kuin termi ”yksinhuoltaja” tuli käyttöön, siihen aikaan puhuttiin ”rikkinäisestä kodista”, ja Adrian oli ainoa tun­ temamme ihminen, joka tuli sellaisesta. Siitä olisi pitänyt seu­ rata kippilasti eksistentiaalista vimmaa, mutta eipä vain seuran­ nut. Hän sanoi rakastavansa äitiään ja kunnioittavansa isäänsä. Me punnitsimme kolmisin hänen tapaustaan ja kehitimme teo­ rian: avain onnelliseen perhe-elämään oli se, että perhettä ei ollut – tai että se ei asunut yhdessä. Tähän analyysiin päädyt­ tyämme me kadehdimme Adriania entistä enemmän.

Noihin aikoihin me koimme, että meitä pidettiin jonkinlai­ sessa karsinassa odottamassa irtilaskemista elämään. Ja kun 15


se hetki koittaisi, elämän – ja itse ajan – tahti kiihtyisi. Mistä olisimme voineet tietää, että elämä oli oikeastaan jo alkanut, että tiettyjä etuja oli jo saavutettu, tiettyjä vaurioita jo hankit­ tu? Tai että meidät vain laskettaisiin isompaan karsinaan, jon­ ka rajat eivät heti alkuun olisi havaittavissa? Mutta noihin aikoihin me olimme kirja-ahneita, seksin­ nälkäisiä meritokraatteja ja anarkisteja. Kaikki poliittiset jär­ jestelmät näyttäytyivät meille läpimätinä, mutta me kiel­ täydyimme harkitsemasta niille muuta vaihtoehtoa kuin hedonistinen kaaos. Aloimme kuitenkin Adrianin ansiosta uskoa, että elämään tulee soveltaa ajattelua, että periaattei­ den tulee ohjata ihmisen toimintaa. Alexia oli aikaisemmin pidetty joukon filosofina. Hän oli lukenut sellaista, mitä me muut kaksi emme, ja saattoi äkkiä julistaa esimerkiksi: ”Mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta.” Colin ja minä pysähdyim­ me hetkeksi tuumimaan, virnistimme sitten ja jatkoimme keskustelua. Mutta Adrianin mukaantulo syrjäytti Alexin – tai pikemminkin, tarjosi filosofista valinnanvaraa. Siinä missä Alex oli lukenut Russellia ja Wittgensteinia, Adrian oli luke­ nut Camusia ja Nietzscheä. Minä olin lukenut George Or­ wellia ja Aldous Huxleytä, Colin oli lukenut Baudelairea ja Dostojevskia. Tässä on karikatyyriä vain hiukkasen. Tietenkin me mahtailimme – mitä muuta varten nuoruus on? Me käytimme sellaisia ilmauksia kuin Welt­anschauung ja Sturm und Drang, ilmoitimme mielellämme että ”tuo­ han on filosofisesti itsestään selvää” ja vakuutimme toinen toisillemme että mielikuvituksen ensimmäinen velvollisuus oli rikkoa rajoja. Vanhemmat näkivät tilanteen toisin ja ko­ kivat, että heidän viattomat lapsensa olivat äkkiä joutuneet huonoille vaikutuksille alttiiksi. Colinin äiti nimitti minua poikansa ”mustaksi enkeliksi”, meidän isä syytti Alexia kun tapasi minut lukemasta Kommunistista manifestia, Alexin van­ 16


hemmat antoivat Colinin ilmi yllätettyään hänet lukemas­ ta kovaksikeitettyä amerikkalaista dekkaria. Ja niin edelleen. Seksin kanssa sama juttu. Vanhemmat pelkäsivät, että keski­ näinen turmiollinen vaikutuksemme johtaisi tulokseen, jota itse kukin eniten kammoksui: parantumaton itsetyydyttäjä, sössöttävä homoseksuaali, holtiton irstailija. He pelkäsivät kasvuikäisten poikien läheistä ystävyyttä, junissa saalistavia muukalaisia, vääränlaisten tyttöjen houkutusta. Kuinka kauas kokemustemme edelle heidän pelkonsa laukkasivat!

Eräänä päivänä kävi niin, että vanha kunnon Joe Hunt, ikään kuin olisi nyt ottanut vastaan Adrianin aikaisemman haasteen, pyysi luokkaa keskustelemaan ensimmäisen maailmansodan syistä, ja nimenomaan siitä, mikä oli arkkiherttua Franz Ferdi­ nandin murhaajan vastuu sodan syttymisessä. Tuohon aikaan useimmat meistä kannattivat absoluutteja. Meitä miellyttivät asetelmat kyllä tai ei, kiitos tai moite, syyllisyys tai viattomuus – tai Marshallin tapauksessa rauhattomuus tai erittäin suuri rauhattomuus. Meitä miellytti kamppailu, joka päättyi voit­ toon ja tappioon, ei tasapeli. Niinpä siis jotkut meistä katsoi­ vat, että serbialainen pyssymies, jonka nimi on aikaa haihtu­ nut mielestäni, oli sataprosenttisesti vastuussa – ilman häntä yhtälö ei voinut toteutua ja sota olisi jäänyt syttymättä. Toi­ set taas sysäsivät vastuun sataprosenttisesti historiallisille voi­ mille, jotka olivat ajaneet kansakunnat väistämättömälle tör­ mäyskurssille. ”Eurooppa oli räjähdysvalmis ruutitynnyri”. Ja niin edelleen. Anarkistisemmat, kuten Colin, puolustivat nä­ kemystä että kaikki oli kiinni sattumasta, että maailmassa val­ litsi jatkuva kaaos ja vain jokin primitiivinen tarinankertomi­ sen tarve, joka sinänsä oli ­epäilemättä jonkinlaista uskonnon jättämää krapulaa, sijoitti jälkikäteen merkityksiä tapahtu­ 17


miin, jotka olisivat saattaneet tapahtua tai olla tapahtumatta. Colinin yritykselle vetää matto kaiken alta Hunt nyökkä­ si lyhyesti sen näköisenä, että piti patologista uskonpuutet­ ta nuoruuden luonnollisena sivutuotteena, josta ihmisen tu­ lee kasvaa ulos. Opettajilla ja vanhemmilla oli ärsyttävä tapa muistuttaa meitä siitä, että hekin olivat kerran olleet nuoria ja tiesivät siis mitä puhuivat. Se on vain vaihe, he jankuttivat. Kasvatte siitä ulos, elämä opettaa realiteetteja ja realismia. Mutta me kieltäydyimme tuohon aikaan tunnustamasta, että he olisivat koskaan olleet millään tavoin meidän kaltaisiam­ me, mehän tiesimme hahmottavamme elämän – ja totuuden ja moraalin ja taiteen – paljon syvällisemmin kuin nuo van­ hat luopiot. ”Finn, sinä olet ollut vaiti. Sinähän se panit tämän pyö­ rän pyörimään. Olet ikään kuin luokan serbialainen ampuja.” Hunt piti tauon jotta alluusio ehti tehota. ”Malttaisitko ker­ toa meille, mitä sinulla on tästä sanottavana?” ”Minä en tiedä.” ”Mitä et tiedä?” ”No, tavallaan en voi tietää mitä on se, mitä en tiedä. Se lienee filosofisesti itsestään selvää.” Hän piti tapansa mukai­ sen pienen tauon, jonka aikana me pohdimme taas kerran, oliko tämä hienovaraista pilkkaa vai jotakin meidän muiden ulottumattomiin kohoavaa vakavuutta. ”Eikö voisi ajatel­ la, että koko kysymys vastuun sälyttämisestä on eräänlainen väistöliike? Syytetään yksilöä ja kaikki muut puhdistuvat. Tai syytetään historiallista prosessia, jolloin yksilöt vapautuvat vastuusta. Tai kaikki on anarkistista kaaosta, samoin seurauk­ sin. Minusta näyttää että on – oli – ketju yksilöllisiä vastuita, jotka kaikki olivat tarpeen, mutta ketju ei ole niin pitkä, että eri renkaat voivat kieltäytyä vastuusta ja syyttää muita renkai­ ta. Mutta ehkä haluni sälyttää vastuu näin on enemmänkin 18


heijastus omasta mielenlaadustani kuin pätevä analyysi siitä mitä tapahtui. Tämähän on yksi historian keskeisistä ongel­ mista, eikö totta? Kysymys siitä, tulkitaanko subjektiivisesti vai objektiivisesti, kysymys siitä, että meille tarjottavan ver­ sion ymmärtämiseksi on tunnettava historioitsijan oma his­ toria.” Luokassa vallitsi hiljaisuus. Eikä hän todellakaan pelleil­ lyt, ei puhettakaan. Vanha kunnon Joe Hunt katsoi kelloaan ja hymyili. ”Finn, minä jään eläkkeelle viiden vuoden kuluttua. Annan sinulle mielelläni suosituksen jos tahdot jatkaa työtäni.” Eikä hän­ kään pelleillyt.

Eräänä päivänä rehtori ilmoitti meille aamuhartaudessa syn­ källä äänellä, jota hän käytti kun oppilaita erotettiin koulusta tai urheilussa tuli todella pahasti turpiin, että hänellä oli mur­ heellinen viesti välitettävänä, nimittäin että luonnontieteen linjan kuudesluokkalainen Robson oli kuluneena viikonlop­ puna poistunut keskuudestamme. Poikajoukon vakavan mu­ tinan säestyksellä hän kertoi, että Robsonin elämä oli katken­ nut kesken kukkeimman nuoruuden, että hänen poismenonsa oli menetys koko koululle ja että me olisimme kaikki symbo­ lisesti läsnä hänen hautajaisissaan. Kertoi kaiken paitsi sen mitä me halusimme tietää: kuinka ja missä ja jos se oli murha niin kuka sen teki. ”Eros ja Thanatos”, kommentoi Adrian ennen ensimmäi­ sen tunnin alkua. ”Thanatos vetää taas pitemmän korren.” ”Robson ei ollut varsinaisesti mitään Eros ja Thanatos -aines­ta”, valisti Alex. Colin ja minä nyökkäsimme kannatuk­ seksi. Me tiesimme, koska hän oli ollut pari vuotta meidän luokalla: tasainen mielikuvitukseton poika vailla mitään kiin­ 19


nostusta humanistisiin rientoihin, keskinkertaisuus joka ei lou­ kannut ketään. Mutta nyt hän oli mennyt loukkaamaan meitä nousemalla maineeseen varhaisen kuolemansa avulla. Kukkea nuoruus, toden totta, vihanneksena me olimme häntä pitäneet­ kin. Sanallakaan ei viitattu sairauteen, pyöräonnettomuuteen tai kaasuräjähdykseen, ja joitakin päiviä myöhemmin huhu (eli matikanlinjan kuudennen Brown) tiesi kertoa sen, mitä virallinen taho ei osannut tai halunnut ilmoittaa. Robsonin tyttöystävä oli tullut raskaaksi, ja Robson oli hirttäytynyt vin­ tille, mistä häntä ei ollut löydetty kahteen päivään. ”En olisi uskonut, että se tietää miten hirttäytyä.” ”Olihan se luonnontieteen linjan kuudennella.” ”Mutta siinä tarvitaan erityinen liukusolmu.” ”Vain filmeissä. Ja oikeissa teloituksissa. Sen voi tehdä ta­ vallisella solmulla. Tukehtuminen vain kestää kauemmin.” ”Mitä me meinataan siitä tyttöystävästä, millainen se mah­ taa olla?” Me kävimme läpi tietämiämme vaihtoehtoja: siveä neitsyt (entinen neitsyt), maalattu kaupanmyyjä, kokenut vanhempi nainen, sukupuolitaudin runtelema huora. Puimme tätä kun­ nes Adrian suuntasi kiinnostuksemme toisaalle. ”Camus on sanonut, että itsemurha on ainoa todellinen ­filosofinen kysymys.” ”Jos ei oteta huomioon etiikkaa ja politiikkaa ja estetiikkaa ja totuuden luonnetta ynnä muuta.” Alexin piikki oli ärtynyt. ”Ainoa todellinen kysymys. Perustavanlaatuinen kysymys, josta kaikki muut riippuvat.” Analysoituamme aikamme Robsonin itsemurhaa tulimme siihen tulokseen, että sitä saattoi pitää filosofisena vain sa­ nan aritmeettisessa mielessä. Robson, joka oli vastuussa ih­ misten lukumäärän lisäämisestä yhdellä, oli päättänyt, että 20


hänen eettinen velvollisuutensa oli pitää planeetan väkilu­ ku vakiona. Mutta kaikissa muissa suhteissa Robsonin teko oli meille pettymys – meille ja vakavalle ajattelulle. Hänen tekonsa oli ollut epäfilosofinen, ryhditön ja vailla taiteellista arvoa, toisin sanoen väärin. Mitä tuli itsemurhaviestiin, joka huhun (Brownin) mukaan sisälsi sanat ”Äiti anna anteeksi”, hän oli meistä jättänyt käyttämättä väkevän kansanvalistuk­ sellisen tilaisuuden. ­­

Ehkä me emme olisi olleet Robsonille niin ankaria ilman erästä keskeistä ja kiertämätöntä tosiasiaa: Robson oli sa­ manikäinen kuin me, mutta oli siitä huolimatta sekä onnis­ tunut hankkimaan itselleen tyttöystävän että myös kiistatta harrastamaan seksiä tämän kanssa. Saatanan paskapää! Mik­ si hän emmekä me? Miksi kellään meistä ei ollut kokemusta edes epäonnistumisesta tyttöystävän hankinnassa? Nöyryytys olisi sentään lisännyt yleistä tietämystämme, antanut aihetta käänteiseen ylvästelyyn (”siis ihan totta, se sanoi että mä olen finninaamainen nuija, jolla on tennarin viehätysvoima”). Me olimme lukeneet suurta kirjallisuutta ja tiesimme, että Rak­ kaus ja Kärsimys kuuluvat yhteen, ja olisimme mielellämme saaneet harjoitusta kärsimyksen alalla, kunhan vain kauppaan sisältyi implisiittinen ellei suorastaan looginen lupaus, että Rakkaus odotti kulman takana. Siinäpä taas yksi peloistamme: että elämä ei olisikaan sa­ manlaista kuin kirjallisuus. Otetaan vanhemmat – kuuluivat­ ko heidänlaisensa kirjallisuuteen? Enintään heillä oli toivoa roolista tarkkailijan tai sivullisen asemassa, osana yhteisöllis­ tä massaa, jota vasten oikeat, todelliset, tärkeät asiat tapahtu­ vat. Ja mitä ne olivat? Niitä joista kirjallisuudessa oli kysymys: rakkaus, seksi, moraali, ystävyys, onni, kärsimys, petos, avio­ 21


rikos, hyvä ja paha, sankarit ja pahantekijät, syyllisyys ja viat­ tomuus, kunnianhimo, valta, oikeus, vallankumous, sota, isät ja pojat, äidit ja tyttäret, yksilö vastaan yhteiskunta, menestys ja tappio, murha, itsemurha, kuolema, Jumala. Ja torni­pöllöt. Oli tietenkin olemassa muunkinlaista kirjallisuutta – teoreet­ tista, itseensä käpertynyttä, kyynelehtivän omaelämäkerral­ lista – mutta sellainen oli yhtä kuin kuiva käteenveto. Oikea kirjallisuus käsitteli psykologista, emotionaalista ja sosiaalis­ ta totuutta sellaisena kun se heijastui henkilöiden teoissa ja ajatuksissa, romaani kuvasi ihmisen kehitystä ajan kuluessa. Niin oli Phil Dixon ainakin meille sanonut. Ja ainoa ihmi­ nen – Robsonia lukuun ottamatta – jonka tähänastinen elä­ mä sisälsi mitään etäisestikään romaanin arvoista, oli Adrian. ”Miksi teidän äiti jätti teidän isän?” ”En tiedä varmasti.” ”Oliko teidän äidillä joku toinen mies?” ”Pettikö se teidän isää?” ”Oliko teidän isällä rakastajatar?” ”Minä en tiedä. Ne sanoivat, että ymmärrän kun olen van­ hempi.” ”Niin ne aina lupaa. Mitä jos selittäisivät tässä ja nyt, sa­ non minä.” Paitsi että en kyllä koskaan sanonut. Eikä meikä­ läisen kotona, sikäli kuin käsitin, ollut mitään salaisuuksia – minun suureksi surukseni ja häpeäkseni. ”Ehkä teidän äidillä on nuori rakastaja?” ”Mistä minä tiedän. Me ei koskaan tavata sen luona. Se tu­ lee aina Lontooseen.” Toivotonta. Romaani-Adrian ei olisi hyväksynyt tilannet­ ta sellaisena kuin muut sen selittivät. Mitä hyötyä oli fiktion­ arvoisesta tilanteesta, jos päähenkilö ei käyttäytynyt kuten kirjassa kuuluu? Adrianin olisi pitänyt lähteä nuuskimaan, tai säästää taskurahoja yksityisetsivän palkkaamiseksi, tai ehkä 22

Barnes, Julian: Kuin jokin päättyisi (WSOY)  

Merkillinen viesti menneisyydestä asettaa keskinkertaisen miehen elämän uuteen valoon. Mann Booker -palkittu terävä romaani tutkii aikaa ja...