Page 1

Ă…ke Edwardson

Tapaaminen E steponassa Suomennos Jaana Nikula

Helsinki


Hannalle ja Vedranille, Kristinalle ja Proinsiasille

Alkuteos Möt mig i Estepona, Leopard förlag 2011 Copyright © by Åke Edwardson 2010 Published by agreement with Leopard Förlag, Stockholm and Leonhardt & Høier Literary Agency A/S, Copenhagen.

Johnny Kniga Publishing Imprint of Werner Söderström Corporation PL 222, 00121 Helsinki www.johnnykniga.fi ISBN 978-95 1-0-39010-8 Painettu EU:ssa.


Muut paikat eivät ole olleet yhtä hyviä, mutta se johtui ehkä siitä että me emme olleet siellä yhtä hyviä. Ernest Hemingway


0 Aallot ovat suurempia. Maininkien ääni on kovempi kuin minään muuna päivänä. On yö on toinen yö viimeinen yö. Ensimmäinen ja viimeinen yö. Sen hän tiesi jo silloin kun valmisteluja tehtiin. Minä en ole mukana minä en ole täällä. Pian olen jossain muualla. Minä en ole tässä. Pian olen taas oma itseni. Jos se nyt on sitä mitä hän haluaa. Jos on mahdollista muuttua taas omaksi itsekseen. Nyt hän haluaa olla tässä mukana. Tälle ei mikään vedä vertoja tällaista jännitystä ei ole missään tämän kaltaista jännitystä ei löydy mistään muualta saa tulla kertomaan jos jostain löytyy. Veri syöksähtää päähän se on hänen vertaan mitään tämän parempaa ei olekaan. Kaukana Afrikan yllä horisontinrajassa välkähtää aurinko on nousemassa se vetää sarastuksen perässään meren yli. Heidän on kaikkien hankkiuduttava tiehensä ennen kuin se ehtii tänne eikä jäljelle saa jäädä mitään mitä siellä ei ollut ennen heitä. Joku sanoo jotain päästää kirosanan kuin hengittäessään ulos hengittäessään sisään ulos ja sisään jotain seksistä sisään ja ulos tässä maassa kirosanat liittyvät aina seksiin ulos ja sisään ja ulos ja sisään ja sukuelimiin ja Jumalaan ja madonnaan ja genitaaleihin luoden mielettömiä kuvia. Niin kuin nyt niin kuin täällä. Mylvivä kuvien ja tapahtumien rypäs ranta ja aallot ja taivas ja odottavat miehet väreilevä jännitys niin kuin vedessä väreilevät kalliot tuulessa väreilevä kuolema vartoova kuolema joka liukuu maininkien mukana surffaa maininkien mukana jotka eivät koskaan häviä eivät koskaan tee virheitä. Niin kuin miehet jotka odottavat maininkien yli lähemmäksi kantautuvia ääniä. He kuulevat moottorin äänen nyt kaikki yhtaikaa varjokuvat hänen 7


ympärillään jäykistyvät ne jäykistyvät silmänräpäyksessä. Kuin aika pysähtyisi kuin ei olisi entistä eikä tulevaa. Ääni voimistuu se lähestyy heitä. Kaikki on niin kuin pitääkin aika kulkee taas kuolema kulkee sen mukana. Ei ole kuolemaa ilman aikaa jotkut sanovat että kuolema on irtaantunut ajasta mutta he ovat kaikki väärässä jotka sellaista väittävät ovat väärässä. Laiva oli nyt merellä jahdin varjokuva Afrikan taivasta vasten miesten varjoja kannella. Hän kääntyi ja näki kajastuksen laskeutuvan valkoisten vuorten huippujen ylle hän kääntyi jälleen katsomaan merta ja kaikki kiirehtivät nyt meren suuntaan. Aika kului liian nopeasti laiva oli myöhässä ja nyt oli vaarallista vaarallisempaa kuin koskaan aiemmin. He lähtivät kahlaamaan veteen. Jahdista laskettiin jolla mereen. Hän näki laatikoiden kulkevan jahdilla kädestä käteen ja jollaan. Se oli suurempi kuin maihinlaskualuksen jolla kuin joukot nousisivat maihin ja hyökkäisivät maahan mutta vihollinen ei tullut mereltä. Se oli jo täällä. Hän kuuli laatikon putoavan veteen hän kuuli sanat jotka kantautuivat veden yli kiroilua kielellä jota hän ei osannut puhua. Hän näki miten laatikkoa nostettiin vedestä lasti oli kallisarvoinen elämää kalliimpi. Nyt varjot kantoivat laatikoita maihin. Päivä alkoi kimaltaa rannan yllä se värjäsi kaiken värillä joka ei ollut mikään väri niin kuin tuhka värjää kaiken. Jahti suuntasi avomerta kohti. Nyt se tapahtuu. Täällä se tapahtuu. Kädet kohottavat parin laatikon kantta hän ajattelee että ne ovat keskimmäiset laatikot ajattelee vain niitä kuin juuri se olisi erityisen tärkeää. Hän näkee jonkin pilkahtavan laatikon yllä kuunvalossa sarastuksen valossa. Kukaan ei puhu mitään. Hän ei voi liikkua vaan kääntyy jälleen ympäri horisontti on vaalennut vuorten yllä välimerensiniseksi väriksi joka pian korvaa tuhkan. 8


Nyt joku hahmoista liikahtaa. Kuulostaa kuin tuuli puhaltaisi hiekan yli. Kaikki ovat alkaneet kantaa ja raahata laatikoita hiekan poikki hän ei enää kanna ei raahaa enää hän ei ole siellä miksei hän ole siellä miksi hän seisoo siinä ja hän siirtyy nyt hän siirtyy kauemmas. Joku huutaa hänen jälkeensä. Ehkä hän tietää ehkä hän tunnistaa äänen. Mies huutaa tai kuiskaako sähiseekö että hänenkin on käytävä kiinni nyt heillä on kiire madonnan perseen kautta nyt on pidettävä kiirettä ennen kuin aamunkoitto vaihtuu päiväksi jolloin kaiken voi nähdä. Päivät ovat armottomia valo kuin lasinsiruina silmissä. Nyt hän kuulee räjähdyksen äänen rannalla. Nyt se tapahtuu sokaiseva valo hän kuulee huudot sokaisevat huudot.

9


1 Koira haukkuu, ensin se on murissut mutta sisällä kukaan ei ole kuullut sitä. Nyt se haukkuu, koska se kuulee jonkin liikkuvan oven ulkopuolella. Koira tietää, että ulkona on jotakin vaarallista. Sen on torjuttava vaara, siksi se seisoo paikallaan. Se ei ole iso, mutta haukkua se osaa. Silmät loistavat katulamppujen valossa, joka lankeaa sisään oven lasin läpi. Jälleen jokin liikkuu ulkona. Koira haukkuu uudelleen. Eteiseen syttyy kattovalo. ”Laika? Laika! Mitä nyt?” Laika kääntyy. Sitten se kääntyy jälleen ovea kohti ja jatkaa haukkumista. Nainen laskeutuu portaita alas eteiseen. Hänellä on vaalea tukka, hänellä on aamutakki yllä, kasvot ovat vastaheränneet, hän räpyttelee silmiään valossa. ”Pelästyitkö sinä taas lehdenjakajaa, pikkuinen?” Nainen kumartuu taputtaman koiran kuonoa ja kaulaa. Se on nyt lopettanut haukkumisen. Se murisee vieläkin, mutta vaaraa ei kuulu enää olevan, aivan kuin sitä ei enää olisi ulkona, kuin vaarallinen lehdenjakaja olisi poistunut. ”No niin, pikkukoira, no niin. Sinähän herätät koko talon. Mitä tytötkin sanovat kun haukut tuolla tavalla?” Nainen suoristaa selkänsä. Hän avaa ulko-oven ja astuu puiselle verannalle. Kello on puoli viisi aamulla, päivä on valkenemassa, idässä näkyy vaalea rantu horisontin yllä. Tuoksuu kukilta ja ruoholta, ollaan lämpimän mutta kostean elokuun lopussa. Tulee kaunis päivä. Hän on iloinen siitä. On paljonkin sellaista mistä hän on iloinen. Hänen elämässään ei ole vaaroja, ei siellä eikä täällä. Nainen hytisee kuin tuuli olisi puhaltanut pohjoisesta. Laika 10


­ urisee hänen takanaan. Nainen astuu askeleen puulattialle ja on näm kevinään liikettä, kuin varjon, puutarhan vasemmassa kulmassa, vaahteroiden luona. Hän hytisee uudelleen. Tuuli se on, tuuli siellä huojutti oksia, jotka yltävät miltei maahan asti. Nyt tuuli on poissa, nyt on tyyntä. Laika on nyt hiljaa. Mutta se ei ole seurannut häntä ulos. Ensimmäisen kerran se jää vapaaehtoisesti sisään vaikka ovi on auki, nainen ajattelee. ”Oletko ruvennut pelkäämään pimeää vanhoilla päivilläsi?” Mutta tuskin enää on pimeää. Joka sekunti tulee valoisampaa. Nainen astuu kolme porrasaskelmaa soratielle ja jatkaa aidan ja postilaatikon luokse. Sinne ei ole enempää kuin kaksikymmentäviisi askelta. Hän avaa kannen. Laatikossa ei ole lehteä. Hän kuulee Laikan haukkuvan taas. Hän kääntyy. Laikaa ei näy, koira on ilmeisesti jäänyt eteiseen. Haukunta on vaimentunut. Nyt se loppuu. Nyt on aivan hiljaista siinä idyllissä missä hän elää. Mutta hän on peloissaan kuin seisoisi kylmässä tuulessa. Hän hytisee jälleen. Mitä tämä on olevinaan? hän ajattelee. Mitä minulle tapahtuu? Ei täällä ole mitään vaarallista. Tämä on koti. Keittiössä istuu Peter, hänen miehensä. Hänelläkin on aamutakki yllään, miehen takki on punamusta, naisen sinivalkoinen. Mies hieroo silmiään ja kohottaa sitten katseensa Ritaan. ”Eikö tullut lehteä?” ”Ei, jakaja on kai myöhässä.” ”Saa nähdä tuleeko ollenkaan. Mies on kai jo matkalla saaristoon. Viimeiselle uintireissulle.” ”Viideltä aamulla vai?” ”Pakko löytää hyvä paikka. Venäläiset lennätetään tänne helikopterilla seitsemältä. Ne levittävät pyyhkeensä kalliolle. Merkkaavat paikkansa.” ”Ihan niin kuin mekin hotellin uima-altaalla.” ”Aivan.” ”Kuulitko kun Laika haukkui?” ”Taisin kuulla. Kai minä siihen heräsinkin.” ”Se pelästyi jotain.” 11


”Sitä pelottaa kaikki.” ”Ei se yleensä ole ovella haukkumassa.” ”Joku kulki ohi.” ”Kadulle on kaksikymmentä metriä.” ”Piskillä on hyvä kuulo.” ”En minä pilaile. Tiedäthän sinä, että Laika on melkein kuuro.” ”Mistä sinä et pilaile, kulta?” ”En tiedä.” Rita pyyhkäisee kiharan toisen korvan päältä. ”Yhtäkkiä ulkona tuntui kovin kylmältä.” Peter lusikoi murukahvia kahteen kuppiin, kaataa päälle vähän lämmintä maitoa ja sitten kuumaa vettä keittimestä. Rita katselee ikkunasta ulos. Aurinko murtautuu lehvästön läpi. Kaikkialla kimaltaa. ”Tänä kesänä ei ole ollut kovin monta tällaista päivää.” ”Ei vielä ole päivä. Voi se tästä vielä muuttua.” ”En tiennytkään että olet Västeråsista.” ”Miten niin Västeråsista?” ”Valitusvyöhykkeeltä. Västeråsilainen tapaa toisen ja sanoo että tänään on ainakin kaunis ilma ja siihen toinen vastaa että huomenna onkin sitten jo toinen juttu.” ”En ole ikinä edes käynyt Västeråsissa.” ”Kolmasosa västeråsilaisista asuu Tukholmassa”, Rita sanoo. ”Siellä on sitten vain kaksikolmasosaa jäljellä.” ”Niin on.” ”Tuntuu vähän ikävältä. Västeråsin kannalta.” Hän kuulee portaista askeleita. Pienen kulkijan askeleita. Ovella näkyy pikkutyttö, hänen takanaan on vielä toinenkin. ”Huamenta!” huutaa vanhempi tyttö. Hän on kuusivuotias. Hänen sisarensa on kaksivuotias. Hän huutaa: ”Huamentaaa!” ”Huomenta tytöt”, Peter sanoo. ”Huomenta Magdalena ja huomenta Isabella.” ”Ei sada!” Magdalena toteaa. ”Tulee kaunis päivä”, Rita sanoo. 12


”Voitaisiinko lähteä uimaan?” ehdottaa Magdalena joka on tytöistä vanhempi. ”Uimaan!” sanoo Isabella. ”Voi olla viimeinen mahdollisuus”, Rita sanoo. ”Voisitko pitää vapaapäivän?” ”Ei tänään. Ei mitään mahdollisuuksia.” Rita katsahtaa Peteriä. ”Mikä onni että minä olen vapaalla”, hän sanoo. ”Aivan.” ”En osaa kuvitella mitään parempaa kuin päivä rannalla tyttöjen kanssa”, Rita sanoo. ”En minäkään”, Peter sanoo. ”Päivä rannalla tyttöjen kanssa.” Peter ajaa kaupungin halki. Liikenne on vilkasta. Tuulilasiin osuu sadepisara, sitten vielä toinen, kolmas, neljäs, viides. Se siitä kauniista päivästä. Pohjolassa ei vihreän talven aikana voi juuri muuta toivoa kuin kymmenen minuutin auringonpaistetta. Ratissa on kontrollipaneeli jolla hän surffailee radiokanavien välillä muttei kuule mitään mitä haluaisi kuunnella, radiosta ei tule enää mitään kuunneltavaa, hän ajattelee. Ei mitään vanhoja hyviä kipaleita, sellaisia joista tulee leppoisa olo niin että voi rentoutua hetkeksi työmatkan aikana. Hän työntää cd:n soittimeen ja kuuntelee. Olo on rauhallisempi. Kännykkä tärisee telineessään, se loistaa ja välkkyy. ”Niin?” hän sanoo molemmat kädet ratilla. Ei vastausta. ”Niin?” Puhelimessa rahisee, sitten siitä ei kuulu mitään, se vain tuuttaa korvaan. Näytöllä lukee Tuntematon numero. Ei ole ensimmäinen kerta. Tuntemattomat numerot ovat ihan okei. Eipähän tarvitse soittaa takaisin. Hän on alkanut viitata kintaalla tutuillekin numeroille. Punaiset valot. Hän pysäyttää auton ja katselee ympärilleen. Kukaan ei näytä katselevan häntä, kaikki pitävät vain katseensa punavaloissa kuin olisi henki kyseessä. Tavallaan se onkin, hän ajattelee. Valoista se on kiinni. Jokaisesta valosta. 13


Hän kuuntelee Nick Caven rauhoittavaa mutinaa mutta se ei rauhoita häntä. Hän kääntyy vasempaan ja uudelleen vasempaan ja miettii hetken kääntyisikö vielä kerran vasempaan, menisi kotiin, lastaisi perheen autoon ja ajaisi rannalle, etäisemmälle rannalle. Kauas toisesta suunnasta. Hänen takanaan olevalla autolla on sama matka. Se on sininen, myöhäisen kesäillan sineä. Se kääntyy vasempaan, vasempaan, vasempaan. Hän ajaa maan alle, rakennus jonka julkisivu on lasia nielee hänen autonsa. Sininen auto ajoi eteenpäin. Pelkkää kuvittelua että häntä olisi seurattu. Hississä hän katselee kasvojaan. Hän ei näe mitään mitä ei olisi nähnyt ennenkin. Hän toivoo että niin olisi. Ulospäin ei voi nähdä mitä hän kantaa sisäpuolellaan. Ei vielä, ei täysin. Sitä ei voi nähdä koskaan. En minä kovin vanhalta näytä, hän ajattelee. Jotkut sanovat että ihmisellä on kasvot jotka ansaitsee. En tiedä mitä se minun tapauksessani merkitsee. Minä jos kuka ansaitsen ne. Hänellä on harmaa Oscar Jacobsonin puku, ei liian kallis muttei mikään halpa rättikään. Juuri sitä keskitietä hän on kulkenut siitä lähtien kun pääsi miehenikään, ylemmän keskiluokan keskitietä, se ei ehkä ole levein tie mutta se on varmin, sille on vaikeinta päästä sekä alhaalta että ylhäältä. Hän ei tiedä miten sitten sivulta, sivusuuntaan hän ei katsele eikä halua sinne koskaan vilkuillakaan. Hänen tukkansa vivahtaa hississä siniseen. Silmät näyttävät kylmiltä, sitä hän ei ole ajatellut aiemmin, merkillistä, tuntuu kuin hän katsoisi ensimmäisen kerran uusiin silmiinsä, kuin peilin toisella puolella seisoisi joku toinen. Et sinä ole kukaan muu, hän ajattelee, sinä olet Peter Mattéus. Nyt olet pelkkä Peter Mattéus. Hän liikuttaa huuliaan ajatellessaan nimeään. Hän astuu hissistä ja jatkaa avokonttorin perälle lasiseinin erotettuun huoneeseen. Kaikkialla on lasia, kaikkialla on valoa. Hän menee huoneeseen, jonka vaaleilla seinillä on kehystettyjä diplomeja ja julisteita. Huoneessa kaikki on hyvin vaaleaa. Siellä kaikaa aina nauru, on valoa ja tulevaisuuden uskoa. Se on voittajan huone. 14


Koko kerros on tarkoitettu voittajille, muita siellä ei olekaan. Kaikki on liian valoisaa luusereille, niin se on ajateltu, luuserit tuntevat vetoa pimeyteen ja winnersit valoon. Sen simppelimpää ei voi olla. Winners, we are the winners. Viisi ihmistä istuu jo keskelle huonetta sijoitetun soikean pöydän ympärillä. Vain pari heistä kääntyy katsomaan kun hän astuu sisään. Joku nainen pitää parhaillaan powerpoint-presentaatiota, on siinäkin sana, powerpoint-presentaatio. Nainen kirjoittaa tietokoneelleen ja tulosta katsellaan valkokankaalta. Kaksi miestä nojautuu taaksepäin kuin nähdäkseen paremmin. Nainen laskee kynän kädestään ja kohottaa katseensa. Hänellä on tumma puku yllään. Hänellä on jopa solmio. Mitä varten hänellä on solmiokin? Peter ajattelee istuutuessaan. Pitääkö naisten vallata kaikki ja kaikkialla? Peter ei käytä solmiota. Hän ei mielestään tarvitse sitä. Mutta se on miesten vaatekappale. ”En usko että ne kieltäytyvät”, nainen sanoo. ”Usko?” kysyy mies Peterin oikealla puolella. Hän on viisikymppinen, hänellä on pukinparta ja henkselit pellavapaidan päällä. Hän on vanhempi kuin Peter ja näyttää epäsovinnaisemmalta. Nainen näyttää siltä kuin hänet olisi saatu virheestä kiinni. Mutta hän vaikuttaa vieläkin voittajalta. Peter kääntyy miehen puoleen. ”Älä viitsi, Lasse. Älä takerru sanoihin.” ”Takerru sanoihin? Ei meidän tarvitse enää uskoa, meidän pitää tässä vaiheessa tietää toimiiko kampanja vai ei, ja jos se toimii niin sopimuskin on selvä, vai mitä Linda?” ”Niin… totta kai”, nainen sanoo. Hän tarttuu jälleen kynään ja vaikuttaisi tutkivan sitä kuin näkisi kynän ensimmäisen kerran. Kuin se ei enää olisi kovin hyvä. Ehkä se ei ole hyvä kynä. Hän voi tehdä työtä vain hyvillä välineillä. ”Missä sinä muuten viivyit?” Lasse kysyy ja tönäisee Peteriä kevyesti olkaan. ”Liikennekaaos Söderledin tunnelissa.” ”Taas vai?” Peter nyökkää. 15


”Ei mitään terroristivaroitusta tällä kertaa. Hah haa.” ”En minä ainakaan nähnyt.” ”Luuletko että terroristit voi nähdä? Niin kuin sinut ja minut näkee.” Lasse naurahtaa taas. ”Siis näkyykö se päälle päin?” ”Linda ei ole vielä lopettanut”, Peter sanoo ja nyökkää tummapukuista naista kohti. ”Häh? Ai jaa, okei, okei.” Linda lisää uuden kuvan näytölle kuin osana työtä jolle ei voi vastata kieltävästi. Peter katselee ikkunasta ulos. Sade virtaa ikkunoita pitkin. He eivät päässeetkään lähtemään rannalle, hän ajattelee. Ehkä Laika tunsi ilmassa tämän sateen lähestyvän. Eläimet pystyvät sellaiseen. Ehkä tulee myrsky. Voi sataa lunta. Mikään ei ole enää entisellään. Nuori mies astuu huoneeseen koputtamatta ovelle joka on avoinna loft-tilaan missä luovuus jyllää sielläkin, se jyllää aina ja kaikkialla. Loftissa on ainakin viisikymmentä ihmistä, Peter ajattelee. Kaikki hyvin luovia. Kaikki fiksuja. Mainosala on jättiläismäistä inhimillisen älyn tuhlausta. Hän katselee vastatullutta kollegaa jolla on yllään t-paita ja farkut ja joka näyttää yläasteen oppilaalta. ”No johan on hoppu”, Lasse sanoo. ”Mitä asiaa, Lukas?” Lukaksella on kädessään ruskea kuplakuori kokoa L tai XL. ”Kiireellinen lähetys Peterille.” ”Kiireellinen vai?” Lukas astelee huoneen poikki ja ojentaa pehmustetun kuoren. ”Mikä se on?” Peter kysyy. Lasse naurahtaa. ”Lukas on pätevä muttei hänellä mitään röntgenkatsetta ole.” ”Kiitos”, Peter sanoo ja ottaa kuoren vastaan. ”Miksi sanoit että se on kiireellinen?” ”Joku soitti ja kysyi olitko jo saanut sen. Minulla oli se juuri kädessäni ja mies sanoi että lähetys on kiireellinen. Juuri sitä sanaa hän käytti.” ”Mikä mies?” 16


”Ei sanonut nimeä. Kun kysyin, hän lopetti puhelun.” ”Mistä se tuli?” ”En tiedä. Tuntematon numero. Tulin tänne heti. Kun se kerran on…” ”Kiireellinen”, Lasse sanoo. ”Avaa se nyt että päästään jatkamaan tätä maratonistuntoa.” ”Ei, ei”, Peter sanoo ja jättää kuoren pöydälle. ”Näinä aikoina kaikki on kiireellistä”, Lasse sanoo ja kääntyy Lindan puoleen. ”Please carry on.” Peter repäisee sormellaan kuoren auki. Siihen ei ole merkitty lähettäjän eikä vastaanottajan nimeä, pelkkä PM vasemmassa yläkulmassa, hänen nimikirjaimensa vastaanottovirkailijan kirjoittamina, paketin ei ilmeisesti uskottu sisältävän pommia. Ei ole mitenkään tavatonta saada yhtäkkiä paketteja, toiveikkaat lähettävät ideoitaan toimistoon kuin se olisi kirjankustantamo tai viihdekeskus, lähettävät kuvia ja tekstejä kaikesta taivaan ja maan välillä, sellaista jolle kukaan ei voi sanoa ei, jota yksikään ihminen ei ole tullut aiemmin ajatelleeksi. Joskus ne ovat hyviä, siis pelkät ideat ovat hyviä, mutta aina niin amatöörimäisesti esitettyjä että koko homma tyssää juuri amatöörimäisyyteen. Että ne jaksavatkin, hän saattaa silloin ajatella. Get a life, hän saattaa ajatella. Hän katsoo kuoren sisään, työntää käden sinne ja vetää ulos valokuvia jotka ovat kultaisen leikkauksen muodossa. Hän katselee huoneessa ympärilleen. Hän istuu nyt kirjoituspöytänsä ääressä. Viiden metrin päässä seuraavasta luovasta; naisesta jolla on punainen leninki, punaista huulipunaa, punaiset kengät. Vallankumous ei ole koskaan kaukana mainostoimistosta. Nainen on uusi AD. Peter ei tiedä onko tämä vallankumouksellinen. Hän latoo valokuvat kirjoituspöydälle. Kuvat esittävät hänen perhettään. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt kuvia, ne on ilmeisesti otettu kauko-objektiivilla. Varmastikin kadun toiselta puolelta. Miltä kadun­ ­toisella puolella näyttää? Ei kai siellä muuta ole kuin omakotitaloja­ 17


puutarhoineen. Mutta katu on olemassa. Se on kaikkien yhteistä aluetta. Voiko joku seistä kadulla kuvaamassa ihmisiä näiden huomaamatta? Kyllä voi, hän ajattelee. Kysytään vaikka julkkiksilta. Eräässä kuvassa hän on itse mukana, nousemassa verannanportaita, toisessa Rita kantaa pyykkikoria kuivaustelineelle, kuvia on sekä Magdalenasta että Isabellasta leikkimässä. Omassa puutarhassaan! Hän tuntee hien kihoavan otsalle ja takaraivolle, se kuin kylmä suihku, kirjaimellisesti. Hän on vihainenkin. Hän on yhtaikaa vaikka mitä. Kuvat on otettu hiljattain. Hän voi melkein sanoa minä päivänä. Tässä kuussa. Kaikkien yllä on harmaa taivas. Juuri se näky häntä kohtasi kun hän tuli kotiin sinä iltapäivänä. Hän ei nähnyt ketään kameran kanssa. Hän ei katsonut. Olisi pitänyt katsoa. Hänestä on tullut huolimaton. ”Oliko jotain kiinnostavaa?” Hän kohottaa katseensa ja näkee Lassen kasvot. ”Ei, ei”, hän sanoo, haalii kuvat kokoon ja työntää ne takaisin kuoreen. ”Mikä sitten oli niin kiireellistä?” Lasse kysyy. ”Mikä siinä on että ihmisten on niin vaikea hoitaa vaan omat asiansa?” ”Hah, hah, juuri niin, hoida omat asiasi äläkä puutu muitten asioihin. I get it, I got it.” Peter nousee. ”Mihin olet menossa…” ”Niin kuin juuri totesimme…” ”Joo, just. Hah, hah.” Lasse on ehkä romahtamassa kokonaan, Peter ajattelee. Yleensä hän ei lörpöttele tuolla tavalla. Pää on ehkä räjähtämässä. Lassen pää on ylipursuava paperikori. Hän tuntee kuoren kädessään. Se tuntuu painavammalta kuin pitäisikään. Hän ei ajatellut sitä aiemmin. Kuoressa on vielä jotain muutakin. Hän istuutuu uudelleen ja katsoo Lassea joka hymyilee, ottaa asennon, tekee eräänlaista kunniaa, kääntyy kannoillaan kuin sulkeisissa ja marssii tiehensä jalat jäykkinä. 18


Koko matkan hullujenhuoneeseen. Peter työntää kätensä kuoreen ja tunnustelee pehmeää sisusta. Siellä on jotain kovaa. Hän vetää kuoresta avaimen. Siinä on numero. Hän on nähnyt sellaisia avaimia säilytyslokeroissa. Avaimessa ei lue missä lokero on, mutta jos hänen on tarkoitus löytää lokero, ei kaupungissa oikeastaan ole kuin yksi paikka mistä etsiä. Hänen on tarkoitus löytää se. Mitä se nyt sitten tarkoittaakin. Hän penkoo kuoren vielä kerran. Ei kirjoitettuja viestejä. Hän katsoo mustavalkoisten kuvien takapuolelle. Kuvat on varmasti kehitetty jossakin antiikkisessa pimiössä. Ei tekstiä. Hän nousee. Hiki on valunut päästä alas pitkin selkää ja jatkanut haaroihin ja reisille. Hän on kostea ja kylmä ja lämmin. Onko hän peloissaan? Hän ei tiedä. Hän on matkalla rautatieasemalle. Hän löytää parkkipaikan Klarabergsviaduktenilta pyörittyään kulmilla vartin. Pari taksikuskia on yrittänyt huitoa häntä tiehensä mutta hän ei ole ollut näkevinäänkään heitä. Tämä on hänen kaupunkinsa yhtä paljon kuin heidänkin, enemmän hänen kuin heidän. Hän on asunut täällä miltei koko aikuisikänsä. Kuskit eivät edes osaa keskustasta ulos eivätkä löydä asiakkaitten luokse. Asemalla ihmisiä kulkee edestakaisin kuin kukaan ei osaisi mennä laiturille. Kovaääniset rämisevät, hänen on miltei pideltävä korviaan. Aivan kuin hänen korvansa olisivat tulleet yliherkiksi metelille. Hän kuulee naurua sivusuunnasta ja kääntyy katsomaan: joku nainen nauraa hysteerisesti, mies hänen vierellään samaten. Kuka muka nauraa rautatieasemalla? Säilytyslokerot ovat pohjoisten kaarikäytävien takana. Hän kulkee pokkarikaupan ja kukkakaupan ohi, kaikkialla väkeä ravaamassa edestakaisin kuin karjalauma matkalla ei-minnekään, sekapäisinä etsimässä paikkaan, minne jättää pieni omaisuutensa, tai ehkä koko elämä, hän on lukenut jostain että jotkut kodistaan häädetyt säilyttävät 19


elämänsä muistojen rippeitä aseman lokeroissa. Niin se päättyy, niin päättyy elämä. Hän ottaa avaimen taskusta, tarkistaa numeron ja kulkee lokerikkorivejä pitkin. Vapaita ei näytä olevan, ei avaimia lukoissa. Hän tarkistaa numeron vielä kerran. Hän seuraa riviä ja jatkaa kulman taakse. Siellä on vähemmän ihmisiä. Hän kulkee hitaammin, alkaa polttaa, lähellä, lähellä. Tuossa. Hän katsahtaa ympärilleen. Lähistöllä ei ole ketään. Tämä on rauhallinen alue kaaoksen keskellä, asemankaaoksen, hän ajattelee. Kaaosaseman. Hän avaa lokeron oven. Pommin mahdollisuuden hän on hylännyt. Se olisi liian yksinkertaista, liian lepsua. Hän katselee ympärilleen. Kukaan ei näytä tarkkailevan häntä. Lokeron sisällä on pimeää. Ensin hän ei näe mitään. Lokero on tyhjä. Sitten hän näkee sen perällä kännykän. Se alkaa soida. Se alkaa liikkua, ryömii lokerossa kuin skorpioni jonka kynnet on leikattu. Se alkoi soida kymmenen sekuntia sen jälkeen kun hän oli avannut lokeron. Puhelin soi soimistaan, Peter ei kykene liikahtamaankaan. Puhelin lakkaa soimasta. Sitten se alkaa soida uudelleen, soi, soi, värisee, loistaa, ryömii lokeron pohjalla kuin torakka. Se on parempi vertaus, hyvin iso torakka, hyönteinen, pahantahtoinen matelija. Hän katselee ympärilleen. Lähistöllä ei vieläkään ole ketään. Aivan kuin alue olisi eristetty ja siellä vain odoteltaisiin että hän tarttuu puhelimeen. He tietävät että hän tietää. Juuri nyt se tapahtuu. Juuri nyt elämä saa minut kiinni. Se on ollut koko ajan lokerossa, koko elämäni on odotellut lokerossa. Hän tarttuu siihen saatanan vempaimeen joka värisee hänen kädessään. Hän sulkee silmänsä, katsoo, painaa vastausnappia, ei sano mitään. ”Oletko sinä siellä?” Hän kuulee espanjankielistä puhetta. ”Kuka siellä?” hän kysyy ruotsiksi. ”Te tiedätte että olen tässä.” ”Nyt kuulen että se olet sinä. Tuota ääntä ei unohda koskaan.” ”Minä en ymmärrä.” 20


”Totta kai ymmärrät. Minä ymmärrän vähän ruotsia niin kuin huomaat.” ”Puhu ruotsia sitten. Mitä pelleilyä tämä on? Tämä on erehdys. Minä suljen nyt puhelimen.” Hän kuulee huminaa, jonkinlaista rahinaa linjan toisesta päästä. Uusi ääni, neutraali, korrekti, ruotsalainen. ”Älä sulje”, ääni sanoo. Mitä tämä on? Peter ajattelee. Puhelu tulee varmastikin Espanjasta mutta miten… ”Lähde asemalta ja ota puhelin mukaan. Aja suoraan kotiin.” Silmiä kirvelee. Hän tuntee jotain suussaan. Hikeä pursuaa yhtäkkiä hänen päänsä ylle kuin sprinklerisysteemistä, aivan kuin joku olisi asentanut sprinklerit hänen päänahkaansa. ”Keitä te olette?” ”Tee vain niin kuin käsketään.” ”Miksi tekisin? Tulin asemalle vain koska olin utelias, siinä kaikki.” ”Oletko vieläkin utelias?” ”En ole.” ”Meni siis perille?” ”Tarkoitin vain etten ole enää kiinnostunut. Tämä ei ole enää jännittävää. Ei huvita enää leikkiä.” ”Hetkinen”, ääni sanoo. Peter kuulee ääniä muttei sanoja. Mutina voi tulla hyvin kaukaa tai aivan läheltä. Hän katselee taas ympärilleen. Kukaan ei ole vieläkään tullut lähemmäksi. Se on merkillistä, sillä hän kuulee seinän toiselta puolelta tuhansien ihmisten äänet kuin elämä jatkuisi siellä niin kuin ennenkin, kuin siellä ei olisi tapahtunut mitään eikä koskaan tapahtuisikaan. Kuin tällä puolella kaikki olisi jo ohi. Kuin hän istuisi vankilassa ja kuuntelisi ääniä ulkopuolelta. ”Neuvoisin sinua olemaan hyvin kiinnostunut”, ääni sanoo. ”Itsesi vuoksi ja perheesi vuoksi.” ”Mitä minun perheeni mihinkään kuuluu?” ”Aja kotiin. Aja suoraan kotiin.” 21


”Mitä te olette tehneet?” ”Aja rauhallisesti suoraan kotiin ja ota puhelin mukaasi.” ”Helvetti vieköön, onhan minulla omakin!” ”Ota tämä myös”, ääni sanoo ja sitten se on kadonnut. Peterin korvaan kuuluu pelkää huminaa, samanlainen ääni kuin etsiessä radiosta kanavaa. Hän tietää että osa silloin kuuluvasta huminasta on miljardeja vuosia vanhaa, Big Bangin ajoilta, niin kaukaa ettei itse koskaan, koskaan pääse niin kauas. Hän jättää auton oman autotallinsa eteen. Globen loistaa Enskede Gårdin yllä, ajaessaan kotiin hän näki sen loistavan kaiken yllä. Tytöt leikkivät puutarhassa, Magda keinuttaa Isaa. Peterin pulssi laskee. Molemmat tytöt vilkuttavat, Isa on vähällä pudota keinusta. Hän saa siitä uudelleen otteen, hän on taitava. Peter kiirehtii nurmen poikki halaamaan heitä. Ruoho on kosteaa. On lakannut satamasta. ”Me ei mentykään uimaan”, Magda sanoo. ”Niin, kulta.” ”Lopetitko jo työt, isä?” ”Lopetin.” ”Sitten me voidaan kaikki mennä uimaan.” ”Katsotaan nyt, kulta.” ”Ei sada enää”, Magda sanoo viittoillen taivasta kohti. Se on sininen ja lämmin heidän talonsa yllä. Peter ei ole huomannut sitä. Kotimatkalla hän oli katsellut silmiään taustapeilistä. Ne olivat vieläkin olleet kylmät. ”Ei enää!” huutaa Isa ja elehtii taivasta kohti. Peter kohottaa katseensa uudelleen taivaalle. Lännessä pilvipeite alkaa rakoilla, aurinko voisi vielä päästä paistamaan. Voi tulla kaunis ilta. Kaikki voi muuttua hyväksi. Kaikki on hyvin. Kaikki on aina hyvin. ”Missä Rita on?” hän kysyy. ”Mikset sano äitiä koskaan äidiksi?” Magda kysyy. ”Koska hän ei ole minun äitini. Hän on sinun äitisi.” ”MINUN äiti”, Isa sanoo. Rita tulee verannalle. Hän vilkuttaa ja Peter menee hänen luokseen. 22

Edwardson, Åke: Tapaaminen Esteponassa (Johnny Kniga)  

Menneisyys on Peterin suurin vihollinen, mutta samalla vain menneisyys voi pelastaa hänet. Vangitseva trilleri rikoksesta, jota ei ehkä tapa...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you