Issuu on Google+

Mimmu Tihinen

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki


Kirjastoapurahalautakunta ja WSOY:n kirjallisuussäätiö ovat tukeneet tämän teoksen kirjoittamista. © Mimmu Tihinen ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-39047-4 Painettu EU:ssa


1. MITEN KESÄ ON MENNYT?

TOP 3 Ihmisryhmät 1. Bändi 2. Duo 3. Yleisö

Suljimme säleverhot ja teippasimme jätesäkkejä huoneen ainokaisen ikkunan päälle. Seiniä ei tarvinnut maalata. Ne olivat tummanruskeat. Se oli hyvä väri, pimeässä se näytti mustalta. Tosin pimeässä kaikki muutkin värit näyttivät mustalta. Istahdimme sohvalle, joka oli ainoa huonekalu. –  Vau, Emmi sanoi. – Ei näe juuri mitään. Oli heinäkuun 14. päivä ja ulkona paahtoi aurinko, mutta yksikään auringonsäde ei lirunut sisälle huoneeseen, eikä kesäisenä kimmeltävä järvinäkymä päässyt pilaamaan tunnelmaa. –  Voiko meitä kutsua bändiksi, jos meitä on vain kaksi? pohdin. –  Ollaan sitten duo. Duo Emmi ja Marjut, Emmi ehdotti. –  Ei ikinä. Se kuulostaa kansantanhulta, vastustin naurahtaen. – Sitä paitsi sä sanoit oman nimes ensin. Se 5


on epäkohteliasta. Sun olis pitänyt sanoa: »Duo Marjut ja Emmi». –  Duo Marjut ja Emmi esittävät nyt kansanlaulun »Juhannus on meillä herttainen», Emmi kuulutti. Sitten hän pomppasi ylös ja alkoi karjua: –  Juhannus! Juhannus! Juhannus on meillä herttainen! Nousin sohvalta, puristin nyrkkini mikrofoniksi ja jatkoin biisiä: –  Taivas on sininen ja valkoinen ja kärpäsiä täynnä! –  Olé olé olé olé, Emmi kiljui korvani juuressa. –  Auuu! minä huudahdin, koska Emmin käsi läimähti kasvoilleni. –  Auu! Emmi matki. –  Eiku oikeasti »auu». Mulla on melkein naama veressä. Tunnustelin nenääni ja puristelin sieraimiani. Ei kipua, ei hätää. Olin ehjä. –  Naama veressä! Emmi lauloi. –  Verta nenästä! jatkoin jokseenkin samalla sävelellä. Sitten aloimme kirkua ja mölistä ilman sanoja. Meillä oli nyt treenikämppä, jossa saimme huutaa niin lujaa kuin halusimme. Kukaan ei häiriintyisi. Naapurit eivät valittaisi metelistä, koska naapurina oli meidän perhe. Seinän takana oli minun huoneeni. Vain minä voisin olla siellä. Ja minä en ollut siellä. Ei valittamista! Treenikämppä sijaitsi rivitalokotimme naapuriasunnon alakerrassa. Rivitalo oli rakennettu rinteeseen. Etupihalle ja maantielle päin talo näytti yksikerroksiselta, järven suuntaan kerroksia oli kaksi. 6


Naapurihuoneisto oli paikallisen moottoripyöräkerhon omistuksessa, ja maan tasalla oleva yläkerta toimi moottori­ pyörien talvisäilytystilana. Alakerran huone oli tyhjillään, koska sinne oli mahdotonta viedä moottoripyöriä. Pyörät olisi pitänyt taluttaa alas jyrkkää metsäistä rinnettä tai tuoda järven yli veneellä. Kuka hullu kuljettelisi soutuveneellä Harrikoita? Olimme keksineet pyytää huoneen käyttöömme Jarilta, Sari-tätini tuoreelta aviomieheltä, joka oli yksi moottori­ pyöräilijöistä. Vuokraa meidän ei tarvinnut maksaa. –  Kunhan sitten muistatte laittaa meidän nimet vieraslistalle, kun soitatte Areenalla, Jari oli sanonut. Mistä Jari oli arvannut, että aioimme soittaa? Bändisuunnitelmat olivat salaisia, emme olleet maininneet niistä kenellekään. –  Ehkä me ei soiteta, ehkä me pelataan shakkia, olin huomauttanut nopeasti. –  No, kutsutte sitten katsomaan shakkiottelua, Jari oli vastannut. Huone oli peilikuva omasta huoneestani: siellä oli takka, ikkuna ja ulko-ovi. Treenikämpän takan eteen oli kiinnitetty raudasta taottu kipinäsuoja, jollaista minulla ei ollut. Hahmotin sen, kun silmäni tottuivat hämärään. Jätesäkit eivät olleet kovin tiiviitä pimennysverhoja. Jostain pääsi valoa, vaikka säkkien lisäksi ikkunassa oli suljetut sälekaihtimet. Aurinko oli sitkeä. Ääriviivat piirtyivät vähitellen esiin. Näin Emmin sel7


västi. Hänelläkin oli nyrkkimikrofoni suunsa edessä. Laskin oman käteni alas ja lysähdin takaisin sohvalle. –  Pitääkö duossa molempien laulaa? kysyin. –  Unohda se duo. Me ollaan bändi, Emmi vastasi. – Meidän pitää keksiä nimi meille. –  Meidän pitää keksiä biisejä, minä sanoin. –  Mulla on jo yks, Emmi lausahti juhlallisesti. – Sävelsin ja sanoitin sen itse. –  Astu lavalle! kehotin. Emmi kumarsi. Taputin käsiäni. Emmi lauloi: Se on muovia. Se osaa luovia. Se on kostaja. Ruma mannekiini. Se kostaa talossa. Se kostaa pihalla. Se palaa kotiin ilman Lassieta. Se ei ymmärrä. Se ei oo elävä. Se on vain muovia. Ruma mannekiini. Se on vain muovia. Ruma mannekiini. 8


Loppusäettä hän toisti pitkään häivyttäen sen vaimeaksi hyräilyksi. Nousin seisomaan ja taputin. Yritin vislata, mutta suustani pääsi vain pihahdus. –  Meidän pitäis äänittää se saman tien. Aloita uudestaan, pyysin. – Mä nauhoitan sen kännykällä. Kännykälläni saattoi tallentaa ääntä ainoastaan yhden minuutin ajan kerrallaan. Laulu ei ollut juuri minuuttia pidempi, joten se riitti. –  Se on muovia..., Emmi aloitti uudestaan. Lauloin mukana kohdat »ruma mannekiini», »ilman Lassieta» ja lopussa toistuvan »se on muovia». Eläydyin biisiin täysillä. Emmin ote oli minua hillitympi, hiukan melankolinenkin. Kuuntelimme äänitteen. Äänitys oli katkennut ennen lopussa toistuvaa kertosäettä. Se ei haitannut. Olin istunut lähempänä kännykkääni, joten en ollut laulanut taustaa, vaan lähinnä etualaa. Rääkäisyni kiduttivat korvia. Emmi irvisti. –  Tämä ei oo mikään ammattilaisten suosima, totesin tarkoittaen puhelintani, en ääntäni. –  Otetaan uusiks, Emmi sanoi. – Mee kauemmas kännykästä. –  Toinen otto, sanoin, napsautin äänitystä ja hipsin toiseen päähän huonetta. Kiljahtelemani »ruma mannekiini» kuului nyt etäältä kuin kaikuna, ja Emmin ääni kuului selkeämmin kuin ensimmäisellä kerralla. 9


–  Jep. Se meni hyvin. Hyvä biisi, myhäilin. – Kukaan ei voi sanoa, että sä laulaisit nuotin vierestä, kun eihän meillä ole nuottejakaan. Emmi istahti takaisin sohvalle ja huokaisi: –  Meidän on pakko keksiä hyvä nimi. Pakko. –  Eiks tän nimi oo »Ruma mannekiini»? minä kysyin. –  Eikun bändille. Ei se voi olla mikään ruma, Emmi korjasi. Istuimme hiljaa. Vain aivosolumme tikittivät. Emme keksineet mitään, mutta päätimme, että seuraavissa treeneissä kummallakin on kaksi nimiehdotusta ja yksi uusi biisi. –  Se, jolla ei oo, joutuu jynssäämään treenikämpän vessan, Emmi uhkasi. –  Omalla hammasharjallaan, minä vahvistin. –  Nimi ja biisi! –  Nimi ja biisi! Paukautimme kämmenemme yhteen. Emmi lähti pyöräilemään kotiinsa, ja minä jäin pihalle siristelemään silmiäni auringonpaisteessa. Hypähdin pari kertaa ilmaan silkasta ilosta. Meillä oli nyt bändi! Ja kesä­ lomaa oli vielä kuukausi jäljellä! Loistava kesä! –  Se on vain muovia. Ruma mannekiini! huusin ja pompin tielle päin. Emmi katsahti taakseen, nauroi ja vilkutti. Juoksin vähän matkaa hänen perässään. Sitten käännyin takaisin kotiin. Tanssahtelin ajatuksissani, niin että olin törmätä äitiin, joka seisoskeli rappusilla ja nojaili ovenkarmiin. 10


–  Mitä te olette puuhailleet? hän uteli. –  Ei mitään. –  Olettehan. Miksi te peititte ikkunat? –  Ei kuulu sulle. –  Kuuluuhan! äiti huudahti voitonriemuisesti ja heilutteli avainnippua nenäni edessä. – Minä olen taloyhtiön valtuuttama talonmies. –  Ei täällä mitään talonmiestä oo ollu. Yritin puikahtaa sisälle äidin ohitse, mutta hän ei väistynyt. –  Jonkun täytyy kantaa vastuuta, hän sanoi ja oikaisi ryhtiään. –  Sä et viime talvena tehny kertaakaan lumitöitä, ärähdin. –  En minä ollut viime talvena talonmies, hän huomautti. –  Mutta meillä oli lumenluontivuoro! –  Luotiinhan me lumet. –  Niin. Johannes, iskä ja minä. Et sinä, sanoin painokkaasti. –  Menneen talven lumia! Nauttisit nyt vaan kesästä, äiti kehotti virnuillen. Tuhahdin ja rynnin hänen ohitseen. –  Onko teillä jokin salaseura Emmin kans? äiti huusi perääni. En vastannut. Lampsin keittiöön, annoin jaloissani pyörivälle Donna-kissalle ruokaa ja vaihdoin sen juoma­ veden. Kaadoin lasin maitoa itselleni, voitelin pinon 11


näkki­leipiä ja söin ne seisaaltani. Sitten kiirehdin omaan huoneeseeni. Istuin työpöytäni ääreen, avasin tietokoneen ja menin sähköpostilleni. Aloin kirjoittaa viestiä Valtterille, Emmin velipuolelle. Valtteri oli heinäkuun alussa täyttänyt 15 vuotta ja oli siis puolitoista vuotta minua vanhempi, samanikäinen kuin Emmi. Emmi ei ollut tavannut velipuoltaan ennen viime kevättä. Emmin isällä oli ensimmäisestä avioliitostaan kolme lasta: Matti, Anna ja Valtteri. Matti ja Anna olivat jo aikuisia, vaikkeivät he tietenkään vanhempiensa erotessa olleet vielä aikuisia. Valtteri oli syntynyt vasta eron jälkeen, eikä hän ollut nähnyt isäänsä ennen viime kevättä, jolloin tämä oli ollut sairaalassa. Se oli sekava tarina, josta olisi saanut monta tv-sarjan jaksoa. Minä tapasin Valtterin, kun hän oli vieraillut isänsä luona sairaalassa. Olin ollut Emmin henkisenä tukena. Silloin oli ollut toukokuu. Valtteri oli kertonut soittavansa kitaraa ja laulavansa bändissä, jonka nimi oli »Larun alko». Laru tarkoitti Lauttasaarta, joka on Helsingin kaupunginosa. Koska pojat olivat alaikäisiä, alko ei saanut tarkoittaa ­Alkoa, niinpä se kirjoitettiin pienellä alkukirjaimella, eikä se tarkoittanut yhtään mitään. Nimi oli Valtterin keksimä. Se oli kamalan huono nimi. Olimme vaihtaneet sähköpostiosoitteita ja kirjoitelleet. Mietin aina tarkasti, mitä kirjoitin.

12


Rakas Valtteri, Kiitos viestistäsi, rakas, ja ihanasta biisistänne, jonka olit liittänyt mukaan <3 Äänesi on tainnuttavan upea. Rakastan sinua kamalan paljon. Olet kaikkein ihanin ihminen. Olet paras. Ah, Valtteri. Rakastan sinua.

En minä kirjoittanut niin. Sillä tavoin EI kirjoiteta pojille. Sillä tavoin voi ajatella, mutta sillä tavoin ei kirjoiteta. Minä kirjoitin: Tere Valtteri! Kiitos teidän biisistä, jonka lähetit. Sulla on hyvä ääni & teidän bändi on aika hyvä. Emmillä ja mullakin on nyt bändi. Ei ihan osata soittaa kuin te, mutta tärkeintä on, että musiikkia on. Joo. Kesä on jatkunu ja sun is shining etc. Iloa! tv. Marjut

En laittanut liitteeksi meidän »Rumaa mannekiiniamme», koska taustalauluni ei ollut vielä tarpeeksi hiottua. Luin viestini sata kertaa läpi ennen kuin uskalsin klikata »send». Sitten minua alkoi kaduttaa. Olikohan »Iloa!» ollut ihan järkevä toivotus? Se kuulosti nyt kummalliselta. Mitähän siitä voi ajatella? Olisi pitänyt lopettaa viesti vain terv. ja oma nimi. Eikä nimeäkään olisi välttämättä tarvinnut, lukihan se kuitenkin lähettäjänä. Toisaalta kyllä Valtterikin allekirjoitti omat viestinsä »tv. Valtteri». Olin vain hiukan 13


mukaillut hänen tyyliään. Mutta ei Valtteri ollut koskaan minulle mitään iloa toivottanut. Iloa? Toivottavasti en paljastanut liikaa tunteitani. Viestini oli onneksi pysynyt lyhyenä. Enkä sentään kertonut, että kuuntelin hänen lähettämäänsä biisiä usein. Että kuuntelin sitä jatkuvasti ja kaikkialla. En oikeastaan kuunnellut biisiä, ainoastaan Valtterin laulua. En edes huomannut, millaista musiikkia Valtterin bändi soitti. Kuuntelin vain Valtterin ääntä. Kannoin hänen ääntään kaikkialla mukanani. Jollain tapaa osasin irrottaa Valtterin äänen soiton keskeltä. Osasin poimia korviini pelkästään hänen laulunsa. Kuljin napit korvillani, ja hänen äänensä täytti pääni. Taisin olla rakastunut. Olimme tavanneet vain kerran, mutta tapaamisemme oli ollut pitkä. Se oli sisältänyt juttelua, myös vakavaa juttelua, kävelyä käsikkäin, yhden suudelman ja yhden pusun. Suudelma tapahtui, kun olimme kaksin puistossa, ja pusu tuli ihan lopuksi, kun Valtteri oli lähdössä veljensä ja siskonsa kanssa takaisin Helsinkiin, jossa hän asui. Kesällä en ollut nähnyt Valtteria lainkaan. Emmin, Valtterin, Matin ja Annan isä oli kuollut kesän alussa. Emmi oli ollut vaisu ja hiljainen siitä saakka. Hän nauroi ensimmäisen kerran koko kesän aikana vasta nyt, kun sisustimme treenikämppäämme. Oli oikea hetki perustaa bändi. 14


Olimme Emmin kanssa luvanneet toisillemme, ettemme kertoisi vielä kenellekään bändistämme. Olimme vannoneet pysyvämme vaiti. Olin vaatinut valaan yhden poikkeuksen: –  Saahan silti Valtterille kertoa? Onhan sekin kertonut, että sillä on bändi. Miks me salattais siltä, että meilläkin on? Emmi oli miettinyt hetken ja vastannut sitten: –  Mutta ainoastaan Valtterille. Vain sille. Bändi oli parasta, mitä minulle oli tapahtunut, vaikka se oli nimetön, emmekä olleet treenanneet kuin kerran. Bändi oli niin mahtava juttu, että tuntui kamalalta olla kertomatta siitä. Siis muillekin kuin Valtterille. Kaikille. Koko maailmalle. Oli pakahduttavaa olla hiiren hiljaa silloin, kun halusi kiljua riemusta. Ehkä voisin mainita bändistä jollekin, jota Emmi ei tunne, tai jota hän ei ainakaan tapaisi. Voisin kertoa jollekin, joka ei asu Pyhämäellä. Jollekin, joka olisi täysin ulkopuolinen. Sannia Emmi ei tuntenut lainkaan, tai ainakin erittäin vähän. Sanni oli ollut paras ystäväni entisellä kotipaikkakunnallani. Hän oli ollut paras ystävä Pyhämäelle muuttomme jälkeenkin, koska minulla ei aluksi ollut juuri kavereita. Tarkemmin sanottuna en ollut tutustunut yhteenkään ihmiseen ennen kuin tapasin Emmin. Silloin olimme asuneet täällä jo monta kuukautta.

15


Viime talvena Sanni oli käynyt pari kertaa kyläilemässä Pyhämäellä minun luonani. Meille oli tullut riitaa, ja ystävyytemme oli päättynyt ilkeähköihin sähköpostiviesteihin, joiden sisältöä en halunnut muistella. Minulla ei ollut silti mitään syytä olla pitkävihainen, joten kirjoitin viestin: Hei Sanni! Miten kesä on mennyt? Terveisin Marjut

Vaikka olin viime talvena ollut loukkaantunut monista asioista, niin eniten minua kuitenkin oli harmittanut se, että olin menettänyt Sannin ystävyyden. Voisin haukkua koko illan Sannia ja sitten todeta, että hän on kiva, mukava ja hauska. Ihminen voi olla liero, pieru, inhotus ja kuitenkin noin suunnilleen mahdollisesti hyvä ellei jopa toiseksi paras kaveri. Yllätyin, kun Sanni vastasi heti. Hei Marjut! Mukavaa kun lähetit viestin. Olin koko kesäkuun Helsingissä isän luona (Linnanmäki 2x, Heureka 1x, Suomenlinna 5x, Pihlajasaari 3x, Hietsu 10x). Heinäkuun alussa kävin äidin kans Hailuodossa ja sitten oon ollu vaan kotona. Mitä sä oot tehny? Olis kiva kuulla. Kyselee ja ikävöi Sanni 16


Sanninen! 44 x Pyhämäen Pyhäjärvi, eli koko ajan, koska se on tuossa 10 metrin päässä ovelta. :-D Kesä Pyhämäellä ei varmastikaan kuulosta suurelta seikkailulta, mutta ihan kivaa on ollu. Perustettiin Emmin kanssa bändi. Sari (mun täti siis, se Pinjan äiti) meni naimisiin. Ne asuu Pyhämäellä, mutta ei onneksi meillä, vaan sen miehen siis Jarin asunnossa. Sari alkaa koulunkäyntiavustajaksi. Ei mun :-) terveisin Marjuttinen PS. Mä on vähän ihastunu Valtteriin, Emmin velipuoleen.

Heti kun olin lähettänyt viestin, minua alkoi kaduttaa se, että olin maininnut bändistä ja uskoutunut Valtterista. Tuntui siltä kuin olisin kertonut juoruja itsestäni. Toisaalta en olisi voinut kertoa pelkästään tädin häistäkään. Se olisi kuulostanut tosi tylsältä elämältä. Oli tärkeää mainita Valtteri. Sannilla oli Pyhämäellä etäpoikaystävä, Tuomo. Sanni saattoi yhä elää siinä luulossa, että myös minä olin kiinnostunut Tuomosta. Bändisalaisuuden paljastumista ja leviämistä Pyhämäen seudulla minun ei tarvinnut pelätä, sillä en uskonut Sannin ja Tuomon keskustelevan minusta. Marjuttinen! Kiva kuulla Valtterista. :-) Mä en oo nähny Tuomoa. Se on asunu veneessä koko kesän. Niiden perhe on purjehtinu merellä jossain, missä 17


kaikki saaret kuulostaa sairauksien nimiltä. Teidän bändi on myös jees. Mikä sen nimi on? Mitä sä soitat? Ja millasta musiikkia? Sano terkkuja Emmille. tv. Sanninen

Mitä olisin vastannut Sannille? Enhän minä soittanut mitään soitinta. En edes tiennyt mitä alkaisin soittaa ja mistä soittimia saisi. En voinut tunnustaa, että Emmi oli lauleskellut nyrkkiinsä ja minä olin nauhoittanut laulunpätkän kännykälläni. Puupalikoita paukuttavat päiväkotikakaratkin olivat ammattitaitoisempia muusikoita. Sanninen! No, se bändi on oikeastaan vasta idullaan. Emmi on solisti. Mä en tiedä vielä otanks mä rummut vai sähkökitaran. Harmi ettei Hailuoto kuulosta sairauden nimeltä, olisitte voineet tavata. ;-) tv. Marjuttinen

Ainahan voisin ottaa rummut tai sähkökitaran, soittamisesta en puhunut, enkä siitä opettelisinko soittamaan. Oppisinko edes soittamaan? En ollut ikinä opetellut soittamista. Kun lapsena leikin Sannin luona, hän ei antanut minun koskea äitinsä vanhoihin sähköurkuihin, koska niistä lähti niin ruma ääni. Niistä lähti ruma ääni, kun minä koskin niihin. Soittaminen ei varmaankaan olisi helppoa. Mutta ehkä kaikilla rikkailla ja kuuluisilla muusikoilla oli ollut yhtä vai18


keaa aluksi. En minä kuvitellut, että maailma valloitettaisiin käden käänteessä. Menestys täytyisi ansaita. Menestyäkseen oli tehtävä paljon työtä, mutta saattoi soittaminen olla kivaakin. En voinut tietää ennen kuin kokeilisin.

19


2. ONKO ALUN AINA OLTAVA HANKALAA? TOP 3 Bändit 1. Valtterin bändi, jonka nimi muutetaan 2. Hammerfest 3. Köysi

–  Teillä on bändi Emmin kans, Johannes tokaisi ruokapöydässä, joka oli katettu takapihan patiolle aurinkovarjon suojaan. Olin pudottaa perunan syliini. Tuijotin pikkuveljeäni epäuskoisen järkyttyneenä. Mistä hän oli saanut tietää? Emme olleet kertoneet kenellekään mitään. Oliko Johannes vakoillut meitä? Miksi piti olla tuollainen kyylä pikkuveljenä? Eikö täällä ollut mitään yksityisyyttä? –  Niin on. Entä sitten? tiuskaisin ja paloittelin perunan kuin olisin pilkkonut sitä kirveellä. –  Sä et osaa soittaa, Johannes huomautti. –  Emmi osaa, valehtelin. – Ja mä voin oppia. –  Mistä te saatte soittimet? Johannes kysyi ja vilkaisi sitten isää ja äitiä. Vanhempamme eivät reagoineet. Isä nosteli grillipihdeillä makkaroita tyytyväisesti myhäillen. Äiti puristi kieli poskella sinappituubia. 20


–  Kuka teille ostaa soittimet? Johannes korotti ääntään. Isä nosti katseensa hiiltyneestä lenkkimakkarasta. Äitikin havahtui, kun puhuttiin ostamisesta. –  Niin mitä sanoit? –  Että mistä Marjut saa soittimet? –  Mihin tarkoitukseen? äiti hymyili minuun päin. En vastannut. Keskityin asettelemaan voinokaretta perunan päälle. Mulkoilin Johannesta. Arvasin mitä Johannes ajoi takaa. Pikkuveljeni pikku aivoissa raksutti: »Määki haluan. Mulle myös. Jos Marjutille ostetaan, niin mulle täytyy kans.» Johanneksella oli mielessään jokin oma investointi, johon hän tarvitsi rahoitusta. Jos minulle ostettaisiin kitara, saattaisi Johannes ­tasa­-­­arvoon vedoten vaatia yhtäläisen rahasumman käyttöönsä. ­Mikäli minun soitinhankintani tyrmättäisiin, Johannes siirtäisi omat anelunsa parempaan hetkeen. Johannes oli liikemies. –  Soittimia? Mitä soittimia? äiti kujersi. Hän oli ilahtunut saatuaan vihiä Emmin ja minun salaisuuksista. –  Ei mitään! ärähdin. Tungin loput perunanpalat suuhuni ja nousin pöydästä ruokaani yhä pureskellen. Ei bändiä perustettu vanhempien kanssa. Asia ei kuulunut heille. Sähkökitarasta ja rummuista neuvottelisin myöhemmin, en heti, en nyt, enkä ainakaan ikinä Johanneksen ollessa läsnä. Menin sisälle omaan huoneeseeni. Koska huoneestani oli ulko-ovi suoraan patiolle, kuulin erinomaisesti, kuinka 21


äiti, isä ja Johannes supattivat bändistä, siis meidän bändistämme, Emmin ja minun. Miten heillä oli mitään keskusteltavaa, kun eihän bändillämme ollut vielä nimeäkään! Emme olleet harjoitelleet toista kertaa, emmekä edes käyneet treenikämpällämme. Käytännössä meitä ei ollut edes olemassa. Palasin ovensuuhun ja tuijotin kolmikkoa pistävästi. –  Mä meen Emmin luo yöksi, tiuskaisin. –  Okei, äiti heläytti. – Katilla on mun puhelinnumero, jos teidän kanssa tulee ongelmia. Suljin oven ja aloin pakata reppuani: yövaatteet, pyyhe, kännykkä. Emmi ja minä emme voineet mennä treenikämpälle, koska emme halunneet tärvellä hammasharjojamme. Kumpikaan meistä ei ollut keksinyt nimiehdotuksia, enkä minä ollut säveltänyt mitään. Ennen kuin lähdin pyöräilemään, istuuduin hetkeksi tietokoneeni ääreen ja kirjoitin viestin Valtterille. Tere Valtteri! Meidän bändillä ei ole vieläkään nimeä. Mutta tänään meen Emmin luo ja paukautamme päämme yhteen. Emmikin on vihdoin nykyajassa, kun sillä on nyt läppäri ja nettitikku. Se tosin sano, että siellä korvessa yhteydet on hitaita ja katkeilee ihan kuin kuvat olis ta-vu-vii-voitet-tu-ja. Mutta se on tyytyväinen kun kivikausi päättyi. tv. Marjut

22


Tihinen, Mimmu: Vain rokkia, Virkkunen (WSOY)