Jones, Diana Wynne: Kohtalon koukkuja (WSOY)

Suomentanut Ville Viitanen Suomentanut Ville Viitanen

Werner Söderström Osakeyhtiö · Helsinki Werner Söderström Osakeyhtiö · Helsinki

Englanninkielinen alkuteos CONRAD’S FATE Copyright © 2005 by Diana Wynne Jones Original title: Conrad’s Fate All rights reserved Published in agreement with Diana Wynne Jones represented by Laura Cecil Literary Agency, London, whose representative in Finland is Ia Atterholm Agency/ICBS, Malmö, Sweden Suomenkielinen laitos © Ville Viitanen ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-39002-3 Painettu EU:ssa

Stella Paskinsille

Kirjailijan alkusanat

T

ämän kirjan tapahtumat sijoittuvat universumiin, joka koostuu monista eri maailmoista, siihen samaan kuin kaikki muutkin Chrestomancista kertovat kirjat.

Sen asukkaat ovat tutkineet eri maailmoja ja antaneet niille nimen Sukulaismaailmat sillä perusteella, että niissä kaikissa puhutaan samoja kieliä. Maailmat ovat jakaantuneet kahteentoista jaksoon, joille on annettu numerot Yhdestä Kahteentoista. Kussakin jaksossa on yleensä yhdeksän eri maailmaa, joista kukin on maantieteellisesti samankaltainen kuin jakson muut maailmat. (Esimerkiksi jakso Kaksi on täynnä soita ja jokia, jaksossa Viisi on pelkkiä saaria, ja jaksossa Seitsemän on maailmoja, joissa Brittein saaret eivät ole erkaantuneet Euroopan mantereesta.)

Chrestomanci itse elää Kaksitoista A:ssa, joka on muuten samanlainen kuin oma maailmamme, paitsi että siellä taikuus on hyvin yleistä. Meidän oma maailmamme on Kaksitoista B, eikä siinä esiinny nimeksikään taikuutta.

Taikuuteen perehtynyt henkilö voi oikeat loitsut hallitessaan helposti siirtyä maailmasta toiseen, kuten Christopher tässä kirjassa tekeekin.

Kohtalon koukkuja sijoittuu jaksoon Seitsemän, ja vaikka eri maailmoja on itse asiassa tuhansittain, teidän on turha tämän kirjan yhteydessä vaivata päätänne niillä muilla.

Diana Wynne Jones 7

Ensimmäinen luku

P

ienenä ajattelin aina, että Stalleryn kartanossa oli varmaan samanlaista kuin satukirjojen linnoissa.

Kartano näkyi huoneeni ikkunasta, sillä se seisoi korkealla Stallchesterin ylle kohoavilla vuorilla, ja sen ikkunalasit ja kullatut koristeet kimalsivat kirkkaina, kun aurinko osui niihin. Kun sitten myöhemmin pääsin sinne itse, se ei tuntunut yhtään niin satumaiselta.

Stallchesterin kaupunki, jossa me pidimme kirjakauppaamme, on sekin varsin korkealla vuoristossa. Täällä jaksossa Seitsemän on paljon vuoria, ja Stallchester sijaitsee Englannin Alpeilla. Suurin osa täkäläisistä luuli juuri sijaintimme olevan syynä siihen, että televisiokanavat näkyivät vain toisessa päässä kaupunkia, mutta enoni sanoi, että se johtui Stallerysta. »Kartanon ympärillä on suojaustaikoja, jotka estävät muita tutkimasta, mitä siellä tapahtuu», hän kertoi. »Ne sotkevat lähetysten signaalin.»

Enoni Alfred harrasti vapaahetkinään taikuutta, joten hän kyllä tiesi näistä asioista. Päivisin hän huolehti perheemme elannosta pyörittämällä kirjakauppaansa, joka oli lähellä Stallchesterin katedraalia. Alfred oli luiseva, huolekkaan oloinen miehenluikku, jolla oli kalju laikku kiharan hiuspehkonsa alla. Hän oli äitini velipuoli. Minusta vaikutti aina siltä, että hänestä tuntui raskaalta huolehtia minusta, äidis9

täni ja sisarestani Antheasta. Hänellä oli aina kiire jonnekin, ja kiirehtiessään hän mutisi: »Mistä minä siihen rahat löydän, Conrad, kun kirjatkin myyvät näin huonosti!»

Kirjakauppa oli meidänkin nimissämme – erkkeri-ikkunoiden yläpuolella ja tummanvihreässä ovessa luki haalistunein kultakirjaimin GRANT JA TESDINIC – mutta Alfredenon mukaan se oli siirtynyt aikoinaan kokonaan hänen omistukseensa. Hän oli perustanut kaupan yhdessä isäni kanssa. Sitten, pian sen jälkeen kun minä synnyin ja vähän ennen kuin isäni kuoli, isäni oli tarvinnut yhtäkkiä paljon rahaa – näin Alfred-eno kertoi – ja siksi isä oli myynyt oman osuutensa kirjakaupasta Alfred-enolle. Sitten isäni kuoli ja Alfred-enon oli pakko ryhtyä elättämään meitä. »Saa luvan elättääkin», äitini sanoi epämääräiseen tapaansa. »Muuta perhettä hänellä ei ole.»

Sisareni Anthea sanoi haluavansa tietää, mihin isä oli rahoja tarvinnut, mutta sitä hän ei koskaan onnistunut saamaan selville. Alfred-eno sanoi, ettei tiennyt. »Eikä äidistä saa ikinä mitään järjellistä irti», Anthea sanoi minulle. »Hän vain sanoo jotain sen tyylistä kuin ’Elämä on arpapeliä’ tai ’Milloinpa isälläsi olisi rahaa ollut?’

– joten en minä keksi muuta kuin että siinä on täytynyt olla kyse peliveloista. Kasinohan on ihan kivenheiton päässä.»

Minä jotenkin pidin ajatuksesta, että isä oli hävinnyt puoli kirjakauppaa uhkapelissä. Minustakin oli mukavaa ottaa riskejä. Kun olin kahdeksan, lainasin sukset ja kolusin läpi kaikki jyrkimmät ja jäisimmät laskettelurinteet, ja kesällä harrastin kalliokiipeilyä. Ajattelin seuraavani isän jalanjäljissä. Valitettavasti joku sattui näkemään minut 10

puolessavälissä Stallintörmän jyrkännettä ja kertoi Alfredenolle. »Ei käy, Conrad», hän sanoi ja heristi huolestuneena ryppyistä sormeaan. »En voi antaa sinun ottaa sellaisia riskejä.» »Ottihan isäkin», minä vastasin. »Hän pani likoon kaikki rahansa.» »Hän hävisi rahansa ja se on aivan eri asia», enoni sanoi. »En minä koskaan oikeastaan tiennyt tarkemmin hänen asioistaan, mutta minulla on sellainen käsitys – eikä tämä ole mikään summittainen arvaus – että hänen rahansa varastettiin ja että sen tekivät ne siniveriset roistot siellä Stalleryn kartanossa.» »Mitä?» minä sanoin. »Tuliko kreivi Rudolf muka pyssy kourassa ja ryösti isän?»

Alfred-eno nauroi ja pöyhäisi tukkaani. »Ei mitään ihan noin dramaattista, Con. Heikäläiset hoitavat hommansa hienovaraisesti ja huomiota herättämättä. He ohjailevat toteutumia kuin herrasmiehet ikään.» »Mitä sinä tarkoitat?» minä kysyin. »Selitän sitten, kun olet tarpeeksi vanha ymmärtämään ison rahan markkinoiden taikuutta», Alfred-eno vastasi. »Sitä odotellessa…» Hänen kasvonsa muuttuivat väsyneiksi ja vakaviksi. »Sitä odotellessa sinun pitää olla vaarantamatta nahkaasi Stallintörmällä. Ihan oikeasti. Kun sinulla on taakkanasi vielä tuo paha karmakin.» »Mikä karma?» minä kysyin. »Siinä on toinen asia, jonka selitän, kun olet vähän vanhempi», Alfred-eno sanoi. »Kunhan vain nyt pysyt poissa sieltä vuorenseinämältä.»

11

Minä huokaisin. Karma oli varmaankin jotain painavaa, jos sen kanssa ei saanut kiipeillä vuorille. Menin kysymään siitä sisareltani Anthealta. Anthea on melkein kymmenen vuotta minua vanhempi, ja hän oli jo siihen aikaan valtavan lukenut. Anthea istui keittiön pöydän ääressä edessään rivi avoimia kirjoja, ja hänen pitkä, musta tukkansa pyyhki sivua, jolle hän kirjoitti juuri muistiinpanoja. »Et tule nyt häiritsemään, Con», hän sanoi katsettaan nostamatta.

Siskosta tulee ihan samanlainen kuin äidistä! minä ajattelin. »Mutta kun minun pitää saada selville, mikä karma on.» »Karma?» Anthea nosti katseensa kirjasta. Hänellä oli isot, tummat silmät. Ne avautuivat ammolleen ja tuijottivat minua hämmästyneinä. »Karma on vähän niin kuin kohtalo, paitsi että se liittyy siihen, mitä on tehnyt edellisessä elämässä. Jos vaikka tätä edeltävässä elämässä on tehnyt jotakin kamalaa, tai on jättänyt jotakin tärkeää tekemättä, niin kohtalo muka määrää, että siitä joutuu kärsimään tässä elämässä, paitsi tietenkin sitten ei, jos on oikein erityisen hyvä ihminen. Tajusitko?» »Joo», minä sanoin, vaikken oikeasti tajunnut. »Elävätkö kaikki sitten useammin kuin kerran?» »Taikuutta tuntevien mukaan elävät», Anthea vastasi. »En oikein tiedä, uskonko siihen itse. Tai siis mistä sen voi muka tietää, että on elänyt ennenkin? Mistä sinä kuulit karmasta?»

Koska en halunnut kertoa Anthealle Stallintörmästä, sanoin vain epämääräisesti: »Minä vain luin siitä jostakin.

Entä mitä on toteutumien ohjaileminen? Minä luin siitäkin jotakin.»

12

»Sen selittämiseen menisi ikuisuus, eikä minulla ole nyt aikaa siihen», Anthea sanoi ja kumartui takaisin muistiinpanojensa ääreen. »Et ole tainnut tajuta, että luen juuri kokeeseen, joka voi muuttaa koko elämäni!» »Milloin sitten ajattelit tehdä lounasta?» minä kysyin. »Tässä meillä onkin koko elämäni pähkinänkuoressa!»

Anthea ärähti. »Minä teen tässä huushollissa kaikki työt, ja sitten pitää vielä auttaa kaupassa kaksi kertaa viikossa, eikä kenellekään tule mieleenkään, että haluaisin ehkä joskus tehdä elämälläni jotakin muutakin! Häivy!»

Kun Anthea kävi sellaisilla kierroksilla, oli parasta vain pysytellä poissa tieltä. Liukenin paikalta ja yritin kysyä äidiltä. Olisi pitänyt arvata, ettei siitä tulisi mitään. Äidillä on puolta kerrosta minua alempana ankea pieni huone, jossa on natisevat lattialaudat, eikä siellä ole juuri muuta kuin paperikasoja ja pölyä. Hän istuu siellä huteran pöydän ääressä ja hakkaa vanhaa kirjoituskonettaan ja suoltaa kirjoja ja lehtiartikkeleita naisten oikeuksista.

Alfred-enolla oli kaikenlaisia hienoja tietokoneita takahuoneessa, siellä missä neiti Silex työskentelee, ja hän aina jankutti äidille, että äidinkin kannattaisi hankkia tietokone. Mutta mikään ei saanut äitiä vaihtamaan kirjoituskonettaan pois. Äiti sanoi, että hänen vanha koneensa oli luotettavampi. Se olikin totta. Kaupan tietokoneet kaatuivat vähintään kerran viikossa – Alfred-enon mukaan se johtui Stalleryn väen puuhista – mutta äidin kirjoituskoneen loppumaton rätinä kaikui aina katkeamattomana kautta koko nelikerroksisen talon.

Kun astuin sisään, äiti nosti katseensa koneestaan ja pyyhkäisi kasvoiltaan tupsun tummanharmaita hiuk13

sia. Vanhoissa valokuvissa äiti näyttää koko lailla samalta kuin Anthea, paitsi että äidin silmät eivät ole niissä erityisen tummat, vaan kellertävänruskeat eli samanlaiset kuin minulla, mutta nykyisin kukaan tuskin tulisi ajatelleeksi, että heissä on samaa näköä. Äiti on jotenkin haalistunut, ja hänellä on aina yllään »se kamala sinapinvärinen säkki», niin kuin Anthea sanoo, eikä hän muista ikinä laittaa hiuksiaan. Minusta se on mukavaa. Äiti pysyy vuodesta toiseen samanlaisena, vähän niin kuin Stallchesterin katedraali, ja hän katsoo minua aina samalla tavalla silmälasiensa yli. »Onko ruoka valmis?» hän kysyi. »Ei», minä vastasin. »Anthea ei ole edes aloittanut vielä.» »Tule sitten takaisin, kun se on», hän vastasi ja palasi tuijottamaan kirjoituskoneestaan törröttävää liuskaa. »Menen heti, kun kerrot, mitä toteutumien ohjaileminen tarkoittaa», minä sanoin. »Älä häiritse minua sellaisilla asioilla», hän sanoi ja rullasi samalla liuskaa ylemmäs, jotta näkisi lukea juuri kirjoittamansa lauseen. »Kysy enoltasi. Se on vain niitä taikureiden juttuja. Miltä sinusta kuulostaa sellainen kuvaus kuin ´voimaantumaton lisääntymisautomaatti’? Osuva, vai mitä?» »On. Hieno», minä sanoin. Äidin kirjat ovat täynnä sellaista tekstiä. Minä en ikinä tajua, mitä niissä tahdotaan sanoa. Sillä kertaa arvelin, että kirjoitus kaiketi käsitteli maatumattomia tomaatteja, ja pois mennessäni ajattelin äidin muita kirjoja, joiden nimet ovat sellaisia kuin Rakkautta vai riistoa? tai Työkyvyttömät eunukit. Alfred-enolla oli niitä kaupassaan kokonaisen pöydän täydeltä. Tehtäviini kuului niiden tomuttaminen, mutta juuri kukaan ei osta14

nut niitä, ei vaikka askartelin ne kuinka houkuttelevaan asetelmaan.

Minulla oli kaupassa paljon erilaisia tehtäviä: kirjalaatikoiden purkamista, kirjojen järjestelyä ja kirjojen tomuttamista, sekä lattian luuttuamista niinä päivinä, kun rouva Pottsin heikot hermot estivät häntä tulemasta töihin. Yleensä rouva Pottsin hermot pettivät, kun hän oli yrittänyt siivota Alfred-enon työhuonetta. Koko kirjakauppa tai oikeastaan koko talo kaikui, kun Alfred-eno huusi: »Minähän sanoin, että vain lattiaan saa koskea! Koko koe on pilalla!

Saat kiittää onneasi, ettet muuttunut kultakalaksi! Koskepa siihen vielä kerran, niin katson, että muututkin kultakalaksi!»

Siitä huolimatta rouva Potts ei voinut itselleen mitään.

Kerran kuukaudessa hänen oli aivan pakko järjestää kaikki tavarat siisteihin pinoihin ja pyyhkiä liidulla piirretyt kuviot Alfred-enon työpöydästä. Sen jälkeen Alfred-eno rynnisti karjuen portaita ylös, ja seuraavana päivänä rouva Potts joutui jäämään kotiin parantelemaan hermojaan, ja minä jouduin luuttuamaan kaupan lattian. Palkkioksi sain lukea minkä tahansa kirjan lastenkirjahyllystä.

Jos nyt julman rehellisiä ollaan – se oli Alfred-enon suosikkilause – palkkiosta ei ollut minulle erityisen paljon iloa ennen kuin vasta siitä lähtien, kun olin kuullut karmasta ja kohtalosta ja aloin pohtia, mitä toteutumien ohjaileminen tarkoitti. Siihen asti tein mieluummin vaarallisia asioita. Tai halusin käydä ystävieni luona siinä osassa kaupunkia, jossa televisiokanavat näkyivät. Olisin mieluummin luutunnut vaikka lattioita kuin lukenut. Sitten eräänä päivänä törmä15

sin arvaamatta Peter Jenkins -kirjoihin. Olette varmasti kuulleet niistä: Peter Jenkins ja luiseva lehtori, Peter Jenkins ja rehtorin salaisuus, ja mitä niitä nyt on. Ne ovat mahtavia.

Kaupassa oli niitä kokonainen hyllyllinen, ainakin kaksikymmentä, ja minä päätin lukea ne kaikki.

No, olin lukenut noin kuusi sarjan kirjoista, ja niissä kaikissa aina muisteltiin osaa nimeltä Peter Jenkins ja jalkapallokaava, joka kuulosti hurjan jännittävältä. Siispä halusin lukea seuraavaksi juuri sen.

Luuttusin lattian niin nopeasti kuin osasin. Sitten, siirtyessäni tomuttamaan äidin kirjoja, pujahdin lastenkirjahyllylle ja tutkin kuumeisesti siinä kiilteleviä punaisen ja ruskean kirjavia Peter Jenkins -kirjoja Jalkapallokaava tähtäimessäni.

Harmi kyllä kaikki sarjan kirjat näyttävät täsmälleen samalta. Juoksutin sormeani selkämyksiä pitkin ja arvelin, että etsimäni kirja olisi ehkä seitsemäs. Olin ihan varmasti nähnyt sen siinä. Kirjaa ei näkynyt missään. Siinä, missä sen olisi pitänyt olla, oli osa nimeltä Peter Jenkins ja maaginen golfaaja.

Juoksutin sormeani hyllyn päähän asti, eikä etsimääni osaa siltikään löytynyt. Myöskään Rehtorin salaisuutta ei näkynyt missään. Sen sijaan hyllyssä oli kolme kappaletta osaa Peter Jenkins ja kätketyt kauhut, jota en muistanut nähneeni aiemmin. Otin yhden niistä ja selailin kirjaa. Siinä oli melkein samanlainen juoni kuin Rehtorin salaisuudessa, mutta ei aivan – siis esimerkiksi kaapissa väijyvän zombien sijaan siinä oli vampyyrilepakoita – ja panin hämmentyneenä ja turhautuneena kirjan takaisin hyllyyn.

Lopulta otin summanmutikassa jonkin kirjoista ja lähdin tomuttamaan äidin opuksia. Äidinkin kirjat olivat erilaisia – 16

vain aavistuksen verran, mutta erilaisia silti. Ne näyttivät aivan samalta, ja jokaisen kannessa seisoi isoilla keltaisilla kirjaimilla FRANCONIA GRANT, mutta osa nimistä oli vaihtunut.

Paksu kirja, jonka nimi oli ennen ollut Naiseus kriisissä, oli edelleenkin paksu, mutta otsikoltaan Naisten asiaa ajamassa, ja erään ohuen vihkosen nimi oli nyt Naaraan vaisto eikä Annatko intuitiosi ohjata? niin kuin muistin.

Sitten kuulin, että Alfred-eno ravasi vihellellen rappuja alas avatakseen kaupan. »Hei! Alfred-eno!» minä huikkasin. »Oletko myynyt kaikki kappaleet Peter Jenkinsin Jalkapallokaavaa?» »En tietääkseni», Alfred-eno sanoi ja kiirehti hyllyjen väliin tuttu huolestunut ilme kasvoillaan. Hän harppoi lastenosastolle ja mutisi silmälaseja vaihtaessaan jotain uuden tilauksen tekemisestä. Sitten hän tihrusti kakkuloidensa läpi Peter Jenkins -kirjojen riviä. Hän kumartui katsomaan alemman hyllyn kirjoja ja kurottautui varpaisilleen silmäilläkseen ylempää hyllyä. Sitten hän perääntyi hyllyn luota niin vihaisen näköisenä, että luulin rouva Pottsin siivonneen kirjahyllytkin. »Katso nyt tätä!» Alfred-eno sanoi tyrmistyneeseen sävyyn. »Joka kolmas on muuttunut! Tämä on rikollista toimintaa.

Tekivät aivan julmetun muutoksen, eivätkä takuulla hetkeäkään ajatelleet sivuvaikutuksia! Käy ulkona katsomassa, onko siellä kaikki ennallaan.»

Menin ovelle, mutten huomannut, että mikään… Kas! Vähän matkan päässä kadun laidalla törröttävä postilaatikko olikin kirkkaansininen eikä punainen. »Tajuatko nyt?» Alfred-eno sanoi, kun kerroin näkemästäni. »Tajuatko nyt, millaisia he ovat? Lukemattomat pienet yk17

sityiskohdat – tärkeät yksityiskohdat – ovat muuttuneet, mutta miksipä se heitä kiinnostaisi? Heitä kiinnostaa vain raha!» »Keitä?» minä kysyin. En ymmärtänyt, miten kukaan voisi ansaita rahaa muuttamalla kirjoja.

Alfred-eno osoitti peukalollaan ylös ja sivulle. »Noita.

Niitä kepuleita siniverisiä siellä Stalleryn kartanossa, jos nyt julman rehellisiä ollaan. He käärivät rahaa ohjailemalla toteutumia mielensä mukaan. He tarkkailevat tilannetta, ja jos he huomaavat, että jostakin heidän yhtiöstään voisi saada vähän enemmän voittoa muuttamalla muutamaa pikku yksityiskohtaa edes vähän, he alkavat peukaloida haluamiaan kohtia, nykiä ja niukuttaa niitä. Heitä ei kiinnosta, vaikka moni muu asia muuttuu samalla. Ei sitten pätkääkään. Ja tällä kertaa he menivät liian pitkälle. Pirulaiset. Ahnurit. Jos he jatkavat tätä rataa, ihmiset kyllä huomaavat ja alkavat panna vastaan.» Alfred-eno otti silmälasit nenältään ja puhdisti ne.

Hänen otsallaan helmeili muutama kiihtymyksen nostattama hikikarpalo. »Tätä ei paineta villaisella», hän sanoi. »Tai niin ainakin toivon.»

Sitä toteutumien ohjaileminen siis tarkoitti. »Siis miten he muuttavat asioita?» minä kysyin. »He käyttävät siihen valtavan väkevää magiaa», Alfredeno vastasi. »Väkevämpää kuin osaat kuvitellakaan, Conrad.

Usko pois. Kreivi Rudolf ja hänen perheensä ovat todella vaarallista sakkia.»

Kun sitten palasin lopulta huoneeseeni uutta Peter Jenkins -kirjaani lukemaan, vilkaisin ensin ulos ikkunasta. Koska huoneeni oli talomme ylimmässä kerroksessa, saatoin erottaa Stalleryn kartanon kimaltelevana, säihky18

vänä pisteenä kohdassa, jossa vihreät rinteet muuttuivat kallioiseksi vuorenseinämäksi. Minun oli vaikea uskoa, että kellään voisi olla niin mahtavat voimat, että niillä pystyisi tuolta korkealla kiiltelevästä kartanosta käsin muuttamaan kirjojen sisällön ja postilaatikoiden värin täällä Stallchesterissa. Enkä vieläkään ymmärtänyt, miksi joku haluaisi tehdä sellaista. »Siksi, että kun siirrytään vanhasta todellisuudesta joukkoon aivan uusia mahdollisesti tapahtuvia asioita, siinä joudutaan samalla muuttamaan ihan kaikkea, vaikkakin vain vähäsen», Anthea selitti kirjansa takaa. »Tällä kertaa he kai tekivät ison muutoksen, koska eroja on paljon», hän lisäsi ja selaili apean näköisenä muistiinpanojaan. »Minulla on vihkossani muistiinpanot kahdesta kirjasta, joita ei ilmeisesti ole enää olemassa. Ei ihme, että Alfred-enoa sapettaa.»

Seuraavaan päivään mennessä olimme jo tottuneet muutoksiin. Välillä oli vaikea edes muistaa, että postilaatikot olivat joskus olleet punaisia. Alfred-enon mukaan mekin muistimme vain siksi, että satuimme asumaan siinä osassa Stallchesteria. »Jos nyt julman rehellisiä ollaan, puoli Stallchesteria kuvittelee, että postilaatikot ovat aina olleetkin sinisiä», hän sanoi. »Ja niin kuvittelee koko Englanti.

Itse kuningaskin taatusti sanoo, että niiden ainoa oikea väri on kuninkaansininen eikä kuninkaanpunainen niin kuin ennen. He leikittelevät häikäilemättömästi meillä muilla.

Suorastaan pirullista ahneutta, sanon minä.»

Kaikki tämä tapahtui vanhoina hyvinä aikoina, silloin kun Anthea asui vielä kotona. Minusta tuntuu, että äiti 19

ja Alfred-eno kuvittelivat, että Anthea asuisi kotona koko loppuikänsä. Sinä kesänä äiti sanoi tavalliseen tapaansa: »Anthea, älä unohda, että Conrad tarvitsee uusia vaatteita seuraavaa lukuvuotta varten», ja Alfred-eno pursui suunnitelmia siitä, miten hän laajentaisi kauppaa, kun Anthea lopettaisi koulun ja alkaisi työskennellä kokopäiväisesti. »Jos raivaan työhuonettani vastapäätä olevan varaston tyhjäksi, voimme siirtää toimiston sinne», Alfred-eno maalaili. »Sitten voimme hankkia hyllyjä nykyisen toimiston paikalle – ja ehkä laajentaa pihan puolelle.»

Anthea ei yleensä kommentoinut suunnitelmia millään lailla. Hän oli seuraavan kuukauden ajan kamalan hiljainen ja jännittynyt. Sitten hän vaikutti piristyvän. Koko loppukesän Anthea työskenteli kirjakaupassa varsin tyytyväisen oloisena, ja alkusyksystä hän vei minut ostamaan uusia vaatteita täsmälleen samalla tavalla kuin edellisenäkin vuonna, paitsi että tällä kertaa hän osti samalla muutaman vaatteen myös itselleen. Sitten, kun olin ehtinyt olla koulussa kuukauden ajan, Anthea lähti.

Hän ilmestyi aamiaiselle pieni matkalaukku kädessään. »Minä tästä lähden», hän sanoi. »Aloitan huomenna yliopistossa. Yritän ehtiä kaksikymmentä yli yhdeksän lähtevään Ludwichin-junaan, joten ajattelin sanoa hyvästit nyt ja syödä aamiaista sitten junassa.» »Yliopistoon!» äiti huudahti. »Mutta eihän sinulla sellaiseen ole lahjoja!» »Et sinä voi», Alfred-eno sanoi. »Entäs kauppa? Eikä sinulla ole rahaakaan.» »Kävin kokeessa ja sain stipendin», Anthea sanoi.

20

»Pärjään kyllä sen turvin, jos olen tarkkana.» »Mutta ethän sinä voi!» he molemmat sanoivat yhteen ääneen. Äiti lisäsi: »Kuka huolehtii Conradista?» ja Alfredeno sanoi: »Kuules nyt, tyttöseni, minä olin laskenut sinun varaasi kirjakaupan suhteen.» »Niin, ilmaisen työvoimani varaan. Tiedän kyllä», Anthea sanoi. »On toki ikävää, että joudun pilaamaan kaikki minua varten tekemänne suunnitelmat, mutta minulla sattuu olemaan omakin elämäni, jollette sattuneet tietämään, ja olen järjestänyt asiani itse, koska arvasin, että te molemmat yrittäisitte estää sen, jos tietäisitte. Olen saanut pitää huolta teistä kolmesta ties kuinka monta vuotta. Nyt Conrad on jo tarpeeksi vanha pitämään itse huolen itsestään, ja minä aion lähteä elämään omaa elämääni.»

Ja niin Anthea sitten lähti ja jätti meidät tuijottamaan jälkeensä. Hän ei palannut. Hän nimittäin tunsi Alfred-enon liian hyvin. Alfred-eno vietti tuntikaupalla aikaa työhuoneessaan valmistellen taikoja, jotka takaisivat, että palattuaan kotiin lukukauden päätyttyä Anthea joutuisi toteamaan, ettei voinutkaan enää lähteä pois luotamme, ja saisi jäädä kotiin loppuiäkseen. Anthea arvasi Alfred-enon suunnitelmat. Hän vain lähetti meille postikortin, jossa hän kertoi viettävänsä lomansa ystävien luona, eikä tullut enää lähellekään meitä. Hän lähetti minulle kortteja ja lahjoja syntymäpäivinäni, muttei astunut jalallaankaan Stallchesteriin vuosikausiin.

21

Toinen luku

A

nthean lähtemisestä seurasi kamalia muutoksia, paljon pahempia kuin mistään, mitä kreivi Rudolf oli saanut aikaan ylhäällä Stalleryn kartanossa. Äiti oli pahalla tuulella monta viikkoa. En ole ihan varma, onko hän vieläkään antanut Anthealle anteeksi. »Että osaakin olla kiero!» äiti aina sanoi. »Ja niin ilkeä ja kaksinaamainen. Älä sinä vain ikinä rupea sellaiseksi, Conrad, äläkä kuvittele, että tulisin perääsi, jos lähtisit. Ei minun työni itsestään hoidu.»

Alfred-enokin oli äkkipikainen ja kärttyisä pitkän aikaa, mutta hän piristyi sen jälkeen, kun oli saanut valmiiksi taiat, joiden piti pitää Anthea kotona sitten kun tämä palaisi. Alfredeno otti tavakseen taputtaa minua olalle ja sanoa: »Sinä et ainakaan aio tuottaa minulle sellaista pettymystä, ethän, Con?» Joskus vastasin hänelle: »Älä huoli!» mutta yleensä vain kiemurtelin vähän ja pysyin hiljaa. Minulla oli vaikka kuinka pitkään kamalan ikävä Antheaa. Hän oli ollut ainoa, jonka puoleen saatoin kääntyä, kun halusin kysyä jotakin tai kaipasin piristystä. Häneltä olin saanut aina laastarin ja lohduttavia sanoja, jos kaaduin tai sain haavan.

Hän oli aina keksinyt minulle tekemistä, kun minulla oli tylsää. Olin aika lailla hukassa ilman Antheaa.

En ollut aiemmin tajunnut, mitkä kaikki asiat Anthea oli hoitanut huushollissamme. Osasin onneksi sentään käyttää 22