Edwardson, Åke: Tapaaminen Esteponassa (Johnny Kniga)

Koko matkan hullujenhuoneeseen.

Peter työntää kätensä kuoreen ja tunnustelee pehmeää sisusta.

Siellä on jotain kovaa.

Hän vetää kuoresta avaimen. Siinä on numero. Hän on nähnyt sellaisia avaimia säilytyslokeroissa. Avaimessa ei lue missä lokero on, mutta jos hänen on tarkoitus löytää lokero, ei kaupungissa oikeastaan ole kuin yksi paikka mistä etsiä.

Hänen on tarkoitus löytää se. Mitä se nyt sitten tarkoittaakin.

Hän penkoo kuoren vielä kerran. Ei kirjoitettuja viestejä. Hän katsoo mustavalkoisten kuvien takapuolelle. Kuvat on varmasti kehitetty jossakin antiikkisessa pimiössä. Ei tekstiä.

Hän nousee.

Hiki on valunut päästä alas pitkin selkää ja jatkanut haaroihin ja reisille. Hän on kostea ja kylmä ja lämmin. Onko hän peloissaan? Hän ei tiedä. Hän on matkalla rautatieasemalle.

Hän löytää parkkipaikan Klarabergsviaduktenilta pyörittyään kulmilla vartin. Pari taksikuskia on yrittänyt huitoa häntä tiehensä mutta hän ei ole ollut näkevinäänkään heitä. Tämä on hänen kaupunkinsa yhtä paljon kuin heidänkin, enemmän hänen kuin heidän. Hän on asunut täällä miltei koko aikuisikänsä. Kuskit eivät edes osaa keskustasta ulos eivätkä löydä asiakkaitten luokse.

Asemalla ihmisiä kulkee edestakaisin kuin kukaan ei osaisi mennä laiturille. Kovaääniset rämisevät, hänen on miltei pideltävä korviaan.

Aivan kuin hänen korvansa olisivat tulleet yliherkiksi metelille. Hän kuulee naurua sivusuunnasta ja kääntyy katsomaan: joku nainen nauraa hysteerisesti, mies hänen vierellään samaten. Kuka muka nauraa rautatieasemalla?

Säilytyslokerot ovat pohjoisten kaarikäytävien takana. Hän kulkee pokkarikaupan ja kukkakaupan ohi, kaikkialla väkeä ravaamassa edestakaisin kuin karjalauma matkalla ei-minnekään, sekapäisinä etsimässä paikkaan, minne jättää pieni omaisuutensa, tai ehkä koko elämä, hän on lukenut jostain että jotkut kodistaan häädetyt säilyttävät 19