Page 1

eija lappalainen anne leinonen

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ | Helsinki

3


Kiitämme WSOY:n kirjallisuussäätiötä ja opetusministeriötä saamastamme tuesta. © Eija Lappalainen ja Anne Leinonen ja WSOY 2012 isbn 951-0-38992-8 painettu EU:ssa 4


On heitä seitsemän: tunteiden tuntija sodan aloittaa, kuiskausten kuulija kauas pois lentää, synnyttäjä kantaa katkeruutta kupeissaan, kääpijä rakkaansa menettää, kuollut hautoo juoniaan, orja käsillään parantaa ja soturi vapaudesta taistelee. On kahdeksas: hän kutoo kankaitaan, ja loimet nuo kohtalon sekoittaa…

5


sarim rauniot


1.

O

lin hautautunut hiekkaan. Vaistomaisesti haroin käsilläni ylöspäin. Maa antoi periksi. Sormeni läpäisivät hiekan, ja tajusin että maankamara oli viistosti yläpuolellani, aivan ulottuvissani. Valo kuulsi jyvien lomitse. Kurotin koko voimallani ylöspäin, ponnistin jaloillani ja pusersin itseni hiekan läpi. Kun pääsin puoliksi maanpinnalle, ravistin päätäni kuin koira ja pyyhin ja räpytin silmiäni nähdäkseni paremmin. Puhalsin jyväset sieraimistani ja yskin kurkkuani selväksi. Kuinka kauan olin ollut kokonaan hautautuneena? Muutamia minuutteja, pidempään? Hengähdin, ja ohikiitävän hetken ajattelin, että voisin jäädä tähän. Jatkoin ponnisteluja. Tuuli oli kuljettanut hiekkaa niin, että maan uumeniin vangitut jalkani alkoivat vihdoin irrota. Potkin, ponnistin, kynsin. Lopulta olin jotenkuten hiekan yläpuolella, tukevan maan pinnalla. Makasin pitkään paikoillani, hengitin ja köhin vuoron perään. Silmäripsiin kuivunut hiekka oli muurannut näkökenttäni lähes umpeen, pyyhin luomeni puhtaaksi. Vasta sitten tajusin, että olin yhä vaarassa. Hyökkääjät saattoivat olla vielä lähettyvillä. Nousin kontalleni, sitten jaloilleni kyykkyyn. Olin painanteessa, dyynit kohosivat ympärilleni suojaavana muurina. Pysyin matalana, hengitin syvään ja tarkkailin ympäröivää hiekkakehää. Oli keskipäivä. Aurinko hehkui täydeltä terältä, mutta aavikolla oli silti viileää. Oli aivan hiljaista, en nähnyt leiriä tai liikettä. Laskin kymmeneen, ennen kuin nousin kokonaan seisomaan ja otin muuta11


man askeleen rinnettä ylös. Vasen saappaani törrötti hiekassa, kaivoin sen esille ja vedin jalkaani. Toista saapasta minulla ei enää ollutkaan. Revin rispaantunutta paitaani, irrotin toisen hihan ja käärin sen kengättömän jalkani ympärille. Varmistin samalla, että Marrakselta viemäni tainnutusase oli vielä teipattuna vasempaan pohkeeseeni. Se oli nyt korvaamattoman arvokas. Raunion väki oli haudannut minut ja jättänyt kuolemaan. En tiennyt, kuinka pitkään olin ollut puristuksissa, hiekan vankina. Vasta äskenhän minut oli kai haudattu? Mutta hyökkäys oli tapahtunut illalla. Nyt oli päivä. Ihoani kutitti kuin pieniä muurahaisia olisi juossut käsivarsillani ja kasvoillani. Kääpijät olivat kuljettaneet minua päiväkausia maanalaisissa tunneleissa ja pitkän matkan aikana lämpötilan äkillisiin vaihteluihin oli ennättänyt tottua. Kylmä tai kuuma, sillä ei ollut minulle nyt väliä. Minun olisi löydettävä itselleni turvallinen paikka levätä. Pimeän turvin pystyisin liikkumaan huomaamattomasti. Yöllä olisi jäätävää, kun lämpötila laskisi nollaan tai sen alle. Minun olisi lähdettävä mahdollisimman nopeasti kohti pohjoista, takaisin kotiin Metsään. Hiekka tiimalasissa valui koko ajan: minua tarvittiin Metsässä, mutta olin jumissa täällä. Nousin viitisenkymmentä metriä hiekkadyynin harjalle ja katselin eteeni avautuvia yhteenoton jälkiä. Kääpijät olivat paenneet kiireellä, he olivat säntäilleet eri suuntiin. Siellä täällä näkyi kääpijöiden verisiä raahautumisjälkiä ja kiireellä kasattuja hiekkakumpuja, joita tuuli ei ollut vielä sekoittanut. Raunioiden hyökkääjät tunnisti saappaiden jäljistä, jotka eivät olleet uponneet syvälle vaan ainoastaan hipaisivat hiekan pintaa. Hyökkäysiltana, kaaoksen keskellä, olin kiinnittänyt siihen huomiota: aavikkoväki oli kehittänyt itselleen erikoissaappaat hiekassa liikkumiseen. Ei ihme, että he olivat niin nopeita ja onnistuivat yllättämään kääpijät. Raunion väki oli väijynyt harjanteen takana ja hyökännyt maaston turvin. Häkeltyneet ja hiekasta 12


sokaistuneet kääpijät eivät ennättäneet puolustautua, ja he kaatuivat hyökkääjien nuoliin tai veitseniskuihin. Itse en ollut edes yrittänyt taistella vaan maastouduin ja etsin kohdan, jossa hiekka upotti parhaiten. Aloin kaivaa vimmatusti piiloa itselleni. Raunion väki huomasi epätoivoisen tekoni ja yksi heistä antoi käskyn, ettei minua tarvinnut tappaa – kaivaisin oman hautani itse. Samalla kun he tuuppivat minua ja veivät minulta vaatteita ja tavaroita, he löivät keskenään vetoa, etten selviäisi hiekassa päivää pidempään. Muistin selkeästi yhden vainoajani kasvot. Kapeat, ahavoituneet piirteet, mustat silmät, katse jossa asui hulluus ja julmuus. En unohtaisi häntä koskaan, mutta nyt ei ollut oikea aika pohtia kostoa. Lähdin nilkuttamaan kohti pohjoista. Haistoin vahvan, kuvottavan lemun. Kompastuin hiekkakumpuun. Irtohiekka oli osittain peittänyt naiskääpijän pään. Tunnistin lyhyeksi leikatut hiukset ja kapeat piirteet. Se oli Ivy. Hänen silmänsä toljottivat lasittuneina tyhjyyteen. Hänelle oli tehty samoin kuin minulle: hänet oli haudattu elävältä kuten satujen intiaanit tekivät. Aavikon väki jätti vain pään näkyviin ja antoi uhrin kuolla hitaasti joko janoon tai hiekan tukehduttavaan paineeseen. Olin ollut todella onnekas, että olin selvinnyt hengissä. Vai oliko se edes onnea? Maassa naisen vierellä oli pieni, metallinen ketju ja säilytysputkilo. Poimin ketjun ja laitoin sen vaistomaisesti kaulaani. Katsoin naisen elottomia kasvoja tarkemmin. Päättelin ihon turpoamisesta ja raatohyönteisten uurastuksesta, että hän oli kuollut jo monta päivää sitten. Ivy-parka. Kaikesta huolimatta en olisi suonut hänelle moista hengenlähtöä. Polvistuin ja peittelin naisen pään hiekalla. En halunnut haaskalintujen rikkovan kääpijän viimeisen leposijan rauhaa. Olin maannut hiekassa kauemmin kuin olin luullut. Enemmän kuin päivän, ehkä kaksi tai kolme. Eikä minulla ollut vieläkään nälkä tai jano. 13


Koko ruumistani värisytti. Autiomaan hiljaisuus soi korvissani. En ollut koskaan ollut näin yksin, ja olisin ollut iloinen jos edes yksi kääpijä olisi selvinnyt elossa. Vielä alkumatkan kääpijät olivat uskotelleet minulle olevansa juonessa mukana. Epäilykseni heräsivät, kun kuljimme mielestäni väärään suuntaan, kauemmas Kelosta. Suuntavaistoni ei maan alla ollut niin hyvä kuin maankamaralla, en nähnyt tuttuja maamerkkejä, joiden mukaan pystyin suunnistamaan eri puolella Metsää. Kääpijät kantoivat ledilyhtyjä, joiden valossa hölkkäsimme eteenpäin. Lopulta kääpijäryhmää johtanut Ivy paljasti todelliset korttinsa: hän käski pari kääpijää kimppuuni, ja he sitoivat käteni napakammin kuin Marraksen solmimat lumesiteet aiemmin päivällä. Ei selityksiä. Yhteistyökumppanista tuli hetkessä vanki. Taivaslaiset panttivangit vapautettiin, ja heidät saatettiin maan pinnalle. –  Lähettäkää terveisiä johtajillenne, Ivy sanoi vapautetuille. – Otan heihin yhteyttä, olen valmis käymään kauppaa Sarimista. Kuljin kääpijöiden välissä. Yhteensidottuja käsiäni puristi vahva nahkanaru. Tiesin, että saisin sen keploteltua jotenkin irti, jos minulla olisi aikaa ja tahtoa. Arvioin mahdollisuuksiani paeta. Maanalaiset tunnelit olivat pitkiä ja kapeita, joten minun oli turha yrittää karata, en kuitenkaan pystyisi juoksemaan heitä karkuun, saati puolustautumaan kaikkia vangitsijoitani vastaan. Päätin odottaa sopivaa hetkeä. Ärtymys kupli sisälläni. Olin vihainen siitä, että kääpijät olivat pettäneet minut ja pilanneet hyvin rakennetun suunnitelman. Vaihtokaupan Taivaan ja Metsän välillä oli pitänyt edetä sovitusti, minut vaihdettaisiin Greweniin ja muihin vankeihin, kääpijät hyökkäisivät sopivalla hetkellä ja kaikki näyttäisi siltä, että he olivat kaapanneet minut mukaansa. Koska en ollut koskaan ottanut datatatuointia, minua ei voitaisi jäljittää. Kun Taivas olisi lakannut kyselemästä, olisin palannut vaivihkaa klaanin luo. Kääpijöiden ei pitänyt vangita minua oikeasti. 14


Yritin vedota siihen, että olin aina ollut hyvää pataa maan alla asuvien kanssa ja Grewen oli ollut minulle uskollinen jo vuosia. Turhaan. Tämä Ivy ei ollut lempeimmästä päästä vaan intti, että saisi minusta hyvän hinnan Taivaan väeltä. Grewenin ja minun suhteilla ei ollut merkitystä, sillä kääpijöiden keskuudessa Grewenistä oltiin montaa mieltä. –  Grewen on petturi, Ivy sanoi ja sylkäisi tunnelin multaiseen maaperään. – Grewen kuvittelee olevansa parempi kuin me muut. Hän rinnastaa itsensä klaaninjohtajaksi, Tamalin ja pikku Sarimpojan vertaiseksi. Pysähdyimme tunneleiden risteykseen lepäämään. Kääpijöiden lyhdyistä lankesi terävä valo, joka sai paikallaolijoiden kasvot näyttämään julmilta. Tottumattomille kääpijät olivat pelottava ilmestys. He olivat rujoja ja epämuodostuneita, koska he harjoittivat biologista lisääntymistä, eivätkä alistuneet sääntöihin syntyvyyden säännöstelystä tai sterilisaatiosta. Joidenkin raajat olivat surkastuneet tai epämuodostuneet. Yhden kääpijän silmät olivat eri paria, toinen toljotti tyhjänä eteenpäin kun taas toinen oli tarkkaavainen. Kookkain kääpijöistä nilkutti pahoin. He kaikki olivat pukeutuneet haalimiinsa rääsyihin, ja monet olivat vielä koristaneet asuaan eläinten turkiksilla ja luilla. Kääpijöiden ympärillä leijaili vahva maan, ruuan ja mädän tuoksu. He tuskin itse huomasivat haisevansa. Olin kuitenkin oppinut, ettei kääpijöitä pitänyt aliarvioida. Monessa suhteessa he olivat kyvykkäämpiä kuin maan pinnalla kulkevat klaanilaiset. Kääpijät olivat tottuneet taistelemaan selviytymisestään, heissä oli alkukantaista raivoa ja vaistoa. He tunsivat maan alla risteilevät tunnelit, osasivat taistella viemäreissä asustavia kummallisia olentoja vastaan ja löysivät ruokaa paikoista, joissa tavallinen klaanilainen ei nähnyt mitään hyödynnettävää. Minut painettiin maahan istumaan. Kääpijät kaivelivat repuistaan eväitä, kuivattua lihaa ja juureksia. Sain palan lanttua ja nakersin sitä mekaanisesti. Vaikka lanttu oli harvinaisen mauton, pakotin itseni 15


syömään. Ei ollut tietoa, milloin saisin seuraavan kerran ruokaa. Ivy tuijotti minua uhmakkaasti. Hänen sanojaan kuunneltiin, kun hän jatkoi Grewenin haukkumista. – Grewen kutsuu itseään värihampaaksi ja jauhaa sitä typerää värijuurta, kuin osoittaakseen olevansa tavallinen ja hyväksytty. Aivan kuin hän olisi Kelon asukas! Ivy veteli oikeista naruista. Tiesin kyllä jonkin verran tilanteesta ja pystyin päättelemään, mitä nämä kääpijät ajattelivat. Kääpijöiden keskuudessa metsäläisten kanssa veljeily koettiin loukkaavana, mutta kukaan ei tietenkään ollut niin tyhmä, että olisi kyseenalaistanut Grewenin ennen kuin siihen tuli oivallinen tilaisuus. Kun Grewen jäi Jhar-neljän vangiksi, hänen paluutaan ei kaivattu. Kääpijät halusivat nyt itse puolustaa omia oikeuksiaan, eivät nöyristellä klaaninjohtajia tai klaanilaisia mielisteleviä kääpijöitä. Ymmärsin heitä hyvin. Grewen oli taituroinut ohuella narulla, ja nyt hänen pelinsä oli osoittautunut liian vaaralliseksi: lanka oli katkennut, entiset ystävät olivat kääntyneet häntä vastaan. Ivy otti esiin etsintäkuulutushologrammin. Liikkuva kuva ei ollut kummoinen, mutta siitä tunnisti minut. –  Taivas on luvannut sinusta ruhtinaallisen palkkion, Ivy selitti. Viikon sähköt ja terveystarkastuksen, mitätön korvaus, ajattelin, mutta en sanonut sitä ääneen. –  Isäni voi neuvotella teille täysmetsäläisoikeudet. –  Kaikille meillekö? Ivy ivasi. –  Sinulle ja lähimmillesi. Ehkä oman alueen Metsästä. Jokin kortteli, johon saa sähköt ja jossa on omat viljelykatokset. Ivy oli sitkeä, hän ei halunnut kuunnella minua ollenkaan. –  Me halutaan teidänkaltaisista eroon… Yksitellen. Sitten me johdetaan koko Metsää Taivaan väen kanssa. – Niihinkö sinä päätät luottaa? Taivaan porukka on huijannut metsäläisiä kauan. Miksi he välittäisivät vähääkään kääpijöistä? Kerroin mitä olin nähnyt Taivaassa: kuvailin ruokakuutiokontteja, jotka oli siirretty junista suoraan tuhottaviksi. Muonittajien klaani oli 16


tehnyt valtavasti töitä valmistaessaan kuutioita, ja sitten koko lasti oli tuhottu täysin hyödyttömänä. Kerroin valtavista energiavoimalaitoksista, joiden tuotannolla taivaslaiset olisivat pystyneet helposti pitämään Metsän ja koko Euraanian sähköistettynä. Jos olisivat halunneet. He olivat pitäneet kaiken itsellään. –  Mistä tiedät? Ivy epäili sanojani. –  Lähdimme pienellä porukalla selvittämään totuutta. Ajattelin Utua, Greweniä, Tailaa ja Eidaa, kun kuvailin Taivaan häikäiseviä rakennuksia, valomerta ja yltäkylläisyyttä, ja kuinka olimme etsineet voimalaitoksen, jossa sitten viritin ja laukaisin pommin. Aseesta puhuminen herätti kääpijöissä kunnioitusta. Jätin kertomatta, että pommi oli saatu vanhasta asevarastosta, ajalta ennen suurta mullistusta. Olimme tehneet klaanini kanssa tutkimusretkiä rannikon veden valtaamille alueille ja löytäneet muitakin sotimiseen soveltuvia aseita ja apuvälineitä. –  Samaan aikaan, kun me olimme Taivaassa, apulaiseni toteuttivat toisen iskun Tehtaalla, kerroin vielä. – Huhu muonittajien johtajasta piti paikkansa, se oli kone! Ivy tuijotti minua sanomatta sanaakaan. Kääpijä näykki kertomukseni aikana omaa käsivarttaan, jonka pinnalla kasvoi sientä. Ihon palaset irtosivat liuskeina. Hän yritti tahallaan antaa itsestään hullun vaikutelman. Hän pelotteli kuitenkin väärää kaveria. Olin liikkunut niin paljon kääpijöiden seurassa ja käynyt pohjoisessa, saastuneella alueella, jonne vain uskalikot menivät. Olin siellä nähnyt niin monenlaisia kummajaisia, ettei oikeastaan mikään enää järkyttänyt. –  Meidän vihollisiamme ovat Taivaan tyrannit eivätkä Metsän muut klaanilaiset! sanoin, mutta julistukseni haihtui kuuroille korville ja imeytyi ympäröiviin käytäviin. – Taivas kerjää tahallaan sotaa Metsän kanssa, yritin vielä. – Jos he todella olisivat halunneet auttaa antamalla sähköä kaikille tasapuolisesti, he olisivat tehneet sen aikanaan. –  Sota! Sitä juuri! Ivy ilakoi. – Sitähän sinäkin olet iskuillasi halunnut, eikö niin… 17


–  Me halusimme vain varoittaa Taivasta ja heidän liittolaisiaan, ettei kanssamme leikitä. He pettivät oman osuutensa sopimuksesta, eivät antaneet energiaa, vaikka lupasivat. Ivy ei taaskaan kuunnellut, vaan vaahtosi siitä, kuinka he olivat odottaneet Metsän ja Taivaan väen selkkausta. He liittyisivät voittajien eli taivaslaisten puolelle ja saisivat elämänsä uuteen alkuun. –  Luulet ettemme tiedä Taivaan teknologioista tai muista heidän salaisuuksistaan, Ivy sanoi ja lopetti kätensä puremisen. Hän heilautti käsiään laajassa kaaressa. – Erehdyt! Me olemme seuranneet Taivaan porukkaa maan alta, tunneliverkostomme ylettyy heidän ydin­alueittensa alapuolelle asti. Ei pelkästään teollisuusalueelle, vaan huvittelukeskukseen ja aina keskusvalvomoon saakka! Sieltä olemme tarkkailleet heitä vuosikausia ja jopa osallistuneet heidän kokeisiinsa. Muutama kääpijöistä riemastui, osa vaikutti tiedosta yllättyneeltä. Ivy osasi ärsyttää. Hän halusi nolata minut, ehkä hän oli keksinyt koko jutun, jotta muut kääpijät uskoisivat naista. Olin varma, että Grewen tai Taila olisi tiennyt kertoa noista tunneleista jo siinä vaiheessa, kun suunnittelimme iskua Taivaaseen. –  Heillä on henkiinherättämiskone…, Ivy unelmoi. Naurahdin. Olin kuullut aiemminkin huhuja, että Taivaassa olisi kone, jolla he pystyivät pitämään ihmisen elintoimintoja yllä ja jopa korjaamaan kuolleiksi julistettuja. Se saattoi olla totta, mutta toisaalta teknonaamat levittivät tarinoita ylläpitääkseen asemaansa. Ainahan heillä oli kaikkea mitä muilla ei ollut, ainakin jos tavallisilta metsäläisiltä kysyttiin. –  …joten palkkioksi sinusta he pystyvät herättämään minun ja Grewenin lapsen uudelleen eloon. Ja muita läheisiämme, joita olemme menettäneet, Ivy paljasti. Kääpijä vaikutti olevansa tosissaan. Olin yllättynyt ja hämilläni kääpijänaisen tunnustuksesta. – Olitko sinä Grewenin kanssa? Muistin kuinka Grewen oli joskus harvoin kieltäytynyt yhteisistä metsästys- ja tiedusteluretkistä perhesyihin vedoten. Sen tarkemmin 18


hän ei ollut koskaan asioitaan selvittänyt. Katsoin Ivya nyt uusin silmin, nainen oli suunnilleen Grewenin ikäinen, ehkä hieman keskiikäistä vanhempi. –  Grewen ei ehtinyt suojelemaan poikaamme. Oli hänen syytään, että lapsemme kuoli! Ivy kertoi, kuinka hän oli ollut vauvan kanssa kahdestaan metroasematunnelissa. Hän ei ollut syönyt kunnolla moneen päivään ja nelikuukautisen pojan imettäminen oli hankalaa, kun häneltä ei tullut riittävästi maitoa. Hän oli vajonnut tiedottomuuteen ja havahtunut ääniin, tajunnut että lähellä oli jotakin vaarallista. Metrorappusista hyökkäsi kuilususipari, naaras ja koiras, jotka etsivät raatoja ravinnokseen. Ivy ei ehtinyt ottaa poikaansa syliin, kun toinen pedoista nappasi vauvan hampaisiinsa. Kääpijän silmissä tuikki villi, surunmurtama katse. Menetys oli raskas kantaa. –  Otan osaa suruusi, sanoin ja hipaisin Ivyn kättä sidotuilla käsilläni. – Grewenin poissaolo oli ikävä sattuma. Et voi kuitenkaan syyttää häntä. Ivy säpsähti. – En tarvitse sinun enkä kenenkään myötätuntoa. Minä pystyn sinun avullasi herättämään lapsen eloon. –  Onko sinulla vauvan ruumista? Etkö kuitenkin tarvitse sitä? Piikkini meni ohi. Kääpijä-äiti vilautti kaulassa metalliketjussa roikkuvaa putkiloa. – Tämän sisällä on tuhkat. Löysin lapseni jäänteet ja poltin ruumiin. Ivy silitti putkiloa. Olin havainnut, että kääpijät suhtautuivat vainajiinsa lähes maanisella kunnioituksella. Se liittyi jotenkin heidän uusanimistiseen sielunvaelluskäsitykseensä. Puilla, pensailla ja kivillä oli sielu, ja kuolleen lapsen elämä jatkui tuhkassa. Vainajia säilytettiin riimuin koristelluissa astioissa, ja niiden avulla tehtiin taikuuksia – ainakin he kuvittelivat voivansa muokata maailmaa tuhkan avulla. Ivy-parka. En uskonut, että mikään kone pystyisi palauttamaan ihmisen tuhkasta eläväksi, mutta en halunnut riistää Ivyn ainoaa 19


toivoa. Sitä paitsi muistin isäni Tamalin sanat, hän oli pyytänyt että aina auttaisin kääpijöitä ja kohtelisin heitä vertaisenani, koska he olivat samankaltaisia kuin isäni ja hänen sisarensa Taila – hylkiöitä. Isäni oli viettänyt lapsuutensa kääpijöiden kanssa, eikä olisi selvinnyt ilman heidän apuaan. Isäni oli suostunut siihen, että kääpijät saivat halutessaan tulla klaanimme alueella maan pinnalle, kenelläkään ei ollut lupa koskea heihin ilman syytä. Ivy ei edustanut kaikkia kääpijöitä, vaan ajoi omaa asiaansa. Minulla ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. – Jos se sinua lohduttaa, suostun myytäväksi, jotta saat lapsesi takaisin. Kääpijänainen katsoi minua kummissaan. –  Sinä tunnet minut, sanoin. – Vannon isäni nimeen, etten karkaa. Aukaise siteeni. Ojensin käteni Ivylle. Hän empi hetken, otti sitten veitsen ja nirhasi hihnat poikki. –  Kiitos. –  Jos teet temppuja, olet vainaa, Ivy uhkaili. Pysähdystaukomme oli ohi, ja jatkoimme ripeästi hölkäten matkaa. Kuljin keskimmäisenä, kääpijät pitivät minua tarkoin silmällä. Eteneminen oli nyt nopeampaa, kun minun ei tarvinnut varoa askeleitani ja sain ahtaimmissa paikoissa käyttää käsiä apunani. Tunnelit seurasivat toinen toistaan. Oli risteyksiä, puuduttavia suoria, sortuneita kohtia, joiden yli kiersimme pitkiä matkoja. Joskus tulimme lähemmäs maan pintaa ja näimme puiden juurakoita. Olisi pitänyt olla jokin tapa merkitä kuljettu reitti, irtokiviä, puukko, jolla olisi viiltänyt suuntamerkkejä seiniin. Ja sitten olisi vielä pitänyt nähdä eteensä, eikä minulla ollut omaa lyhtyä. Osa kääpijöistä näki pimeässä, eivätkä he kantaneet ollenkaan valoa. Pysähdyimme metallisen rakennelman luo. Monet seurueestamme puuskuttivat, sillä olimme juosseet lähes koko matkan. Rakennelma oli kopin kokoinen, jonkinlainen vanha maanalainen radiokeskus. Sen ovi retkotti auki. Lyhtyjen valokeilat valaisivat 20


pöytää, seinille kiinnitettyjä laitteita sekä ikivanhoja, rispaantuneita julisteita. Kuvissa tomerat työmiehet hymyilivät leveästi ja pitelivät antiikkisen näköisiä kämmeköitä korvallaan. Ivy meni koppiin ja napsautti kytkimestä laitteisiin virran. Himmeä valo valaisi tilan, jota oli jälkikäteen korjailtu ja tuunailtu erilaisin löytötavaroin. Ivy sääteli laitteilla viestiliikennettä. Puska-radion taajuus särähti esille: Viestiliikenteessä on katko. Tämä on automaattinen tiedote. Viestiliikenteessä on katko ---. Puskan automaattiääni saneli sana sanalta vikailmoitusta, yhä uudestaan. Metsän tiedotuskanavassa ei koskaan ollut oikeita ihmisiä töissä, vaan puheet toistettiin digitaalisesti. Valvojien klaani huolehti siitä, että tiedotteet pysyivät asianmukaisina. Ivy käänteli säätimiä, ensin kuului kohinaa, sitten hiljaista keskustelua. Kaksi naista puhui vahingoista ja jatkotoimenpiteistä. Oli vaikea päätellä keskustelun tarkkaa sisältöä, mutta arvelin sen liittyvän selkkaukseen Taivaan ja Metsän välillä. Kääpijänainen veivasi vielä säätimiä, kunnes oli tyytyväinen. –  Kuuleeko Haukka, täällä Myyrä, Ivy sanoi mikrofoniin ja painoi vastaanottonappia. Yhteys räsähti. – Haukka kuulee. Ivy käännähti ympäri ja viittasi vieressäni seisoville kääpijöille. He ohjasivat minut kauemmas ja vartioivat, etten kuullut keskustelua. Kun Ivy palasi kopista, hän kertoi kaikkien kuullen miten Taivaan ja Metsän välisessä vaihtokaupassa oli käynyt. Jhar-neljä oli saanut surmansa. Grewen ja Eida oli vapautettu ja he olivat palanneet Metsään. Marras oli julistanut sodan Taivaalle. Taivaan väki ei ollut enää kiinnostunut käymään minusta kauppaa. Etsintäkuulutukseni oli yhä voimassa, mutta kukaan tuskin maksaisi minusta mitään. –  Hornaako me nyt tehdään? yksi Ivyn alaisista vinkaisi. –  Sinä et voi palata Metsään, sanoin Ivylle pehmeästi. – Olet vehkeillyt Grewenin selän takana. Hän ei anna sitä anteeksi. 21


–  Minulla on tuttuja Raunioissa, Ivy sanoi. – Menemme heidän luokseen kunnes Jhar-viisi palaa. –  Toiveajattelua. Ivy hymyili ilkikurisesti. – Jhar-viisi haluaa neuvotella uudestaan sinun päästäsi. Jhar-viisi. Henkiinherättämiskone. Niinpä. Vaikka henkiinherätystarinat olivat liian uskomattomia ollakseen totta, Jhar oli kuin lutikka, josta ei koskaan päässyt eroon. Juuri kun luuli miehen kuolleen, hän palasi entistä katalampana. Ei siihen mitään koneita tarvittu. Hän oli todennäköisesti vain lavastanut oman kuolemansa ja odotti, että saaliit luikahtaisivat ansaan.

22

Lappalainen, Eija - Leinonen, Anne: Hiekkasotilaat (WSOY)  

Marras on vienyt Sarimin paikan kapinallisten johtajana ja Utu haluaa löytää kykyjensä alkuperän.

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you