Page 1

John Grisham Lakimiehet Suomentanut Kimmo Paukku

Werner Söderström Osakeyhtiö – Helsinki


Englanninkielinen alkuteos

The Litigators Š Belfry Holdings Inc. 2011 Suomenkielinen laitos Š Kimmo Paukku ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-39106-8 Painettu EU:ssa


1

F

inley & Figgin asianajotoimisto käytti itsestään nimitystä ”putiikkifirma”. Harhaanjohtava nimitys ujutettiin mahdollisimman usein jokapäiväisiin keskusteluihin, ja se esiintyi jopa painettuna joissakin niistä lukuisista suunnitelmista, joita toimiston osakkaat kehittelivät päämiesten houkuttelemiseksi. Asianmukaisesti käytettynä nimitys olisi antanut ymmärtää, että Finley & Figg oli jotain muuta kuin keskinkertaisen mitätön liikeyritys. Ikään kuin se olisi pienikokoinen, pätevä ja asiantunteva jollain tietyllä erikoisalalla. Ikään kuin se olisi varsin siisti ja sanan ranskalaisuuden myötä tyylikäs. Ikään kuin se olisi täysin tyytyväinen pysymään pienenä, valikoivana ja menestyksekkäänä. Totuus oli kuitenkin tyystin toisenlainen toimiston pientä kokoa lukuun ottamatta. Finley & Figgin toiminta perustui tapaturmatapauksien hankkimiseen, ja se oli päivittäistä puurtamista, joka vaati hyvin vähän taitoa ja luovuutta, eikä kukaan voisi pitää sitä siistinä tai seksikkäänä. Voitot olivat yhtä vaikeasti saavutettavissa kuin status. Toimisto oli pieni, koska sillä ei ollut varaa kasvaa. Se oli valikoiva vain siksi, että kukaan ei halunnut työskennellä siellä, eivät edes sen kaksi omistajaa. Jopa toimiston sijainti kertoi yksitoikkoisesta elämästä alemmassa sarjassa. Toimiston vasemmalla puolella oli vietnamilainen hieromalaitos, oikealla puolella ruohonleikkurikorjaamo, joten pelkkä ensimmäinen vilkaisu paljasti, että Finley & Figg oli kaikkea muuta kuin kukoistava yritys. Suoraan kadun vastakkaisella puolella oli toinen putiikkifirma – vihattu kilpailija – ja nurkan takana lakimiehiä oli lisää. Oikeastaan koko naapurusto kuhisi lakimiehiä, joista osa työskenteli yksin, osa pienissä yrityksissä, ja vielä osa omanlaisissa pikkupuljuissaan. Finley & Figg sijaitsi Preston Avenuella, vilkkaalla kadulla täynnä vanhoja yksikerroksisia omakotitaloja, jotka oli sittemmin valjastettu mitä moninaisimpiin kaupallisiin tarkoituksiin. Siellä oli liiketoimintaa (viinakauppoja, pesuloita, hie5


romalaitoksia), ammatin harjoittamista (lainopillisia palveluita ja hammashuoltopalveluita, ruohonleikkurikorjaamo) ja ravintolatoimintaa (nouto-enchiladaa, -baklavaa ja -pizzaa). Oscar Finley oli voittanut liiketilansa oikeusjutussa kaksikymmentä vuotta takaperin. Toimiston osoitteelta puuttui arvovaltaa, mutta sen sijainnista oli silti jotain hyötyä. Kahden rakennuksen päässä oli Prestonin, Beechin ja 38. kadun risteys, sekasortoinen asvaltin ja liikenteen yhdistelmä, joka takasi vähintään yhden kunnon kolarin viikossa, monesti useammankin. Finley & Figgin vuosittaiset yleiskustannukset katettiin yhteenajoilla, jotka sattuivat alle sadan metrin päässä. Toiset asianajotoimistot, putiikkifirmat ja monet muut, väijyivät usein alueella siinä toivossa, että löytäisivät vapaan ja edullisen rakennuksen, josta nälkäiset lakimiehet voisivat omin korvin kuulla renkaiden valituksen ja metallin rytinän. Koska Finley & Figgin toimistossa oli vain kaksi asianajajaa/osakasta, oli tietysti välttämätöntä, että toinen heistä piti julistaa vanhemmaksi, toinen nuoremmaksi osakkaaksi. Vanhempi osakas oli 62-vuotias Oscar Finley, joka oli kamppaillut Chicagon lounaisosien armottomassa lakimaailmassa viimeiset kolme vuosikymmentä. Oscar oli ollut aikoinaan järjestyspoliisissa, mutta hänet oli irtisanottu liian ronskien otteiden takia. Hän oli ollut vähällä joutua vankilaan, mutta hän oli saanut herätyksen ja mennyt ensin collegeen, sitten oikeustieteelliseen. Kun yksikään asianajotoimisto ei ollut suostunut palkkaamaan häntä, hän oli perustanut oman yrityksen ja ryhtynyt haastamaan oikeuteen jokaisen, joka oli tullut riittävän lähelle. Nyt, 32 vuotta myöhemmin, hänen oli vaikea uskoa, että hän oli haaskannut pitkän uransa ajaakseen kanteita, jotka koskivat erääntyneitä saatavia, peltikolareita, kaatumisia ja pika-avioeroja. Hän oli yhä naimisissa ensimmäisen vaimonsa kanssa, mutta tämä oli niin kammottava tapaus, että hän haikaili joka päivä omasta avioerosta. Hänellä ei ollut kuitenkaan varaa siihen. Harjoitettuaan ammattiaan 32 vuotta Oscar Finleyllä ei ollut varaa oikeastaan mihinkään. Hänen nuorempi osakkaansa – ja hän oli taipuvainen sanomaan: ”Pyydän nuorempaa osakastani hoitamaan sen”, kun hän yritti tehdä vaikutuksen tuomareihin, toisiin asianajajiin ja etenkin mahdollisiin päämiehiin – oli 45-vuotias Wally Figg. Wally kuvitteli olevansa kovaotteinen lakimies, ja hänen myrskyisät mainoksensa lupasivat kaikenlaista määrätietoista toimintaa. ”Me taistelemme oikeuksiesi puolesta!” ja ”Vakuutusyhtiöt pelkäävät meitä!” ja ”Me olemme tosissamme!” Tällaisia mainoksia näki puistonpenkeillä, kaupungin sisäisessä bussiliikenteessä, takseissa, high school -jalkapallojoukkueiden ohjelmalehtisissä, jopa puhelinpylväissä, vaikka käytäntö rikkoikin useita eri asetuksia. Niitä ei kuiten6


kaan näkynyt kahdessa ratkaisevan tärkeässä paikassa – televisiossa ja mainostauluissa. Wally ja Oscar nahistelivat mainoksista edelleen. Oscar ei suostunut käyttämään niihin rahaa – molemmat mainostustavat olivat hirvittävän kalliita – mutta Wally jatkoi juonien punomista. Hänen unelmansa oli nähdä hymyilevät kasvonsa ja sliipatut hiuksensa televisiossa, jossa hän kertoisi kammottavia asioita vakuutusyhtiöistä ja lupaisi suunnattomia korvauksia kaikille tapaturman uhriksi joutuneille, jotka olisivat tarpeeksi viisaita soittamaan hänen maksuttomaan puhelinnumeroonsa. Mutta Oscar ei suostunut maksamaan edes kadunvarsimainosta. Wally oli jo valinnut sopivan. Koko Chicagon suurkaupunkialueen täydellisin mainostaulu oli kuuden korttelin päässä Beechin ja 32. kadun kulmauksessa, vilisevän liikenteen yläpuolella, nelikerroksisen vuokratalon katolla. Parhaillaan taulu tyrkytti edullisia alusvaatteita (mainos oli kyllä miellyttävä, Wallyn oli pakko myöntää), mutta siinä olisi pitänyt olla hänen nimensä ja kasvonsa. Silti Oscar kieltäytyi. Wally oli suorittanut tutkintonsa arvovaltaisen Chicagon yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, kun taas Oscar oli hankkinut oman tutkintonsa sittemmin toimintansa lopettaneesta laitoksesta, joka oli tarjonnut iltakursseja. Molemmat olivat läpäisseet asianajokokeen kolmannella yrittämällä. Wally oli eronnut neljästi; Oscar pystyi vain unelmoimaan. Wally tahtoi ison oikeusjutun, vonkaleen, josta tienaisi miljoonapalkkion. Oscarilla oli mielessään vain kaksi asiaa – avioero ja eläkkeelle jääminen. Se miten tämä kaksikko oli päätynyt asianajotoimiston osakkaiksi Preston Avenuen varrelle, oli tyystin toinen tarina. Se miten he pystyivät olemaan kuristamatta toisiaan hengiltä, oli jokapäiväinen arvoitus. Heidän erotuomarinsa oli Rochelle Gibson, roteva musta nainen, joka oli hankkinut asenteensa ja vaistonsa kotikulmillaan. Hänen vastuullaan oli toimiston etupuoli – puhelin, vastaanotto, firman koira, mahdolliset päämiehet jotka tulivat sisään toiveikkaina, tyytymättömät päämiehet jotka marssivat ulos vihoissaan, satunnaiset kirjoitustyöt (hänen esimiehensä olivat tosin tajunneet, että jos jotain piti kirjoittaa puhtaaksi, oli paljon helpompaa tehdä työ itse) ja ennen kaikkea esimiesten väliset ainaiset kahakat. Vuosia aiemmin hän oli loukkaantunut kolarissa, joka oli ollut toisen osapuolen syytä. Sitten hän oli pahentanut tilannetta palkkaamalla asianajotoimisto Finley & Figgin, joskaan ei vapaaehtoisesti. Vuorokausi onnettomuuden jälkeen hän oli ollut kipulääkehumalassa, lastojen ja kipsisidosten peitossa, ja nähnyt havahtuessaan virnuilevat ja pulleat kasvot, jotka kuuluivat hänen vuoteensa vie7


ressä norkoilevalle asianajaja Wallis Figgille. Wally oli sonnustautunut sinivih­ reään sairaala-asuun, kietaissut kaulaansa stetoskoopin ja esittänyt lääkäriä varsin hyvin. Wally oli huijannut hänet allekirjoittamaan sopimuksen lainopillisesta edustuksesta, luvannut hänelle kuun taivaalta, pujahtanut ulos yhtä äänettömästi kuin oli tullut sisään ja ryhtynyt sitten tekemään vahinkoa hänen oikeusjutulleen. Hän nettosi onnettomuudesta kuitenkin 40 000 dollaria, jotka hänen aviomiehensä joi ja pelasi muutamassa viikossa, minkä seurauksena Oscar Finley nosti hänen puolestaan avioerokanteen. Oscar hoiti myös hänen henkilökohtaisen konkurssinsa. Hän ei ollut tyytyväinen kummankaan asianajajan toimintaan, vaan uhkasi haastaa heidät oikeuteen ammattivirheestä. Tämä herätti heidän huomionsa – molempia vastaan oli nostettu samanlaisia kanteita ennenkin – joten he yrittivät saada hänet leppymään parhaansa mukaan. Kun hänen ongelmansa vain lisääntyivät, hänestä tuli toimiston vakiokalustoa, ja ajan mittaan kaikki kolme alkoivat tulla toimeen keskenään. Finley & Figg oli kova paikka sihteereille. Palkka oli pieni, päämiehet olivat useimmiten epämiellyttäviä, muut lakimiehet käyttäytyivät töykeästi puhelinlinjan toisessa päässä ja työpäivät olivat pitkiä. Mutta kaikkein pahinta oli olla tekemisissä toimiston kahden osakkaan kanssa. Oscar ja Wally olivat kokeilleet kypsiä vaihtoehtoja, mutta vanhemmat naiset eivät kestäneet painetta. Toki he olivat kokeilleet myös nuorempia, mutta heitä vastaan oli nostettu kanne sukupuolisesta häirinnästä, koska Wally ei ollut osannut pitää käpäliään erossa rintavasta sihteeristä. (He sopivat jutun ilman oikeudenkäyntiä 50 000 dollarista ja saivat nimensä lehtiin.) Rochelle Gibson sattui olemaan toimistossa eräänä aamuna, kun silloinen sihteeri irtisanoutui ja marssi ulos ovesta. Koska puhelin pirisi ja osakkaat vain huusivat toisilleen, Gibson meni vastaanottotiskin ääreen ja sai tilanteen rauhoittumaan. Sitten hän keitti pannullisen kahvia. Hän tuli takaisin seuraavana päivänä, kuten myös sitä seuraavana. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän pyöritti toimistoa edelleen. Rochelle Gibsonin kaksi poikaa olivat vankilassa. Wally oli ollut heidän asianajajansa, mutta suoraan sanottuna kukaan ei olisi voinut pelastaa heitä. Teiniikäisinä molemmat pojat olivat pitäneet Wallyn kiireisenä, kun heidät oli lukuisia kertoja pidätetty erilaisista huumausainerikoksista epäiltyinä. He osallistuivat huumekauppaan aina vain tiiviimmin, ja Wally varoitti toistuvasti, että he päätyisivät joko vankilaan tai hautaan. Hän sanoi samaa neiti Gibsonille, jolla oli hyvin vähän valtaa poikiinsa ja joka usein rukoili vankilan puolesta. Kun poikien crack-kopla saatiin kiinni, heidät passitettiin kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Wally onnistui lyhentämään 20 vuoden tuomiot puoleen, mutta ei saanut 8


kiitosta pojilta. Neiti Gibson esitti kiitokset kyyneleet silmissä. Kaikista poikien vaikeuksista huolimatta Wally ei ollut koskaan veloittanut mitään heidän edustamisestaan. Vuosien varrella neiti Gibsonin elämässä oli ollut monia kyyneleitä, ja ne oli usein vuodatettu Wallyn työhuoneessa suljetun oven takana. Wally antoi neuvoja ja yritti auttaa aina kuin mahdollista, mutta hänen tärkein roolinsa oli toimia kuuntelijana. Sitä paitsi hänen oma elämänsä oli niin holtitonta, että tilanne saattoi vaihtua päinvastaiseksi milloin tahansa. Kun hänen kaksi edellistä avioliittoaan päättyivät, neiti Gibson kuuli kaiken ja tarjosi rohkaisua. Kun hän rupesi taas juomaan rankemmin, Gibson huomasi merkit heti eikä pelännyt ottaa asiaa puheeksi. Vaikka he ottivat yhteen päivittäin, riidat olivat aina lyhytaikaisia, ja yleensä ne pantiin pystyyn vain oman reviirin suojelemiseksi. Finley & Figgissä vietettiin usein hetkiä, jolloin kaikki kolme ärisivät toisilleen tai mököttivät, ja tavallisesti syynä oli raha. Työmarkkinoilla oli yksinkertaisesti liikaa väkeä; kaduilla vaelsi vapaana liian monta lakimiestä. Toimisto ei todellakaan tarvinnut yhtä lisää.

9


2

D

avid Zinc pääsi ulos metrosta Quincyn asemalla Chicagon keskustassa ja pystyi laahustamaan pitkin portaita, jotka johtivat alas Wells Streetille, mutta hänen jaloissaan oli silti jotain vikaa. Ne muuttuivat yhä raskaammiksi ja raskaammiksi, askeleet yhä hitaammiksi ja hitaammiksi. Hän seisahtui Wellsin ja Adamsin kulmaukseen ja kirjaimellisesti katsoi ken­ kiään jonkinlaisen vihjeen toivossa. Ei mitään. Ne olivat samanlaiset mustat nahkakengät, joita firman kaikki miespuoliset lakimiehet käyttivät, jopa osa naisista. Hänen henkensä kulki vaivalloisesti, ja viileästä säästä huolimatta hän tunsi kainaloiden kostuvan. Hän oli 31-vuotias, aivan liian nuori kuolemaan sydänkohtaukseen, ja vaikka hän oli ollut rättiväsynyt viimeiset viisi vuotta, hän oli oppinut elämään uupumuksen kanssa. Tai niin hän ainakin kuvitteli. Hän kääntyi kulmasta ja katsoi Trust Toweria, kimaltavaa fallosmaista rakennusta, joka kohosi 300 metrin korkeuteen, pilvien ja sumun sekaan. Kun hän taas pysähtyi ja loi katseen ylöspäin, hänen sydämensä syke kiihtyi ja hän voi pahoin. Ohikulkijat tönivät häntä tungeksiessaan eteenpäin. Hän ylitti Adams Streetin lauman mukana ja jatkoi raahustamista. Trust Towerin atrium oli korkea ja avoin, ja siellä oli runsaasti marmoria ja lasia ja käsittämättömiä veistoksia, joiden oli tarkoitus herättää lämpöä, vaikka ne tosiasiassa tuntuivat kylmiltä ja luotaantyöntäviltä, ainakin Davidin mielestä. Kuudet liukuportaat kulkivat ristiin rastiin ja kuljettivat lukuisia väsyneitä sotureita ylös työhuoneisiin ja koppeihin. David yritti mennä liukuportaisiin, mutta hänen jalkansa eivät totelleet. Sen sijaan hän istuutui nahkapenkille, jonka vieressä oli isoista maalatuista kivistä koostuva röykkiö, ja yritti sitten käsittää, mitä hänelle oli tapahtumassa. Ihmisiä kiiruhti ohi synkkäilmeisinä, kuoppasilmäisinä, jo nyt stressaantuneina, vaikka kello oli vasta 7.30 tänä lohduttomana aamuna. ”Kilahdus” ei ole millään muotoa lääketieteellinen termi. Asiantuntijat käyttä10


vät hienompaa kieltä kuvaillessaan hetkeä, jolloin ongelmista kärsivän henkilön raja ylittyy. Se on silti täyttä totta. Kilahdus voi tapahtua sekunnin murto-osassa erittäin traumaattisen tapahtuman seurauksena. Tai sitten se voi olla viimeinen pisara, murheellinen huipentuma paineelle, joka vain kasvaa kasvamistaan, kunnes mielen ja ruumiin on saatava helpotusta. David Zincin kilahdus oli jälkimmäistä mallia. Hän oli rehkinyt viisi pitkää vuotta vastenmielisten työtovereidensa kanssa, ja lopulta hänelle tapahtui jotain vääjäämätöntä, kun hän istui maalattujen kivenmurikoiden vieressä ja katseli hyvin pukeutuneiden zombien matkaavan yläkerroksiin tekemään taas turhaa työtä. Hän kilahti. ”Hei, Dave. Oletko menossa ylös?” joku sanoi. Se oli Al, antitrustilainsäädännöstä. David onnistui hymyilemään, nyökkäämään ja mutisemaan, ja sitten hän nousi ja lähti jostain syystä Alin perään. Al oli askeleen edellä, kun he menivät liukuportaisiin, ja hän puhui eilisiltaisesta Blackhawksin pelistä. David nyökytteli, kun he nousivat atriumin poikki. Hänen alapuolellaan ja selkänsä takana oli kymmeniä tummiin päällystakkeihin pukeutuneita yksinäisiä hahmoja, muita nuoria lakimiehiä, jotka astuivat liukuportaisiin hiljaisina ja vakavina kuin arkunkantajat talvisissa hautajaisissa. Hän ja Al liittyivät joukkoon, joka seisoi hissirivistön edessä ensimmäisessä kerroksessa. Kun he odottivat, David kuunteli puhetta jääkiekosta, mutta häntä pyörrytti ja oksetti jälleen. He kiiruhtivat hissiin ja seisoivat rinta rinnan liian monen muun kanssa. Hiljaisuutta. Al oli vaiti. Kukaan ei puhunut; kukaan ei ottanut katsekontaktia. David sanoi itselleen: ”Tämä on minun viimeinen kertani tässä hississä. Minä vannon sen.” Hissi nytkähti ja hyrisi, ja sitten se pysähtyi 80. kerrokseen, Rogan Rothbergin reviirille. Hissistä poistui kolme lakimiestä, kolme naamaa, jotka David oli nähnyt aiemmin mutta joita hän ei tuntenut nimeltä. Se ei ollut kuitenkaan epätavallista, sillä lakifirman palveluksessa oli 600 työntekijää kerrosten 70 ja 100 välissä. Kaksi muuta tummapukuista hahmoa astui ulos 84. kerroksessa. Kun hissi nousi yhä ylemmäs, David alkoi ensin hikoilla, sitten hyperventiloida. Hänen pikkuriikkinen työhuoneensa oli 94. kerroksessa, ja mitä lähemmäs hän meni, sitä rajummin hänen sydämensä hakkasi. Lisää synkkiä hahmoja poistui 90. ja 91. kerroksessa, ja jokainen pysähdys pahensi hänen oloaan entisestään. Vain kolme ihmistä oli jäljellä 93. kerroksessa – David, Al ja isokokoinen nainen, jota nimitettiin hänen selkänsä takana Lurkiksi. Hissi pysähtyi, kello helähti miellyttävästi, ovi avautui äänettömästi, Lurkki astui ulos. Sitten Al astui ulos. David kieltäytyi liikkumasta; itse asiassa hän ei edes pystynyt liikkumaan. Kului 11


muutama sekunti. Al katsoi olkansa yli ja sanoi: ”Hei, David, tämä on meidän kerroksemme. Tule nyt.” David ei sanonut mitään, vaan tuijotti vain eteenpäin kuin olisi ollut muissa maailmoissa. Ovi alkoi sulkeutua, jolloin Al työnsi salkkunsa väliin. ”Onko kaikki hyvin, David?” hän kysyi. ”Toki”, David mutisi ja onnistui liikkumaan. Ovi liukui taas auki, kello helähti uudestaan. Hän oli ulkona hissistä ja katseli hermostuneena ympärilleen aivan kuin olisi nähnyt paikan ensimmäistä kertaa elämässään. Tosiasiassa hän oli lähtenyt sieltä kotiin vain kymmenen tuntia aiemmin. ”Näytät kalpealta”, Al sanoi. Davidia pyörrytti. Hän kuuli Alin äänen, mutta ei ymmärtänyt sanoja lainkaan. Lurkki oli parin metrin päässä ja tuijotti hämmentyneenä kuin olisi katsellut autokolaria. Hissi helähti jälleen, mutta äänimerkki oli erilainen, kun ovi alkoi sulkeutua. Al sanoi jotain muuta ja jopa ojensi kättään ikään kuin auttaakseen. Yhtäkkiä David pyörähti ympäri ja hänen lyijynraskaat jalkansa heräsivät taas eloon. Hän ryntäsi kohti hissia ja sukelsi sisään hetkeä ennen kuin ovi pamahti kiinni. Hänen viimeinen kuulohavaintonsa oli Alin hätääntynyt ääni. Kun hissi alkoi laskeutua, David Zinc purskahti nauruun. Huimaus ja pahoinvointi olivat poissa. Rintaa kiristävä paine katosi. Hän oli tekemässä sen! Hän oli lähdössä pois Rogan Rothbergin riistofirmasta ja jättämässä jäähyväiset painajaiselle. Kaikista Chicagon keskustan pilvenpiirtäjien tuhansista avustavista lakimiehistä ja nuoremmista osakkaista vain ja ainoastaan hänellä, David Zincillä, oli selkärankaa häipyä työpaikaltaan tänä lohduttomana aamuna. Hän kävi istumaan tyhjän hissin lattialle ja katseli leveä virne naamallaan, kuinka kerrosten kirkkaanpunaiset numerot vilisivät näytöllä pienemmiksi. Hän yritti hillitä ajatuksiaan, joissa kummitteli useita eri ihmisiä: (1) hänen vaimonsa, laiminlyöty nainen, joka halusi tulla raskaaksi, mikä oli kuitenkin hankalaa, koska aviomies oli liian väsynyt harrastamaan seksiä; (2) hänen isänsä, maineikas tuomari, joka oli käytännössä pakottanut hänet menemään oikeustieteelliseen, eikä ihan minne tahansa, vaan Harvardin yliopiston oikeustieteelliseen, koska siellä tuomari oli itsekin opiskellut; (3) hänen isoisänsä, suvun tyranni, joka oli perustanut megaluokan firman tyhjästä Kansas Cityssä ja teki 82-vuotiaana yhä kymmenen tunnin työpäiviä; ja (4) Roy Barton, hänen esimiehenään toimiva osakas, hänen pomonsa, kusipäinen kiukuttelija, joka huusi ja kiroili aamusta iltaan ja oli luultavasti kurjin ihminen, jonka hän oli koskaan tavannut. Kun hän ajatteli Roy Bartonia, hän repesi uudestaan nauruun. Hissi pysähtyi 80. kerrokseen, ja kaksi sihteeriä oli aikeissa tulla sisään. He 12


kuitenkin seisahtuivat hetkeksi, kun näkivät Davidin istuvan nurkassa salkku vieressään. He astuivat varovasti hänen jalkojensa ylitse ja odottivat oven sulkeutumista. ”Oletko kunnossa?” toinen heistä kysyi. ”Olen”, David vastasi. ”Entä te?” Ei vastausta. Sihteerit seisoivat tikkusuorina ja vaitonaisina lyhyen matkan ajan ja kiiruhtivat ulos 77. kerroksessa. Kun David oli taas yksin, hän tuli äkkiä levottomaksi. Mitä jos joku lähtisi hänen peräänsä? Al menisi varmasti suoraan Roy Bartonin puheille ja kertoisi, että Zinc on seonnut. Mitä Barton tekisi? Aamukymmeneksi oli sovittu tärkeä tapaaminen erään vihaisen päämiehen, merkittävän yrityksen toimitusjohtajan kanssa. Jälkeenpäin David tulisi siihen johtopäätökseen, että kilahdus oli tapahtunut lopulta juuri tämän välienselvittelyn takia, sillä Roy Barton ei ollut ainoastaan epämiellyttävä kusipää vaan myös pelkuri. Hän tarvitsi David Zinciä ja muita lakimiehiä, jotta voisi piiloutua heidän taakseen, kun toimitusjohtaja tulisi tapaamiseen pitkä lista perusteltuja valituksia mukanaan. David saattaisi saada turvallisuusosaston peräänsä. Se koostui tavanomaisista iäkkäistä ja univormupukuisista ovenvartijoista, mutta siihen kuului myös yrityksen sisäinen vakoojakopla, joka vaihtoi lukkoja, videoi kaiken, liikkui varjoissa ja harjoitti kaikenkirjavaa salaista toimintaa, jonka tarkoituksena oli pitää työntekijät ruodussa. David ponkaisi pystyyn, poimi salkkunsa lattialta ja tuijotti viliseviä kerrosnumeroita kärsimättömänä. Hissi huojui hiukan viilettäessään pitkin Trust Towerin keskustaa. Kun se pysähtyi, David astui ulos ja säntäsi liukuportaisiin, jotka olivat yhä täynnä ylös matkaavia murheellisia ja vaitonaisia ihmisiä. Laskeutuvat liukuportaat olivat kuitenkin tyhjät, ja hän juoksi yhdet niistä alas. Joku huikkasi: ”Hei, Dave, mihin olet menossa?” David hymyili ja heilautti kättään äänen suuntaan aivan kuin kaikki olisi ollut hyvin. Hän asteli maalattujen kivenmurikoiden ja omituisten veistosten ohi ja meni ulos lasiovesta. Hän oli ulkona, ja ilmassa oli lupaus uudesta alusta, vaikka vain hetkeä aiemmin se oli tuntunut kostealta ja ankealta. Hän hengitti syvään ja katseli ympärilleen. Oli pakko jatkaa matkaa. Hän lähti kävelemään ripeästi LaSalle Streetiä pitkin eikä rohjennut katsoa taakseen. Älä näytä epäilyttävältä. Pysy tyynenä. Tästä on tullut nyt yksi elämäsi tärkeimmistä päivistä, joten älä pilaa mahdollisuuksiasi, hän huomautti itselleen. Hän ei voisi mennä kotiin, koska ei ollut valmis ottamaan yhteen vaimonsa kanssa. Hän ei voisi vain kuljeskella kaduilla, koska saattaisi törmätä tuttuihin. Missä hän voisi piileskellä hetken, pohtia asioita, koota ajatuksensa, laatia suunnitelman? Hän katsoi kelloa, 7.51, täydellinen ajankohta syödä aamiaista. Hän näki viereisellä 13


kujalla punavihreän neonkyltin, jossa vilkkui sana Abner’s, ja kun hän meni lähemmäs, hän ei osannut sanoa, oliko kyseessä kahvila vai baari. Ovella hän vilkaisi olkansa ylitse, varmisti ettei vartijoita ollut näkyvissä ja astui Abner’sin lämpimään, hämärään maailmaan. Kyseessä oli baari. Oikeanpuoleisen seinän loosit olivat tyhjiä. Tuolit oli asetettu väärinpäin pöytien päälle, jotta lattia saataisiin siivottua. Abner seisoi pitkän, kiillotetun puisen tiskin takana ja virnuili ikään kuin sanoakseen: ”Mitä sinä täällä teet?” ”Onko paikka auki?” David kysyi. ”Oliko ovi lukossa?” Abner heitti takaisin. Hänellä oli yllään valkoinen esiliina, ja hän kuivasi oluttuoppia. Hänellä oli paksut, karvaiset käsivarret, mutta karkeasta käytöksestään huolimatta hänellä oli kaiken kuulleen konkaribaarimikon luotettavat kasvot. ”Ei tainnut olla.” David käveli hitaasti tiskille, vilkaisi oikealle ja näki toisessa päässä drinkkiä pitelevän miehen, joka oli ilmeisesti sammunut. David riisui hiilenharmaan päällystakkinsa ja ripusti sen jakkaran selkänojalle. Hän istuutui, katsoi edessään olevia viinapullorivistöjä, vilkaisi peilejä ja oluthanoja ja kymmeniä laseja, jotka Abner oli pannut täydelliseen järjestykseen, ja kun hän oli asettunut aloilleen, hän kysyi: ”Mitä suosittelet ennen aamukahdeksaa?” Abner katsoi miestä, joka lepuutti päätään baaritiskillä, ja sanoi: ”Kävisikö kahvi?” ”Minä olen jo juonut kahvia. Olisiko tarjolla aamupalaa?” ”Jep, sen nimi on Bloody Mary.” ”Otetaan yksi sellainen.” Rochelle Gibsonin vuokratukiasunnossa asui myös hänen äitinsä, yksi hänen tyttäristään, kaksi hänen lapsenlapsistaan, vaihteleva valikoima sukulaistyttöjä ja -poikia, silloin tällöin myös joukko yösijaa tarvitsevia serkkuja. Päästäkseen pakoon kaaosta hän karkasi usein työmaalleen, vaikka siellä oli ajoittain kamalampaa kuin kotona. Hän saapui toimistolle joka päivä kello 7.30, avasi etuoven, haki molemmat sanomalehdet kuistilta, sytytti valot, sääti termostaattia, keitti kahvia ja vilkaisi mitä firman koira AC puuhasi. Hän hyräili ja lauloi joskus hiljaa suorittaessaan askareitaan. Hän oli varsin ylpeä työstään asianajotoimiston sihteerinä, jopa Finley & Figgin kaltaisessa paikassa, vaikka ei ikinä suostuisikaan kertomaan sitä esimiehilleen. Kun hänen ammattiaan tiedusteltiin, hän totesi aina ripeästi: ”Asianajotoimiston sihteeri.” Ei siis mi14


kään arkipäiväinen sihteeri, vaan asianajotoimiston sihteeri. Hänellä ei ollut muodollista koulutusta, mutta hän korvasi sen kokemuksella. Kahdeksan vuotta kiireisessä toimistossa oli opettanut hänelle paljon laista ja vielä enemmän lakimiehistä. AC oli sekarotuinen piski, joka majaili toimistolla, koska kukaan ei ollut halukas viemään sitä kotiinsa. Se kuului tasaveroisesti heille kaikille – Rochellelle, Oscarille ja Wallylle – joskin lähes kaikki sen hoitoon liittyvät velvollisuudet olivat Rochellen vastuulla. Se oli karannut koira, joka oli valinnut Finley & Figgin kodikseen monta vuotta sitten. Pitkin päivää se nukkui pienellä pedillä Rochellen lähettyvillä, kun taas pitkin yötä se kuljeskeli ympäriinsä ja vartioi toimistoa. Se oli kohtalainen vahtikoira, jonka haukunta oli ajanut pois murtovarkaita, vandaaleita ja jopa useita tyytymättömiä päämiehiä. Rochelle ruokki koiran, täytti vesikupin ja otti keittiön pienestä jääkaapista purkin mansikkajogurttia. Kun kahvi oli tippunut, hän kaatoi itselleen kupin ja asetti tavarat säntillisesti pöydälleen, jonka hän piti aina moitteettomassa ojennuksessa. Pöytä oli tehty lasista ja kromista, se oli tukeva ja vaikuttava, ensimmäinen asia, jonka päämiehet näkivät astuessaan sisään. Oscarin työhuone oli jokseenkin siisti. Wallyn työhuone oli kaatopaikka. He pystyivät piiloutumaan suljettujen ovien taakse, mutta Rochellen työt olivat kaikkien nähtävillä. Hän tarttui Sun-Timesiin ja aloitti lehden etusivulta. Hän luki hitaasti, siemaili kahvia, söi jogurttia ja hyräili vaimeasti, kun AC kuorsasi hänen takanaan. Hän piti näitä varhaisaamun harvoja hiljaisia hetkiä suuressa arvossa. Ennen pitkää puhelin alkaisi piristä ja, jos heillä kävisi tuuri, paikalle alkaisi ilmestyä päämiehiä, joista osalla olisi sovittu tapaaminen, osalla taas ei. Oscar Finley lähti kotoa joka aamu seitsemältä päästäkseen eroon vaimostaan, mutta tuli toimistolle vain harvoin ennen yhdeksää. Kahden tunnin ajan hänellä oli tapana ajella ympäri kaupunkia, pistäytyä poliisiasemalla jolla hänen serkkunsa käsitteli onnettomuusraportteja, poiketa moikkaamassa hinausautojen kuljettajia kuullakseen uusimmat juorut tuoreista kolareista, juoda kahvia kahden edullisen hautaustoimiston omistajan kanssa, viedä donitseja paloasemalle ja jutella ambulanssikuskien kanssa sekä käydä silloin tällöin myös kierroksella suosikkisairaaloissaan, joissa hän kuljeskeli pitkin vilkkaita käytäviä ja loi harjaantuneita katseita niihin potilaisiin, jotka olivat loukkaantuneet toisten huolimattomuuden takia. Oscar tuli toimistolle yhdeksältä, mutta Wally, jonka elämä oli paljon vähemmän järjestelmällistä, oli huomattavasti arvaamattomampi. Hän saattoi rynnätä sisään puoli kahdeksalta kofeiinin ja Red Bullin voimalla, valmiina haastamaan 15


oikeuteen kenet tahansa, joka pani hanttiin, tai sitten hän saattoi laahustaa paikalle yhdeltätoista, krapulassa ja silmät turvoksissa, minkä jälkeen hän piiloutuisi huoneeseensa. Tänä merkittävänä päivänä Wally saapui kuitenkin muutamaa minuuttia vaille kahdeksan, kirkassilmäisenä ja leveä hymy kasvoillaan. ”Hyvää huomenta, neiti Gibson”, hän sanoi vakuuttavasti. ”Hyvää huomenta, herra Figg”, Rochelle vastasi samaan tapaan. Finley & Figgin ilmapiiri oli alati kireä, ja nujakkaan vaadittiin vain yksi poikkipuolinen huomautus. Sanat valittiin huolellisesti ja otettiin vastaan tarkasti. Aamun arkiset tervehdykset vaihdettiin varovasti, sillä ne saattoivat olla ansa seuraavaa hyökkäystä varten. Jopa herroittelu ja neidittely oli teennäistä ja täynnä menneisyyden painolastia. Kun Rochelle oli ollut vielä pelkkä päämies, Wally oli vahingossa nimittänyt häntä ”tytöksi”. Lausahdus oli kuulunut suunnilleen näin: ”Kuules nyt, tyttö, kyllä minä teen parhaani.” Wally ei ollut tarkoittanut mitään pahaa, ja Rochellen yliampuva reaktio oli ollut aiheeton, mutta aina siitä lähtien hän oli vaatinut, että häntä puhuteltaisiin ”neiti Gibsoniksi”. Hän oli hieman ärsyyntynyt, koska hänen yksinäisyyttään häirittiin. Wally jutteli AC:lle ja silitti sen päätä, ja kun hän meni hakemaan kahvia, hän kysyi: ”Onko lehdessä mitään mielenkiintoista?” ”Ei”, Rochelle vastasi, sillä hän ei halunnut keskustella uutisista. ”Ei mikään ihme”, Wally sanoi ja löi päivän ensimmäisen iskun. Rochelle luki Sun-Timesia. Wally luki Tribunea. Kumpikin piti toisen uutismakua melko huonona. Seuraava isku tuli muutamaa hetkeä myöhemmin, kun Wally palasi keittiöstä. ”Kuka tämän kahvin keitti?” hän kysyi. Kysymys jätettiin huomiotta. ”Aika laihaa, vai mitä?” Rochelle käänsi sivua ja söi hieman jogurttia. Wally hörppäsi kahvia kuuluvasti, maiskautti huuliaan ja kurtisti kulmiaan ikään kuin olisi niellyt etikkaa, otti sitten sanomalehtensä ja kävi istumaan pöydän ääreen. Ennen kuin Oscar oli voittanut talon oikeudessa, joku oli purkanut useita alakerran etupuolen väliseiniä ja luonut siten avoimen odotustilan. Rochellen paikka oli toisella puolella, oven lähettyvillä, ja parin metrin päässä oli odottaville päämiehille varattuja tuoleja sekä pitkä pöytä, jota oli aikoinaan käytetty jossain muualla ruokapöytänä. Vuosien varrella se oli muuttunut paikaksi, jonka ääressä luettiin sanomalehtiä, juotiin kahvia ja otettiin jopa vastaan 16


lausuntoja. Wally tappoi mielellään aikaa pöydässä, koska hänen työhuoneensa oli siivoton kuin sikolätti. Hän läväytti Tribunen auki niin kovaa kuin mahdollista. Rochelle ei piitannut hänestä, vaan jatkoi hyräilemistä. Kului muutama minuutti, ja sitten puhelin alkoi soida. Rochelle ei tuntunut kuulevan. Puhelin soi toistamiseen. Kolmannen pirahduksen jälkeen Wally laski sanomalehteä ja kysyi: ”Aikooko neiti Gibson vastata?” ”Ei”, Rochelle vastasi ytimekkäästi. Puhelin pirisi neljännen kerran. ”Ja miksihän ei?” Wally penäsi. Rochelle ei taaskaan piitannut kysymyksestä. Viidennen pirahduksen jälkeen Wally viskasi lehden pöydälle, ponkaisi pystyyn ja suuntasi kulkunsa puhelimelle, joka oli seinällä kopiokoneen lähellä. ”Minä en sinun sijassasi vastaisi siihen”, Rochelle sanoi. Wally seisahtui. ”Ja miksihän et?” ”Soittaja on maksujen perijä.” ”Mistä tiedät?” Wally tuijotti puhelinta. Näytössä luki: tuntematon numero. ”Tiedän vain. Hän soittaa joka viikko tähän aikaan.” Puhelin vaikeni, ja Wally palasi pöydän ja sanomalehtensä ääreen. Hän piiloutui sen taakse ja mietti, mitä laskua ei ollut maksettu, mikä tavarantoimittaja oli tuohtunut niin paljon, että soitti asianajotoimistoon painostaakseen lakimiehiä. Rochelle tietysti tiesi vastauksen, sillä hän hoiti tilejä ja tiesi lähes kaiken, mutta Wally ei halunnut kysyä. Jos hän kysyisi, he riitelisivät pian taas laskuista ja maksamattomista palkkioista ja rahan puutteesta ylipäänsä, mikä voisi helposti johtaa kiivaaseen väittelyyn firman yleisestä toimintasuunnitelmasta, tulevaisuudesta ja osakkaiden vajavaisuuksista. Kumpikaan heistä ei kaivannut moista väittelyä. Bloody Maryt olivat Abnerin suuri ylpeyden aihe. Hän käytti juuri oikean määrän tomaattimehua, vodkaa, piparjuurta, sitruuna- ja limettimehua, worcesterkastiketta, pippuria, tabascoa ja suolaa. Hän lisäsi aina kaksi vihreää oliivia ja viimeisteli juoman sellerin varrella. Oli kulunut ikuisuus, kun David oli viimeksi nauttinut yhtä hyvän aamiaisen. Juotuaan nopeasti kaksi Abnerin luomusta hän virnuili hölmösti ja oli ylpeä päätöksestään luopua kaikesta. Tiskin toisessa päässä istuva juoppo kuorsasi kovaa. Baarissa ei ollut muita asiakkaita. Abner oli työteliäs, pesi ja kuivasi cock17


taillaseja, laati inventaaria ja näperteli oluthanoja samalla, kun höpisi niitä näitä monista eri aiheista. Lopulta Davidin puhelin pirahti soimaan. Soittaja oli hänen sihteerinsä Lana. ”Voihan veljet”, hän sanoi. ”Kuka se on?” Abner kysyi. ”Töistä soitetaan.” ”Kai miehellä on oikeus syödä aamupalaa?” David virnisti taas ja sanoi: ”Haloo.” Lana sanoi: ”Missä oikein olet, David? Kello on puoli yhdeksän.” ”Kyllä minullakin on kello. Syön aamiaista.” ”Oletko kunnossa? Sinut kuulemma nähtiin viimeksi, kun syöksyit takaisin hissiin.” ”Se on pelkkä huhu, ei mitään muuta.” ”Hyvä. Mihin aikaan tulet? Roy Barton on ehtinyt jo soittaa.” ”Anna kun syön aamiaiseni loppuun, okei?” ”Selvä. Kunhan pidät vain yhteyttä.” David pani puhelimen syrjään, imi pilliä kovaa ja ilmoitti: ”Otan vielä yhden.” Abner rypisti otsaansa ja sanoi: ”Sinun kannattaisi ehkä säännöstellä tahtia.” ”Niinhän minä teenkin.” ”Selvä homma.” Abner tarttui puhtaaseen lasiin ja alkoi sekoittaa juomaa. ”Et taida mennä työpaikalle tänään.” ”En. Minä lopetin. Käännän selkäni sille.” ”Millaisessa paikassa olit?” ”Lakifirmassa. Rogan Rothberg. Tunnetko sen?” ”Olen kuullut siitä. Iso firma, vai mitä?” ”Yksistään Chicagon toimistossa on kuusisataa lakimiestä. Ympäri maailmaa parituhatta. Se on tällä hetkellä kolmannella sijalla kokonsa suhteen, viidennellä sijalla lakimiesten laskuttamien tuntien suhteen, neljännellä sijalla kunkin osakkaan tekemän nettotuloksen suhteen, toisella sijalla avustajien kuukausipalkkojen suhteen ja aivan epäilemättä ensimmäisellä sijalla, kun lasketaan kusipäitä neliömetriä kohden.” ”Sori, että kysyin.” David poimi puhelimen käteensä ja kysyi: ”Näetkö tämän puhelimen?” ”Luuletko minua sokeaksi?” ”Tämä vehje on määrännyt minun elämääni viimeiset viisi vuotta. En voi mennä mihinkään ilman sitä. Firman periaatteen mukaan minun on pidettä18


vä se aina mukanani. Se on keskeyttänyt mukavia päivällisiä ravintoloissa. Se on raahannut minut pois suihkusta. Se on herättänyt minut yön kaikkina tunteina. Yhden kerran se keskeytti rakastelun laiminlyödyn vaimoni kanssa. Olin viime kesänä Cubsin ottelussa, minulla ja kahdella opiskelukaverillani oli mahtavat istumapaikat, ja toisen vuoroparin lopussa tämä rakkine alkoi väristä. Soittaja oli Roy Barton. Olenko jo kertonut sinulle Roy Bartonista?” ”Et vielä.” ”Hän on minun esimiehenäni toimiva osakas, häijy pieni paskiainen. Neljäkymmentävuotias, kieroutunut itsetunto, oikea jumalan lahja lakimieskunnalle. Hän tienaa miljoona dollaria vuodessa, mutta ei ikinä kuitenkaan tarpeeksi. Tekee viisitoistatuntisia päiviä seitsemänä päivänä viikossa, koska Rogan Rothbergillä kaikki isot jehut työskentelevät tauotta. Ja Roy pitää itseään tosi isona jehuna.” ”Taitaa olla aika mukava kaveri.” ”Minä vihaan häntä. Toivon, etten näe hänen naamaansa enää koskaan.” Abner työnsi kolmannen Bloody Maryn tiskin poikki ja sanoi: ”Näyttää siltä, että etenet oikealla tavalla. Kippis.”

19


3

P

uhelin soi jälleen, ja Rochelle päätti vastata. ”Asianajotoimisto Finley & Figg”, hän sanoi ammattimaisesti. Wally ei kohottanut katsettaan sanomalehdestä. Rochelle kuunteli hetken ennen kuin sanoi: ”Olen pahoillani, mutta me emme hoida kiinteistökauppoja.” Kun Rochelle oli astunut toimeensa kahdeksan vuotta aikaisemmin, toimisto oli hoitanut kiinteistökauppoja. Pian hän oli kuitenkin tajunnut, että ne tuottivat huonosti ja kysyivät kosolti työtä sihteeriltä vaatimatta oikeastaan mitään lakimiehiltä. Nopeana oppijana hän oli päättänyt, ettei hän pidä kiinteistökaupoista. Koska hän hallitsi puhelinta, hän seuloi kaikki puhelut, ja niin Finley & Figgin kiinteistöasioiden hoito kuivui kokoon. Oscar oli ollut raivoissaan ja uhannut erottaa hänet, mutta perääntynyt, kun hän oli taas kerran maininnut, että voisi haastaa heidät oikeuteen ammattivirheestä. Wally oli neuvotellut aselevon, mutta useiden viikkojen ajan ilmapiiri oli ollut kireämpi kuin yleensä. Myös monista muista erikoisaloista oli hankkiuduttu eroon Rochellen huolellisen seulonnan aikana. Rikosjutut olivat historiaa; Rochelle ei pitänyt niistä, koska hän ei pitänyt niiden päämiehistä. Rattijuopumukset olivat sopivia, koska niitä oli niin paljon, niistä tienasi hyvin ja ne vaativat hyvin vähän häneltä. Konkurssit hupenivat samasta syystä kuin kiinteistöasiat – surkeat palkkiot ja liikaa työtä sihteerille. Vuosien mittaan Rochelle oli onnistunut virtaviivaistamaan toimiston työsarkaa, ja se aiheutti edelleen ongelmia. Oscar oli ollut pennitön yli 30 vuotta, mutta hänen teoriansa mukaan heidän pitäisi ottaa vastaan jokainen ovesta sisään tuleva mahdollinen päämies, toimia laaja-alaisesti ja tonkia sitten jätteiden joukossa siinä toivossa, että he löytäisivät hyvän vahinkotapauksen. Wally oli eri mieltä. Hän halusi jymypotin. Vaikka juoksevat kustannukset pakottivat hänet hoitamaan kaikenlaisia arkisia juttuja, hän unelmoi aina eri tavoista osua kultasuoneen. 20


”Hyvää työtä”, hän sanoi, kun Rochelle lopetti puhelun. ”En ole koskaan pitänytkään kiinteistökaupoista.” Rochelle jätti huomautuksen omaan arvoonsa ja jatkoi lehden lukemista. AC alkoi murista hiljaa. Kun he kääntyivät katsomaan koiraa, se seisoi pienellä vuoteellaan kuono ylhäällä, häntä suorana ja pystyssä, silmät sirrillään kiinnostuksesta. Murina koveni, ja sitten kuin tilauksesta heidän ankeaan aamuunsa tunkeutui ambulanssin etäinen ääni. Ulvovat sireenit eivät ikinä lakanneet innostamasta Wallya, ja sekunniksi tai kahdeksi hän jähmettyi, kun hän analysoi ääntä taidokkaasti. Oliko kyseessä poliisiauto, paloauto vai ambulanssi? Se oli aina pääasia, ja Wally osasi erottaa ne toisistaan yhdessä silmänräpäyksessä. Palo- ja poliisiautojen sireenit eivät merkinneet mitään, minkä vuoksi ne unohdettiin oitis, mutta ambulanssin sireeni sai hänen sykkeensä aina kiihtymään. ”Ambulanssi”, hän sanoi ja laski sanomalehden pöydälle, nousi seisomaan ja käveli rennosti etuovelle. Myös Rochelle nousi ja käveli ikkunalle, jonka kaihtimet hän avasi voidakseen vilkaista ulos. AC murisi yhä, ja kun Wally avasi oven ja astui kuistille, koira seurasi perässä. Kadun vastakkaisella puolella Vince Gholston tuli ulos omasta pienestä putiikistaan ja loi toiveikkaan katseen Beechin ja 38. kadun risteyksen suuntaan. Nähdessään Wallyn hän näytti keskisormea, ja Wally vastasi tervehdykseen nopeasti. Ambulanssi viiletti Beechiä pitkin, pujotteli ja huojahteli vilkkaan liikenteen seassa, soitti äänitorvea vihaisesti ja aiheutti enemmän sekasortoa ja vaaraa kuin se, mikä odotti sitä perillä. Wally katseli ambulanssia, kunnes se oli kadonnut näkyvistä, ja palasi sitten sisään. Lehtien luku jatkui ilman muita keskeytyksiä – ei sireeneitä, ei puhelinsoittoja mahdollisilta päämiehiltä tai maksujen perijöiltä. Aamuyhdeksältä ovi avautui, ja vanhempi osakas astui sisään. Kuten yleensäkin, Oscar oli pukeutunut pitkään ja tummaan päällystakkiin ja kantoi kädessään kookasta, mustaa nahkasalkkua ikään kuin olisi ahkeroinut läpi yön. Hänellä oli kädessään myös sateenvarjo, kuten aina, säästä tai ennusteista riippumatta. Hän joutui puurtamaan kaukana kärkikaartista, mutta ainakin hän pystyi näyttämään siltä kuin olisi arvokas asianajaja. Tumma päällystakki, tumma puku, valkoinen paita ja silkkisolmio. Hänen vaimonsa hoiti ostokset ja vaati, että hän näyttäisi oikeanlaiselta. Wally sen sijaan sonnustautui mihin tahansa vaatteisiin, mitä kasasta löysi. ”Huomenta”, Oscar murahti neiti Gibsonin pöydän ääressä. ”Hyvää huomenta.” ”Onko lehdessä mitään?” Oscar ei ollut kiinnostunut pelituloksista tai tulvista tai markkinakatsauksista tai Lähi-idän tuoreimmista tapahtumista. 21


”Trukinkuljettaja rusentui Palos Heightsissa sijaitsevassa tehtaassa”, neiti Gibson vastasi ripeästi. Tämä oli osa heidän aamurituaaliaan. Jos hän ei löytäisi lehdestä jonkinlaista onnettomuutta aamun piristykseksi, Oscarin hapan tuuli muuttuisi vain pahemmaksi. ”Kuulostaa hyvältä”, Oscar sanoi. ”Onko hän kuollut?” ”Ei vielä.” ”Aina vain parempaa. Runsaasti kipua ja kärsimystä. Merkitse juttu muistiin. Otan siitä selvää myöhemmin.” Neiti Gibson nyökkäsi aivan kuin miesparka olisi jo käytännössä saatu uudeksi päämieheksi. Mutta ei tietenkään ollut. Eikä niin myöskään tapahtuisi. Finley & Figg ehti vain harvoin onnettomuuspaikoille ensimmäisenä. Todennäköisesti trukinkuljettajan vaimoa vainosivat jo paljon aggressiivisemmat lakimiehet, joista jotkut olivat tunnettuja siitä, että he tarjosivat käteistä ja muita herkkuja saadakseen lähiomaiset puolelleen. Hyvien uutisten virkistämänä Oscar siirtyi toisen pöydän ääreen ja sanoi: ”Huomenta.” ”Huomenta, Oscar”, Wally vastasi. ”Onko meidän päämiehiämme päätynyt kuolinilmoitusosastolle?” ”En ole vielä päässyt niin pitkälle.” ”Sinun pitäisi aloittaa kuolinilmoituksista.” ”Kiitos, Oscar. Onko sinulla muita lehdenlukuvinkkejä?” Oscar oli jo kävelemässä poispäin. Hän kysyi olkansa yli neiti Gibsonilta: ”Mitä minun kalenterissani on tämän päivän varalle?” ”Sitä tavallista. Avioeroja ja juoppoja.” ”Avioeroja ja juoppoja”, Oscar mutisi mennessään huoneeseensa. ”Tarvitsisin kunnon autokolarin.” Hän ripusti päällystakkinsa oven takapuolelle, pani sateenvarjon telineeseen kirjoituspöydän viereen ja alkoi purkaa salkkua. Wally seisoi pian lähettyvillä sanomalehti käsissään. ”Kuulostaako nimi Chester Marino tutulta?” hän kysyi. ”Kuolinilmoitus. Ikä viisikymmentäseitsemän vuotta, vaimo, lapsia, lapsenlapsia, ei kuolinsyytä.” Oscar raapi lyhyeksi leikattuja harmaita hiuksiaan ja sanoi: ”Ehkä. Saatoimme laatia testamentin.” ”Hän on hautaustoimistossa nimeltä Van Easel & Sons. Vierailuhetki tänä iltana, toimitus huomenna. Minä nuuskin vähän ja otan selkoa asiasta. Haluatko lähettää kukkia, jos hän on meidän päämiehiämme?” ”En ennen kuin saat selville kuolinpesän koon.” ”Hyvä huomio.” Wally piteli sanomalehteä yhä käsissään. ”Tämä sähkölamau22

Grisham, John: Lakimiehet (WSOY)  

Ehtaa oikeussalidraamaa! Finley & Figg, pieni kahden miehen lakitoimisto, saa elämänsä tilaisuuden tavoitella mainetta ja mammonaa. Mutta mi...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you