Edwardson, Åke: Tapaaminen Esteponassa (Johnny Kniga)

1 Koira haukkuu, ensin se on murissut mutta sisällä kukaan ei ole kuullut sitä. Nyt se haukkuu, koska se kuulee jonkin liikkuvan oven ulkopuolella. Koira tietää, että ulkona on jotakin vaarallista. Sen on torjuttava vaara, siksi se seisoo paikallaan. Se ei ole iso, mutta haukkua se osaa. Silmät loistavat katulamppujen valossa, joka lankeaa sisään oven lasin läpi. Jälleen jokin liikkuu ulkona. Koira haukkuu uudelleen.

Eteiseen syttyy kattovalo. ”Laika? Laika! Mitä nyt?”

Laika kääntyy. Sitten se kääntyy jälleen ovea kohti ja jatkaa haukkumista.

Nainen laskeutuu portaita alas eteiseen. Hänellä on vaalea tukka, hänellä on aamutakki yllä, kasvot ovat vastaheränneet, hän räpyttelee silmiään valossa. ”Pelästyitkö sinä taas lehdenjakajaa, pikkuinen?”

Nainen kumartuu taputtaman koiran kuonoa ja kaulaa. Se on nyt lopettanut haukkumisen. Se murisee vieläkin, mutta vaaraa ei kuulu enää olevan, aivan kuin sitä ei enää olisi ulkona, kuin vaarallinen lehdenjakaja olisi poistunut. ”No niin, pikkukoira, no niin. Sinähän herätät koko talon. Mitä tytötkin sanovat kun haukut tuolla tavalla?”

Nainen suoristaa selkänsä. Hän avaa ulko-oven ja astuu puiselle verannalle. Kello on puoli viisi aamulla, päivä on valkenemassa, idässä näkyy vaalea rantu horisontin yllä. Tuoksuu kukilta ja ruoholta, ollaan lämpimän mutta kostean elokuun lopussa. Tulee kaunis päivä. Hän on iloinen siitä. On paljonkin sellaista mistä hän on iloinen. Hänen elämässään ei ole vaaroja, ei siellä eikä täällä.

Nainen hytisee kuin tuuli olisi puhaltanut pohjoisesta. Laika 10